tulos oli asianomaisille varsin kiusallinen. Niin voimakas ja uskalias
vastarinta oli heille yllätys. Saapumatta jääneiden etsintä ja
saattaminen rangaistukseen oli suunniteltu, mutta jäi toimeenpanematta
-- niitä kun oli liian paljon -- mutta myöhemmin ryhdyttiin heitä
vastaan muutamiin kostotoimiin, esim. kiellettiin oikeus saada
valtionvirkaa y.m., jotka kuitenkin käytännöllisesti katsoen jäivät
jokseenkin merkityksettömiksi. Kuitenkin annettiin kesällä ja syksyllä
1902 uusia asetuksia, joiden tarkoituksena oli laittomuussuunnan
ja maan venäläistyttämisen edistäminen ja ennen kaikkea
kenraalikuvernöörin varustaminen keinoilla hänen päästäkseen
niskoittelevien virkamiesten kimppuun. Nämä asetukset tekivät
helpommaksi vallitsevalle poliittiselle hallitussuunnalle epämukavien
virkamiesten ja tuomarien rankaisemisen ja virasta erottamisen, minkä
ohella venäläisille myönnettiin sama oikeus kuin syntyperäisille
suomalaisille hakea valtionvirkoja Suomessa. Jo samana syksynä
erotettiin kolme vanhinta jäsentä kustakin maan kolmesta hovioikeudesta
ja muutamia muita ylempiä virkamiehiä, jotka olivat kieltäytyneet
noudattamasta laittomaan asevelvollisuusasetukseen perustuvia käskyjä.
Muutama kuukausi myöhemmin hovioikeuksia kohtasi vielä tuhoisampi
myrsky, ne kun olivat tuominneet vanhemman voimassaolevan lain mukaan
ottamatta huomioon uusia laittomia asetuksia. Kun Turun hovioikeus oli
kieltäytynyt jättämästä sikseen kuvernööri Kaigorodovia vastaan hänen
mainittuihin Helsingin katumellakoihin suhtaumisensa johdosta nostettua
kannetta, eroitettiin ilman eläkeoikeutta viisitoista tämän
hovioikeuden jäsentä. Melkein kaikki muut virkamiehet erosivat tämän
johdosta toimistaan hovioikeudessa, joka näin joksikin aikaa lakkasi
toimimasta. Suurin osa maata, tiheimmin asuttu osa ynnä pääkaupunki oli
näin ylioikeutta vailla, kunnes hallituksen onnistui täyttää paikat
uusilla miehillä, jotka ylimalkaisesti katsoen eivät olleet tärkeän
tehtävänsä tasalla. Viipurin hovioikeudesta erotettiin vielä
lisäksi kymmenen, Vaasan hovioikeudesta kolme lainkuuliaista
jäsentä ja virkamiestä. Sama kohtalo tuli Helsingin ja Viipurin
kunnallispormestarien ja Uudenmaan ja Viipurin läänien kaikkien muiden
kaupunkien, yhteensä yhdentoista pormestarin osaksi.
Nämä ja muut samantapaiset kostotoimenpiteet virkamiehiä ja kansalaisia
vastaan, jotka asettivat uskollisuuden lakia ja isänmaata kohtaan omien
etujen edelle, olivat vain omansa lisäämään suuttumusta yhteiskunnan
keskuudessa ja lujittamaan vastustushenkeä. Marraskuussa 1902 pidettiin
Helsingissä salainen kokous, johon otti osaa vaikutusvaltaisia ja
ymmärtäväisiä perustuslaillisiin ryhmiin kuuluvia henkilöitä maan
kaikista osista neuvottelemaan siitä, miten yhteiskunnan puolelta oli
suhtauduttava kumouspolitiikkaan. Ensimmäinen niistä ponsilauseista,
jotka kokous yksimielisesti hyväksyi, kuului: "Kokous katsoo olevan
valtiollisen ja kansallisen omintakeisuutemme pelastamiselle ja
säilyttämiselle välttämätöntä, että passiivista vastarintaa kaikkia
toimenpiteitä vastaan, jotka ovat ristiriidassa perustuslakiemme kanssa
tai tarkoittavat niiden kumoamista, järkähtämättä jatketaan kaikilla
aloilla, kunnes laillinen järjestys maahan palautetaan." Väkivallan ei
siis vielä ollut onnistunut murtaa yhteiskunnan vastustushenkeä, joskin
sen yksityiset jäsenet taipuivat ulkonaisen ylivoiman edessä.
