lähtien oli Venäjällä vallinnut kuohuntaa ja levottomuutta.
Vallankumouksellinen mieliala purkautui ilmi Venäjän yleislakossa saman
vuoden lokakuun lopussa, kun liikenneneuvot pysähdytettiin ja
säännöllinen julkinen elämä lakkasi toimimasta. Esimerkki
vaikutti välittömästi Suomeen. Aloitteentekijöinä meillä olivat
vallankumoukselliset sosialistit ja "aktivistit". Koko säännöllisen
yhteiskunnallisen elämän seisauttaminen Suomessa näytti poliittiselta
kannalta katsoen jokseenkin tolkuttomalta, ja itse asiassa se olikin
pelkkää Venäjällä vallitsevan lakkoliikkeen matkimista. Mutta kun lakko
kerran oli aloitettu, yhtyi koko yhteiskunta siihen, joten se tuli
"kansallislakoksi" ja sai puhtaasti poliittisen, venäläistä sortovaltaa
vastaan suunnatun liikkeen luonteen. Lakko puhkesi 30 p:nä lokakuuta,
jolloin kaikki säännöllinen julkinen toiminta pysähtyi ja valta siirtyi
lakkokomiteoille. Olosuhteiden painostuksen alaisena keisari oli
pakotettu 30 p:nä lokakuuta antamaan Venäjän kansalle julistuskirjan,
jossa lainalainen vapaus ja kansanedustus luvattiin. Myöskin Suomi
käytti tilaisuutta hyväkseen. Perustuslaillisten puolueiden
luottamusmiehet laativat jo 31 p:nä lokakuuta ehdotuksen
julistuskirjaksi, jonka hallitsija antaisi Suomen kansalle. Se
lähetettiin varustettuna kenraalikuvernöörin puoltolauseella
keisarille, joka allekirjoitti sen 4 p:nä marraskuuta. Tässä
julistuskirjassa täydellisesti hyväksyttiin säätyjen aiemmin mainittu
suuri anomus, joten kaikki laittomat asetukset yhdellä iskulla
kumottiin. Maa sai takaisin autonomiansa ja lailliset olot
palautettiin. Se puhtaasti valtiollinen tarkoitus, mikä porvarillisen
yhteiskunnan puolelta oli kiinnitetty tähän viikonpäivät kestäneeseen
suurlakkoon, oli siis saavutettu. Sosialistit, jotka ensi sijassa
olivat lakon järjestäneet ja sen avulla olivat tahtoneet osoittaa
mieltänsä porvarillista yhteiskuntaa vastaan ja saavuttaa valtaa, eivät
olleet tyytyväisiä. He olivat toivoneet vallankumoushallituksen
asettamista, joka olisi kutsunut koolle kansalliskokouksen, ja
tahtoivat vielä julistuskirjan kuuluttamisen jälkeen jatkaa lakkoa,
mutta eivät yrityksessään onnistuneet. Perustuslaillismieliset ja
yleensä yhteiskunnan järkevämmät ainekset, jotka sosialistiset komiteat
olivat lakon aikana jonkunverran työntäneet syrjään, ottivat jälleen
johdon käsiinsä. "Kansalliskaarti", joka lakon aikana oli muodostettu
ylläpitämään järjestystä, jakaantui nyt porvarillisten ja
sosialististen ainestensa mukaisesti. Ensinmainittuihin liittyivät myös
"aktivistit". Ensi kertaa nyt "valkoiset" ja "punaiset" seisoivat
vastakkain. Kaikki suoriutui ilman mitään veristä yhteentörmäystä,
mutta jäljet näkyivät tulevaisuudessa. Yleensä lakon aikana ilmeni vain
harvoja ja verraten vaarattomia väärinkäyttöjä.
Lakkoviikon aikana oli senaatinjäsenet, kansanjoukkojen
painostuksenalaisina, pakotettu pyytämään eroansa. Erohakemuksiin
hallitsija muutamia viikkoja myöhemmin antoi suostumuksensa ja uusi
kotimainen hallitus muodostettiin yksinomaan henkilöistä, jotka
kuuluivat perustuslaillisiin puolueisiin ja joista useat olivat olleet
maasta karkoitetut. Senaatin varapuheenjohtajiksi tulivat L. Mechelin
ja vapaaherra R.A. Wrede, edellinen talous- ja jälkimäinen
oikeusosastoon. Seuraavan vuoden alussa määrättiin jälleen suomalainen
mies, kenraali A. Langhoff, Suomen ministerivaltiosihteeriksi.
