muodostaa valtakunnanlainsäädäntökysymys, s.o. Venäjälle ja Suomelle
yhteisten tai valtakunnan etuja koskevien Suomen lakien säätämistä
koskeva kysymys ja sillä on tärkeä sijansa venäläis-suomalaisissa
ristiriidoissa. Pyrkimys saada tämä kysymys järjestetyksi oli
venäläiseltä taholta sikäli oikeutettu, kuin lainsäädännössä tässä
kohden oli olemassa aukko, mutta sen merkitystä suurenneltiin
poliittisessa tarkoituksessa. Ei suomalaistenkaan puolella oltu
haluttomia järjestämään tätä kysymystä, mutta se oli tehtävä tavalla,
joka ei järkyttänyt Suomen valtakunnassa nauttimaa sisäistä autonomiaa.
Eri ajoin ja muodoin olivat venäläiset ja suomalaiset viranomaiset tätä
kysymystä käsitelleet ja sitä oli pohdittu venäläis-suomalaisissa
sekakomiteoissa. Vielä vuonna 1909 asetettiin tällainen, kumpaakin
maata edustavista valtio-oikeuden tuntijoista kokoonpantu sekakomitea,
jonka puheenjohtajana oli salaneuvos Haritonov. Mutta suomalaiset ja
venäläiset näkökannat eivät nyt yhtä vähän kuin aiemminkaan olleet
yhteensovitettavissa. Venäläiseltä taholta esitettiin vaatimuksia,
joita Suomen puolelta ei voitu hyväksyä. Täällä oltiin valmiit tekemään
suuriakin myönnytyksiä, mutta ei kuitenkaan niin suuria, että
suomalainen lainsäädäntö tähän kuuluvilla aloilla jäisi kokonaan
riippuvaiseksi Venäjän viranomaisten päätöksestä, kun taas venäläisellä
taholla juuri tässä kohden pyrittiin saavuttamaan ehdotonta ylivaltaa.
Kysymys oli tullut tai tehty erikoisesti olevan hetken vaatimaksi
Venäjän valtakunnanduuman alettua toimintansa. Pääministeri Stolypin
oli jo toukokuussa 1908 pitänyt duumassa ohjelmapuheen, jossa hän antoi
vääristellyn ja voimakkaasti väritetyn kuvan Suomen oloista sekä
tehosti, kuinka oli välttämätöntä tyydyttää Venäjän valtakunnan edut
Suomen lainsäädäntöoikeuksien kustannuksella. Hänen mielestään tulisi
valtakunnanlainsäädännön saada ratkaisu, joka ottaisi asianmukaisesti
huomioon Venäjän "historialliset suvereniteettioikeudet", ja
siihen ei tarvittaisi Suomen valtiopäivien suostumusta. Kysymyksen
siis ratkaisisivat Venäjän valtakunnan viranomaiset, huolimatta
siitä, oliko Suomen suostumus olemassa vai ei. Kaksi vuotta
myöhemmin tämä ohjelmalausuma toteutettiin. Maaliskuussa 1910
hallitsija antoi manifestin ynnä ehdotuksen laiksi "niiden Suomenmaata
koskevien lakien ja asetusten säätämisjärjestyksestä, joilla on
yleisvaltakunnallinen merkitys", joka lakiehdotus oli annettava
duumalle ja valtakunnanneuvostolle. Ehdotusta seurasi luettelo
sellaisista valtakunnallisista asioista, jotka oli riistettävä Suomen
lainsäädännön piiristä venäläisten viranomaisten ratkaistaviksi.
Näiden asiain joukossa olivat muiden muassa: Suomen osallisuus
valtakunnanmenoihin, asevelvollisuuden suorittaminen ja muut
sotilaalliset rasitukset, Suomessa asuvien venäläisten oikeudet,
valtakunnankielen käyttö Suomessa, pääperusteet, joiden mukaan Suomen
hallintoa oli hoidettava erikoisten laitosten avulla, oikeuslaitoksen
ja koululaitoksen pääperusteet, sanomalehdistöä, tullilaitosta ja
tullitariffeja, rahajärjestelmää, postia, sähkölennätintä ja joissakin
suhteissa kulkulaitoksia, merenkulkua sekä luotsi- ja majakkalaitosta
koskeva lainsäädäntö y.m. Yleisvaltakunnallisiin kysymyksiin, jotka
ilman Suomen myötävaikutusta voitiin järjestää, luettiin siis Suomen
sisäisen hallituksen perusteet ja sen hallinnon tärkeimmät alat.
