tarkoitusperänä oli maan irroittaminen Venäjästä, maamme vanhemmat
poliitikot eivät panneet alkuun tai ottaneet huomaansa. He pysyivät
ainakin aluksi ja jokseenkin kauan siitä syrjässä. He olivat
pitkällisen oikeustaistelumme katsantotavan, päämaalin ja menetelmien
siteissä eivätkä sen tähden voineet päättäväisesti suunnata katsettansa
niille avarammille aloille, joita ulkopoliittiset tapahtumat nyt
avasivat maallemme. Lähinnä nuoriso, ensi sijassa yliopistonuoriso,
vaistomaisesti ryhtyi tähystämään uusia näköaloja ja tuli niiden
ajatusten ja tunteiden kannattajaksi, jotka sitten saivat valtoihinsa
suurimman osan Suomen yhteiskuntaa. Vanha, ääriviivoja vailla ollut
itsenäisyysunelma astui esille pilventakaisuudestaan, se tuli nyt
todellisuutta lähemmäksi ja tuntui olevan tavoitettavissa. Näköjään
toivottomaan passiiviseen oikeustaisteluun väsynyt nuoriso, jossa jo
epätoivon oireita esiintyi, sai nyt korkean positiivisen päämaalin,
jonka eteen elää ja toimia. Sille tarjoutui mahdollisuus teoissa
toteuttaa ajatuksiaan ja tunteitaan, se sai jälleen uskaltaa jotakin
maansa puolesta. Aktivistinen henki ei ollut kokonaan tukahtunut,
joskin pakollinen toimettomuus oli sen lamaannuttanut ja aikaisempi
aktivistinen liike oli sammunut. Jollei nuoriso päättäväisesti ja
oikeaan osuneella vaistolla olisi antautunut toiminnan tielle, olisivat
ne vanhemmat yhteiskunnan jäsenet, jotka samoin kuin nuoriso omaksuivat
vapautumisaatteen, ehkä passiivisemmin odottaneet tapausten kulkua.
Korkeintaan he olisivat turvautuneet diplomaattisiin keinoihin
voittaakseen ulospäin suunnatulla poliittisella toiminnalla mieliä
Suomen asialle rauhanteossa. N.s. jääkäriliike, kuten sitä sittemmin
nimitettiin, tuli Suomen itsenäisyyspyrkimysten ensimäiseksi
ulkonaiseksi muodoksi ja se aloitti samalla Suomen aktiivisen
ulkopolitiikan. Aloitteen teki ryhmä ylioppilaita ja se tarkoitti
Suomen nuorukaisten sotilaallista kasvatusta ulkomailla. Tällöin
ajateltiin ensiksi jotakin puolueetonta maata, Ruotsia tai Tanskaa,
mutta aikeiden toteuttaminen kohtasi täällä vaikeuksia, josta syystä
käännyttiin Saksan puoleen, missä suunnitelma lyhyen epäröimisen
jälkeen hyväksyttiin. Yritys sai täten paljoa suuremman laajuuden kuin
alkuperin oli ajateltu ja johdettiin määrättyyn ulkopoliittiseen
suuntaan. Liikkeen tarkoitukset olivat sekä siveellisiä että
poliittisia. Sen tuli herättää ja nostattaa maan nuoriso ja tämän
välityksellä koko maa passiivisuudesta ja toivottomuudesta toiminnan
intoon ja uhrautuviin tekoihin korkeimman ajateltavissa olevan
isänmaallisen päämäärän, maan vapauden ja täyden itsenäisyyden
saavuttamiseksi. Sen tuli ulospäin olla vapautumispyrkimyksemme
ilmauksena ja, lähinnä keskusvaltojen sotilaalliselle ja poliittiselle
johdolle, teossa osoittaa, mitä Suomi omalle osalleen toivoi
maailmansodasta. Sen tuli, jos niin vaadittiin, valmistaa kansallemme
suurempi mahdollisuus itse asein myötävaikuttaa maan vapauttamiseen
vieraasta vallasta, ja sen tuli, jos tarkoitus saavutettiin, turvata
maallemme sotilaallisten ohjaajien ja tulevan puolustuksemme
ydinjoukko. Eivät ne nuoret sen enempää kuin vanhemmatkaan henkilöt,
jotka antoivat yritykselle myötätuntonsa ja kannatuksensa, olleet
näkemättä sen vaikeuksia ja vaaroja, mutta asema pakotti astumaan
ratkaisevan askeleen. Kuten myöhemmin osoittautui, toteutuivat
yrityksen kaikki tarkoitusperät. Harvoin lienee intuitiivisesti
omaksuttu suunnitelma osoittautunut edellytyksiltään ja tuloksiltaan
oikeammaksi kuin tämä Suomen nuorison uskalias ja rohkea, mutta samalla
edesvastuullinen teko. Ulkonaiset tapahtumat myötävaikuttivat
ihmeellisen onnellisesti siihen, että tarkoitettu päämaali
saavutettiin, ja punaisena lankana kulkee jääkäriliike läpi koko
vapautustyön.