Loppunut oli ensimäinen sortokausi, jolle moninkertainen
laittomuus ja häikäilemätön vaino oli ollut tunnusmerkkinä.
Perustuslakitaistelu, oikeustaistelu, oli päättynyt Suomen voittoon
-- vihollinen oli ainakin sillä hetkellä laskenut aseensa. Ulkonaisten,
kokonaan Suomen ulkopuolella olevien voimien vaikutus se tällä kertaa
-- kuten kerran myöhemminkin -- oli tullut maamme avuksi sen
hädänalaisessa tilassa. Japanin sodan vastoinkäymiset ja Venäjällä
vallitseva sisäinen levottomuus oli lamauttanut venäläisen jättiläisen
voiman. Ilman tätä ulkonaisten olosuhteiden myötävaikutusta Suomi ei
olisi voinut kestää epätasaisessa taistelussa.
Lyhyt rauhankausi.
Varsinainen perustuslakitaistelu, joka alkoi 1899
helmikuunjulistuskirjan johdosta, oli jatkunut lähes seitsemän vuotta.
Sarja Suomea vastaan suunnattuja oikeudenloukkauksia oli antanut
leimansa tälle kaudelle. Venäjän hallituksen aikomus tehdä loppu maamme
sisäisestä itsehallinnosta ja oikeudesta elää omaa kansallista
elämäänsä oli sen kuluessa yhä julkeammin tullut näkyviin, kunnes
olosuhteet pakottivat hallitsijan antamaan Suomen kansalle takaisin sen
aatteellisen omaisuuden, joka siltä väkivalloin oli riistetty, ja
joksikin aikaa jättämään sen rauhaan. Passiivinen vastarinta --
itsepäinen ja mahdollisimman johdonmukainen voimassaolevassa laissa
kiinnipysyminen -- oli taistelussa ollut kansan pääaseena. Vasta tämän
n.s. sortokauden lopulla oli myös aktiivisempia itsepuolustuksen
ilmauksia esiintynyt. Passiivinen vastarinta ei kyllä ollut täysin
vastannut toiveita, mutta se oli kuitenkin pääasiassa täyttänyt
tehtävänsä. Se vaikeutti suuressa määrin laittomien asetusten ja
käskyjen soveltamista ja oli todella tehnyt mahdottomaksi venäläisen
asevelvollisuuden toteuttamisen, mikä käytännöllis-poliittiselta
kannalta katsoen oli tämän vastarintapolitiikan tärkein saavutus. Mutta
merkitykseltään kenties vielä tärkeämpää oli, että tämä poliittisen
toiminnan muoto oli kohottanut kansan vastustushenkeä, lujittanut
isänmaallista tunnetta ja uhrimieltä, ehkäissyt turmeluksen ja
yhteiskunnanhajaannuksen kehitystä sekä kypsyttänyt kansaa toista
laatua olevan vastarinnan varalle. Mutta ajan pitkään ei tätä
yksipuolisesti puolustusta tarkoittavaa taistelumuotoa, oman laatunsa
ja ihmissielun luonteen vuoksi, olisi voitu riittävän laajassa
mitassa ylläpitää eikä se olisi voinut pysyä tehokkaana. Venäjän
lokakuunvallankumous tuli kansallemme avuksi oikealla hetkellä ja teki
mahdolliseksi sen vapauden ja laillisuuden voiton, joka oli ollut myös
passiivisen vastarinnan lopullisena päämääränä.
Suomen kansa saattoi nyt jälleen hengittää vapaasti ja sen ensimäiseksi
tehtäväksi tuli koettaa parantaa ne yhteiskuntarakennuksen särkymät ja
vauriot, jotka sortovalta oli aikaansaanut. Kaikkien yhteiskunnan
pystyvien voimien yhtynyt työ olisi tätä varten ollut tarpeen. Mutta
yksimielisyys kansassa oli järkkynyt. Ne poliittiset vastakohdat,
joiden ilmauksena oli sortovuosien aikana esiintynyt erilainen
suhtautuminen laittomuuteen, olivat ehtineet tunkeutua syvälle myöskin
henkilökohtaisemmissa seikoissa, ja jatkoivat yhä hajoittavaa
vaikutustaan. Perustuslaillisten ryhmien ja entisen hallituspuolueen
eli suomettarelaispuolueen kesken ilmeni laillisuuden palauttamisenkin
jälkeen ei ainoastaan epäluuloa ja mielenapeutta, vaan katkeruutta,
joka meni paljoa pitemmälle kuin mikä oli kokonaisuuden menestyksen
kannalta soveliasta. Viimemainittu puolue ei ollut halukas
lojaalisesti tunnustamaan uusia oloja ja niiden edessä taipumaan ja
perustuslailliset ryhmät, jotka olivat päässeet valtaan, eivät
käyttäneet sitä tarpeellisella varovaisuudella ja jalomielisyydellä,
kun oli kysymys aikaisemmista vastustajista.