Laittomuuden ja lähinnä venäläisen asevelvollisuuden vastustusta oli
vähentymättömänä jatkettava.
Kevät 1903 aloitti uuden vaiheen Suomen sortokauden historiassa.
Siihenastiset toimenpiteet, rankaisut ja rankaisu-uhkat olivat
osoittautuneet liian lieviksi ja tehottomiksi. Kenraalikuvernööri ei
ollut tyytyväinen saavutettuihin tuloksiin. Hän tarvitsi laajennettua
valtaa voidakseen pitää niskuroivaa Suomen yhteiskuntaa kurissa.
Huhtikuun 9 p:nä 1903 annetulla keisarillisella käskykirjeellä ja sitä
seuranneella asetuksella "koskeva toimenpiteitä valtiollisen
järjestyksen ja yleisen rauhan säilyttämiseksi Suomessa"
kenraalikuvernööri varustettiin diktatorisella vallalla kolmeksi
vuodeksi. Käskykirjeessä perustellaan toimenpidettä sillä, että
pyrkimykset saada aikaan yhdenmukaisuus Suomen ja keisarikunnan
alkuperäisten osien kesken olivat kohdanneet julkeaa vastustusta osassa
Suomen väestöä. "Pahansuovat henkilöt", sanotaan edelleen, "ovat,
saattaakseen rauhallista kansaa, joka ei ole taipuisa noudattamaan
heidän yllytyksiään, kääntymään hallituksen vastustamisen tielle,
rohjenneet ryhtyä tekoihin, jotka ovat häirinneet elämän rauhallista
kulkua -- -- --. Tavallisissa oloissa olisi tuollaisilla teoilla
häiritty järjestys voitu palauttaa saattamalla syylliset oikeudelliseen
edesvastuuseen ja muilla yleisissä laeissa säädetyillä keinoilla. Tätä
nykyä näitä keinoja ei kuitenkaan voida käyttää, koska eräät
virkamiehet sekä varsinkin oikeuslaitokset eivät ainoastaan ole
myötävaikuttamatta yleisen järjestyksen voimassa pitämiseen, vaan usein
itse näyttävät turmiollista laintottelemattomuuden esimerkkiä."
Käskykirje sisälsi epäsuoran tunnustuksen yhteiskunnan keskuudessa
väkivallan vastustamisessa ilmenneelle solidarisuudelle, joskin
"pahansuovien henkilöiden" ja "rauhallisen väestön" välisen vastakohdan
valheellinen luulottelu otettiin lähtökohdaksi diktatuurille, "jonka
tuli suojaa väestöä kiihottajia vastaan".
Tämän diktatorisen vallan ja samalla saamiensa uusien ohjeiden nojalla
kenraalikuvernööri voi lakia syrjäyttämällä ryhtyä melkeinpä mihin
tahansa. Ei ollut nyt enää kysymys näennäisillä "laeilla" verhotusta,
vaan puhtaasta väkivallasta. Kenraalikuvernööri Bobrikov käyttikin
laajassa mitassa hyväkseen tätä uutta valtaansa. Jo keväällä ja sitten
kesällä ja syksyllä karkoitettiin maasta suuri joukko, useita kymmeniä,
perustuslaillisiin ryhmiin kuuluvia henkilöitä, niiden joukossa
senaattori Mechelin ja muita entisiä hallituksenjäseniä, epämieluisia
valtiopäivämiehiä (vapaaherra V.M. von Born, senaattorit L.
