liikkui maassamme levottomuutta herättäviä huhuja Venäjän
hallituspiireissä tekeillä olevista suunnitelmista, jotka tarkoittivat
Suomen valtion laitosten asteittaista saattamista Venäjän vastaavien
laitosten mukaisiksi. Nämä huhut vahvistuivat, kun vuoden 1890 alussa
saatiin tietää, että Venäjän hallituksen aloitteesta oli asetettu kolme
komiteaa, puheenjohtajana Suomen kenraalikuvernööri, kreivi Heiden,
valmistelemaan kysymystä Suomen raha-, tulli- ja postilaitosten
yhdenmukaistuttamisesta keisarikunnan vastaavien laitosten kanssa.
Jo kesäkuussa samana vuonna annettiin julistuskirja Suomen
postilaitoksesta, jonka johto asetettiin Venäjän posti- ja
lennätinlaitoksen ylihallituksen alaiseksi. Tämä oli ensimäinen
merkitsevämpi lainvastainen puuttuminen Suomen itsehallintoon ja
valtiosääntöön, se kun asetti suomalaisen hallinnonalan venäläisten
virkamiesten määräysoikeuden alaiseksi. Tätä toimenpidettä oli
ilmeisesti joudutettu ennenkuin valtiopäivät kokoontuivat, jotta niiden
vastalauseet eivät saisi vaikuttaa kysymyksen ratkaisuun. Maan
prokuraattori, von Weissenberg, pani vastalauseensa lainvastaista
toimenpidettä vastaan ja erosi, kun vastalausetta ei otettu huomioon.
Samalla perustuslaillisen politiikan ensimäinen mies, L. Mechelin,
luopui kotimaisen hallituksen jäsenyydestä. Suomen raha- ja
tullilaitosta vastaan tehdyt suunnitelmat eivät käytännöllisten
vaikeuksien vuoksi johtaneet mihinkään tulokseen, mutta toinen vakava
isku Suomen oikeusjärjestykseen tehtiin äskenmainittuna vuonna.
Valtiopäivät olivat hyväksyneet uuden Suomen rikoslain ja hallitsija
oli sen vahvistanut astuvaksi voimaan vuoden 1891 alusta. Venäjän
sanomalehdissä käytiin lain kimppuun, koska sen katsottiin sisältävän
määräyksiä, mitkä eivät kaikissa suhteissa olleet yhtäpitäviä Venäjän
etujen kanssa. Näistä hyökkäyksistä oli seurauksena, että jo
vahvistettu ja siis pätevä laki peruutettiin toistaiseksi, kunnes
valtiopäivät ehtisivät sen tarkistaa äskenmainitussa suhteessa.
Muutamat tuomarit eivät kuitenkaan katsoneet voivansa ottaa huomioon
laitonta peruutusta ja sovelluttivat uutta rikoslakia, jonka johdosta
heitä kohtaan ryhdyttiin rankaisutoimenpiteisiin. Tämä oli ensi alku
sille laillisuudenpuolustukselle, jota sittemmin nimitettiin
passiiviseksi vastarinnaksi.
Kun valtiopäivät vuonna 1891 kokoontuivat, julkilausuivat säätyjen
puhemiehet sen huolestumisen, minkä molemmat äskenmainitut
lainvastaiset toimenpiteet maassa olivat herättäneet. Keisari vastasi
käskykirjeellä, missä hän nimenomaan selitti, ettei hänellä ollut
aikomuksena syrjäyttää suuriruhtinaskunnan perustuslakeja. Joskin
ne hyvänsuovat sanat, joilla hän tämän lausui, jossakin määrin
vaikuttivat rauhoittavasti, paljasti käskykirje muutoin sen, että
yhdenmukaisuussuunnitelmat olivat saavuttaneet Venäjän hallituksen ja
hallitsijan periaatteellisen hyväksymisen. Siinä nimittäin sanottiin
seuraavaa: "Muutamien Suomen asetusten ja yleisten valtakunnanlakien
välillä vallitseva yhdenmukaisuuden puute, samoin kuin riittämätön
täsmällisyys suuriruhtinaskunnan suhdetta keisarikuntaan koskevassa
lainsäädännössä aiheuttaa valitettavasti nurjaa käsitystä niiden
toimenpiteiden todellisesta merkityksestä, joihin ryhdytään kaikille
Venäjän valtakunnan osille yhteisten tarkoitusperien saavuttamiseksi."