Enemmän kuin puolivuosisataa aikaisemmin, vallitsevan vapaudenkaipuun
vaikutuksen alaisena ja itämaisen sodan herättämiä vapaudenunelmia
heijastaen oli nuori suomalainen runoilija Frans Mörtengren, upseeri
ammatiltaan, kuolinvuoteeltaan ylioppilaskunnalle omistetussa
runossa ennustanut siitä nuorisonteosta, joka sai ilmauksensa
jääkäriliikkeessä. Runossa sanotaan [säkeet suomensi O.M.]:
Sa nuori joukko! Sinust' ydin varttuu,
jonk' ympäröivät pojat Suomenmaan.
Sun tulestasi heihin hehku tarttuu
verensä synnyinmaalle uhraamaan.
-- -- -- --
Mut, joukko nuori, miss' on miekka oiva,
jonk' iskuun paljastat, kun aika on?
Kivääri miss' on surmaa salamoiva? --
Aseita antaa Saksa, Albion.
Niin vastaat, vaan ne hanki aikanaan,
tai tyhjin käsin jäät, kun taistellaan.
Näin kävi, kun aika oli tullut.
Tämä sotilaskasvatusta tarkoittava liike alkoi vuoden 1914 lopussa. Se
lähti, kuten sanottu, yliopiston ja teknillisen korkeakoulun
opiskelevan nuorison molempia kieliryhmiä edustavista piireistä, mutta
siitä tuli vähitellen kansanliike, joka levisi yli maan. Salassa nuoret
miehet matkustivat Ruotsiin ja sieltä Saksaan; Tukholmaan ja Berliiniin
perustetut toimistot huolehtivat heidän perille saapumisestaan. Heidän
asemapaikakseen tuli Etelä-Holsteinissa oleva Lockstedtin leiri, missä
he aluksi muodostivat "Pfadfinder" (= partiolais-) joukon. Talven ja
kevään kuluessa joukkoon saapui noin 200 suomalaista nuorukaista,
enimmältä osalta ylioppilaita ja ylemmän koulusivistyksen saaneita
nuoria henkilöitä. Ne, jotka tänne kokoontuivat muukalaislegioonaksi,
eivät olleet joukko seikkailijoita tai rappiolle joutuneita olentoja,
vaan lupaavia nuoria miehiä, jotka keskeyttivät opintonsa tai toimensa
kotimaassa täysin tietoisesti antautuakseen korkeaan isänmaalliseen
tehtävään. Tässä vaatimattomassa muodossa jatkui harjoitus elokuuhun
1915, jolloin tuo pieni joukko muodostettiin preussiläiseksi
jääkäripataljoonaksi. Lisävoimien kokoaminen kotimaassa sai nyt uutta
vauhtia. Seuraavan syksyn ja talven kuluessa liittyi pataljoonaan lähes
kaksituhatta nuorukaista. Niitä tuli kaikista osista maata, mutta
verrattomasti enimmän kuitenkin Pohjanmaalta. Myöskin Uusimaa ja
Karjala olivat hyvin edustettuina. Sivistyneet ainekset olivat
uudessakin pataljoonassa vahvana osana, mutta eivät enää olleet
lukumäärältään voitolla. Talonpojanpojat, käsityöläiset ja työväki
olivat hyvästi edustettuina. Kokoonpanonsa puolesta pataljoona
tarjosi kuvan koko Suomen kansasta tai sen paremmasta osasta.
