hallitsijaan oli lähtökohtana sille Suomessa virinneelle liikkeelle,
joka seuraavina vuosina ilmeni yhteiskunnan taholta järjestettynä
vastustuksena sitä Venäjän hallituksen suunnitelmallista pyrkimystä
vastaan, joka tarkoitti maamme valtiomuodon purkamista ja sen sisäisen
autonomian tuhoamista sekä sen muuttamista venäläiseksi maakunnaksi.
Tämä perustuslakitaistelu noudatti tosin osittain aikaisempaa
todistelutapaa, "paperitaistelun", painetun sanan ja viranomaisten
kirjallisten esitysten tietä, mutta otti vähitellen sen ohella yhä
enemmän käytäntöön toisiakin puolustuksen ja vastustuksen muotoja.
Syksyllä 1899 nimitettiin Suomen ministeri-valtiosihteeriksi
venäläinen mies, tunnettu toimelias ja taitava vallitsevan
hallitussuunnan kannattaja, salaneuvos W. von Plehwe, mikä oli rikos
sitä perustuslain säädöstä vastaan, että suomalaista virkaa saa hoitaa
vain Suomen mies. Suurin piirtein katsoen vallitsi kuitenkin
helmikuunjulistuskirjaa lähinnä seuranneena vuonna jonkunlainen
tyven Suomea vastaan aletussa politiikassa. Valtiopäivien
päättäväinen esiintyminen sotilaskysymyksessä oli todennäköisesti
venäläisissä hallituspiireissä herättänyt jonkunlaista epävarmuutta
venäläistyttämissuunnitelmien toteuttamismenetelmiin nähden sekä
vaatinut olemaan varovainen. Ilma oli kuitenkin raskas ja asianomaiset
eivät olleet toimettomia. Pietarissa valmisteltiin hiljaisuudessa uusia
iskuja. Kenraalikuvernööri käytti hyväkseen sensuurivaltaansa
sanomalehdistöä vastaan ja ensimäiset epämieluisten sanomalehtien
lakkautukset toimeenpantiin. Lauma kuljeskelevia rajantakaisia
kaupustelijoita lähetettiin pitkin maata alemmassa tilattomassa
väestössä valmistamaan maaperää venäläistyttämiselle kaikenlaisilla
maanjaon ja näille yhteiskuntaluokille koittavien parempien aikojen
uskotteluilla. Nämä lähetit toimivat samalla Venäjän valtiollisen
santarmilaitoksen asiamiehinä, joka vastoin lakia, sai valtuuden toimia
Suomessa.
Valtiopäivien kokoontuessa vuoden 1900 alussa säädyt lausuivat julki
maassa vallitsevan mielialan hallitsijalle osoitetussa anomuksessa,
jossa pyydettiin niiden "maan hallinnossa vallitsevien epäsuuntien
poistamista", jotka meillä olivat saaneet jalansijaa. Anomus oli
arvostelu Suomen kenraalikuvernöörin toiminnasta ja samalla kertaa
syytös häntä vastaan, joskin maltillisessa muodossa. "Suomen kansa",
sanottiin anomuksessa, "ei pyydä mitään uusia etuja ja erioikeuksia.
Mutta se ei voi luopua siitä vaatimuksesta, että maan hallituksen ja
hallinnon johtamisessa on noudatettava periaatteita, jotka pitävät yhtä
sen kanssa, mitä voimassa oleva oikeusjärjestys ja maan paras
vaativat." Säädyt anoivat, että H. Majesteettinsa "suvaitsisi ryhtyä
toimenpiteisiin, jotka olisivat omiansa poistamaan mainitut Suomen
hallinnon johtamisessa ilmenevät epäsuunnat sekä saattamaan tämän
hallinnon maan lakien ja yhteiskuntajärjestyksen kanssa yhtäpitäväksi."
Vastaus oli tyly ja epäävä. Hänen Majesteettinsa selitti valtiopäivien
menneen yli toimivaltansa ja kenraalikuvernööri sai tunnustuksen
toimenpiteistään, jotka "oli havaittu oikeiksi ja vastaavan kaikkein
armollisimmin annettuja ohjeita."