Uuden tekijän sai valtiollinen elämämme sosialidemokraattisesta
puolueesta, jonka toiminnan varsinainen lähtökohta oli suurlakko ja sen
tapahtumat. Kielitaistelu ja eräät yleiset kulttuurikysymykset sekä
suhtautuminen venäläisten vaatimuksiin olivat tähän saakka yksinään
määränneet poliittiset puoluemuodostukset. Nyt tuli lisäksi
luokkataistelu ratkaisevasti painavana tekijänä. Bobrikovin edustamaan
venäläiseen politiikkaan oli sisältynyt pyrkimys petollisin lupauksin
kiihottaa alempaa tilatonta väestöä hallitusta vastustavia "herroja"
vastaan ja uskottelu maareformilla. Nämä ponnistukset eivät olleet
jääneet tuloksettomiksi. Venäjältä tullut sosialivallankumouksellinen
tartunta tapasi täällä valmistettua maaperää ja myöskin Suomen
aktiivinen vastustuspuolue oli antanut virikettä eräiden työväenpiirien
vallankumouksellisille taipumuksille, joskin enemmän poliittisessa
kuin sosiaalisessa tarkoituksessa. Suurlakon lopputulos oli
sosialidemokraattiselle puolueelle pettymys. Se ja sen johdettavina
olevat työväenjoukot alkoivat nyt entistä enemmän kulkea omia teitään
ja noudattaa suorastaan hyökkäävää politiikkaa porvarillista
yhteiskuntaa ja uutta perustuslaillista hallitusta vastaan. Tämän
mielialan ulkonaisena ilmauksena perustettiin "punakaarteja", jotka
suhtautuivat vihamielisesti lailliseen järjestysvaltaan. Senjälkeen
kuin verinen yhteentörmäys oli tapahtunut tämän kaartin ja
porvarillisen suojeluskunnan välillä Helsingissä elokuun alkupäivinä
1906 sattuneissa levottomuuksissa, jotka olivat välittömässä yhteydessä
Viaporin linnoituksessa puhjenneen venäläisen vallankumouksellisen
sotilaskapinan kanssa, katsoi hallitus olevansa pakotettu hajoittamaan
nämä aseistetut työväenjoukot, ne kun olivat jatkuvana vaarana
yhteiskunnalle. Myöskin porvarillinen suojeluskunta hajaantui. Mutta
kerran luotu kuilu jäi pysyväiseksi.