Sosialidemokraattisella taholla suhtauduttiin "jääkäriliikkeeseen"
jonkun verran pidättyvästi, mutta ei asetuttu sitä kohtaan
vihamielisiksi, ja tästäkin puolueesta oli yksityisiä nuorukaisia
liittynyt tähän suomalaiseen joukkoon. Täydellinen järjestö ohjasi
kotimaassa jääkäriliikettä, järjesti etappiteitä ja piti huolta siitä,
että nuoret miehet pienissä joukoin huomaamatta pääsivät pujahtamaan
yli rajan. Lukemattomia vaikeuksia oli tässä voitettavana, kun Suomen
yhteiskunta oli santarmiston ja sotaväen ankaran valvonnan alaisena.
Pataljoona sai nyt kaikinpuolisen sotilaallisen kouluutuksen ja
katsottiin toukokuussa 1916 kypsyneeksi suorittamaan rintamapalvelusta.
Se lähetettiin silloin Saksan itärintamalle -- ei sodassa uhrattavaksi
-- vaan silmällä pitäen sen vastaista tehtävää omassa maassa, saamaan
tarpeellisen taistelukunnon sodassa venäläisiä vastaan. Kymmenen
kuukauden rintamapalveluksen jälkeen, jossa joukko otti osaa sekä
asemasotaan että muutamiin avoimiin taisteluihin, se maaliskuussa 1917
vietiin Libauhun.
Suomessa vallitsevien ajatustapojen ja mielipiteiden sodan ensi
kuukausina jonkun verran vakiinnuttua ja varmistuttua järjestettiin
täällä isänmaan ystävien kesken poliittinen toiminta, joka asetti maan
riippumattomuuden päämaalikseen. Tämä tapahtui jokseenkin samoihin
aikoihin kuin jääkäriliike alkoi, johon se mitä lähimmin liittyikin.
Muodostui useita pienehköjä samanmielisten yhtymiä, jotka kukin
tahollansa ja alallansa toimivat yhteisen tarkoitusperän hyväksi ja
sitten yhtyivät yhteisen johdon, n.s. itsenäisyysliikkeen aktiivisen
komitean ("A.K") alaisiksi. Osa ryhmän vanhempia, eri puolueisiin
kuuluvia kansalaisia muodosti neuvottelevan valiokunnan koko liikettä
varten. Toiminta tarkoitti valistustyön ja propagandan tekoa maassa ja
ennen kaikkea jääkäriliikkeen edistämistä, mutta myöskin poliittisen
yhteyden ylläpitämistä ulkomaiden, ensi sijassa Ruotsin ja Saksan
kanssa. Se ei kuitenkaan ollut aivan yksipuolisesti suunnattu
aktiiviseen osanottoon taisteluihin, vaan valmistauduttiin myös sen
mahdollisuuden varalta, että Suomen kohtalo ratkaistaisiin
neuvottelupöydän ääressä. Suomalainen delegatsioni toimi syksystä 1914
Tukholmassa (J. Castrén, H. Gummerus, E.A. Fabritius y.m.) ja myöskin
Berliiniin olivat siellä oleskelevat maanmiehet perustaneet poliittisen
toimiston Suomea varten (Fr. Wetterhoff y.m.); näiden kanssa oli
Suomessa oleva johto säännöllisessä yhteydessä. Kotimaasta lähetettiin
suoraan arvovaltaisia lähettejä Ruotsiin ja muihin Skandinavian maihin
sekä myöskin Pohjois-Amerikkaan, mahtavimpaan puolueettomaan valtioon,
jonka tehtävän rauhanteossa katsottiin saavan suuren merkityksen,
herättämään siellä johtavissa piireissä mielenkiintoa Suomen asemaa ja
sen kansallisen vapauden pyrkimystä kohtaan. Koko tämän toiminnan
täytyi tietenkin tapahtua salassa, herättämättä viranomaisten huomiota,
mikä luonnollisesti tuotti työlle suuria vaikeuksia. Merkillistä
kyllä kesti jokseenkin kauan, ennenkuin venäläisen vakoilujärjestön
onnistui päästä tämän "valtakunnankavaltamiseksi" leimatun, joskin
suomalais-isänmaalliselta kannalta täysin oikeutetun liikkeen jäljille.