Valtiopäivät oli tuskin lopetettu, ennenkuin venäläistyttämispolitiikka
ilmeni uusissa perustuslain rikkomuksissa. Kesäkuun 20 p:nä 1900
annettiin julistuskirja venäjänkielen käytäntöönottamisesta eräissä
Suomen virastoissa. Suomen ministerivaltiosihteerinviraston ja
passitoimiston Pietarissa sekä kenraalikuvernöörin kanslian tuli 1
p:stä lokakuuta käyttää yksinomaan venäjänkieltä ja samoin tuli
senaatin alistusten hallitsijalle ja kirjeenvaihdon kenraalikuvernöörin
kanssa tapahtua tällä kielellä. Vuotta myöhemmin tulisi asioiden
käsittelyn senaatissa (talousosastossa) niin hyvin suullisesti kuin
kirjallisesti käydä venäjäksi. Yksityinen asianomistaja voi erityisestä
anomuksesta saada päätökset kotimaisilla kielillä. Vuonna 1905 tulisi
myöskin keskusvirastojen jo suorittaa kirjeenvaihtonsa ylempien
virastojen kanssa venäjänkielellä. Maan omat kielet, suomi ja ruotsi,
olivat siis viranomaisten virallisina kielinä vähitellen tungettava
syrjään ja korvattava valtakunnankielellä, venäjällä, jota ani harvat
henkilöt Suomessa osasivat. Maan lähes kolmesta miljoonasta asukkaasta
oli vain 8,000:lla venäjä äidinkielenä. Kenraalikuvernööriä
kehotettiin julistuskirjassa ryhtymään toimenpiteisiin virastojen
virkamieshenkilökunnan saattamiseksi "sellaiseen kuntoon, mikä on
tarpeellinen venäjänkielen menestykselliseksi käytäntöönottamiseksi
sanottujen virastojen asiankäsittelyssä ja kirjeenvaihdossa". Oli
ilmeistä, mihin mahdottomiin seurauksiin maan sisäisen hallinnon alalla
aiottu virastojen venäläistyttäminen oli johtava.
Samaan aikaan oli ilmestynyt kaksi muuta lainvastaista asetusta. Toisen
nojalla oli tavanomainen, joskaan ei suorastaan laissa säädetty niin
kuitenkin sen edellyttämä kokoontumisvapaus lakkautettava. Ei mitään
julkisia kokouksia saisi pitää hankkimatta ennakolta lupaa
kenraalikuvernööriltä tai siltä, kenelle hän oli luvanmyöntämisoikeuden
antanut, Tämä oikeus antoi kenraalikuvernöörille aseen, jolla hän voisi
estää kaikki neuvottelut ja tukahduttaa sellaiset yhteiskunnan puolelta
tulevat lausunnot jotka olivat hänelle itselleen ja järjestelmälle
epämieluisat. Toinen asetus, joka oli merkitykseltään vähäpätöisempi,
mutta joka oli vastoin voimassaolevaa elinkeinolakia, tarkoitti
mahdollisuuden avaamista jo mainituille venäläisille kulkukauppiaille
yllyttäjinä ja urkkijoina vapaasti liikkua maassa.
Nyt tuskin enää voitiin suomalaisella taholla erehtyä venäläisen
politiikan tarkoitusperistä. Suomi oli askel askeleelta tehtävä
venäläiseksi maakunnaksi. Oliko Suomen yhteiskunta, tämä varmuus
silmiensä edessä, antautuva vastarinnan vai myöntyväisyyden politiikan
tielle? Tämä oli johonkin määrin eetillinen, mutta vielä enemmän
poliittis-taktillinen isänmaallinen kysymys. Oliko yhteiskunta
vastarinnatta -- joskin vastalausein -- taipuva väkivallan edessä vai,
osaksi itsesäilytysvaistosta, osaksi selvästi tietoisena siitä, mistä
todella oli kysymys, käyttävä kaikki voimansa ja keinonsa
vaikeuttaakseen niiden toimenpiteiden toteuttamista, jotka tarkoittivat
maan valtiollista ja kansallista tuhoamista? Se kysymys ei ollut uusi,
mutta se tuli tällä ajankohdalla polttavaksi. Aktiiviseen vastarintaan
puuttui silloin sekä ulkonaisia että sisäisiä edellytyksiä. Pienen ja
melkein aseettoman kansan aseellinen vastarinta mahtavaa, hyvin
varustettua naapuria vastaan olisi nopeasti tukahdutettu veriin,
voitetun saavuttamatta mitään etua. Ainoa seikka, joka olisi saattanut
olla aktiivisen menettelyn oikeutuksena, epätoivon tunne, ei vielä
ollut olemassa. Paljoa suurempia mahdollisuuksia puolustuksen
epäkansallistuttamisen estämiseksi tai hidastuttamiseksi näytti n.s.