Gripenberg ja A. Nybergh, kreivi C. Mannerheim, J. Castrén, y.m.),
kaupunginvaltuustojen puheenjohtajia ja muita, myöskin yksinkertaisia
rahvaanmiehiä, jotka syystä tai toisesta olivat herättäneet
asianomaisten epäsuosiota. Myöhemmin syksyllä alkoivat karkoitukset
Venäjälle. Kotitarkastuksia ja vangitsemisia toimeenpantiin runsaasti,
tavallisesti Suomessa lainmukaista toimivaltaa vailla olevan venäläisen
santarmiston ilmiannon nojalla.
Kaikki nämä vainotoimenpiteet tarkoittivat ensi sijassa
asevelvollisuusasetuksen toteuttamista vastaan suunnatun vastarinnan
murtamista, mikä myös jossakin määrin -- ainakin näennäisesti --
onnistui. Kevään 1903 kutsunnat olivat vähän suotuisammat
viranomaisille, kun lähes kaksi kolmasosaa kutsutuista tuli saapuville
tai ilmoitettiin läsnäoleviksi. Mutta tämä tulos saavutettiin osaksi
käyttämällä suoranaista väkivaltaa -- venäläistä sotaväkeä komennettiin
saattamaan nuorukaisia kutsuntatilaisuuksiin -- osaksi petollisin
toimenpitein. Muutamissa seuduissa maata oli kuitenkin kutsuntalakko
tänäkin vuonna jokseenkin yleinen. Niin oli laita Pohjanmaan
rannikkoseudulla, itäisellä Uudellamaalla ja pohjois-Savossa.
Iisalmessa ei 370 kutsutusta kukaan ollut saapunut vapaaehtoisesti.
Vastustushenki ei ollut vähentynyt, mutta vastarinnan mahdollisuudet
olivat supistetut.
Diktatuuri antoi kenraalikuvernöörille vapaat kädet maamme
venäläistyttämisen jouduttamiseksi yleensä. Niinpä hänelle oli uusissa
ohjeissa myönnetty maan kaikkien oppilaitosten yleinen valvonta, mistä
oli seurauksena, että koulut joutuivat kaikenlaisten rettelöiden
alaisiksi. Annettiin määräys, joka vaati suunnattoman suuren
tuntimäärän venäjänkielelle oppikouluissa, oppilaitoksia suljettiin ja
yksityisiä opettajia pantiin viralta. Kenraalikuvernööri oli saanut
toimeksi "koettaa ohjata opetuksen sellaiseen suuntaan, että nuorisoon
istutetaan uskollisuuden henki H.M. Keisaria ja Venäjää kohtaan".
Kaikilla näillä väkivaltaisilla toimenpiteillä oli tietenkin pakostakin
aivan päinvastainen vaikutus. Mieliala Suomen yhteiskunnassa joutui yhä
enemmän kiihdyksiin ja väkivallantekijöitä ja venäläisiä sortajia
kohtaan kytevä vastenmielisyys yltyi vihaksi.
Kaiken tämän ohella kotimainen hallinto joutui yhä enemmän rappiolle.
Kotimainen hallitus, jonka myöntyväisyyttä aluksi ei kannattanut mikään
solidarisuudentunne vallitsevaa komentoa kohtaan, oli vähitellen
vajonnut kenraalikuvernöörin avustajaksi. Lakien ylin valvoja,
prokuraattori, oli usein väkivaltapolitiikan välikappale. Viralta
pannut tai eronneet virkamiehet -- heitä oli useita satoja -- oli
korvattu ala-arvoisilla, riittävää muodollista tai asiallista
pätevyyttä vailla olevilla, jotka usein olivat kotiperältään venäläisiä
ja tuskin taisivat maan kieliä. Maan kahdeksasta kuvernööristä, joilla
oli varsinaisesti hoidossaan siviilihallinto, oli näihin aikoihin viisi
venäläistä, vailla tarkempaa maan lakien, olojen ja kansan tapojen
tuntemusta. Poliisi oli suuresti huonontunut sen johdosta, että sen
palvelukseen oli otettu erittäin epäiltäviä, osittain rikollisiakin
aineksia, joista useat syntyperältään venäläisiä tai virolaisia.