Tämä tapahtui vasta vuoden 1915 loppupuolella.
Suomen vapautumispyrkimykset liittyivät, kuten jo mainittu, mitä
läheisimmin siihen toiveeseen, että keskusvallat saisivat voiton
Venäjästä. Sen kukistaminen oli ainoana pätevänä edellytyksenä, johon
tässä kohden voitiin perustaa, ja Suomessa, jossa oli opittu tuntemaan
venäläinen politiikka, sen päämäärät ja keinot lähempää ja paremmin
kuin muualla, oivallettiin, että Venäjän valta-aseman masentuminen ei
vain toisi suurempia vapaudenmahdollisuuksia omalle maalle, vaan myös
torjuisi yleiseurooppalaisen vaaran. Millä tavoin vapauttaminen lopulta
oli suoritettava, riippui siitä, miten olosuhteet olivat muodostuneet,
kun sen hetki oli tullut. Todennäköisimmältä tuntui silloin, että
riippumattomuus saavutettaisiin vasta rauhanteossa, Saksan ja muiden
valtojen myötävaikutuksella. Otettiin kuitenkin huomioon mahdollisuus,
että Saksa tulisi laivastollaan Suomenlahteen ja laskisi maihin
joukkoja Etelä-Suomeen, käyttäen sitä sopivana lähtökohtana
marssiakseen Pietaria vastaan, jossa tapauksessa Suomen kapinaannousu
Venäjän valtaa vastaan olisi mahdollinen. Aktiivinen johto ryhtyi
eräisiin valmistuksiin sellaisenkin mahdollisuuden varalle. Mutta se
ulkomainen valta, johon suoranaisen sotilaallisen avunannon toivo
lähinnä perustui, oli Ruotsi. Mielet eivät tuossa maassa kyllä olleet
yksinomaan keskusvaltojen puolella, mutta Suomessa vallitsi se
käsitys, että ratkaiseva enemmistö oli tällä kannalla, ei vain siksi,
että yhteenkuuluvaisuudentunne oli yhdistämässä germaaniseen
sukulaiskansaan, vaan myös poliittisista syistä. Ruotsin
oikeistolehtien kanta näytti antavan vahvistusta tälle käsitykselle.
Suomessa arveltiin, ettei Ruotsi, olosuhteiden painostuksen vuoksi,
voisi pysyä puolueettomana suuressa kansainsodassa, ja luultiin, että
yhtyminen Saksaan Venäjää vastaan tarjoaisi sille liian suuria
poliittisia etuja, jotta se voisi olla liittymättä keskusvaltoihin.
