suurin merkitys tapahtumien edelleen kehittymiselle Suomessa. Mahtava
Venäjän valtakunta -- tuo savijalkojen varassa oleva suunnaton koljo --
järkkyi perustuksiltaan. Se ei voinut kestää kaikkia pitkällisen,
onnettoman sodan tuottamia vaurioita. Tosin meidänkin maassamme jo
aavistettiin, että Venäjän yksinvaltainen hallitusjärjestelmä
kumottaisiin, mutta ajateltiin, että mullistus todennäköisesti
tapahtuisi vasta sodan loputtua. Niin nopeaa, veretöntä ja kuitenkin
niin jyrkkää kumousta ei Suomessa odotettu. Jollei ota huomioon niitä
väkivallantekoja, joita venäläiset sotilaat harjoittivat upseerejansa
kohtaan, voi sanoa, että Suomessa vallankumouksen aikana oli
ulkonaisessa suhteessa rauhallista. Maamme säilyi välittömästi
joutumasta vallankumoushuumaukseen ja yhteiskuntakoneisto toimi
edelleen. Uuden vallankumoushallituksen toimesta vangittiin venäläisen
sortojärjestelmän huomattavimmat edustajat Suomessa, kenraalikuvernööri
Seyn ja senaatin varapuheenjohtaja Borovitinov, jotka vietiin
Pietariin. Mutta maamme oli tietenkin käytettävä tilaisuutta
puoltaakseen oikeudellisia vaatimuksiaan. Eduskunnan luottamusmiehistä
puolueittain valittu delegatsioni lähti Venäjän pääkaupunkiin uudelle
hallitukselle esittämään autonomian ja laillisuuden palauttamisen
vaatimukset. Nämä eivät kohdanneet mitään vastustusta, vaan saivat
päinvastoin osakseen suurta myötämielisyyttä. Väliaikainen hallitus,
jonka puheenjohtajana oli ruhtinas Lvov ja jossa lokakuulais- ja
kadettipuolue olivat voimakkaasti edustettuina, oli ryhtynyt hoitamaan
valtakunnan korkeimman vallan tehtäviä. Se antoi 20 p:nä maaliskuuta
julistuskirjan, jolla suomalaisten ehdotusten mukaisesti Suomen
autonomia täydelleen palautettiin ja kaikki laittomat asetukset
julistettiin kumotuiksi. Näihin kuului myös duuman päättämä
valtakunnanlainsäädäntölaki, jonka samassa tuokiossa mitättömäksi
julistamista suomalaisella taholla tuskin oli odotettu. Suomi oli siis
jälleen julistettu sisäisesti vapaaksi ja saattoi, ainakin
muodollisesti, ottaa sisäiset asiansa omiin käsiinsä. Eduskunnassa,
joka nyt kiireisesti kutsuttiin koolle, oli viimeisten vaalien nojalla
sosialisteilla enemmistö. Tämän johdosta, samoin kuin eräiden
sosialistien taholta tehtyjen, tässä tilanteessa epäolennaisten
vaatimusten -- eduskunnan aikaisemmin hyväksymien kunnallislain,
kieltolain y.m. heti paikalla vahvistamisen -- vuoksi johtivat
neuvottelut uuden senaatin kokoonpanosta siihen tulokseen, että
muodostettiin kokoomushallitus, jossa sosialistit olivat enemmistönä ja
puheenjohtajana eduskunnan puhemies, sosialidemokraatti O. Tokoi.
Kenraalikuvernööriksi oli nimitetty vapaamielinen, entinen
valtakunnanneuvoston jäsen M. Stahovitsh, hyväntahtoinen, parasta
tarkoittava mies, mutta vailla kokemusta valtiomiehentehtävissä.
Väliaikaisesti Suomea varten asetetun komisaarin Roditsevin tilalle
nimitettiin ministeri-valtiosihteeriksi insinööri C. Enckell.
