aikaansaanti siksi välttämättömäksi pohjaksi, johon nojaten Suomen
riippumattomuus Venäjästä saisi kansainvälisen tunnustamisen. Joulukuun
4 p:nä hallituksen kaikki jäsenet saapuivat eduskunnan istuntoon ja
senaattori Svinhufvud esitti julkilausuman, missä Suomi julistettiin
riippumattomaksi valtioksi. Samalla annettiin esitys Suomen tasavallan
hallitusmuodoksi, joka esitys oli yhtäpitävä perustuslakikomitean
aiemmin tekemän ehdotuksen kanssa. Julkilausuma tiedoitettiin kaikkien
hallituksen jäsenten allekirjoittamana julistuskirjana Suomen kansalle.
Kaksi päivää myöhemmin, 6 p:nä joulukuuta, eduskunta hyväksyi
hallituksen julistuksen. Tässä pääkohdassa kaikki puolueet, myöskin
sosialidemokraatit, olivat yhtä mieltä. Toimenpide herätti
luonnollisesti maassa ihastusta, vaikkakin asema oli synkkä ja joskaan
muukalainen sotaväki ei suinkaan ottanut hyväksyäkseen seuraamuksia,
eikä luopunut siitä vallasta, minkä se oli itselleen anastanut.
Kaikkialla maassa vietettiin itsenäisyysjuhlia, joista yliopiston 19
p:nä joulukuuta toimeenpanema juhla oli erikoisesti muistorikas ylevän
isänmaallisine tunnelmineen. Merkillistä oli, että tässä tilaisuudessa
punakeltaisen leijonalipun ja ylioppilaslippujen rinnalla nähtiin myös
suomalaisen jääkäripataljoonan lippu. Tämä sisälsi tunnustuksen,
jolla oli syvällinen merkitys, ja siinä ilmeni samalla koko
itsenäisyysliikkeen tunnuskuva.
Hallitus ryhtyi heti toimenpiteisiin saattaakseen maan itsenäisyyden
Euroopan valtojen tietoon ja saadakseen ne tunnustamaan Suomen uudeksi
riippumattomaksi valtioksi. Tässä tarkoituksessa lähetettiin
Skandinavian maihin, keskusvaltoihin ja länsivaltoihin valtuutettuja
asiamiehiä, jotka joulukuun jälkipuoliskolla ja seuraavan vuoden
tammikuun alussa suorittivat tehtävänsä. Suomen vapautusta
tervehdittiin kaikkialla myötätunnolla, mutta poliittisen tilanteen
vuoksi noudatettiin viralliseen tunnustamiseen nähden jonkunlaista
varovaisuutta. Suomessa epäröitiin, oliko tunnustuksen saantia varten
myös käännyttävä Venäjän puoleen. Jotkut ulkovalloista katsoivat tämän
välttämättömäksi, sekä Suomen itsensä vuoksi että saadakseen hekin
vapaammat kädet asiaan nähden. Näihin valtoihin kuuluivat Ruotsi ja
Saksa. Nimenomaisten, varsinkin viimemainitun maan hallituksen taholta
saatujen neuvojen jälkeen Suomen hallitus päätti vihdoin joulukuun
lopulla kääntyä neuvostohallituksenkin puoleen esityksellä, minkä
henkilökohtaisesti suoritti Pietarissa hallituksen päämies Svinhufvud.
Saksan taholta tulleen painostuksen johdosta Venäjän neuvostohallitus
oli jo aiemmin sitoutunut suostumaan sellaiseen esitykseen, jos se
tehtäisiin. Alkavan vuoden ensi päivinä saatiin venäläisten myöntymys,
Heti sen jälkeen, 4 p:nä tammikuuta, Ruotsi, yksissä neuvoin Saksan
kanssa, antoi tunnustuksensa ja kaksi päivää myöhemmin Saksa antoi
tiedoksi samaan aikaan tekemänsä päätöksen. Myöskin Ranska ilmoitti 4
p:nä tammikuuta tunnustaneensa Suomen itsenäisyyden. Muutamia päiviä
myöhemmin yhtyivät näihin valtoihin Tanska ja Norja ja vähitellen
saatiin myös Itävalta-Unkarin, Alankomaiden, Espanjan, Sveitsin y.m.
virallinen tunnustus. Euroopan valloista vain Englanti asettui
odottavalle kannalle.