Ruotsalaisia joukkoja marssisi siis siinä tapauksessa Suomeen ja
miehittäisi osia siitä. Oli ilmeistä, että väestö ottaisi ne vastaan
ystävinä ja vapauttajina sekä antaisi niille apuaan, eikä mitään
sanottavaa vastarintaa ollut venäläisen sotaväen puolelta pelättävissä
maan pohjoisosissa. Kun Suomessa antauduttiin tällaisten toiveiden
valtaan, ei otettu laskelmiin ainoastaan Ruotsin myötätuntoa Suomen
kohtaloa kohtaan, vaan myöskin se etu, mikä Ruotsilla itsellään olisi
vapaasta, sen avulla vapautetusta Suomesta. Venäläinen vaara ei enää
väijyisi Ruotsin rajalla. Entistä tehokkaammin olisi Suomi sekä
sivistyksellisesti että poliittisesti ja sotilaallisesti suojaavana
puskurivaltiona välissä. Suunnitelmia täydensi ajatus, että Suomi
tulevaisuudessa, kun sodan laineet olivat asettuneet, poliittisesti
liittyisi Ruotsiin ja muihin Skandinavian maihin. Tällainen
tulevaisuudenohjelma, minkä toteuttamiseksi jopa oli olemassa
erilaisia ehdotuksia valtakuntien välisiksi laeiksi, sisältyi
itsenäisyyspyrkimyksiin ja se sai kannatusta niinhyvin Skandinaviaan
kiintyneemmässä osassa Suomen yhteiskuntaa, Suomen ruotsinkielisissä
piireissä, kuin myöskin suomenkielisissä. Viimemainituissakaan
piireissä ei epäröity valinnassa toiselta puolen Venäjästä riippuvan ja
toiselta puolen vapaan, läheisesti Ruotsiin ja muihin skandinavisiin
pohjoismaihin liittyneen Suomen välillä. Suomen ja Ruotsin silloinen
liittoutuminen -- niin asiaa ajateltiin Pohjanlahden itäpuolella --
olisi yhdistänyt toisiinsa nämä kaksi kansaa tavalla, mikä on
mahdollista vain suurina historiallisina hetkinä, ja siitä odotettiin
molemminpuolista etua.
Suomalainen delegatsioni Tukholmassa oli tietenkin läheisessä
kosketuksessa Ruotsin poliittisiin piireihin, minkä lisäksi, kuten jo
on mainittu, lähetettiin erikoisia lähettejä puhtaasti poliittisessa
tarkoituksessa neuvottelemaan näistä kysymyksistä naapurimaan
yhteiskunnallisessa ja poliittisessa elämässä huomatussa asemassa
olevien henkilöiden kanssa. Suomalaiset näkökohdat saivat
oikeistopiireissä osakseen ymmärtämystä ja olivat jossakin määrin
näissä vallitsevan käsityksen kanssa yhtäpitäviä, mutta niissä
noudatettiin, lukuunottamatta n.s. aktivisteja, suurta varovaisuutta
poliittisen toiminnan mahdollisuuksia punnitessa. Vasemmistopiireissä
torjuttiin sitä vastoin jyrkästi jokainen ajatus, että Ruotsi
sekaantuisi sotaan ja ennen kaikkea, että se liittyisi keskusvaltoihin
tai tukisi niitä. Jonkunlaista kalvakkaa myötätuntoa Suomea kohtaan oli
tosin tälläkin taholla huomattavissa, mutta Ruotsi ei voinut antautua
Suomen itsenäisyyteen auttamisen vuoksi millekään vaaralle alttiiksi ja
sotaista selkkausta Venäjän kanssa pidettiin erittäin arveluttavana.
Myöskin se seikka, että liittolaisvaltiot uhkaisivat taloudellisilla
kostotoimenpiteillä, jos Ruotsi ryhtyisi toimintaan Suomen hyväksi
Venäjää vastaan, painoi raskaana Ruotsia ja lamautti sen
toimintavapautta. Jo kesällä 1915 näyttivät suunnitelmat, jotka
perustuivat siihen, että Ruotsi myötävaikuttaisi Suomen
vapauttamiseksi, varsin vähän toivehikkailta. Suomessa ei tosin
kokonaan luovuttu tämänsuuntaisista toiveista, mutta kävi kuitenkin
välttämättömäksi suoranaisemmin koettaa saada Saksa kiintymään Suomen
asiaan.