Vallankumouksen puhjettua pääsivät vapautumistyöhön osallisina
vangitut, Pietarissa vankeina säilytetyt suomalaiset nuorukaiset
vapaiksi ja kiiruhtivat kotimaahan. Vähitellen palasivat myös Venäjälle
karkoitetut, niiden joukossa Svinhufvud, joka oli nimitetty
prokuraattoriksi. Matkallaan maan halki ja pääkaupungissa otettiin
hänet vastaan innokkain kunnianosoituksin.
Näiden suuriarvoisten tapahtumien tieltä painuivat vapaudenpyrkimykset
lyhyeksi aikaa syrjään. Uudet, läheisemmät näköalat peittivät kauempana
olevat. Oli niitä, joita Venäjän hallituksen ja vallankumouksen
lupaukset häikäisivät ja jotka katsoivat perustan jo olevan olemassa
jatkuvaa kehitystä varten, kun taas toiset alusta pitäen asettuivat
epäilevälle kannalle idästä päin puhalteleviin vapaudentuuliin ja
lupailuihin nähden. Suomella oli pitkä ja surullinen kokemus
siitä, miten paljon sellaisiin saattoi perustaa. Ei ainoastaan
tsaarinvaltainen hallitussuunta ollut uhkaavana käynyt Suomea
kuristamaan. Suurin vaara oli se, että Suomi oli Venäjästä
valtiollisesti riippuvainen. Suomessa ei voitu unhottaa, ettei
ainoastaan Venäjän hallitus, vaan myöskin valtakunnanduuma oli ollut
osallisena väkivallanteossa ja antanut sille suostumuksensa.
Kansanhallitsema Venäjä ei tarjonnut suurempia takeita kuin
itsevaltainenkaan; ja kuka voisi taata, mihin suuntaan kehitys
Venäjällä tulisi kulkemaan? Tällaisia ensimäistä huumausta hillitseviä
ajatuksia tuotiin julkisesti ilmi jo siinä kansalaisjuhlassa, jolla
Svinhufvudin paluuta Helsinkiin vietettiin.
Jo aikaisin levisi se mielipide, että keisarin valtaistuimelta
syökseminen ja Venäjän julistaminen tasavallaksi oli muuttanut Suomen
valtio-oikeudellista asemaa siten, että unioni Venäjän kanssa oli
lakannut ja että Suomi muodollisesti oli riippumaton valtakunta, vaikka
siltä puuttui voimakeinoja puoltaa tätä riippumattomuuttaan. Suomen
valtiosääntö oli monarkistinen ja yhteys Venäjän kanssa edellytti
yhteistä hallitsijaa. Vai siirtyisivätkö Suomen hallitsijan
perustuslainmukaiset hallitsijanoikeudet itsestään jokaiselle uudelle
Venäjän hallitukselle, joka anasti vallan tässä valtakunnassa, esim.
siinäkin tapauksessa, että se saisi köyhälistön diktatuurin muodon? Sen
suuntainen kehitys näytti jo silloin mahdolliselta. Enemmän kuin nämä
teoreettiset rakennelmat, joihin nähden oltiin eri mieltä, vaikuttivat
yleiseen mielipiteeseen ja ihmisten vakaumukseen olevat olot,
sellaisina, miksi ne muodostuivat vallankumouksen jälkeen. Palautettu
autonomia osoittautui nimittäin käytännössä varsin vähäarvoiseksi.