Ulkonaisesti kaikki siis oli sujunut, kuten oli toivottu. Suomi oli
muodollisesti saavuttanut pyrkimystensä päämaalin: se oli julistettu ja
tunnustettu vapaaksi riippumattomaksi valtakunnaksi. Mutta
riippumattomuus oli toistaiseksi vain paperilla. Olot maassa
kärjistyivät kärjistymistään. Hallituksella ei ollut voimakeinoja
tehostaakseen arvovaltaansa vallankumouksellisia aineksia vastaan,
joiden tukena olivat vieraan vallan kurittomat sotamieslaumat, jotka
yhä edelleen olivat maassa ja täällä tahtoivat harjoittaa jonkunlaista
isännyyttä.
Vapaussota.
Omituiset olivat ne olosuhteet, joissa Suomi saavutti
riippumattomuutensa, nimittäin aikana, jolloin maassa jo oli voimakas
lähenevän, vallitsevaa yhteiskuntajärjestystä vastaan suuntautuvan
vallankumouksen tuntu. Idästä oli tullut kaikki se onnettomuus, mikä
oli käynyt yli maan sen historiallisen olemassaolon aikana. Sieltä se
nytkin tuli, joskin toisessa muodossa kuin ennen, ei ainoastaan
väkivallan ja laittomuuden hahmossa, vaan hillittömänä anarkiana. Oliko
Suomi nytkin kykenevä täyttämään tehtävänsä torjuvana etuvartiona idän
barbariaa vastaan? Maan oli vielä kestettävä vapautensa tulikaste.
Vaikka Venäjän hallitus oli virallisesti tunnustanut Suomen
riippumattomuuden, ei se vienyt joukkojansa pois Suomesta. Ne eivät
ainoastaan yhä edelleen pitäneet hallussaan linnoituksia ja
varustuksia, vaan majailivat kaupungeissa ja maaseudullakin.
Brest-Litovskin aseleponeuvotteluissa oli Saksan taholta, Suomen
puolelta tulleen pyynnön johdosta, yhä uudestaan vaadittu näiden
joukkojen poistamista Suomen alueelta. Tyhjillä lupauksilla ja
verukkeilla Venäjän hallitus kuitenkin koetti vitkastella. Sen
salainen tarkoitus oli ilmeisesti Suomen "jälleenvalloittaminen"
bolshevikkivallankumouksen avulla, jonka tosin näön vuoksi
suorittaisivat maan omat punaiset ainekset, mutta nojautuen juuri
näihin venäläisiin joukkoihin. Epäjärjestykset ja väkivallanteot
jatkuivat ja hallitusvalta, vailla arvovaltansa tehostamiseen
tarpeellisia keinoja, joutui yhä ahtaammalle ja herpaantui.
Elintarpeiden kuljetusta ehkäistiin, sanomalehtiä lakkautettiin,
suoranaisia ryöstöretkiä toimeenpantiin ja todellisia kahakoita
taisteltiin valtiovallan tai kunnallisten viranomaisten voimatta sitä
estää. Venäläiset sotilaat ja punakaartilaiset tekivät kenenkään
estämättä melkein mitä tahansa, joskin viimemainitut yhä enemmän
astuivat etualalle. Sosialidemokraattinen puoluejohto ei tosin ollut
aivan mielissään tästä ja koetti jossakin määrin hillitä intohimoja.
Mutta se kadotti pian vaikutusvaltansa laumoihin ja varsinkin
punaiseen kaartiin, joka julistautui riippumattomaksi ja otti
vallankumouksen toteuttamisen tehtäväkseen. Asiain näin kehittyessä
sosialidemokraattinen puolue pian taipui vallan- ja saaliinhimoisen
roskaväen edessä ja yhtyi anarkisteihin ja heidän venäläisiin
ystäviinsä. Nämä julistettiin nyt avoimesti sosialistisella taholla
"köyhälistön turvaksi" ja liittyminen venäläiseen bolshevismiin kävi
yhä ilmeisemmäksi. Ero Venäjästä olisi loukkaus porvarillisen
yhteiskunnan puolelta tuota maata kohtaan.