Osaksi tässä tarkoituksessa, osaksi Tukholmassa olevan delegatsionin
vahvistamiseksi ja jotta se saisi arvovaltaisemman luonteen,
lähetettiin syksyllä 1915 ulkomaille kaksi Suomen itsenäisyysliikkeessä
huomatussa asemassa ollutta henkilöä, professori R. Erich ja vapaaherra
A. von Bonsdorff. Näihin aikoihin ei ollut kysymyksessä pyytää Saksalta
sotilaallista apua, vaan ainoastaan Saksan hallitus- ja muissa
vaikutusvaltaisissa piireissä tehdä selkoa siitä, kuinka luonteeltaan
vakavia ja oikeutettuja ne pyrkimykset olivat, joiden päämääränä oli
Suomen irroittaminen Venäjästä, sekä tehdä tunnetuksi maassa
vallitsevan saksalaisystävällisen mielialan luonne ja vilpittömyys. Oli
tärkeätä, että Saksan poliittinen johto oli tästä varma, koska asialla
saattoi olla merkitystä itäiselle sotapolitiikalle, jonka
kehittymisestä Suomen kohtalo mitä lähimmin oli riippuvainen. Tässä
tarkoituksessa mainitut lähetit matkustivat Berliiniin ja asettuivat
yhteyteen sekä valtiokanslerin (Bethmann-Hollweg) että Saksan
ulkoministeriön ynnä muutamien politiikkaan osaaottavien henkilöiden
kanssa. Sodanaikainen kokemus oli tehnyt saksalaiset varovaisiksi ja
epäluuloisiksi. Suomessa vallitseva ulkonainen levollisuus ei
osoittanut "kapinallista" mielialaa. Maa oli sitäpaitsi
teollisuudellaan ja kauttakulkukaupallaan palvellut Venäjän ja
liittolaisten etuja, joten todella vallitseva mieliala oli pysynyt
varjossa. Suomessa laajalle levinneen mielipiteen epäämättömäksi tueksi
voitiin paljon muun ohessa vedota Saksassa olevaan suomalaiseen
jääkäripataljoonaan. Sen olemassaolo oli tietenkin tunnettu Saksan
poliittisissa piireissä, vaikka se pidettiin suurelta yleisöltä
salassa. Oli tärkeätä selvitellä, ettei se ollut saanut alkuansa
nuorekkaasta seikkailunhalusta, vaan että se oli vakava askel
vapautumispyrkimyksessämme ja yritys, jota Suomessa laajat
yhteiskuntapiirit kannattivat. Suomalaisten lähettien toimenpiteet
olivat epäilemättä tärkeitä tapahtumien myöhemmälle kehittymiselle,
joskaan ne eivät välittömästi johtaneet näkyviin tuloksiin. Mitään
avunannon lupauksia tai edes jonkun verran varmoja toiveita ei Saksan
puolelta annettu. Sotilaallinen tilanne ja tulevien sotatoimien suunta
olivat liian epävarmoja salliakseen mitään houkuttelevia lupailuja.
Mutta hyvää tahtoa Suomea kohtaan, sen aseman ja meidän
vapaudenkaipuumme avartunutta ymmärtämystä sekä luottamusta
pyrkimystemme vilpittömyyteen oli olemassa. Ja tämä merkitsi paljon.
Vuosi 1916 kului ilman mitään Suomen kysymykselle tärkeitä
tapahtumia tai ratkaisuja. Suomalais-saksalaiset suhteet eivät nekään
mainitun vuoden kuluessa osoittaneet mitään merkillepantavaa.
Valistamistoimintaa jatkettiin Saksassa, ja Suomen kysymys alkoi siellä
saada suurempaa huomiota osakseen. Mutta mitään varmaa tietoa Saksan
hallituksen Suomeen suhtautuvasta politiikasta ei saatu. Tämä herätti
jonkun verran levottomuutta sekä kotimaassa että suomalaisessa
joukossa, jossa alkoi herätä kaipuu päästä palvelemaan sitä
tarkoitusperää, jota varten joukko oli muodostunut ja harjoitettu.