Venäjän hallituksen tahto oli kenties hyvä, mutta siltä puuttui
tarpeellista voimaa ja arvovaltaa irtipäässeihin vallankumouksellisiin,
varsinkin sotilaiden keskuudessa myllertäviin voimiin nähden. Suomeen
majoitettu, kuriton venäläinen sotaväki työ- ja sotamiesneuvostoineen
nousi maassamme varsinaiseksi määrääjäksi. Sitä vastaan suomalaiset
viranomaiset eivät voineet mitään maan ollessa vailla järjestysvaltaa,
minkä perustaminen vallitsevissa olosuhteissa oli mahdotonta. Sen
lisäksi tämä sotaväki veljeili väestön huonoimpien ainesten kanssa ja
viritti niissä halveksumista ja vihamielisyyttä yhteiskuntajärjestystä
vastaan, näin istuttaen hillittömän vallankumouksen henkeä maan
irralliseen väestöön. Eduskunnan sosialistinen enemmistö osoitti myös
suurta myöntyväisyyttä anarkistisia aineksia kohtaan. Näin näytti yhä
räikeämpänä ilmenevä venäläinen vallankumousviheliäisyys olevan omansa
vetämään Suomen alas alhaisovallan sekasortoon. Tällaisten olosuhteiden
vallitessa vapautumisajatus heräsi uuteen eloon ja vahvistui
yhteiskunnan terveempien ainesten keskuudessa.
Senaatin puheenjohtaja Tokoi oli tällä välin eduskunnassa
pitänyt ohjelmapuheen, jossa hän selvästi oli lausunut ilmi
itsenäisyysvaatimuksen ja huomauttanut, että kansamme nyt ehdottomasti
tahtoi päästä täysin riippumattomaksi kansaksi. Puhe sai maassa
osakseen suurta kannatusta ja herätti toivon, että tämän päämaalin
saavuttamiseksi oli aikaansaatavissa yksimielisyys kaikkien puolueiden
kesken, lukuunottamatta tietysti puhtaasti anarkistista laumaa. Mutta
kaikki tämä osoittautui nopeasti haihtuvaksi harhaluuloksi. Venäläisen
vaikutuksen ja Venäjällä jatkuvan kehityksen vuoksi saivat
äärimmäisyysainekset myöskin Suomen sosialistien keskuudessa yhä
enemmän vaikutusvaltaa. Jo keväällä puhkesi lakkoja -- ei ainoastaan
teollisuus-, vaan myös maanviljelystyöväen keskuudessa -- ja ne sekä
muut epäjärjestykset kuuluivat kesän kuluessa päiväjärjestykseen.
Myöskin eduskuntaenemmistö kävi yhä jyrkemmäksi sosialipoliittisissa
kysymyksissä, mikä ilmeni arveluttavissa lainsäädäntötoimenpiteissä.
Kadun joutoväki yhdessä venäläisten sotilasjoukkojen kanssa koetti
mielenosoituksilla ja uhkaamalla eduskunnan porvarillista edustajistoa
väkivallalla vaikuttaa sen päätöksiin. Helsingin ja useiden muiden
kaupunkien valtuustot saivat kokea terroria ja suoranaista väkivaltaa,
joilla niitä koetettiin taivuttaa myöntymään työväenluokan vaatimuksiin
ja kunnantyöläisten kohtuuttomina pidettäviin palkankorotuksiin.
Levottomuus ja hajaannus yhteiskunnassa tunki yhä syvemmälle. Kaikki
tämä oli itämaisen vapauden hedelmiä.
Heinäkuussa eduskunta käsitteli erästä esitystä, jossa ehdotettiin,
että muutamat korkeimman vallan ratkaisun varassa olleet
asiat siirrettäisiin senaatille. Samaan aikaan sotamies- ja
työväenneuvostojen kongressi Pietarissa puolsi Suomen oikeutta
valtiolliseen itsenäisyyteen, kuitenkin lukuunottamatta ulkopoliittisia
ja sotilasasioita. Eduskunnan sosialistinen enemmistö, eräiden
porvarillisista puolueista heihin tässä asiassa yhtyneiden jyrkimpien
edustajien tukemana, sai tästä lakiesityksestä aiheen -- n.s.