Eduskunta oli kuitenkin ottanut esille sota- ja poliisilaitoksen
järjestämiskysymyksen, ja hallitus antoi esityksen järjestysvallan
aikaansaamiseksi yhteiskunnan turvaksi. Tämä antoi lopullisen merkin
kauan valmistellun vallankumouksen puhkeamiseen, mikä tarkoitti vallan
siirtämistä köyhälistön käsiin ja Venäjän neuvostovallan mukaisen
järjestelmän luomista, mitä lähimmin tähän liittyen. Tammikuun 26 p:nä
selvisi pääkaupungissa, mitä oli tulossa, ja viimeiseksi toimenpiteeksi
hallitus samana päivänä antoi Suomen kansalle uuden kehoituksen liittyä
yhteen suojaamaan koteja ja turvaamaan järjestystä. Samalla annettiin
vastalausenootti Venäjän hallitukselle, sekä ulkovalloille kirjelmä,
joka kosketteli venäläisten sekaantumista Suomen asioihin. Neljä
hallituksen jäsentä lähti salaa Vaasaan, sieltä käsin hoitaakseen
laillisen hallituksen tehtäviä, kun kaikesta päättäen pääkaupunki ja
suuri osa maata oli joutuva punaisten valtaan. Vaasasta tulikin
seuraaviksi kuukausiksi "valkoisen" Suomen hallitus- ja pääkaupunki.
Seuraavana päivänä puhkesi kapina. Yöllä tammikuun 28 p:ää vasten
punakaarti miehitti hallitusrakennukset ja muut tärkeät paikat
pääkaupungissa ja rautatieliikenne pysähdytettiin. 29 p:nä
ilmoitettiin asetetuksi "Suomen kansanvaltuuskunta", varsinainen
vallankumouksellinen hallitus, eduskunnan entinen puhemies K. Manner
puheenjohtajana, sekä "työväen pääneuvosto", johon kuului 35 henkeä.
Pääkaupungissa kaikki tämä kävi kohtaamatta vastustusta, ilman verisiä
yhteentörmäyksiä, koska suojeluskunta oli liian heikko ja huonosti
varustettu voidakseen nousta vastarintaan. Tämä oli omiansa jonkun
verran hämmästyttämään punaisia johtajia, jotka olivat edellyttäneet
aseellista vastustusta ja katutaisteluita vallankumousdraaman sopivaksi
alkutoimitukseksi. Senaatin jäsenet ja eduskunnan porvarillisten
puolueiden johtajat, jotka oli aikomus vangita, olivat kadonneet.
He olivat osaksi paenneet, osaksi he pysyivät piilossa. Yksi
kansanedustaja, A. Mikkola, vangittiin ja murhattiin. Punaiset olivat
Helsingissä ja useimmissa Etelä-Suomen keskuksissa alusta alkaen
tilanteen herroina. Mutta he eivät olleet sitä samassa määrin
kaikkialla maassa.
Kansalla -- valkoisella Suomella punaisen vastakohtana -- oli
valittavana joko taipua ja antaa äsken vapaaksi valtakunnaksi
julistetun ja kansainvälisesti tunnustetun Suomen tuhoutua venäläiseen
ja punaiseen vallankumouskurjuuteen tai nousta vastarintaan. Se valitsi
viimemainitun tien, ja väkivaltaa vastaan alkoi vapaussota, joka vaati
voimanponnistusta ja raskaita uhreja, mutta vei päämaaliin. Ensi
sijassa Venäjä ja maassamme oleva venäläinen sotaväki oli syyllinen
siihen, että Suomen, saavuttaakseen täydellisen vapautensa, täytyi
tulla sisäisen sodan näyttämöksi, millä kansalaiset taistelivat
kansalaisia vastaan. Ilman tältä taholta tullutta yllytystä, ilman
vieraiden venäläisten joukkojen ja itäisen bolshevikkivallan tukea ja
apua ei punakapina verisine seurauksineen olisi koskaan puhjennut.
Seikkaperäinen ja yksityiskohtainen selonteko vapaussodan kulusta ei
sisälly tämän yleiskatsauksellisen esityksen puitteisiin, jossa vain
tapaukset yleisin piirtein voidaan kuvata.