Marraskuun julistuskirjassa oli annettu toiveita myöskin
eduskuntauudistuksesta. Uuden hallituksen ja valtiopäivien ensimäisiä
tehtäviä yhteiskunnan lujittamiseksi oli yhteisen taistelun ja
yhteisten kärsimysten jälkeen toimeenpanna kansaneduskunnan uudistus,
joka perustuisi yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen. Valtiopäivät
hyväksyivät suurella enemmistöllä komitean laatiman, hallituksen
puoltaman ja hallitsijan antaman esityksen ja hallitsija vahvisti sen
heinäkuun 20 p:nä 1906. Venäjän hallituksen myöntyväisyys esityksen
vahvistamisen suhteen ei johtunut mukautuvasta vapaamielisyydestä, vaan
todennäköisesti siitä, että sillä taholla odotettiin ruotsalaisen
aineksen, jonka katsottiin muodostavan suomalaisen vastustuksen
selkärangan, menettävän merkityksensä uudessa eduskunnassa. Uudistus
oli askel tietymätöntä kohti -- ja moni epäröiden ajatteli sen
toteuttamista --, mutta porvarillisella taholla toivottiin, että sen
avulla saavutettaisiin yhteiskunnan lujittuminen ja yhteisymmärrys maan
suuressa elinkysymyksessä, sen valtiollisen itsemääräämisoikeuden
puolustamisessa. Neljän säädyn (ritariston ja aatelin, pappissäädyn,
porvarissäädyn ja talonpoikaissäädyn) sijalle tuli nyt yleiseen, miehen
ja naisen äänioikeuteen nojaavan vaalilain perusteella valittu
yksikamarinen eduskunta, missä kansanvaltaiset periaatteet oli
kehitetty pitemmälle kuin silloin kenties missään muussa Euroopan
maassa. Valtiopäivien valtaa laajennettiin, mutta sitä rajoittivat
kuitenkin suuresti hallituksen ja hallitsijan valtuudet. Vaalilaki,
jossa suhteellinen vaalijärjestelmä puoluelistoineen oli toteutettu,
toi eduskuntaan aivan uusia aineksia alemmista kansankerroksista, jotka
eivät ennen olleet ottaneet osaa yleiseen valtiolliseen elämään, ja
valtiopäivät, joiden tuli kokoontua vuosittain, saivat aivan toisen
ulkonäön kuin aiemmin. Jo ensimäisessä yksikamarisessa eduskunnassa oli
odottamattoman suuri osa (noin 40 prosenttia) edustajapaikoista
joutunut sosialidemokraattiselle puolueelle. Työkuntoisuuteen ja
poliittiseen edesvastuuntuntoon nähden oli uusi kansaneduskunta
edellistä, joskin kokoonpanoltaan yksipuolista säätyedustusta paljon
heikompi. Uudistus oli liian äkkinäinen. Aiemmin suuresti rajoitetun
vaalioikeuden asteittainen laajentaminen olisi pitänyt käydä yleisen ja
yhtäläisen äänioikeuden sekä yksikamarijärjestelmän toteuttamisen
edellä. Kaupunkien lukuisa työväki sekä maaseudun tilaton väestö, joka
oli vailla kaikkea poliittista kasvatusta, kohosi nyt yhdellä kertaa
tekijäksi, jolla oli mitä suurin poliittinen vaikutusvalta, omistamatta
sitä varten tarpeellista kypsyyttä. Kuten myöhempi kehitys on
osoittanut, kävivät uudistuksen seuraukset maalle kohtalokkaiksi.
Yhteiskuntaluokkien välinen kuilu ei tasoittunut, kuten oli toivottu,
vaan päinvastoin se laajeni. Äsken saavutettu valta vain lisäsi
vallanhimoa.
Täysin lailliset olot ja järjestys maan hallintoon oli palautettu ja
uusi hallitus toimi väsymättä. Yhteistyö senaatin ja uuden
perustuslaillismielisen kenraalikuvernöörin, tod. salaneuvos Gerardin
välillä oli luottamuksellista. Mutta siitä huolimatta yhteiskunnan eri
aloille suunniteltu uudistustyö ehti vain vähältä osalta tulla
suoritetuksi, ennenkuin suotuisa aika oli ohi. Siihen oli osaksi syynä
maassa vallitseva hajaannus ja valtiopäivien radikaalinen esiintyminen.
Poliittisesti valoisa aika, Venäjän rauhallinen suhtautuminen Suomeen,
ei myöskään tullut pitkäaikaiseksi. Venäjän kanssa aikaansaatu rauha ei
nimittäin ollut pysyväinen. Ainoastaan pakollinen myönnytys Venäjän
hallituksen puolelta oli antanut Suomelle hetkisen hengähtämisaikaa.
Damokleenmiekka riippui yhä edelleen uhkaavana maan yllä. Taantumus oli
Venäjällä taas kohottanut päätään, kuten rettelöimiset uuden
valtakunnanduuman kanssa kyllin osoittivat. Venäjän natsionalistinen
sanomalehdistö sai takaisin hyökkäävän sävynsä. Suomea vastaan tähdätyt
suunnitelmat otettiin jälleen esiin, joskin niiden toteuttamistapaa
jonkun verran lievennettiin, mikä johtui osaksi viimeisten sortovuosien
kokemuksesta, osaksi siitä, että Venäjä oli saanut kansanedustuksen.