Sekasorto, epäjärjestys ja oikeudettomuus vallitsi melkein kaikkialla
valtiollisen hallinnon alalla. Tämä oli ensimäinen tulos niistä
yhteensulattamispyrkimyksistä, joita valtakunnan arvon ja etujen
katsottiin vaativan.
Puhtaan laillisuuden pohjalle perustuvalla passiivisella vastarinnalla
oli tahdottu puoltaa ja voimassa pitää oikeusperiaatteita Suomen
yhteiskunnan määräävinä ohjeina vastoin aasialaista mielivaltaa. Siinä
oli suuri eetillinen voima, mutta se kadotti tehokkuuttaan
suuntautuessaan voimia ja henkilöitä vastaan, joihin oikeudelliset ja
eetilliset vaikuttimet varsin vähän tehosivat ja jotka eivät epäröineet
vedota minkä muotoiseen väkivaltaan tahansa saavuttaakseen poliittisia
tai itsekkäitä päämääriä. Väkivaltaa vastaan suunnattuun passiiviseen
vastarintaan vastattiin uusilla väkivallanteoilla, jotka yhä enemmän
kiihdyttivät mieliä. Näin oli ensi sijassa ulkomaille ja Venäjälle
karkoitusten laita. Oli luonnollista -- moni oli sen jo edeltäpäin
aavistanut -- että sellaisessa asiaintilassa aktiivisempaan
puolustuspolitiikkaan suuntautuva mieliala voittaisi alaa ensi sijassa
yhteiskunnan nuorempien ikäryhmien keskuudessa. Se ilmeni lisääntyvänä
pyrkimyksenä ulkonaisiin mielenosoituksiin, mutta herätti yksityisissä
henkilöissä myös ajatuksen panna väkivallan väkivaltaa vastaan.
Tällainen yksityinen mies, jossa lämmin isänmaallisuus yhtyneenä maan
kohtalon herättämään katkeruuteen purkautui epätoivon teoksi, oli nuori
Eugen Schauman. Hänen luodistaan kaatui kenraalikuvernööri Bobrikov,
syyllisin niistä, jotka väkivaltakeinoin tekivät työtä Suomen
tuhoamiseksi. Murhayritys tapahtui senaatintalon porraskäytävässä 16
p:nä kesäkuuta 1904 ja Bobrikov kuoli seuraavana päivänä. Poliittinen
murha oli uusi ja outo ilmiö Suomessa ja kuitenkin sitä tervehdittiin
vapahduksen tekona, ilmauksena siitä heräävästä käsityksestä tai
tunnosta, ettei muodollisella laillisuudella ollut yksinoikeutta
puolustuskeinona jatkuvassa taistelussa maan kansallisen olemassaolon
hävitystä vastaan. Nuori verityön tekijä sovitti tekonsa surmaamalla
samalla itsensä, jättäen jälkeensä hallitsijalle osoitetun kirjeen,
jossa hän kuvasi sitä sekasortoa ja oikeudettomuutta, minkä
kenraalikuvernöörin toiminta Suomessa oli aikaansaanut ja selitti
tekonsa hätävarjelukseksi ja ainoaksi keinoksi saada totuus perille
H. Majesteettinsa kuuluviin, jota hän mitä hartaimmin pyysi ottamaan
selkoa maassa vallitsevasta todellisesta asiaintilasta. Yksin oli hän
suunnitellut ja suorittanut tekonsa, johon harjoitettu väkivalta oli
hänet ajanut. Toimeenpannut tutkimukset eivät myöskään antaneet tukea
sille väitteelle, että hänellä olisi ollut avustajia tai että hän olisi
liikkunut jonkun järjestön asioilla. Mutta syylliseksi tehtiin
kuitenkin virallisesti "pahansuopien harjoittama kiihotus esivaltaa
vastaan". Heinäkuun alussa karkoitettiin Venäjälle m.m. kolme
yliopistonopettajaa, niiden joukossa professori, vapaaherra R.A. Wrede.