Valtiopäivien lausunto lakiehdotuksesta vaadittiin annettavaksi
kuukauden kuluessa. Valtiopäivien vastauksessa lausuttiin
toivottavaksi, että päästäisiin tyydyttävään ratkaisuun sellaisissa
kysymyksissä, jotka voivat antaa aihetta selkkauksiin ja
ristiriitoihin, mutta eduskunta lausui samalla, että se, koska
lakiehdotus "sisälsi Suomen perustuslakien perinpohjaisen muutoksen ja
eduskunta ei voi luopua sille tällaisessa asiassa kuuluvasta
päättämisoikeudesta, ei ole katsonut voivansa antaa tarkoitettua
lausuntoa lakiehdotuksen sisällyksestä."
Kiinnittämättä huomiota valtiopäivien kantaan tässä Suomen koko
kansalliselle olemassaololle niin tärkeässä kysymyksessä,
valtakunnanduuma hyväksyi lain ja jo saman vuoden kesäkuun 30 p:nä --
siis tavattomalla kiireellä -- hallitsija sen vahvisti. Sen mukaan
Suomen kansaneduskunnan tuli ainoastaan antaa lausuntonsa
sellaisiin lainsäädäntöaloihin kuuluvista lakiehdotuksista, joiden
katsottiin olevan luonteeltaan yleisvaltakunnallisia. Suomen etuja
valvomaan olisi Suomen eduskunnalla oikeus valita neljä edustajaa
valtakunnanduumaan, jonka jäsenluku nousi 442:een, sekä kaksi edustajaa
valtakunnanneuvostoon. Valtakunnanduuman tehtyä päätöksensä tästä
kysymyksestä duumanjäsen Puriskevits huudahti vahingoniloiset sanansa:
"Finis Finlandiae!" Tällainen valtakunnanlaki, joka teki Suomen
kokonaan riippuvaiseksi maamme elämälle ja tarpeille vieraista Venäjän
lakiasäätävistä viranomaisista, näytti itse asiassa olevan omansa
tekemään lopun vapaasta ja itsehallinnollisesta Suomesta. Tämä oli kova
isku maallemme ja se murskasi täällä vielä joillakin tahoilla kytevät
toiveet päästä Venäjän kanssa sovinnolliseen ratkaisuun.
Lakia ei myöskään Suomessa koskaan tunnustettu päteväksi eikä
kansaneduskunta koskaan ryhtynyt antamaan lausuntoa valtakunnanduumalle
eikä valitsemaan siihen edustajia -- se ei yleensä ollenkaan puuttunut
tätä laatua oleviin asioihin -- mutta laki pantiin siitä huolimatta
käytäntöön.
Venäjän itsevaltainen hallitustapa oli osoittautunut Suomelle
vaaralliseksi, mutta moni kaukokatseinen suomalainen poliitikko oli jo
aiemmin lausunut sen käsityksen, että perustuslaillisesti hallittu
Venäjä olisi vielä vaarallisempi. Tämä mielipide oli tuotu ilmi m.m.
aikaisemmin mainitussa von Beckerin kirjasessa, jossa tekijä esitti
olevan välttämätöntä luoda vapaa ja puolueeton Suomi. Nämä ennustukset
näyttivät nyt käyvän toteen. Valtakunnanlakiin nähden, joka oli
syntynyt -- ei itsevaltiuden mielivallasta, vaan valtakunnanduuman
suostumuksella ja myötävaikutuksella, eivät mitkään vastalauseet
voineet olla tehokkaita, ja sen perustalle voitiin laatia uusia lakeja,
jotka olivat omansa vähitellen automaattisesti ja lopullisesti
tuhoamaan Suomen koko erikoisaseman ja kansallisen elämän. Kävi näin
ollen yhä selvemmäksi, ettei maan ja kansan kansallista olemassaoloa
uhkaavan vaaran lähteenä ollut Venäjän autokratia tai virkavalta,
vaan itse se seikka, että oltiin Venäjän vallan alla. Keisarin
sanapattoisuus oli Suomessa suuresti järkyttänyt lojaalisuuden tunteita
hallitsijaa kohtaan; valtakunnanduuman myötävaikutus Suomen autonomian
sortamiseksi ja maan kansallisen olemassaolon tuhoamiseksi heikensi
suuresti myös sitä lojaalisuuden tunnetta valtakuntaa kohtaan, minkä
perustana oli Suomen valtio-oikeudellinen suhde Venäjään.