Ulkonaista aihetta sekaantua Suomen asioihin oli Venäjän hallitus m.m.
löytänyt siitä yhteistyöstä, mikä oli olemassa Suomen aktivistien ja
Venäjän vallankumouksellisten välillä, ja luulosta, että nämä muka
saivat turvaa Suomessa. Tällaista yhteistyötä sekä äsken saavutetun
laillisuuden merkityksen väheksymistä tuki jokseenkin avoimesti
poliittisesti radikaalinen aikakauslehti "Framtid", jota voitiin pitää
aktivistien äänenkannattajana. Uusi salainen aktivistijärjestö,
Voima-liitto, oli suurlakon jälkeen muodostettu Suomessa. Sen
päämääränä oli lähinnä yhteiskunnan aktiivisen turvan valmisteleminen
ja siihen sisältyi tavallaan myöhemmän suojeluskunta-ajatuksen siemen,
mutta liitolla oli ilmeisesti myöskin kauemmas tähtääviä päämääriä:
maan valmistautuminen vapautumaan Venäjästä, jos vain olot
muodostuisivat sellaisiksi, että tämän ajatuksen toteuttaminen kävisi
mahdolliseksi. Lämpimän isänmaallisuuden kannattama, mutta
poliittiselta pätevyydeltään jokseenkin heikko Voima-liitto, jolla oli
Pohjanmaalla haaraosastoina urheilu- ja ampumaseuroja, oli itse asiassa
aktiivisen itsenäisyysliikkeen edeltäjä. Liitto herätti aivan
luonnollisesti suurta epäluuloa venäläisellä taholla, mutta
sitä käytettiin samalla keinona suomalaisten lojaalisuuden
epäilyksenalaiseksi tekemiseen. Tässä tarkoituksessa koetettiin
provoseeratuita ilmiantoja ja vääriä kiertokirjeitä käyttää
todistuksina Suomessa harjoitettua rikollista poliittista toimintaa
vastaan. Ei vain Venäjän, vaan myös suomettarelaispuolueen taholta
paisutettiin Voima-juttu laajuudeltaan paljoa suuremmaksi kuin se
ansaitsi ja käytettiin aseena perustuslaillista hallitusta vastaan,
joka myös katsoi olevan aihetta hajoittaa liiton.
Oleskeltuaan kaksi vuotta Suomessa vapaamielinen, sympaattinen
kenraalikuvernööri Gerard sai eron toimestaan ja hänen seuraajakseen
tuli kenraali W. Boeckmann, tosin hyväntahtoinen mies, mutta vailla
lujia poliittisia periaatteita ja sen kautta soveliaampi välikappale
Venäjän taantumukselliselle ja suomalaisvihamieliselle suunnalle. Jo
vuoden 1907 lopussa oli kenraalikuvernöörinapulaiseksi nimitetty
Bobrikovin ajalta tunnettu Suomen autonomian vannoutunut vihamies
kenraali F. Seyn. Venäjän pääministerinä, v. 1906 eronneen Witten
jälkeen, oli P. Stolypin, joka oli ottanut hallitusohjelmaansa
myöskin Suomen liittämisen lähemmäksi Venäjää. Sosialistien ja
epäsuorasti suomettarelais-puolueen taholta eduskunnassa ilmituodun
epäluottamuslauseen johdosta Suomen hallituksen jäsenet pyysivät
eroansa huhtikuussa 1908. Eduskunta tosin hajoitettiin, mutta muutamat
vanhemmista senaattoreista, niiden joukossa L. Mechelin, saivat eron,
minkä kautta perustuslaillinen senaatti pirstoutui. Kesällä
muodostettiin kokoomussenaatti eri porvarillispuolueiden edustajista,
Edv. Hjelt varapuheenjohtajana. Tämä tapahtui venäläisten puolelta
tehdyn vaatimuksen johdosta, mutta myöskin Suomessa ajateltiin
mahdolliseksi kokoomushallituksen avulla vähentää maan porvarillisten
ryhmien kesken vallitsevaa hajaannusta sekä saavuttaa lujempi asema
ulospäin venäläisten vaatimuksia vastaan. Ensimäinen tarkoitusperä
jossakin määrin saavutettiin, viimemainittua ei. Jo keväällä 1909
tilanne oli sellainen, että senaatin perustuslaillisten jäsenten täytyi
erota ja seuraavana syksynä olivat jäljelle jääneetkin jäsenet
pakotetut jättämään paikkansa.
"Finis Finlandiae".
Pitkäksi aikaa ei Suomea siis jätetty rauhaan. Vuonna 1908 alkoi maalle
uusi laittomuudenkausi. Aluksi venäläisellä taholla meneteltiin
jonkunmoisella varovaisuudella, sitten yhä julkeammin.