passiivinen vastarinta tarjoavan, se passiivisen jarrutuksen muoto,
joka käytti laillisia, siveellisesti moitteettomia keinoja, kuten
kiinnipysymistä voimassaolevassa laissa ja järjestyksessä sekä
yksityisten kansalaisten kieltäytymistä myötävaikuttamasta laittomuuden
edistämiseen ja noudattamasta laittomia käskyjä. Tähän muotoon
pukeutuva vastustus ei ainoastaan ollut eetillisesti oikeutettu, se oli
monelle eetillinen velvollisuus ja oli joka tapauksessa omansa
siveellisesti vahvistamaan yksityistä ja kansaa, mutta samalla se
näytti menettelytavan kannalta olevan tehokkain puolustuskeino. Jos
yhteiskunta yksimielisesti, jokaista yksilöä myöten, olisi toiminut
sopusoinnussa tämän näkökohdan kanssa, olisivat itse asiassa Suomea
vastaan tähdätyt suunnitelmat ainakin aluksi osoittautuneet
tehottomiksi. Mutta niin yksimielistä vastarintaa ei ollut
odotettavissa. Oli niitä, jotka eivät uskoneet tämän puolustuskeinon
tehokkuuteen, mutta sen sijaan edellyttivät, että pakollisella ja
näennäisellä myöntyväisyydellä voitiin lieventää toimenpiteitä tai
voittaa aikaa, kunnes toiset valtiolliset tuulet alkaisivat puhaltaa.
Oli tietenkin myös niitä, jotka liian paljon ajattelivat omia etujaan,
liiaksi tuijottivat puolue- ja luokkanäkökohtiin voidakseen selvästi
nähdä kokonaisuutta, ja oli lopuksi yksityisiä onnenonkijoita -- joskin
verraten harvoja --, halukkaita tarjoamaan palveluksiaan isänmaalle
vihamielisten toimenpiteiden toteuttamiseen.
Kotimainen hallitus, senaatti, tietenkin sai ottaa vastaan ensi iskut.
Sen kieltäytyminen julkaisemasta laittomia asetuksia Suomen kansan
noudatettaviksi olisi ollut passiivisen vastarinnan sovelias alku ja
antanut muille virkakunnille ja koko yhteiskunnalle lujemman aseman
perustuslakitaistelussa sekä osaltansa edistänyt mahdollisimman
yksimielisen puolustuksen aikaansaantia. Helmikuunjulistuskirjaan
nähden ei, kuten jo on mainittu, tällaista kieltäytymistä tapahtunut,
eikä kielimanifestin ja äskenmainittujen laittomien asetusten
käsittelyssä myöskään saavutettu siihen tarpeellista senaatin
enemmistöä. Seurauksena tästä oli, että huomattava määrä senaattoreista
luopui hallituksesta ja korvattiin henkilöillä, jotka olivat
myöntyvämmät venäläisten suunnitelmien toteuttamisessa. Tämä tietenkin
vähensi kotimaisen hallituksen isänmaallista luonnetta sekä alensi sen
arvovaltaa ja luottamusta yhteiskunnan silmissä. Kenraalikuvernööri sai
nyt vapaammat kädet venäläistyttämistoimenpiteitä toteuttaakseen.