Niitä vaikutusvaltaisia saksalaisia, jotka osoittivat elävää
mielenkiintoa vapautumispyrkimyksiämme kohtaan, oli alivaltiosihteeri,
sittemmin ulkoasiainministeri von Zimmermann. Hänet olivat Suomesta
lähetetyt asiamiehet perehdyttäneet meidän kysymykseemme. Lokakuussa
1916 Zimmermann antoi muutamille suomalaisen ulkomaadelegatsionin
jäsenille ja kahdelle jääkäripataljoonan jäsenelle, jotka olivat
anoneet arvovaltaista lausuntoa Saksan hallituksen suhtautumisesta
Suomen kysymykseen, seuraavan selityksen: "Kaikissa tapauksissa Saksan
hallitus mielenkiinnolla katselee teidän vapautumispyrkimyksiänne,
sillä on etua niistä ja se aikoo kykynsä mukaan loppuun saakka jatkaa
teidän etujenne valvomista. Vaikka sotatoimet eivät tulisikaan
kohdistumaan koilliseen tai teidän maatanne lähellä oleviin seutuihin,
on Saksan hallitus rauhanteossa käyttävä voimaansa Suomen autonomian
hyväksi." Lausunto ei sisältänyt mitään sitovaa, mutta käsitettiin
kuitenkin "lupaukseksi". Se tehtiin tunnetuksi sekä jääkärijoukossa,
että myös asiaan yhtyneissä piireissä kotimaassa ja oli kaikessa
epämääräisyydessään omansa vaikuttamaan rohkaisevasti.
Sodan puhkeaminen ja ensimäisen sotakauden tapahtumat eivät
vaikuttaneet ehkäisevästi venäläistyttämistyöhön ja sortotoimintaan,
pikemmin päinvastoin. Sotatila, johon maa oli julistettu, antoi
asianomaisille vielä vapaammat kädet vallan väärinkäyttöön kuin
aiemmin. Santarmiston avulla, jonka valtuuksia oli lisätty, pidettiin
yhteiskuntaa mitä tarkimman valvonnan alaisena. Kokoontumisvapautta
supistettiin ja sanomalehdistöä vainottiin. Yksityistä omistusoikeutta
loukattiin monin tavoin ja omankädenoikeus rehoitti, tietenkin
välttämättömien sotilaallisten toimenpiteiden varjossa. Yksityisiä
henkilöitä vangittiin ja vietiin Venäjälle ja Siperiaan. Vallitseva
venäläistyttämissuunta vahvistui, kun keisari syyskuussa 1914 hyväksyi
ohjelman Suomen sulattamiseksi Venäjään. Ja tämä tapahtui samaan aikaan
kuin poliittisten hyötynäkökohtien vuoksi Puolalle annettiin sisäisen
itsehallinnon saamisen toiveita! Tämä 38 pykälinen ohjelma, joka tuli
tunnetuksi vasta marraskuussa ja jota siitä syystä on nimitetty
marraskuunohjelmaksi, tarkoitti Venäjän valtiovallan edelleen
lujittamista Suomessa ja kaiken sen tuhoamista, mikä vielä oli jäljellä
Suomen oikeudesta. Se ei tosin ollut mikään laki, ohjelma ainoastaan,
mutta tarpeelliset lainsäädäntötoimenpiteet kuuluivat yksinomaan
venäläisille viranomaisille, ja kuinka nämä toimivat, siitä ei Suomessa
puuttunut kokemusta. "Pienten kansojen vapaus ja riippumattomuus",
joiden puolesta Venäjän liittolaiset, länsivallat, ilmoittivat
taistelevansa, eivät suinkaan tulisi Suomen kansan osaksi. Englanti
kuitenkin teki mainitun ohjelman johdosta diplomaattisen esityksen
Venäjän hallitukselle, joka sen johdosta antoi laimean selityksen.
Suomen kansaneduskuntaa ei uskallettu tai tahdottu kutsua koolle
sodanaikana. Kansa oli tuomittu vaikenemaan. Jos joissakin
suomalaisissa isänmaanystävissä vielä oli rahtunen lojaalisuutta, antoi
marraskuun ohjelma sille kuoliniskun. Keisarin käydessä Helsingissä
maaliskuussa 1915 -- ensi kerran koko hallitusaikanaan -- oli
vastaanotto kylmä, sillä todelliset tunteet olivat jo nollapisteen
alapuolella. Maamme venäläistyttämistä jatkettiin edelleen uudella
vauhdilla, varsinkin sen jälkeen kuin armenialainen Borovitinov oli
nimitetty senaatin talousosaston varapuheenjohtajaksi ja ottanut
hallinnon johdon käsiinsä. Sisäinen hallinto järjestettiin yhä enemmän
venäläismalliseksi. Yleisen vastarinnan mahdollisuuksia supistettiin
yhä enemmän. Yksityisiä lainkuuliaisia virkamiehiä ja tuomareita
vainottiin yhä edelleen sodan puhjettuakin sen vuoksi, että he
kieltäytyivät tunnustamasta valtakunnanlainsäädäntöä Suomessa
päteväksi. Tämänlaatuisista väkivallanteoista kuohuttivat mieliä
enimmin ne toimenpiteet, jotka kohdistettiin erääseen Suomessa suuresti
arvossapidettyyn kansalaiseen ja tuomariin, kansaneduskunnan entiseen
puhemieheen P.E. Svinhufvudiin. Hän oli laittomuusjärjestelmän
peloton vastustaja ja samalla itsenäisyysliikkeen harras ystävä.