Tästä oli ensi sijassa edesvastuussa Venäjän sisäasiainministeri,
Suomen ministerivaltiosihteeri ja yliopiston kansleri von Plehwe. Mutta
myöskin hänen elämänsä loppui väkivaltaisesti. Jo kuusi viikkoa
Bobrikovin kuolemasta hän joutui murhateon uhriksi, teko,
jota eivät suorittaneet suomalaiset kostajat, vaan venäläiset
vallankumoukselliset. Sortojärjestelmä alkoi korjata kylvämästään
väkivallasta noussutta anarkiasatoa.
Jääköön sanomatta missä määrin Bobrikovin ja Plehwen murhat osaltaan
vaikuttivat siihen suurempaan varovaisuuteen, jota Venäjän hallitus nyt
alkoi politiikassaan noudattaa. Joka tapauksessa ne olivat
varoitusmerkkejä, joiden merkitystä ei voitu olla huomioonottamatta.
Venäjän vallanpitäjissä heräsi ilmeisesti tunto siitä, että jousi oli
jännitetty liian kireälle. Venäläis-japanilainen sota oli käynnissä ja
venäläisten siinä kärsimät vakavat vastoinkäymiset sekä valtakunnassa
yltyvä levottomuus taltutti virkavaltaisten kansalliskiihkoilijain
ylimielisyyden sekä kehotti suurempaan varovaisuuteen niin hyvin
Venäjään itseensä kuin rajamaihin nähden. Ennen rauhallinen Venäjän
kolkka, Suomi, joka sijaitsi niin lähellä pääkaupunkia, oli
väkivaltakomennon painon alaisena kehittynyt levottomuuden ahjoksi,
joka sisäisten ja ulkonaisten vaikeuksien vallitessa olisi voinut käydä
kiusalliseksi suurelle valtakunnanruumiille. Periaatteessa ei siihen
saakka noudatetusta poliittisesta suunnasta luovuttu, mutta käytännössä
ilmeni melkoinen huojennus jo syksyllä 1904. Kenraalikuvernööriksi oli
nimitetty ruhtinas I. Obolenskij, ei suinkaan vapaamielinen, mutta
hyväntahtoisempi ja vähemmän karkeatekoinen mies kuin Bobrikov. Siinä
käskykirjeessä, joka seurasi hänen nimitystään, hallitsija tosin lausui
sen vakaumuksen, että uusi kenraalikuvernööri noudattaisi samaa
"viisasta lujuutta" kuin hänen edeltäjänsä, jonka toimintaa samalla
ylistettiin, mutta hänen yksityisesti saamansa ohjeet kävivät
ilmeisesti siihen suuntaan, että yhtenäistyttämissuunnitelmien
toteuttamisessa oli noudatettava suurempaa varovaisuutta. Sensuurin
painostusta vähennettiin ja sanomalehdistö voi jälleen avoimemmin
tuoda ilmi käsityksensä maan asioista, Yhteiskunta hengitti
keveämmin. Valtiopäivät kutsuttiin kokoontumaan joulukuussa 1904.