valtalailla -- julistaa eduskunnan Suomen korkeimmaksi vallaksi ja
samalla maan Venäjän hallituksesta riippumattomaksi, kuitenkin
lukuunottamatta sotilaallista ja ulkopoliittista alaa, joten se siis
sittenkin olisi jäänyt täydellistä riippumattomuutta vaille. Eduskunta
asettaisi ja vapauttaisi senaatin jäsenet toimestaan. Tämä valtalaki
oli oleva pätevä, ilman että se alistettiin Venäjän korkeimman vallan
harkittavaksi ja ratkaistavaksi. Eduskunnan päätös oli luonteeltaan
valtiokaappaus, sillä edellytyksellä nimittäin, että Venäjällä yhä
edelleen oli Suomessa hallitsijanoikeudet. Se sisälsi kyllä
näennäisesti askeleen eteenpäin kohti täyttä itsenäisyyttä, mutta
todellisuudessa se ei vienyt maatamme lähemmäs vapautta. Sitä
tervehdittiin sentähden vain vähäisellä myötätunnolla. Kun eduskunta
teki päätöksensä, sisältyi sosialistien laskelmiin jo Venäjän
neuvostovalta ja tulevan virallisen Venäjän täysi kannatus heidän
pyrkimyksilleen. Pian sen jälkeen Venäjällä tehty ensimäinen
bolshevikkikaappauksen yritys epäonnistui kuitenkin ja Kerenskijn
hallitus jäi valtaan. Sillä oli vielä kylliksi voimaa hajoittaa
eduskunta ja määrätä uudet vaalit. Eduskunnan hajoituksen jälkeen
sosialistiset senaatinjäsenet erosivat hallituksesta. Jäljelle jäi vain
kolme porvarillista jäsentä.
Keväällä ja kesällä 1917 sattuneet tapahtumat ja koko se suunta, johon
olojen kehitys maassa kulki, olivat olennaisesti seurauksena siitä,
että vallankumoukselliset venäläiset joukot yhä oleilivat maassamme.
Niin kauan kuin näiden hillitön ja kiihoittava toiminta jatkui, ei
rauha eikä turvallisuus voinut palautua eikä Suomi täydellä teholla
ottaa kohtaloaan omiin käsiinsä. Kansan terveemmälle osalle kävi
pakottavaksi välttämättömyydeksi koota voimansa ja perustamalla
suojeluskuntia valmistautua ei ainoastaan suojaamaan yhteiskuntaa
väkivallanteoilta, vaan myös nousemaan vieraita anastajia vastaan ja
karkoittamaan heidät maasta. Näitä toimenpiteitä Suomen yhteiskuntaa
perikadolla uhkaavaa vaaraa vastaan ei enää voitu lykätä, mutta tehtävä
ei ollut silloisissa oloissa helppo käytännössä toteuttaa. Kansa oli
aseeton. Tsaarinhallitus oli huolellisesti riistänyt Suomen kansalta
kaikki aseet ja myöskin vallankumouksellisen järjestelmän kätyrit
estivät niiden maahan tuonnin. Harjoittelu aseiden käyttöön saattoi
sentähden tapahtua vain puutteellisesti. Kaiken lisäksi oli
yhteiskunta tässäkin suhteessa venäläisen sotaväen ja sen kanssa
liitossa toimivien punaisten suomalaisten valvonnan alaisena.
Aikaisemmin itsenäisyysliikettä varten muodostetut järjestöt ottivat
varustautumistehtävän johdettavakseen. Kaupungeissa suojeluskuntatyötä
oli pidettävä salassa, maaseudulla se saattoi tapahtua avoimemmin
perustamalla palokuntia, urheiluyhdistyksiä y.m. Tämä työ alkoi jo
keväällä ja kesällä, mutta sai uutta vauhtia syksyn kuluessa. Varsinkin
Etelä-Pohjanmaalla perustettiin tällaisia suojeluskuntia melkeinpä
jokaiseen kuntaan, ensimäinen jo toukokuussa Mustasaareen. Syynä
siihen, miksi liike juuri sieltä löysi otollisen maaperän, oli osaksi
vapautta rakastava ja rohkea pohjalainen luonne, osaksi se, että
punainen kiihotustyö siellä oli tavannut verraten vähän vastakaikua.