Tähän hallituksen kantaan olivat muutamat suomalaiskansallisen puolueen
ensi rivin miehistä, ennen muita puolueen entinen johtaja, senaattori
Y.S. Yrjö-Koskinen, osaltaan vaikuttaneet, ei siksi, että he
mitenkään olisivat hyväksyneet venäläistyttämissuunnitelmia ja
laittomuustoimenpiteitä, vaan siksi että he taipuivat sen edessä,
minkä he katsoivat poliittiseksi -- joskin vastenmieliseksi --
välttämättömyydeksi, ja koska heistä maan suomenkielisen väestön
kansallinen lujittuminen ja sen erikoisten etujen valvominen oli
kansakunnalle tärkeämpi kuin autonomisen yhteiskuntarakenteen
loukkaamattomuus. Tällaisella pakollisella myöntyväisyydellä tämän
valtiollisen suunnan miehet luulivat isänmaalle olevan enemmän
voitettavissa kuin vihollista yllyttävällä ja ärsyttävällä
vastarinnalla, joka kiihottaisi tätä kulkemaan yhä etemmäs väkivallan
tiellä. Tahdottiin erikoisesti pitää hallitsijalle avoinna mahdollisuus
"arvokkuutensa säilyttämällä" oikaista venäläispolitiikan erehdykset.
Siltaa hallitsijan ja Suomen kansan väliltä ei kokonaan saisi
hävittää. Tämä moniaiden johtavien henkilöiden kanta, joiden
suomalaisisänmaallisia tarkoituksia ja pyrkimyksiä ei voinut epäillä,
-- esitettynä m.m. Danielsonin kirjasessa "Mihin suuntaan?" -- johti
siihen, että myöskin osa suomalaista puoluetta, joskin aluksi
epäröiden, alkoi kannattaa hallituksen politiikkaa. Siten syntyi
yhteiskunnan keskuudessa hallituspuolue, muodostuen pääasiallisesti
n.s. vanhasta suomalaisesta puolueesta, mutta saaden lisäaineksia,
joita eivät johtaneet ne isänmaalliset vaikuttimet, mitkä alkuaan
olivat olleet määräävinä. Myöntyväisyyspolitiikassa piili aivan
luonnostaan houkutteleva vaara heikoille ja itsekkäille luonteille. Se
yhteiskunnassa tapahtunut hajaannus, joka syntyi tämän alkuaan
poliittis-taktillisen mielteneroavaisuuden johdosta, tuli jyrkemmin
ilmi sen jälkeen kuin Yrjö-Koskinen loppusyksystä 1900 oli julkaissut
"avoimen kirjeen ystävilleen", jossa hän kehotti puolueensa jäseniä
parempia aikoja odotellessa mieluummin taipumaan ylivoiman edessä kuin
yhä enemmän vain ärsyttämään sitä, sekä katkaisemaan kaiken yhteyden
ruotsalaiseen puolueeseen ja jatkamaan työtä suomenkielen ja
erikoisesti suomalaisen kansallistunnon kohottamiseksi. Näin yhtenäinen
rintama lopullisesti murtui. Tätä hallitus- eli myöntyväisyyspuoluetta
-- myöhemmin myös "suomettarelaiseksi" nimitettyä --. vastassa
olivat n.s. perustuslailliset ryhmät, käsittäen ruotsalaisen ja
nuorsuomalaisen puolueen, johon viimemainittuun osa vanhasta
suomalaisesta puolueesta, myöskin useita sen huomatuimpia jäseniä
siirtyi. Kansan suureen enemmistöön nojautuen nämä kansalaisryhmät
ryhtyivät johtamaan passiivista vastarintaa perustuslaillisella
pohjalla. Sosialidemokraattisella puolueella ei vielä tähän aikaan
ollut sanottavaa poliittista merkitystä, mutta järjestynyt työväki oli
yleensä venäläisten vaatimuksiin nähden vastustuskannan puolella ja oli
osaksi yhteistoiminnassa perustuslaillisten puolueiden kanssa.