Perustuslaillisten julkaisemissa vaaliohjelmissa vaadittiin laillisuus
täydelleen palautettavaksi kaikilla aloilla ja säädyille oikeutta olla
myötävaikuttamassa maan sotalaitoksen järjestelyssä ja lainsäädännössä
yleensä. Vanhan suomalaisen puolueen ohjelmassa ilmeni samaan suuntaan
käypiä toiveita joskin varovaisessa muodossa, ja puolue selitti
olevansa valmis tekemään myönnytyksiä venäläisille vaatimuksille,
jos ne tapahtuisivat laillisessa järjestyksessä säätyjen
myötävaikutuksella. Vaalien tulos oli perustuslaillisille suotuisa.
Ritaristossa ja aatelissäädyssä sekä porvarissäädyssä ja
talonpoikaissäädyssä perustuslailliset olivat enemmistönä,
pappissäädyssä he olivat melkein tasaväkiset vanhan suomalaisen
puolueen kanssa. Maasta sekä ulkomaille että Venäjälle karkoitettujen
joukossa oli henkilöitä, jotka oli valittu valtiopäivä-miehiksi, ja
samoin valtiopäivien ensimäisen säädyn itseoikeutettuja jäseniä. He
saivat luvan palata. Myöskin muut karkoitetut voivat vähitellen
saapua takaisin kotimaahan, joten yksi edellisen kenraalikuvernöörin
aikana tehdyistä törkeimmistä väkivallanteoista peruutettiin. Se
valtaistuinpuhe, jolla valtiopäivät avattiin, ei juuri antanut mitään
toiveita laillisten olojen palauttamisesta. Vain diktatuuriasetuksen
peruuttamista luvattiin, "niin pian kuin kenraalikuvernööri ilmoittaa,
että ne asianhaarat, jotka sen julkaisemisen ovat aiheuttaneet,
ovat poistetut." Helmikuunjulistuskirjasta, venäjänkielen
käytäntöönsaattamisesta virastoissa ja asevelvollisuuslaista hallitsija
ilmoitti, että näiden valtioperuskirjain pääperiaatteet pysytettäisiin
muuttumattomina voimassa. Viitattiin kuitenkin näiden lainsäädäntöjen
rajoittamisen mahdollisuuteen. Valtaistuinpuhe näytti olevan heikko,
jos kohta hyvin heikko hallitsijan ja Venäjän hallituksen
perääntymisyritys, mutta se oli kai pikemmin ymmärrettävä ajanolojen
vaatimaksi poliittiseksi tempuksi, jonka hetkellisesti tuli rauhoittaa
mielialaa.
Joulukuun 31 p:nä samaa vuotta valtiopäivät lähettivät n.s. suuren
anomuksensa, jonka säädyt yksimielisesti olivat hyväksyneet. Säädyt
katsoivat "ensimäiseksi ja tinkimättömäksi velvollisuudekseen"
hallitsijalle esiintuoda "peittelemättömän kuvauksen nykyään maassa
vallitsevista onnettomista oloista sekä niistä toimenpiteistä, jotka
ovat tarpeelliset järjestyksen, rauhan ja onnen palauttamiseksi."
"Mitkä kaikki asianhaarat", sanotaan anomuksessa, "lienevätkin omiansa
T.K. Majesteetiltanne peittämään asiain oikeaa laitaa, ei T.K.