Kuten aiemmin on mainittu, olivat kansalaisten muodostamat poliittiset
järjestöt kesän ja syksyn kuluessa tehneet valmistuksia sitä
ratkaisevaa taistelua varten, joka oli suunniteltu maassa olevia
venäläisiä sotavoimia vastaan sen varalta, etteivät nämä, kuten ne
olivat velvolliset, hyvällä ottaneet poistuakseen. Marraskuunlakon
jälkeen oli ilmeistä, että taistelu samalla tulisi muodostumaan
yhteiskuntaa terrorisoivien punaisten kaartien tilinteolle
saattamiseksi. Toivottiin, että tätä voimainmittailua voitaisiin
lykätä, kunnes suojeluskunnat ehtisivät täydellisemmin aseistua ja
suomalainen jääkäripataljoona palata kotimaahan.
Mutta niin pitkälle ei päästy, ennenkuin kapina puhkesi ja sotatoimia
ei enää voitu tuonnemmaksi lykätä.
Etelä-Suomessa ei ollut tarjolla mitään mahdollisuuksia ryhtyä
järjestelmällisesti ja samalla menestyksellä taistelemaan venäläisiä ja
punaisia vastaan. Se toimikunta, jolla oli hoidossaan sotilaalliset
valmistelut (sotilaskomitea "M.K") ja jonka johtomiehiä olivat
ratsumestarit, sittemmin kenraalit H. Åkerman ja H. Ignatius, oli
lopulta katsonut Etelä-Pohjanmaan, Vaasan ympärillä ja eteläpuolella
olevan seudun siksi alueeksi, missä valkoisten sotatoimien tuli alkaa.
Tätä varten oli, kuten edellä on mainittu, näissä seuduissa perustettu
kunnallisia suojeluskuntia ja toimeenpantu sotaharjoituskursseja
kenraali P. von Gerichin johdolla. Sen jälkeen kuin kenraali,
vapaaherra Kustaa Mannerheim, joka vähää ennen oli saapunut Venäjältä,
missä hän sodan aikana oli ollut korkeana sotapäällikkönä, oli valittu
tulevien sotatoimien ylipäälliköksi, lähti hän ynnä ne entiset
sotilashenkilöt, joiden tuli muodostaa armeijan esikunta, 18 p:nä
tammikuuta salaa Vaasaan siellä jatkaakseen järjestelytyötä ja
johtaakseen alkavia sotatoimia. Vähää ennen kapinan puhkeamista
hallituksen päämies Svinhufvud vahvisti Mannerheimin ylipäälliköksi ja
antoi hänelle tehtäväksi luoda sotilaallisen armeijan yhteiskunnan
turvaksi.
Etelä-Pohjanmaan suojeluskunnat asetettiin sotajalalle ja sotatoimet
aloitettiin siellä samana päivänä, jona kapina puhkesi, 27 p:nä
tammikuuta. Niiden lähimpänä tehtävänä oli yllättämällä riisua aseet
kaupungeissa ja useimmissa maaseudun pitäjissä olevilta venäläisiltä
sotilasosastoilta, ennenkuin nämä ehtivät ryhtyä tarpeellisiin
puolustustoimiin ja koota voimansa yhteiseen vastarintaan ja ennenkuin
lisävoimia ehti saapua etelästä. Tämä kävikin odottamattoman helposti
ja nopeasti, vaikka suojeluskunnat olivatkin epätäydellisesti
sotatoimiin harjoitetut ja vaikka aseita olikin niukalti. Mitä tässä
suhteessa puuttui, sen korvasi päättäväisyys, rohkeus ja tahto voittaa.
Kaikki kävi kohtaamatta suurempaa vastarintaa venäläisen sotaväen
puolelta ja ilman sanottavaa verenvuodatusta, mikä ensi sijassa
johtui venäläisissä joukoissa vallitsevasta kurittomuudesta ja
rappeutumisesta. Jo 28 p:nä tammikuuta suoritettiin aseistariisuminen
Seinäjoen tärkeässä rautateiden risteyksessä ja samana päivänä
pakotettiin Vaasan varusväki antautumaan. Seuraavina päivinä puhdistus
jatkui koko tässä osassa Pohjanmaata sekä Vaasan pohjois- ja
eteläpuolella olevissa seuduissa. Pietarsaari antautui 29 p., Kokkola
ja Kaskinen 30 p. ja seuraavana päivänä vallattiin Kristiinankaupunki.