Perustuslaillisten ryhmien yhteistoiminnan järjestäytyminen mainittua
vastarintaa varten tapahtui syksyllä 1900 ja niiden toiminta sai pian
sen jälkeen kiinteämmät muodot. Käytännöllisten asiain johdon otti
vuonna 1901 haltuunsa kansalaiskomitea, tavallisesti tunnettu
"kagaalin" nimellä. Perustuslaillisten puolueiden yhteinen toiminta,
joka oli haarautunut yli koko maan, ei tarkoittanut yksinomaan itse
vastustuksen järjestämistä, vaan sen tehtävänä oli myös kirjasten ja
esitelmien avulla levittää yleisöön oikeaa käsitystä venäläisten
vaatimusten ja laittomuuksien sisällyksestä ja tästä johtuvista
kansalaisvelvollisuuksista sekä tehdä selkoa vastarinnan keinoista ja
tarkoitusperistä. Samalla koetettiin sisällykseltään oikeusopillisissa
ja poliittisissa kirjasissa niin hyvin Venäjällä kuin ulkomailla
levittää oikeata tietoa Suomesta ja Suomen kysymyksestä, lähinnä niiden
tarkoituksellisesti kierojen esitysten oikaisemiseksi, joita Venäjän
hallituksen toimesta julkaistiin Venäjän ja ulkomaiden sanomalehdissä
yleisen mielipiteen harhaan johtamiseksi. Oli luonnollista että koko
tämän toiminnan täytyi tapahtua salassa, kun taas itse vastarinta,
sellaisena kuin se ilmeni yksityisten esiintymisessä ja toiminnassa,
oli avointa.
Yleisen mielipiteen puhetorvi, sanomalehdistö -- niin hyvin
ruotsin- kuin suomenkielinen -- oli tietenkin kenraalikuvernöörin
erikoisen epäsuosion ja vainon esineenä. Se sai runsain määrin kokea,
että se oli avoimemmin tai peitellymmin esiintynyt laittomuutta ja
hävitystyötä vastaan. Vuodesta 1899 sanomalehtien lakkautukset
kuuluivat päiväjärjestykseen. Vuosina 1899-1901 lakkautettiin
ainaiseksi 23 maan sanomalehdistä, kun taas muutamalta kymmenkunnalta
kiellettiin lyhyemmäksi tai pitemmäksi ajaksi oikeus ilmestyä. Julkisen
sanomalehdistön näin mykistyessä poliittisia tapahtumia koskevissa
lausunnoissaan ja tiedonannoissaan, tuli sijalle salaisia sanomalehtiä,
jotka enimmäkseen painettiin Ruotsissa ja salaa kuljetettiin Suomeen.
Niistä oli "Vapaita sanoja" ensi sijalla. Joskaan tämä sanomalehdistö
ei ollut lähimainkaan moitteeton ja vielä vähemmän puolueeton, oli
sillä kuitenkin suuri merkitys vastustushengen ylläpitämisessä
yhteiskunnassa sekä oikeampien tietojen levittäjänä poliittisista
oloista kuin mitä huhu saattoi antaa.
Aluksi varsinaisesti vain valtion virkakunnilla ja yksityisillä
virkamiehillä oli edessään vaihtoehdot: vastarinta seurauksineen tai
alistuminen, kun taas suuri yleisö ei yhtä välittömästi saanut
sitä tuta. Mutta asianlaita muuttui kokonaan, kun laiton
asevelvollisuusasetus annettiin heinäkuussa 1901. Sen julkaiseminen ei
senaatin puolelta kohdannut sanottavaa vastustusta. Vain neljä jäsentä
asettui sitä vastustamaan, minkä johdosta heidät erotettiin. Kotimainen
hallitus muodostettiin nyt ja lähinnä seuraavina aikoina yksinomaan
myöntyväisyyspuolueeseen kuuluvista henkilöistä. Varapuheenjohtajana
talousosastossa oli hovijahtimestari C. Linder, joka tosin oli aivan
vieras suomalaiselle puolueelle, sen pyrkimyksille ja harrastuksille,
sekä poliittisesti merkityksetön, mutta hyvin tottunut liikkumaan
ylemmissä venäläisissä seurapiireissä. Perustuslakitaistelu alkoi nyt
kiristyä. Toiselta puolen vastarinta laittoman asevelvollisuusasetuksen
johdosta sai toiminnalleen laajemman pohjan ja tuli tehokkaammaksi, kun
sen toteuttaminen ulottui paljoa kauemmas ja tunki paljoa syvemmälle
yhteiskuntaan kuin aikaisemmat laittomat asetukset. Toiselta puolen
yltynyt vastarinta aiheutti laajaperäisempiä ja laadultaan töykeämpiä
kostotoimenpiteitä, jotka osaltaan lisäsivät katkeroitumista
yhteiskunnassa.