Johdon onnistui tuoda pienehköjä kiväärilähetyksiä ulkomailta, Saksasta
-- Pohjanmaan maantieteellinen asemakin oli tässä suhteessa edullinen
-- mutta yleensä aseistus oli erittäin puutteellinen. Syystalvesta
järjestettiin muutamiin seutuihin Etelä-Pohjanmaalle (Vöyriin,
Vimpeliin, Lappajärvelle), sotilaallisia harjoituskursseja, joihin
lähetettiin osanottajia eri suojeluskunnista. Pieni määrä suomalaisia
jääkäreitä oli myös saapunut Saksasta ja asettunut suojeluskuntien
käytettäväksi. Yleensä suojeluskuntien harjoitus ja muut valmistavat
toimenpiteet tässä osassa maata tapahtuivat jokseenkin häiriintymättä,
vaikkakin venäläistä varusväkeä oli siellä melkein kaikkialla, sillä
tämä ilmeisesti jonkun verran pelkäsi joutua selkkauksiin pelottoman
pohjalaisen rahvaan kanssa. Myöskin Karjalassa harrastus näitä
yhteiskunnan puolustusta tarkoittavia järjestöjä kohtaan oli vilkas,
joskin suojeluskuntaliike siellä sai suurempaa vauhtia vasta myöhemmin
syksyllä. Muissa osissa maata olosuhteet olivat suojeluskuntaliikkeelle
paljoa epäsuotuisammat. Sosialistiset sanomalehdet saivat tästä
liikkeestä aiheen yhä kiivaampaan yllytykseen porvareita vastaan,
uskotellen että nämä perustamalla "lahtarikaarteja" valmistautuivat
tuhoamaan köyhälistön, samalla kuin "punaisia kaarteja" uudelleen
muodostettiin ja harjoitettiin venäläisen päällystön johdolla.
Uudet eduskuntavaalit tapahtuivat 1 p:nä lokakuuta ja tulos oli
porvarillisille puolueille edullinen (108 porvarillista 92 sosialistia
vastaan). Siitä huolimatta että sosialistit eivät tunnustaneet
eduskunnan hajoitusta lailliseksi, vaan olivat sitä vastaan esittäneet
vastalauseensa, ottivat he kuitenkin osaa vaaleihin toivoen saavansa
jälleen enemmistön ja sitten pääsevänsä ajamaan kansalliskokouksen
koollekutsumista sekä tämän avulla Suomen valtiojärjestyksen uudelleen
muodostamista. Tulos oli heille pettymys. He päättivät nyt lopullisesti
astua vallankumouksen tielle liitossa venäläisten ystäviensä kanssa,
joiden pyrintönä oli venäläis-suomalainen köyhälistöndiktatuuri.
Entinen hallituksenpäämies Tokoi lausui eräässä kansankokouksessa 16
p:nä lokakuuta, ettei vaalitappio sanottavia merkinnyt, koska työväellä
oli muita mahtikeinoja kuin vaalilippu, millä antaa pontta
vaatimuksilleen. Mitkä nämä mahtikeinot olivat, kävi ilmi, kun muutamaa
päivää myöhemmin annettiin julistus, että oli järjestettävä punaisia
kaarteja kaikkialle maahan, siis toimeenpantava köyhälistön
mobilisointi. Näitä kaarteja perustettiinkin varsin yleisesti eikä
niiden aseistaminen tuottanut sanottavia vaikeuksia. Runkona niissä
olivat ne irralliset työläiset, jotka olivat olleet venäläisten
linnoitustöissä, suuresti villiytyneet ja rappeutuneet n.s.
vallityöläiset. Aseet ostettiin tai "lainattiin" venäläiseltä
sotaväeltä.