Syksyllä 1914 hänet vangittiin ja karkoitettiin syrjäiseen Siperian
seutuun (Tymskoeen), hän kun oli kieltäytynyt tunnustamasta
venäläisen prokuraattorin virkapätevyyttä. Toimenpide sekä loukkasi
että samalla kiihdytti maassa vallitsevaa mielialaa. Venäjän
jatkuvat vastoinkäymiset sodassa ja varsinkin Puolan menetys
herättivät kuitenkin vähitellen levottomuutta Suomen venäläisissä
vallanpitäjissä ja lamauttivat jossakin määrin heidän toimekkuuttaan
venäläistyttämistyössä, -- alkavan heikkouden tunnon oire.
Mutta sen sijaan alettiin suunnata huomiota varsinaisiin vapauden
pyrkimyksiin, ensi sijassa jääkäriliikkeeseen, joista venäläisellä
taholla vähitellen oli saatu vihiä. Tämä "valtakunnankavaltamiseksi"
leimattu liike, joka lisäksi ilmeni suoranaisena yhteistoimintana
valtakunnan vihollisten kanssa, oli tietenkin ehkäistävä ja mikäli
mahdollista kukistettava. Se vaati joka tapauksessa kostotoimenpiteitä.
Vuosien 1915-1916 vaihteessa venäläinen santarmisto ja salainen poliisi
ryhtyivät tiedusteluihin ja voimakeinoihin. Niitä nuoria miehiä, jotka
olivat tai joiden oletettiin olevan sekaantuneet tähän liikkeeseen,
etsiskeltiin ja vangittiin, milloin heitä onnistuttiin tapaamaan.
Useita kymmeniä heistä teljettiin ensi aluksi suomalaisiin vankiloihin,
missä heitä jonkun aikaa säilytettiin, mutta siirrettiin sitten
Pietariin. Heidän vanhempansa ja sukulaisensa saivat santarmiston
taholta kärsiä rettelöimistä ja useita vanhempia kansalaisia
karkoitettiin Venäjälle siitä syystä, että heidän poikansa olivat
liittyneet jääkäriliikkeeseen. Itsenäisyysliikkeen järjestön jäljille
ei santarmisto kuitenkaan päässyt, mutta useita sen toimeliaimpia, eri
ikäisiä ja eri yhteiskuntakerroksiin kuuluvia työntekijöitä vangittiin
ja monen oli pakko paeta maasta. Suomen vapaudenliike oli jo liian
voimakas tästä pysähtyäkseen. Yhteiskuntamme oli kuitenkin tuonut ilmi
vihamielisyytensä valtakuntaa kohtaan ja venäläisellä taholla
valmisteltiin suurta valtiollista oikeudenkäyntiä, jonka tuli paljastaa
Suomen taholta harjoitetut rikolliset salavehkeilyt. Tämä olisi
epäilemättä johtanut mitä vakavimpiin seurauksiin sekä yksityisille
että koko maalle, jolleivät taaskin historian tapahtumat olisi
sekaantuneet asiain kulkuun ja pyyhkäisseet pois kaiken sen, mitä näin
oli valmisteltu, samalla avaten vankilain portit Suomen
vapaudentaistelijoille.
Venäjän vallankumouksen vaikutukset Suomessa.