Asetus oli syntynyt laittomassa järjestyksessä -- tämä oli
vastarinnassa pääasiana -- mutta myöskin sen sisällys oli sellainen,
ettei Suomen kansa olisi voinut sitä hyväksyä. Se liittyi mitä lähimmin
aikaisemmin mainittuun vuoden 1899 sotilasehdotukseen, jonka
valtiopäivät mahdottomana olivat hyljänneet. Suomalaisia asevelvollisia
voitaisiin komentaa venäläisiin, joko Suomessa tai Pietarin
sotilaspiirissä oleviin joukkoihin, suomalaisten muodostamia
joukko-osastoja voitaisiin myöskin rauhan aikana sijoittaa Venäjälle,
venäläistä päällystöä, alipäällystöä ja miehistöä voitaisiin käyttää
näissä joukoissa j.n.e., siis täydellinen suomalaisen ja venäläisen
sotaväen yhteensekoitus. Palvelusaika oli kolmivuotinen ja vuotuinen
asevelvollismäärä, joka oli otettava, oli hallitsijan mielivallan
varassa. Se sotilasvala, joka asevelvollisten oli vannottava, oli
venäläisen valan kanssa yhtäpitävä ja sisälsi velvoituksen tukea
itsevaltiutta. Erinomaisen suurta katkeruutta synnytti samaan aikaan
annettu määräys, että Suomen tarkk'ampujapataljoonat, jotka olivat
olemassa vuoden 1878 asevelvollisuuslain nojalla ja joiden
kelvollisuutta vastaan ei voitu tehdä mitään asiallisia muistutuksia,
oli hajoitettava. Saman kohtalon sai pian senjälkeen osakseen myös
Suomen rakuunarykmentti, ja samoin lakkautettiin Haminan kadettikoulu,
jossa Suomen upseerit siihen saakka olivat saaneet kouluutuksensa ja
jossa isänmaallinen henki oli elänyt valppaana ja lämpimänä. Ainoana
suomalaisena sotaväkenä oli enää jäljellä Suomen kaartinpataljoona. Sen
vuotuinen lisäys oli vain pari sataa miestä ja muiden asevelvollisten
sotapalvelukseen kutsuminen oli toistaiseksi jäävä sikseen.
Käytännöllisesti katsoen ei sotilasrasitus näin ollen aluksi olisi
tuntunut kansasta raskaalta ja venäläisellä taholla toivottiin tällä
tempulla saatavan laki toteutetuksi ilman sanottavaa vastustusta kansan
puolelta. Tässä kuitenkin erehdyttiin. Vastarinta ei kyllä ollut
yksimielinen ja eheä, mutta kuitenkin niin huomattava, ettei lakia
voitu saattaa tehokkaasti voimaan. Samaan aikaan kuin Suomen sotaväki
hajoitettiin -- henkivartioväen tarkk'ampujapataljoona, tämän sotaväen
viimeinen jäännös lakkautettiin vasta 1905 -- lisättiin venäläisten
joukkojen lukumäärää Suomessa, jolloin ne ottivat haltuunsa Suomen
sotaväen kasarmit, aseet ja muun omaisuuden, mikä kaikki lisäsi maassa
vallitsevaa katkeruutta.
Sotilaskysymys, laittoman venäläisen asevelvollisuuden vastustus, tuli
lähinnä seuraavina vuosina poliittisesti määrääväksi. Ei enään
toivottu, että vetoaminen hallitsijaan tämän uuden suuren lainrikoksen
ja sen maalle tuhoisien seurauksien johdosta veisi toivottuun
tulokseen, mutta kansan ajatustavan ilmituominen näytti kuitenkin
välttämättömältä, ennenkuin tässä asiassa ryhdyttiin passiiviseen
vastarintaan. Yleisiä kokouksia ei tällaista tarkoitusta varten enää
voitu järjestää, mutta valtiopäivämiesten yksityinen kokous pidettiin
senaattori L. Mechelinin puheenjohdolla Turholmassa Helsingin
läheisimmässä saaristossa elokuun alussa, jolloin päätettiin
toimitettavaksi uusi kansanadressi hallitsijalle. Nimien kokoaminen
kohtasi tietenkin suurempia vaikeuksia kuin helmikuunjulistuskirjan
johdosta syntynyttä "suurta adressia" allekirjoitettaessa, kun yleisiä
kokouksia nyt ei voitu pitää, mutta sen allekirjoitti kuitenkin
muutaman viikon kuluessa omakätisesti neljäsataaseitsemänkymmentäkolme
tuhatta, 16 vuotta täyttänyttä henkilöä, selvä ilmaus siitä, mitä kansa
ajatteli tästä sen elämään suuresti vaikuttavasta kysymyksestä. Adressi
toimitettiin asianomaiseen paikkaan jo syyskuun lopulla, mutta
esiteltiin vasta kaksi kuukautta myöhemmin hallitsijalle. Hän jätti sen
huomioonottamatta.