Melkoisia määriä aseita ja ampumatarpeita, myöskin tykkejä ja
konekiväärejä, joutui tällöin valkoisten joukkojen saaliiksi.
Tämä teki suojeluskunnille mahdolliseksi tehokkaasti jatkaa sotatoimia,
jotka lähinnä tarkoittivat pohjoisen Pohjanmaan vapauttamista.
Kaupungeissa oli täällä vahva varusväki ja punainen aines oli siellä
lukuisammin edustettuna kuin Etelä-Pohjanmaalla. Sillä oli suuri
vaikutusvoima venäläiseen sotaväkeen ja se yllytti sitä vastarintaan.
Suojeluskuntaliike ei myöskään ollut siellä saanut niin yleistä
kannatusta kuin maakunnan eteläosissa, eivätkä suojeluskunnat olleet
yhtä hyvin järjestetyt. Niillä ei ollut kylliksi voimia omin neuvoin
vapautua venäläisistä. Kutakuinkin hyvin aseistettuja apujoukkoja
lähetettiin sen vuoksi pohjoiseen. Kuumimmin taisteltiin Oulusta, jossa
venäläinen varusväki ja punainen kaarti tekivät ankaraa vastarintaa.
Kaupungin valtasivat talonpoikaisarmeija ja oma suojeluskunta 3 p:nä
helmikuuta, jolloin varusväki antautui. Tornio, missä venäläisen
rajavartion muodosti muutama sata miestä, antautui pari päivää
myöhemmin, ja siten oli käytännöllisesti katsoen koko Pohjois-Suomi
puhdistettu. Valkoisella armeijalla oli selkäpuoli vapaana ja yhteys
ulkomaihin länteenpäin oli avoin valkoiselle Suomelle. Viikon kuluessa
oli Pohjanmaa siis luonut päältään venäläisen ja punaisen ikeen. Tässä
vapautusteossa piili alkuvoimaisen kansanliikkeen tarmo. Molemmat
kieliainekset kävivät käsi kädessä yhteistä vihollista vastaan.
Kun tämä puhdistustyö oli suoritettu ja jo sitä ennenkin, suuntasi
osa suojeluskunta-armeijaa kulkunsa etelään. Haapamäen tärkeä
rautatiekeskus miehitettiin ja pysyi koko sodan ajan valkoisten
käsissä, mistä oli se erittäin tärkeä etu, että yhteyttä voitiin pitää
Pohjanmaan ja Itä-Suomen sekä siellä taistelevien joukkojen välillä.
Haapamäen-Pieksämäen yhdysrata oli rakennettu venäläis-strategisessa
tarkoituksessa joukkojen nopeaa siirtoa varten Pietarista Vaasan
seuduille. Sillä tuli nyt olemaan mitä suurin merkitys Suomen
vapaussodan kululle. Rynnistys Pohjanmaalta etelää kohti pitkin
rautatietä pysähtyi aluksi Vilppulaan, mihin asetettiin telkeet
punaisten yrityksille tunkeutua pohjoista kohti. Liikkuva sota muuttui
näissä seuduissa joksikin aikaa asemataisteluksi. "Vilppulan rintama"
joka ulottui lännessä Pohjois-Satakuntaan ja itäänpäin Kuhmoisiin
Päijänteen rannalle ja jonka jatkona olivat edempänä Savon ja Karjalan
rintamat -- jatkuva taistelulinja Pohjanlahdesta Laatokkaan -- tuli yli
kuukauden ajan olemaan valkoisen ja punaisen Suomen rajana.