Suomen senaatti oli jo tällöin käsissä, jotka olivat halukkaat
palvelemaan Venäjän asiaa vastoin kansan tahtoa ja maan etuja. Sen
jälkeen kuin kokoomushallitus oli hajoitettu ja kaikki sen jäljellä
olevat jäsenet eronneet syksyllä 1909, sai maa hallituksen, jonka
jäsenet vain nimeksi olivat suomalaisia -- senaatin varapuheenjohtajana
oli kenraali W. Markov -- ja joita eivät mitkään arvelut
häirinneet, kun oli kysymys maan itsehallinnon hävittämisestä ja
venäläistyttämisestä. Myöhemmin hallitukseen astui miehiä, jotka eivät
edes muodollisesti olleet suomalaissyntyisiä eivätkä osanneet
kumpaakaan maan kielistä. Kenraalikuvernööri Boeckmann sai eron 1909 ja
hänen seuraajakseen nimitettiin kenraali Seyn. Kaikki oli siis hyvin
järjestetty venäläistyttämisen jyrkkää toteuttamista varten. Suomen
hallituksen puolelta ei enää ollut mitään vastarintaa pelättävissä.
Vain eduskunta pysyi torjuvalla kannallaan, mutta venäläisellä ja
hallituksen taholla ei siihen kiinnitetty sanottavaa huomiota. Siitä ei
välitetty sen enempää, vaan se katsottiin laitokseksi, jolla ei ollut
arvovaltaa eikä merkitystä.
Se venäläinen politiikka, jota nyt sovellutettiin Suomen autonomian
horjuttamiseksi ja maan sulattamiseksi yhteen Venäjän kanssa, oli
paljon viisaampaa tai viekkaampaa ja pohjaltaan vaarallisempaa kuin
aikaisempi Bobrikovin aikana noudatettu avoin väkivalta. Suuri
yleisö sai sitä suoranaisesti vähemmin tuta, ja se olikin
ulkonaiselta olemukseltaan eräissä suhteissa hillitympi. Sanottavaa
sensuuripainostusta ei harjoitettu sanomalehdistöä kohtaan, joka
jokseenkin vapaasti saattoi lausua mielipiteensä. Kokouksia ja
neuvottelutilaisuuksia ei ehkäisty yhtä laajassa mitassa kuin aiemmin
eikä yksityisiä kansalaisia saatettu rettelöimiselle alttiiksi niin
yleisesti kuin silloin. Uusi valtakunnankoneisto oli -- niin oli
laskettu -- itsestään vievä päämäärään. Mutta virkamiehet olivat
erittäin pulmallisessa asemassa. Isänmaallinen mieli ja lainkuuliaisuus
joutui koville koetuksille. Lukuisat maan parhaista virkamiehistä
pakotettiin tai tunsivat olevansa pakotetut jättämään paikkansa ja
heidän sijallensa tuli ala-arvoisia tai kansallisuudeltaan venäläisiä
tai suomalaisia onnenonkijoita. Uusi venäläis-suomalainen virkavalta
oli näin astumassa vanhan virkamiesluokan sijalle. Mutta järjestelmä
vei kuitenkin pian myös suoranaisiin väkivallantekoihin.
Kaksi vuotta siitä kuin valtakunnanlainsäädäntö oli päätetty, vuonna
1912, käytettiin uutta lainsäädäntötietä ensikerran. Valtakunnanduuma
hyväksyi ja hallitsija vahvisti silloin kaksi "valtakunnanlakia",
joista toinen koski Suomen velvollisuutta rahallisesti ottaa
osaa Venäjän sotilaskustannuksiin, toinen venäläissyntyisten
oikeudellista tasa-arvoisuutta syntyperäisten suomalaisten rinnalla
kansalaisoikeuksiin nähden, venäläisten kansalaisoikeuden silti
lakkaamatta Venäjällä. Tämän n.s. "yhdenvertaisuuslain" pätevyyttä, se
kun oli lainvastaisesti syntynyt, ei tietenkään Suomessa tunnustettu ja
maan kunnalliset ja oikeusviranomaiset jättivät sen huomioonottamatta.