Passiivinen vastarinta asevelvollisuusasetuksen toteuttamista vastaan
alkoi syksyllä 1901 ja jatkui kahden ja puolen vuoden ajan. Kaikki
keinot, jotka olivat omansa erikoisesti osoittamaan asetuksen
laittomuutta sekä estämään, vaikeuttamaan tai viivyttämään sen
sovelluttamista, tulivat tällöin käytäntöön. Yritys saada papisto
kieltäytymään julkilukemasta laitonta asetusta kirkoissa ja siten
määrätyssä järjestyksessä myötävaikuttamasta sen kuuluttamiseen ei
saavuttanut sanottavaa menestystä, kun kirkollisten viranomaisten
mielestä kirkkoa ei ollut sekoitettava valtiollisiin taisteluihin.
Tehokkaampi oli kuntien vastarinta niiden kieltäytyessä valitsemasta
jäseniä kutsuntalautakuntiin ja ottamasta osaa luotettavien
kutsuntaluetteloiden laadintaan, samoin kuin lääkärien päätös olla
suostumatta asevelvollisten tarkastukseen. Kunnalliset viranomaiset ja
kuntien luottamusmiehet kieltäytyivät monin paikoin ryhtymästä
mihinkään toimenpiteisiin koko asevelvollisuusasiassa. Useimmat kunnat
pysyivät jyrkästi päätöksissään olla valitsematta jäseniä
kutsuntalautakuntiin. Suuria, mielivaltaisia sakkoja määrättiin niiden
maksettaviksi, mutta ilman sanottavaa vaikutusta. Tämä yleinen
yhteiskunnan vastarinta kävi asianomaisille vallanpitäjille erittäin
epämukavaksi, mutta siitä huolimatta saatiin kutsunnat kevään 1902
kuluessa joskin hyvin vaillinaisessa muodossa toimeen.
Viimeisenä ja voimakkaimpana vastarinnan muotona oli jäljellä
asevelvollisuuslakko eli asevelvollisten pysyminen poissa kutsunnoista.
Tähän oli aloite lähtenyt ylioppilaista, mutta ajatus oli saanut
myötätuntoista kannatusta nuorison keskuudessa kaikkialla maassa,
myöskin sosialistisissa työväenpiireissä. Maan pohjoisosissa,
Pohjanmaalla, nuorukaiset melkein miehissä jäivät saapumatta, Uudenmaan
läänissä lakko oli samaten jokseenkin yleinen. Muissa osissa maata oli
kutsuntaan saapuneiden lukumäärä suurempi. Koko maan 25,000 kutsutusta
saapui noin 10,000, kun taas 15,000 jäi saapumatta. Helsingissä oli
kutsuttuja 855, joista 110 tuli saapuville henkilökohtaisesti tai
asiamiehen välityksellä, 745:n jäädessä pois. Pääkaupungissa
kutsuntatilaisuuteen jälkinäytelmänä liittyi katulevottomuuksia, jotka
johtivat yhteentörmäyksiin venäläisen sotaväen kanssa. Venäläisen
kuvernöörin Kaigorodovin käskystä kasakat väkivalloin kävivät aluksi
aivan rauhallisten ihmisjoukkojen kimppuun tyhjentäen kadut
ratsupiiskojen ja sapelien avulla. Nämä poliittisista syistä syntyneet
levottomuudet olivat ensimäiset laatuaan Suomessa.