Maan itäosissa tapahtumat olivat kehittyneet kutakuinkin samaan tapaan
kuin Pohjanmaalla. Suojeluskuntaliike oli aktivistiryhmien johdon
alaisena varsinkin marraskuun-lakon jälkeen levinnyt huomattavan
laajalle Karjalassa ja myöskin Savossa. Mutta aseistus oli näissäkin
osissa maata erittäin vaillinainen. Jo viikkoa ennen järjestetyn
kapinan alkamista oli Viipurissa punaisten ja valkoisten välillä
tapahtunut verisiä yhteentörmäyksiä, joissa ensinmainitut olivat
hyökkääjinä. Näiden tapahtumien johdosta olivat Pohjois-Karjalan
suojeluskunnat kokoontuneet ja rientäneet Viipuriin apuun. Ylivoima oli
kuitenkin liian suuri, jotta ne siellä olisivat voineet minkään
menestyksen toivossa antautua taisteluun punaisia voimia vastaan, joita
avusti 6000 mieheen nouseva venäläinen varusväki. Ne vetäytyivät
taisteltuaan verisen taistelun Kämärällä takaisin Antreaan Vuoksen
rannalle. Jo ennenkuin varsinainen sota alkoi, olivat tammikuun 23 p:n
tienoilla Karjalan suojeluskunnat ryhtyneet verraten heikkojen
venäläisten varusjoukkojen aseistariisumiseen, kuten Sortavalassa ja
Joensuussa, mikä tapahtui ilman sanottavia vaikeuksia. Myöhemmin
riisuttiin aseista Antrean ja Vuoksenniskan varusväet sekä Saimaan
tykkiveneistön miehistö. Täten saivat suojeluskunnat tarpeellisen lisän
vähäiseen ase- ja ammusvarastoonsa. Vasta kun kapinanlippu oli
kohotettu ja rauhallisen sopimuksen tie oli osoittautunut
mahdottomaksi, käytiin taisteluun punaisia kaarteja vastaan, joita oli
muodostettu muutamiin Karjalan keskuspaikkoihin. Helmikuun 1 p:nä
antautui Joensuun punainen kaarti, 6 p:nä puhdistettiin Lieksa ja 8
p:nä vallattiin verisen ottelun jälkeen Värtsilän tehdasyhdyskunta.
Näin oli kapinaliike pohjoisessa ja keskisessä Karjalassa kukistettu.
Sielläkin suojeluskunnat toimivat päättäväisesti ja rohkeasti.
Antreasta hieman etelään olevassa Ahvolassa ja sen lähitienoissa, missä
helmikuun seuraavina viikkoina sattui verisiä taisteluita, Karjalan
suojelusjoukot pitivät puoliaan Viipurista paälletunkeutuvia punaisia
ja punaryssiä vastaan. Tällä seudulla tuli olemaan Karjalalle sama
merkitys kuin Vilppulalla Pohjanmaalle. Tämä rintamanosa turvasi Savon
ja Karjalan ratoja yhdistävän yhdysradan päätekohdan. "Karjalan
rintaman" itäisin ja samalla eteläisin osa oli Raudussa Venäjän
rajalla. Täältäkin punaiset venäläis-suomalaiset joukot, jotka osaksi
oli tuotu sinne suoraan Pietarista, koettivat murtautua eteenpäin.
Ankaroita taisteluita taisteltiin näissä seuduissa, mutta puolustus ei
horjunut. Se, että nämä aluksi heikot Etelä-Karjalassa toimivat
valkoiset joukot pystyivät vastustamaan ja torjumaan vihollisen
tavantakaa tekemät rynnistykset, merkitsi koko maakunnan ja yleensä
koko maan itäosien pelastumista joutumasta punaisten ja Venäjän vallan
alle.
Samaan aikaan kuin Karjala, vapautui Savokin uhkaavasta punaisesta
herruudesta. Tehtävä oli siellä vaikeampi, koska kapinallisia aineksia
teollisuusseuduilla oli runsaammin eikä suojeluskuntaliike ollut voinut
kehittyä yhtä häiritsemättä kuin Karjalassa. Mikkeli tuli valkoiseksi
ilman verenvuodatusta jo kapinan ensi päivinä. Lähipitäjistä
vahvistusta saatuaan onnistui kaupungin suojeluskunnan, niin huonosti
kuin se olikin aseistettu, 29 p:nä tammikuuta ripeästi ja päättävästi
toimien saartaa pesäänsä paikkakunnan punainen kaarti venäläisine
harjoitusapulaisineen ja pakottaa se antautumaan. Venäläistä varusväkeä
ei kaupungissa sillä kertaa ollut. Niin hyvin venäläisiä kuin
suomalaisia apujoukkoja olisi epäilemättä Kouvolasta rientänyt Mikkelin
punaisten avuksi, jollei viime hetkessä muutamien yritteliäiden miesten
olisi onnistunut katkaista rautatieyhteyttä räjähdyttämällä kaksi
siltaa, joista tärkein oli Mäntyharjun Hillosensalmessa. Tästä paikasta
tuli sitten sodan ensi kaudeksi Savon rintamanosan keskusta, siihen kun
pysähdytettiin punaisten voimien eteneminen pohjoiseen pitkin Savon
rataa. Taistelu Kuopiosta -- jossa Suomen pankin kultavarat
maailmansodan aikana oli säilytetty ja yhä edelleen sijaitsivat --
kesti viikon, helmikuun 1 p:stä 8 p:ään, jolloin valta kaupungissa
lopullisesti joutui valkoisille. Apua, sekä miehiä että aseita, oli
lähetetty Pohjanmaalta, joka nyt voi luovuttaa osan siellä
muodostetuista joukoista. Ankarinta vastarintaa teki Varkaus, jota
puolusti sen lukuisa työväestö. Punaisten ylivoima oli siellä suuri ja
taistelu vaati verisiä uhreja. Vasta 21 p:nä helmikuuta onnistui
valkoisten joukkojen valloittaa tämä tehdasseutu, joka oli aiottu Savon
kapinaliikkeen lujaksi varustukseksi. Se oli punaisten viimeinen
turvapaikka tässä maakunnassa.