Yritykset saada kysymys järjestetyksi suomalaisella lailla raukesivat
Venäjän hallituksen vastarintaan, se kun ei halunnut saada ristiriitaa
laillista tietä sovitetuksi. Käytännöllisessä elämässä Suomessa asuvat
venäläiset nauttivat lähipitäen samoja oikeuksia kuin maan omat
asukkaat ja heillä oli tuskin mitään syytä tyytymättömyyteen, varsinkin
kun he milloin tahansa vaikeuksitta voivat saavuttaa Suomen kansalaisen
aseman. Muodollinen eroavaisuus oli siinä, että venäläisten, saadakseen
elinkeino-oikeuden, tuli hakea sitä kuvernöörinvirastolta, kun taas
Suomen kansalaisille riitti maistraatille tehty ilmoitus. Tällä
itsessään merkityksettömällä alalla venäläiseltä taholta suorastaan
tarkoituksellisesti laadittiin ristiriitoja. Ensinnä joutui tässä
tuleen Viipurin maistraatti, joka kieltäytyi ottamasta vastaan erään
paikkakunnalla oleskelevan venäläisen elinkeinoilmoitusta osoittaen
hänet kuvernöörinvirastoon. Yhdenvertaisuuslaki sisälsi sen tolkuttoman
määräyksen, että suomalainen virkamies tai tuomari, joka kieltäytyi
sovelluttamasta tai noudattamasta lakia, oli haastettava venäläisen
tuomioistuimen eteen Pietariin ja siinä tuomittava. Tiedettiin
kokemuksesta, että Suomen tuomioistuimet eivät olleet lahjottavissa ja
että ne tuomitsisivat yksinomaan sellaisten lakien mukaan, joilla oli
laillinen pätevyys Suomessa, ja sanotulla määräyksellä tahdottiin
poistaa vaikeus saada niskoittelevat virkamiehet rangaistukseen. Tämän
mukaisesti vangittiinkin mainitun maistraatin jäsenet ja vietiin
väkivallalla Venäjän pääkaupunkiin. He valittivat tästä Viipurin
hovioikeuteen, joka selitti vangitsemisen laittomaksi. Heti kohtasi
sama kohtalo myös niitä hovioikeuden jäseniä -- heitä oli
kaksikymmentäkolme, -- jotka olivat ottaneet osaa päätöksentekoon.
Myöskin muutamia muita samanlaisia tapauksia sattui. Näin useita
nuhteettomia virkamiehiä, niiden joukossa monta iäkästä, vedettiin
vieraan tuomioistuimen eteen, jolla ei ollut mitään tekemistä
suomalaisen lainkäytön kanssa, ja tuomittiin siinä pitkäaikaiseen
vankeusrangaistukseen, mikä oli kärsittävä venäläisessä vankilassa
(Krestyn vankilassa). Tällainen kohtelu oli tietenkin oikeudentuntoa
kuohuttava ja omansa syvästi loukkaamaan kansallista tunnetta, se oli
samalla, kuten eduskunta on lausunut, "itse sen perustan aukirepimistä,
jolla yhteiskuntajärjestys lepää, se oli anarkian asettamista
järjestyneiden yhteiskuntaolojen sijalle." Mutta Suomen yhteiskunta
oli voimaton moisten väkivallantekojen edessä ja saattoi vain
mielenosoituksin ja ilmaisemalla myötätuntoaan vihamielisen ja vihatun
poliittisen mielivallan viattomille uhreille tuoda ilmi kuohuksissa
olevat tunteensa.