Majesteetillenne voi olla tuntematonta, että Suomessa on vuosikausia
vallinnut alakuloisuus, syvä levottomuus ja ahdistus, sekä että tämä
tila on johtunut siitä, että erinäisiä laajalle ulottuvia asetuksia
Valtiosäätyjen myötävaikutuksetta on annettu asioista, joista maan
perustuslakien mukaan lakia ei käy ilman semmoista myötävaikutusta
säätäminen, minkä ohessa täällä on pantu toimeen hallitusjärjestelmä,
joka tuhoa tuottavasti on häirinnyt niin hyvin julkista kuin yksityistä
elämää." Anomuksessa kosketeltiin Venäjän ja Suomen välisten
riitakysymysten tärkeimpiä kohtia: valtakunnanlainsäädäntökysymystä --
ja helmikuun julistuskirjan laitonta ja yksipuolista yritystä ratkaista
tämä kysymys -- sekä asevelvollisuuslakia ja muita laittomia ja
oikeuttaloukkaavia lainsäädäntötoimenpiteitä, joihin viime vuosina oli
ryhdytty, kuin myös hallinnollisia väärinkäytöksiä maan hallinnon eri
aloilla. Lopuksi esitettiin ehdotus niiksi toimenpiteiksi, joita
vaadittiin säännöllisiin oloihin palaamiseen sekä huomautettiin,
kuinka erittäin tärkeätä oli, että asevelvollisuuskutsunnat heti
peruutettaisiin. Anomuksen loppuponnessa säädyt pyysivät, että H.
Majesteettinsa, "suvaitsisi armossa ryhtyä niihin toimenpiteisiin,
jotka ovat tarpeen perustuslainmukaisen hallitustavan uudelleen
voimaansaattamiseksi ja laillisen järjestyksen palauttamiseksi
Suomeen."
Vastaus tähän anomukseen saapui vasta maaliskuun lopulla 1905, mutta se
sisälsi vain tiedonannon, että vuoden 1901 asevelvollisuusasetuksen
sovelluttaminen toistaiseksi lakkaisi, ja sen tunnustuksen, ettei
tuomaria perustuslainmukaisesti voida ilman laillista tutkintoa ja
tuomiota virasta erottaa, sekä myös tähän kuuluvan v:n 1902 asetuksen
kumoamisen. Muihin anomuksen kohtiin ei kajottu; vain valtakunnan
lainsäädäntökysymyksen rajoittamisesta annettiin toiveita asettamalla
komitea sitä varten (Tagantsevin komitea). Valtiopäivät myönsivät 10
miljoonan markan määrärahan yhdeksi vuodeksi sotilastarkoituksiin
suoritettavaksi Venäjän valtakunnanrahastoon korvauksena lakkautetusta
asevelvollisuudesta. Huhtikuussa hajosivat valtiopäivät ilman että oli
saatu lopullista vastausta suureen anomukseen. Lakkauttamalla laittoman
asevelvollisuusasetuksen sovelluttaminen oli tosin hetkellisesti
polttavin riidan- ja levottomuudenaihe poistettu, mutta mieliala maassa
ei ollut rauhoittunut. Lainvastaiset toimenpiteet eivät lakanneet,
joskin painostus oli vähentynyt. Ei ollut luottamusta siihen, että
Venäjän politiikka Suomea kohtaan todella saisi pysyväisesti uuden
suunnan.
Aktiiviset pyrkimykset eivät myöskään olleet lakanneet. Ne olivat
päinvastoin kiteytyneet samoinajattelevien ainesten salaiseksi
yhteenliittymäksi, joka ensi sijassa oli muodostunut radikaalisesti
ajattelevan nuorison kesken, ja syksyllä 1904 saaneet kannattajakseen
"Suomen aktiivisen vastustuspuolueen", jonka varsinainen perustaja ja
johtaja oli Tukholmassa asuva vallankumousmies K. Zilliacus ja johon
liittyi muutamia karkoitetuista suomalaisista sekä joukko kotimaassa
asuvia kansalaisia. Puolueen päämäärä oli aluksi sama kuin
perustuslaillisten ryhmien, nimittäin oikeuden puolustus ja Suomen
sisäisen vapauden ja itsehallinnon palauttaminen, mutta se piti
passiivista laista kiinnipitämistä riittämättömänä taistelukeinona,
varsinkin kun täyttä yksimielisyyttä ei oltu yhteiskunnan kesken voitu
saavuttaa vastustuspolitiikassa. Puolueen pyrkimysten määränä oli
kumota Venäjän itsevaltius, joka tosiasiallisesti vallitsi Suomessa, ja
se hyväksyi kaikki ne vallankumoukselliset keinot, jotka tällöin voivat
tulla kysymykseen. Päämäärä voitiin, niin arveltiin tällä taholla,
saavuttaa vain yhteistyössä Venäjän tyytymättömien ainesten ja lähinnä
sen vallankumouksellisten kanssa. Vain kansanhallitsema Venäjä,
arveltiin, voi tunnustaa Suomen vapauden ja oikeuden. Puolueen
laskelmiin sisältyvää, pian alkavaa vallankumousta oli seuraava Suomen
kapinaannousu. Ajatus, että maamme tällöin saavuttaisi täydellisen
itsenäisyyden, ei ollut aivan outo aktivistien suunnitelmille.