Eduskunta kokoontui 1 p:nä marraskuuta. Porvarilliset tahtoivat
säilyttää yhteiskuntarauhan ja koettivat niin pitkälle kuin oli
mahdollista tyydyttää sosialistien vaatimuksia. Mutta sillä ei mitään
voitettu. Niin hyvin suomalaisten anarkistien kuin venäläisten
sotilaiden taholta jatkuivat väkivallanteot pelottavasti. Ryöstöt,
jotka jo lokakuussa olivat herättäneet levottomuutta, kuuluivat nyt
päiväjärjestykseen ja järkyttäviä rauhallisten kansalaisten murhia
tapahtui. Marraskuun 7 p:nä puhkesi toinen bolshevikkikapina
Pietarissa, Kerenskijn hallitus kukistettiin ja bolshevikkikumppanit
Lenin ja Trotskij saivat haltuunsa vallan. Venäjä oli nyt vailla
laillista hallitusvaltaa. Sitä arvoa ei Suomessa tietenkään voitu
tunnustaa köyhälistövallalla ja neuvostokomitealla olevan. Venäjän
suvereniteettioikeudet Suomeen nähden olivat lakanneet. Venäläinen
kenraalikuvernööri Nekrasov, joka syyskuussa oli astunut Stahovitshin
sijalle, oli jättänyt paikkansa ja poistunut, samoin hänen apulaisensa
vapaaherra Korff. Mutta venäläinen sotaväki jäi maahan ja katsoi yhä
edelleen olevansa korkeimman vallan edustaja. Suomi ei ollut ainoastaan
poliittisesti ja siveellisesti velvollinen, vaan myös oikeutettu
pitämään itseään Venäjästä eronneena ja ottamaan kohtalonsa kokonaan
omiin käsiinsä. Eduskunnan tehtäväksi jäi aseman selvittäminen tässä
suhteessa ja ryhtyminen tarpeellisiin toimenpiteisiin. Sosialistit
tahtoivat yhä edelleen pitää kiinni heinäkuun "valtalaista", mikä
pysytti Suomen sotilaallisesti ja ulkopoliittisesti Venäjän yhteydessä.
Pitkien sitkeiden keskustelujen jälkeen, eduskunta päätti
väliaikaisesti ottaa huostaansa korkeimman vallan Suomessa.
Sosiaalidemokraattinen johto oli kuitenkin määrännyt koko maassa
toimeenpantavaksi yleislakon, mikä alkoi 13 p:nä marraskuuta. Sen
ilmeisenä tarkoituksena oli antaa työväestölle ja punaisille kaarteille
tilaisuutta yleisharjoituksessa kehittää voimaansa ja herättää pelkoa
porvarillisessa yhteiskunnassa sekä siten valmistaa vallankumousta. On
selvää, että kaiken tämän takana olivat liikkeellepanijoina venäläiset
bolshevikit, jotka olivat ottaneet maailmanvallankumouksen
ohjelmaansa. Suomi oli oleva etappi edettäessä länteenpäin. Mahtiansa
osoittivatkin punaiset kaartit ja köyhälistön huonoimmat ainekset mitä
vakuuttavimmalla tavalla, ja venäläiset sotamiehet, varsinkin
matruusit, toimivat tässä aina alttiina apulaisina. Rikoksista
tuomittuja vankeja vapautettiin. Raa'at vaistot purkautuivat esteettä
esille murhina, ryöstöinä, kiristyksinä ja muina järkyttävinä
väkivallantekoina. Lakko -- verilakoksi mainittu -- kesti viikon.
Lopettajaisjulistuksessa sanottiin m.m.: "Suomen porvaristo ei tosin
ole vielä polvillaan työväenluokan edessä. Mutta työväenluokan elävä
voima on entistä ehjempänä -- -- -- Nyt muuttuu taistelun muoto, mutta
taistelu ei muutu." Porvarillinen yhteiskunta oli siis masennettava ja
köyhälistö ottava vallan haltuunsa. Se oli päämaali.
Suurlakko vallankumouksen ilmeisenä enteenä antoi tietenkin lisää
vauhtia suojeluskuntaliikkeelle ja muille yhteiskunnan puolustusta
tarkoittaville valmistuksille. Marraskuun 27 p:nä eduskunta päätti
asettaa porvarillisista puolueista kokoonpannun hallituksen, P.E.