Samalla suoranainen käytännöllinen venäläistyttämistyö edistyi yhä
nopeammassa tahdissa. Venäjänkieli sai yhä suuremman käytön
virastoissa ja niiden välisessä kirjeenvaihdossa. Senaatin
asiankäsittelyissä venäjä oli ainoana virallisena kielenä. Koulujen
lukujärjestys sullottiin taas täyteen venäjänkielen tunteja toisten
oppiaineiden kustannuksella ja myöskin korkeakoulujen asteittaista
venäläistyttämistä suunniteltiin. Luotsilaitos oli lakannut olemasta
suomalainen virasto ja alistettu Venäjän meriministeriön alaiseksi sekä
sen miehistöön otettu venäläisiä, jotka olivat enemmän tai vähemmän
perehtymättömiä maan merenkulkuoloihin, -- raskas isku sen oivalliselle
rannikkoväestölle. Ja alituisesti haudottiin uusia tuumia maan
poikkeusasemaa ja erikoisluonnetta vastaan, eikä vähimmin
kenraalikuvernöörin johdon alaisena olevassa, pääasiallisesti
venäläisistä kokoonpannussa Suomen senaatissa. Myöskin maan
taloudelliset olot kärsivät suuresti venäläisten kelvottomasta
hallituksesta. Venäjän etuja suosittiin kaikissa suhteissa Suomen
kustannuksella. Vuonna 1913 tuli silloin eronneen kenraali Langhoffin
jälkeen ministeri-valtiosihteeriksi kenraali Markov ja tämän sijalle
nimitettiin senaatin varapuheenjohtajaksi tarmokas mustansotnian mies,
M. Borovitinov.
Nytkin turvauduttiin passiiviseen vastarintaan ja tehtiin suuria
uhrauksia, mutta tämä johtui yleensä yksityisten henkilöiden
lainkuuliaisuudesta ja kunniantunnon vaatimuksista. Yhteiskunnan
poliittisena aseena se oli kadottanut merkityksensä. Tehokkaan
vastarinnan mahdollisuuksia puuttui, mikä sai yhteiskunnassa aikaan
jonkun verran lamaantumista, mutta samalla loi mieliin painostavan
katkeruuden. Myöskin aktivistinen liike oli ainakin näennäisesti
herpaantunut, mutta sen henki eli edelleen eräissä yhteiskuntapiireissä
ja säilytti sittemmin esiintyvän itsenäisyysliikkeen siemenen. Vain
ulkoapäin tuleva, sellaisten mullistavien tapauksien tuoma apu, jotka
järkyttäisivät Venäjän tai ainakin siellä vallassa olevan suunnan
mahti-aseman, näytti nyt enää voivan pelastaa Suomen perikadosta, estää
Venäjää nielemästä maatamme kokonaan. Porvarilliset poliitikot
ylläpitivät suhteita Venäjän vapaamieliseen oppositsioniin, varsinkin
kadettipuolueeseen, joka oli osoittanut jonkunverran ymmärtävänsä
Suomen taistelua kansallisuutensa ja sisäisen itsehallintonsa puolesta,
mutta avuntoiveet tältä taholta olivat vähäiset eikä suhde ollut täysin
luottamuksellinen. Omia porvarillisista erilleen johtavia teitään
kulkeva sosiaalidemokraattinen puolue oli yhteistoiminnassa rajan
itäpuolella olevien samanmielisten ainesten kanssa, pitäen kuitenkin
ensi sijassa päämääränä yhteiskunnallista, -- siis ei puhtaasti
valtiollista -- vallankumousta. Tämä yhteistyö laski perustan myöhemmin
näiden ryhmien kesken esiintyvälle voimakkaalle yhteistunnolle. Mutta
Venäjän vallankumous, joka oli ollut niin monen toiveiden esineenä,
niin siellä kuin Suomessa, näytti etäisemmältä kuin koskaan.