Nyt ei enään herätetty eloon asevelvollisuuskysymystä, jolla edellisen
sortokauden aikana oli ollut vallitseva sija laittomuustoimenpiteissä
ja joka, lukuunottamatta helmikuunjulistuskirjaa, oli ristiriitojen
päätekijänä. Yhteiskunnan vastarinta oli peljättänyt Venäjän hallitusta
uudistamasta yritystään saattaa venäläinen asevelvollisuus Suomessa
voimaan, ja toiselta puolen oli itse vastarinnan luonne osoittanut,
ettei Suomen kansan suhde Venäjään enään ollut niin luotettava, että
olisi uskallettu ryhtyä palauttamaan suomalaista sotalaitosta
entisessäkään muodossaan. Näytti varmimmalta jättää maa vaille omaa
aseistusta ja uskoa tämä yksinomaan venäläisille joukoille. Sen
sijaan vaadittiin Suomen valtiolaitokselta rahallista korvausta
kansan vapauttamisesta sotilasrasituksesta, mikä, varsinkin kun
sotilasmäärärahoja ei tehty riippuviksi valtiopäivien suostumuksesta,
sai aikaan pysyväisiä selkkauksia Venäjän ja Suomen valtiomahtien
välillä. Lokakuussa 1909 hallitsija antoi julistuskirjan,
jossa määrättiin, että Suomen, sen sijaan että se suorittaisi
henkilökohtaista asevelvollisuutta, tuli Venäjän valtakunnanrahastoon
maksaa vuotuinen, vähitellen 20 miljoonaksi markaksi nouseva erä. Tälle
laittomassa järjestyksessä syntyneelle toimenpiteelle valtiopäivät
eivät myöntäneet sitovaa voimaa, mutta rahat tilattiin ja suoritettiin
yleisestä valtionrahastosta, johon valtiopäiville ei tunnustettu mitään
määräämisoikeutta.
Suomen kysymyksistä vedettiin nyt etualalle menettely, jota oli
noudatettava Suomen asioita hallitsijalle esitettäessä, sekä
valtakunnanlainsäädäntöä koskevat kysymykset. Ensinmainitulla
tarkoitettiin saattaa nämä asiat Venäjän ministerineuvoston valvonnan
alaisiksi, ennenkuin ne esitettiin hallitsijalle, ja siten antaa tälle
laitokselle ratkaiseva vaikutusvalta kaikkiin Suomen asioihin. Suomen
lakiasäätäviä viranomaisia asiassa kuulematta julkaistiin kesäkuussa
1908 asetus, ettei ministeri-valtiosihteeri saisi hallitsijalle esittää
mitään Suomesta saapuneita asioita, ennenkuin ne oli saatettu
ministerineuvostoon lausunnonantamista varten, milloin asian laatu sitä
vaati. Tätä toimenpidettä voidaan pitää uuden laittomuus- ja
venäläistyttämissuunnan virallisena alkuna maassamme. Se tapahtui heti
perustuslaillisen senaatin hajoittamisen jälkeen eikä ollut ilman
yhteyttä tämän seikan kanssa. Tehottomiksi jäivät Suomen senaatin,
samoinkuin eduskunnan useampaan kertaan tekemät huomautukset
toimenpiteen sekä oikeudellisesta että käytännöllis-hallinnollisesta
puolesta. Venäjän ministerineuvosto sai tarkastusoikeuden niihin Suomen
asioihin, jotka oli esitettävä hallitsijalle, ja tuli siten olemaan
Suomen hallituksen ja hallitsijan välillä oleva virallinen aste sekä
sai aina uudistuvaa tilaisuutta puuttua Suomen asiain ratkaisuun,
silloinkin kun nämä olivat laadultaan täysin sisäisiä ja politiikkaan
kuulumattomia. Laajassa mitassa neuvosto käyttikin tätä oikeutta
hyväkseen muka laillisuuden varjossa, vaikka sellainen virallinen
maamme asioihin sekaantuminen oli ilmeisessä ristiriidassa Suomen
Venäjän valtakunnassa nauttiman autonomisen erikoisaseman kanssa. Oli
luonnollista, että heikko ja Suomelle epäsuopea hallitsija sellaisissa
asioissa enemmän kuunteli venäläisiä neuvonantajiaan kuin Suomen
senaattia ja ministerivaltiosihteeriä.