Svinhufvud puheenjohtajana.
Suomi julistautuu ja tunnustetaan riippumattomaksi valtioksi.
Kuten edellä olevasta esityksestä käy ilmi, olivat olosuhteet Suomessa
kesällä ja syksyllä 1917 suuresti kärjistyneet ja kaikki viittasi
siihen, että ratkaisevan käänteen aika lähestyi. Siitä oli riippuva
maamme tulevaisuuden muodostuminen ja lähinnä mahdollisuus lopullisesti
tempautua irti Venäjästä ja saavuttaa täydellinen itsenäisyys.
Ensimäisenä esteenä tämän päämaalin saavuttamiselle oli Suomessa oleva
venäläinen sotaväki, syystä että se oli aseellinen, maan vapautumiselle
vihamielinen valta-aines, sekä senvuoksi, että se tuki ja yllytti
väestön alempien kerrosten yhteiskuntaa hajoittavia pyrkimyksiä. Suurin
osa kansaa ei ollut yhtynyt ase veljeyteen punaisen Venäjän kanssa ja
aseettomana sillä oli varsin vähän toiveita saada yksinään maasta
poistetuksi tämä muukalainen sotaväki, joka oli noussut maan
varsinaiseksi käskijäksi. Maa tarvitsi nyt enemmän kuin koskaan ennen
tukea ja apua ulkoapäin. Ruotsiin ei tässä suhteessa enää voitu
perustaa. Aktiiviseen politiikkaan ja varsinkin Suomen suoranaiseen
avustamiseen haluttomien vasemmistopuolueiden voima ja vaikutusvalta
oli kasvanut, mitä seikkaa vahvistivat syyskuussa suoritetut
valtiopäivävaalit ja Edénin vasemmistohallituksen muodostaminen. Ainoa
valta, jolta enää voitiin apua toivoa, oli Saksa. Nyt oli aika
pontevammin kuin ennen vedota niihin erikoisnäkökohtiin,
jotka kiinnittivät sen huomion Suomen vapauttamiseen. Tässä
tarkoituksessa pidettiin Tukholmassa syyskuussa neuvotteluja Suomen
riippumattomuuspolitiikan ja Saksan ulkopolitiikan johdon sekä Saksan
päämajan edustajien kesken. Ne eivät tosin johtaneet tarkalleen
määrättyihin tuloksiin, mutta kävi ilmi, että Saksan mielenkiinto
Suomen vapautuspyrkimyksiin oli lisääntynyt ja että Suomella oli
toiveita saada Saksalta apua hädänalaisessa asemassaan. Ne toiveet,
joita tässä suhteessa annettiin suomalaisille neuvottelijoille, olivat
tietenkin suoranaisessa yhteydessä muuttuneeseen sotatilanteeseen,
lähinnä toiminnan uudelleen elpymiseen koillisella sotarintamalla, mikä
johti Hiidenmaan ja Saarenmaan valloitukseen tuoden siten Saksan
sotavoimat paljoa lähemmäs Suomen vesiä ja rannikoita kuin aiemmin.
Ahvenanmaan saarien miehittäminen oli nyt jo mahdollisuus.
Marraskuun lakko ja Venäjän bolshevikkihallituksen ilmeinen tarkoitus
kytkeä Suomi Venäjän neuvostotasavaltaan, mikä ei ainoastaan olisi
tehnyt tyhjiksi kaikkia riippumattomuussuunnitelmia, vaan myös vienyt
maan määrättömään kurjuuteen, oli aiheena siihen, että marraskuussa
suoranaisesti käännyttiin Saksan puoleen. Muutamat niistä
maanmiehistämme, jotka silloin poliittisissa tehtävissä oleskelivat
ulkomailla, lähtivät tässä tarkoituksessa Berliiniin. Kun siellä oli
valmistavasti neuvoteltu lähinnä yliesikunnan poliittisen osaston
kanssa, jota silloin johti harras Suomen ja sen vapautuspyrkimysten
ystävä, salaneuvos E. von Hülsen, kutsuttiin kaksi heistä, vapaaherra
A. von Bonsdorff ja Edv. Hjelt Saksan päämajaan, minne he saapuivat 26
p:nä marraskuuta tekemään ylimajoitusmestari Ludendorffille selkoa
Suomessa vallitsevasta tilanteesta ja esittämään maan toivomukset.