Kongressi yhteistoiminnan aikaansaamiseksi Venäjän valtakunnan
erilaisten vallankumouksellisten ainesten kesken oli pidetty Pariisissa
syksyllä 1904. Suomea edustivat tällöin K. Zilliacus ja tohtori Arvid
Neovius.
Puolue teki itsensä tunnetuksi lentolehtisellä, jota levitettiin
joulukuussa 1904 ja joka sisälsi sen ohjelman. Se otettiin Suomen
yhteiskunnan keskuudessa yleensä vastaan jokseenkin suurella
epäluulolla ja perustuslaillisen puolueen johtavat henkilöt asettuivat
sekä eetillisistä että poliittis-taktillisista syistä torjuvalle
kannalle siihen ajatukseen nähden, että olisi luovuttava laillisuuden
tiestä ja turvauduttava vallankumouksellisiin taistelukeinoihin.
Arveluttavalta ja vaaralliselta näytti yhteistyö Venäjän
vallankumouksellisten kanssa, joiden koko sielullinen rakenne oli
vieras suomalaiselle ajatus- ja tunne-elämälle ja joita kohtaan
Suomessa oli kyllä jonkun verran myötätuntoa, mutta varsin vähän
luottamusta. Liittyminen mainittuun puolueeseen ei myöskään liene ollut
huomattavan suuri. Sen tai sen taistelujärjestön toiminta keväällä ja
kesällä 1905 rajoittui yksityisiin, venäläistyttämisjärjestelmän
välikappaleita vastaan suunnattuihin väkivallantekoihin, joista
mainittakoon prokuraattori Soisalon-Soinisen murha helmikuussa 1905.
Lukuunottamatta näitä yksityisiä, osaksi jokseenkin mielettömiä
terroristisia tekoja sekä muutamia vain osaksi onnistuneita aseiden
maahantuontiyrityksiä (Grafton-seikkailu), oli puolueen toiminnalla
pääasiallisesti propagandan luonne ja sen tarkoituksena siis
valmistaa maassa yhteistoiminnassa Venäjän vallankumouksellisten
ainesten kanssa toimeenpantavaa poliittista vallankumousta.
Mutta propaganda-toiminnallaan työväenluokan keskuudessa puolue
tuli lähempään kosketukseen tämän keskuudessa liikkuvien
sosialivallankumouksellisten pyrkimysten kanssa, joille se antoi
virikettä ja jotka siihen jonkun verran vaikuttivat. Aktiivinen
vastustuspuolue ei ollut vieras poliittisten tapausten muodostumiselle
syksyllä 1905.
Myöskin sosialistit olivat tällöin jo järjestäytyneet valtiolliseksi
työväenpuolueeksi. Tämä tapahtui ensin Turussa 1899 ja sittemmin 1903
Forssassa pidetyssä kokouksessa, missä ryhdyttiin vaatimaan jyrkkiä
poliittisia uudistuksia. Vähää ennen valtiopäivien lopettamista
huhtikuussa 1905 he koettivat säätytalon edustalla toimeenpannulla
meluavalla mielenosoituksella saada säädyt pakotetuiksi jyrkkään
äänioikeusuudistukseen, mutta menestymättä.