Ja kuitenkin tämän yleisen lohduttomuuden, vastarinnan väsähtämisen ja
Suomen yhteiskunnan näennäisen toivottomuuden alla kyti uskonkipinä,
usko vapauteen, maamme valoisaan tulevaisuuteen. Kysymyksiin: milloin
ja miten? ei kukaan rohjennut vastata. Mutta nuorisopiireissä kipinä
saattoi hetkeksi leimahtaa liekkiin ja ilmaista olemassaolonsa. Niin
kävi pohjalaisten ylioppilasosakuntien Porthan-juhlassa marraskuussa
1913, jossa "itsenäisyysajatus" sytyttävässä puheessa (K. Koskimies)
lausuttiin julki ja herätti innostusta. Tällaiset tunnelmat kuitenkin
pian haihtuivat lohduttomassa todellisuudessa, joka ei voinut tarjota
mitään virikettä rohkeille toiveille. Mutta kipinä ei enää koskaan
tyystin sammunut. Ei ole unohdettava, että ylioppilaspiireissä lähinnä
edellisinä vuosina oli toimitettu "Nuori Suomi" nimistä lehteä, joka --
joskaan ei tietenkään täysin selvää kieltä käyttäen -- esiintyi tätä,
inhimillisten laskelmien mukaan silloin vielä kaukaista päämäärää kohti
suuntautuvien voimien, pyrkimysten ja toiveiden tulkkina. Kansan
syvissä riveissä ei uskonkipinä myöskään ollut sammunut, joskin siellä
elettiin passiivisina. Vaistomaisesti, itsepäisellä elämäntahdolla,
pidettiin kiinni siitä tunnosta ja vakaumuksesta, ettei kansa, joka
tahtoo elää, ole sortuva. Toivottomuudessakin toivottiin. Venäläinen
voitonhuuto "Finis Finlandiae" ei ollut toteutuva. Sortopolitiikka oli
itse valmistanut maaperän niiden voimien kehitykselle, jotka se luuli
ainiaaksi kukistaneensa.
Suomi ja maailmansota.
Tällä kannalla olivat asiat, kun maailmansota elokuussa 1914 puhkesi.
Se avasi maallemme uusia näköaloja, joiden edessä neuvottomuus ja
epävarmuus aluksi valtasi mielet. Meidän poliittinen ajattelumme oli
ollut jokseenkin yksipuolisesti kytkettynä Venäjää vastaan käytyyn,
ahtaissa juridisissa muodoissa liikkuvaan oikeustaisteluun. Passiivisen
vastarinnan jokseenkin yksinkertaisissa puitteissa liikkuessaan
tämä taistelu oli antanut tuiki vähän tilaisuutta askarrella
suurpolitiikassa ja sen tarjoamien mahdollisuuksien yhdistelmissä. Näin
ollen oli luonnollista, ettei Suomessa heti oltu selvillä suurista
maailmantapahtumista, vaan seistiin epävarmoina ja kysyvinä niiden
vaatimusten edessä, joita ne kansallemme asettivat. Oli ilmeistä,
etteivät nämä tapahtumat ainoastaan voineet, vaan että niiden täytyi
vaikuttaa myöskin meidän sotaan sekaantuneen vallan yhteydessä
olevaan maahamme. Riippui tietenkin ensikädessä sodan kulusta ja
lopputuloksesta, mutta myös Suomesta itsestään, mihin suuntaan tämä
vaikutus oli käyvä. Jollei Suomen yhteiskunta tällöin mielinyt asettua
aivan passiivisesti odottamaan tapahtumien kulkua, vaan jos se halusi
koettaa osaltaan vaikuttaa niihin määrätyssä tarkoituksessa, silloin
avautui sen politiikalle oikeastaan vain kaksi mahdollisuutta eli
pääsuuntaa. Toinen niistä oli: koettaa uudelleen herättää eloon jo
sammunut lojaalisuuden tunne Venäjän valtakuntaa kohtaan ja toimia
tämän mukaisesti sekä siten hankkia maallemme Venäjän ja sen
liittolaisten mielisuosio, toivossa, että siten saataisiin jälleen
suurempi kansallinen vapaus ja uudelleen päästäisiin nauttimaan
sisäistä itsehallintoa. Mutta liian kalliisti ostettu voidakseen
unohtua oli kokemus, ettei Venäjään ollut luottamista, ettei sen
kiitollisuus ja jalomielisyys ulottuisi kauemmas kuin ulkonaisten
olosuhteiden pakko teki Suomen vaatimusten varteenottamisen
hyödylliseksi. Myöskin länsivaltojen mielenkiinto Suomea ja sen
autonomiaa kohtaan -- vaikkakin ne olivat ottaneet ohjelmaansa pienten
kansojen oikeuden ja vapauden -- näytti niiden liittolaissuhdetta
Venäjään ja suurpoliittisia näkökohtia silmälläpitäen liian
epävarmalta, jotta siihen olisi voinut turvautua. Eikä monikaan,
edellytysten ollessa tällaiset, puoltanut Venäjän lojaalista
kannattamista sodassa. Ne, jotka sen tekivät -- tätä mielensuuntaa
esiintyi erikoisesti eräissä liikemiespiireissä ja joillakin alunpitäen
länsivaltalaismielisillä henkilöillä -- saivat varsin vähän kannatusta.