Esitys ei päättynyt suoranaiseen pyyntöön, että Suomeen lähetettäisiin
avustusretkikunta, -- vaikka toimenpidettä kosketeltiin tehokkaimpana
keinona, millä itsenäisyys olisi saavutettavissa -- vaan sen
tarkoituksena oli lähinnä osoittaa Saksan sotilaallisen ja poliittisen
tuen merkitys Suomen vapautukselle, niin hyvin maan itsensä kannalta
kuin yleispoliittisessa suhteessa. Pääpaino kohdistettiin sen
vakaumuksen herättämiseen asianomaisissa, että oli välttämätöntä saada
venäläiset sotavoimat pois Suomesta, koska Suomi muutoin oli käsistään
sidottu eikä voinut päästä pakkotilastaan. Ilman Saksan apua tämä ei
voisi onnistua, minkä vuoksi Suomessa toivottiin, että Saksa tulevissa
aseleponeuvotteluissa vaatisi venäläisten joukkojen poistamista maasta.
Vielä voimakkaampi painostus tähän suuntaan saavutettaisiin antamalla
saksalaisten joukkojen miehittää Ahvenanmaan saaret. Tämä olisi uhka,
jonka turvissa Suomi itse voisi ryhtyä puhdistustyöhön, jos se samalla
saisi Saksalta aseita ja jääkäripataljoonasta, joka lähetettäisiin
kotimaahan, sotilasneuvojia ja -johtajia. Lopuksi huomautettiin, kuinka
oli välttämätöntä, että Saksa tunnusti Suomen riippumattomuuden, niin
pian kuin se asianmukaisesti oli julistettu.
Kenraali Ludendorff osoitti sekä ymmärtämystä että hyväntahtoisuutta
tätä avustussuunnitelmaa kohtaan. Ahvenanmaan retkikuntaa hän ei tosin
silloisissa oloissa katsonut mahdolliseksi, mutta antoi siitä toiveita
seuraavaksi vuodeksi. Suomen tulisi, lausui Ludendorff, ensi tilassa
antaa nimenomainen julistus, että se vaatii itsemääräämisoikeuttaan ja
Venäjästä riippumattomuutta. Tämän ulkonaiseksi osoitukseksi oli
asetettava vaatimus, että Venäjä vie pois joukkonsa Suomesta. Kenraali
Ludendorff lausui mielellään toimivansa niin, että Saksa tulevissa
aselevon- tai rauhanneuvotteluissa tukisi tätä vaatimusta. Lisäksi
saatiin se lupaus, että jo aloitettua, joskin keskeytettyä, aseiden
lähettämistä jatkettaisiin ja että suomalainen jääkäripataljoona
pieninä joukkoina lähetettäisiin kotimaahan. Erittäin ponnekkaasti
kenraali Ludendorff huomautti siitä, että Suomen ennen kaikkea tulisi
luottaa omaan voimaansa ja päättäväisesti esiintyen niin pian kuin
mahdollista selvästi, muitta mutkitta julistaa itsensä riippumattomaksi
sekä ryhtyä toimiin lujasti järjestetyn kansanmiliisin aikaansaamiseksi
maan itsenäisyyttä tukemaan.
Suomen hallituksen päämiehelle, senaattori Svinhufvudille annettiin
heti tieto käynnin tuloksesta ja päämajan kehotuksesta, että, mikäli
mahdollista, heti oli annettava riippumattomuusjulistus. Kaikki
tällaiset tiedonannot oli silloin vielä saatettava perille salaisia
teitä käyttäen.