Täälläkin, Etelä-Savossa, samoinkuin Pohjanmaalla ja Karjalassa, sota
ensimäisen rintamamuodostuksen jälkeen joksikin aikaa pysähtyi
asemataisteluksi. Mäntyharjulta lähti kuitenkin helmikuun lopulla
retkikunta länteenpäin valloittaakseen Heinolan ja sieltä, mikäli
mahdollista, tunkeutuakseen kauemmas etelää kohti, mutta yritys ei
täydellisesti onnistunut. Vasta maaliskuun keskivaiheilla, pitkien ja
veristen taistelujen jälkeen, onnistui savolaisten lopullisesti saada
haltuunsa kohta Heinolan pohjoispuolella oleva Lusi, tämä itäiseen ja
pohjoiseen Savoon vievien maanteiden tärkeä haarautumispaikka. Tähän
asetettiin sulku punaisten etenemiselle näihin osiin maata.
Nämä Pohjanmaan, Karjalan ja Savon tapahtumat olivat pelastaneet
melkoisen osan Suomea ja sen väestöä jo alussa joutumasta kapinavallan
alle ja luoneet yhtenäisen muurin punaisen anarkian pyrkimyksiä
vastaan. Sen rintaman takana, joka muodostui mainittuihin tärkeisiin
kohtiin ja vähitellen piteni koko Suomen poikki kulkevaksi
puolustuslinjaksi, voitiin valkoinen armeija säädetyn yleisen
asevelvollisuuden (helmik. 18 p. 1918) avulla ja liittämällä siihen
vapaaehtoiset suojeluskunnat järjestää edelleen etenemään niitä maan
osia kohti, jotka olivat punaisen kaartin ja suomalais-venäläisen
neuvostovallan hallussa. Pataljoonia ja rykmenttejä perustettiin
määrätyn suunnitelman mukaan ja erikoisaselajien osastoja
muodostettiin. Tähän vaativaan ja tärkeään järjestämistyöhön, joka oli
kenraali Mannerheimin ja hänen esikuntansa johdon alainen, otti osaa
suuri määrä entisiä suomalaisia upseereja ja Venäjän sotapalveluksessa
olleita suomalaisia, jotka saivat päälliköntehtäviä armeijassa.
Alipäällystöä harjoitettiin Vimpelin tilapäisessä sotakoulussa.
Näin luotiin sodan jo riehuessa muutamassa viikossa todellinen
kansanarmeija, jonka valtavana enemmistönä oli maan pohjoisten osien
rahvas ja jota sen vuoksi myös on sanottu "talonpoikaisarmeijaksi". Se
oli tietoinen siitä, että sen suurena tehtävänä oli maan vapauden ja
itsenäisyyden turvaaminen ja sitä elähdytti kansallinen innostus ja
urhoollisuus. Se sotilaanmieli, joka historian aikaisemmissa vaiheissa
oli ollut Suomen rahvaalle ominainen, eli vielä meidänkin aikamme
sukupolvessa. Moni "Vänrikki Stoolin tarinoissa" kuvattu henkilö ja
tapahtuma tuli vapaussodassa jälleen eläväksi todellisuudeksi.