Todellista lojaalisuutta olisi enää ollut mahdoton saada viriämään.
Osoittautui nyt olevan onneksi maalle, ettei sillä ollut mitään omaa
sotaväkeä, sillä tämän olisi epäilemättä ollut pakko sodassa taistella
Venäjän armeijoissa päämäärien puolesta, jotka eivät ainoastaan olleet
maallemme vieraat, vaan suorastaan sen etujen vastaiset, mikä seikka
todennäköisesti olisi johtanut ennenaikaisiin kohtalokkaisiin
ristiriitoihin.
Toinen mahdollisuus kävi suorastansa päinvastaiseen suuntaan. Se lähti
siitä tosiasiasta, että Venäjä oli Suomen vihollinen ja pysyisi sinä,
niin kauan kuin sen mahti oli murtumaton ja sen oli mahdollista sortaa
maatamme. Vain Venäjän joutuminen sodassa tappiolle saattoi tarjota
Suomelle mahdollisuuden saada takaisin, mitä se oli kadottanut, ja
kenties viedä vielä kauemmaskin -- täydelliseen riippumattomuuteen.
Suomen kuolemantuomio oli jo langetettu. Jos sen autonomian
palauttaminen oli saavutettavissa, merkitsisi tämä todennäköisesti vain
tuomion lopullisen toimeenpanon lykkäystä. Kansallisen ja valtiollisen
olemassaolomme ainoa pelastus oli maamme irtipääsy Venäjästä. Tämä
vapautuksen ajatus ei ollut rikollinen. Suomella ei enää ollut mitään
oikeudellis-siveellisiä velvoituksia Venäjää ja sen hallitsijaa
kohtaan. Molemminpuolisesti velvoittavat siteet olivat hallitsija ja
Venäjän kansa toispuolisesti rikkoneet. Vain pakon kahleet pitivät nyt
enää Suomea Venäjään kytkettynä. Tämä poliittinen suuntaviiva perustui
edellytyksiin, jotka silloin vallitsevissa oloissa tuntuivat
uhkarohkeilta, mutta tässä oli kaikissa tapauksissa olemassa
historiallinen voitonmahdollisuus -- ainoa, jolla oli suurempaa arvoa
-- jollainen ei kenties koskaan enää tarjoutuisi. Se vaati suurta
päättäväisyyttä, mutta samalla runsaasti varovaisuuttakin, jottei
maamme ennen aikojaan joutuisi vaaralliseen seikkailupolitiikkaan. Sen
pääedellytys oli, kuten sanottu, ei ainoastaan Venäjän heikentäminen,
vaan tämän vallan tappio sodassa. Keskusvaltojen ja ensi sijassa Saksan
puolelta oli apu tuleva, jos se yleensä tulisi. Tähän mahdollisuuteen
oli turvauduttava kaikkine sen tuomine vastuineen ja vaaroineen. Saksan
jo sodan alussa saavuttamat voitot vahvistivat siihen kohdistettuja
toiveita. Tämä ajatuksenjuoksu noudatti yksinkertaista, sitovaa
johdonmukaisuutta, ja kuitenkin ei yksistään kylmä harkinta,
vaan pääasiallisesti itsesäilytysvietti ja vaistomainen
historiallinen tunne sai suomalaiset kohdistamaan myötätuntonsa
keskusvaltoihin ja uskomaan germaanien jatkuvaan menestykseen heidän
jättiläiskamppailussaan. Suomen yhteiskunnassa yhä voimakkaammin
ilmenevällä "saksalaismielisyydellä" oli juurensa lähinnä
tämänlaatuisissa ajatuksissa, tunteissa ja mielialoissa, joskin
aikaisemmat kauas ulottuvat sivistykselliset ja taloudelliset suhteet
Saksaan olivat tehneet maaperän sille otolliseksi. Vihamielisyyttä
länsivaltoja kohtaan ei Suomessa tunnettu, mutta liittolaisuussuhde
maan ainoaan ja mahtavaan viholliseen, sen sortajaan ja pyöveliin,
heikensi sitä myötätuntoa, jota niitä kohtaan oli olemassa.