Lausuma, jonka keisarin neuvonantajat olivat panneet hänen
suuhunsa, oli diplomaattisen varovainen, kauas tähtäävien
yhteensulattamisaikeiden verho. Samana vuonna ammuttiin uusi aukko
Suomen autonomiaa suojelevaan perustuslakimuuriin. Kesällä 1891
annetulla määräyksellä säädettiin -- suorastaan perustuslain
vastaisesti -- että Pietarissa olevan ministeri-valtiosihteerin
viraston ja kenraalikuvernöörinkanslian virkoihin voitaisiin nimittää
myöskin venäläisiä virkamiehiä. Saman vuoden joulukuussa määrättiin,
että virkoja Suomessa täytettäessä etusija olisi annettava sellaisille
hakijoille, jotka osasivat venäjänkieltä, ylennysperuste, mikä oli
Suomen laeille ja tarpeille kokonaan outo.
Suomen perustuslakien kodifioiminen oli kauan ollut huomion esineenä ja
siitä oli useita eri kertoja neuvoteltu Suomen hallituksessa ja
erinäisissä toimikunnissa. Se otettiin venäläiseltä taholta uudelleen
esille vuonna 1891 ja erikoinen venäläis-suomalainen sekakomissioni
asetettiin kysymystä pohtimaan. Asiankäsittelyissä ilmeni, ettei
venäläisellä taholla pyritty sen vähempään kuin Suomen sisäisen
itsenäisyyden täydelliseen kumoamiseen. Kenraalikuvernööri Heiden oli
antanut tehdä ehdotuksen muka hallitusmuodoksi, jolla oli seuraava
kuvaava otsake: "Ohjesääntö Suomen suuriruhtinaskunnan läänien
hallintoa varten", jonka mukaan maamme vain muodosti ryhmän Venäjän
valtakunnanlainsäädännön alaisia kuvernementteja, joilla oli oleva
erityinen hallintonsa, ehdotus, joka sai osakseen komissionin
venäläisten jäsenten kannatuksen. Suomen edustajat olivat tehneet
vastaehdotuksen, joka perustui siihen autonomiaan, mikä maallamme oli
ollut aina siitä saakka kuin se oli ollut Venäjään yhdistetty ja jonka
valtakunnan hallitsijat olivat vahvistaneet. Yksimielisyyttä ei
saavutettu. Sen jälkeen kuin Suomen senaatti oli antanut asiasta
lausuntonsa ja ehdottomasti torjunut venäläisen ehdotuksen, asetettiin
uusi komissioni, mutta tulos oli sama. Mielipiteet olivat liian
vastakkaiset voidakseen yhtyä. Venäläiset jäsenet olivat ehdottaneet,
että Venäjän valtakunnanneuvosto olisi lakiasäätävänä elimenä
sellaisissa asioissa, jotka olivat yhteisiä Suomelle ja Venäjälle.
Kysymys oli vielä ratkaisematta, kun Aleksanteri III vuonna 1894 kuoli.
Uusi Suomelle vihamielinen venäläis-suomalaisen hallituspolitiikan
suunta ilmeni selvästi keisarivainajan hallituskauden lopulla.
Hallitsijanvaihdos antoi toiveita valoisammista ajoista. Suomessa
uutta, kaksikymmentäkuusi vuotiasta hallitsijaa yleisesti tervehdittiin
vilpittömin luottamuksen tuntein. Heti valtaistuimelle noustuaan hän
oli antanut Suomen kansalle hallitsijavakuutuksensa, pyhän lupauksensa
säilyttää sen valtiosäännön ja lait loukkaamattomina. Maa saattoi taas
hengittää keveämmin.
Valtiokaappaus.
Neljä vuotta kului ilman jatkuvia hyökkäyksiä Suomen
valtiosäännönmukaista asemaa vastaan. Suomen kansan vanha välitön
luottamus hallitsijaan ja usko keisarinsanan pyhyyteen näytti jälleen
pääsevän oikeuksiinsa ja hämmensi katseelta todellisuuden. Vehkeilyjä
maamme autonomiaa vastaan harjoitettiin kuitenkin kaikessa
hiljaisuudessa ja niiden lähimpänä tarkoituksena oli saada nuori heikko
hallitsija mullistavien suunnitelmien puolelle. Keisari oli joutunut
suurvenäläisten piirien ja ensi sijassa isänsä onnettoman
neuvonantajan, Pobedonostsevin, vaikutusvallan alaiseksi ja taipui
lopulta heidän hankkeisiinsa. Vuonna 1898 suunnitelma oli kypsä
toimeenpantavaksi. Keisarin oma henkilökohtainen kanta kävi ilmi m.m.
niistä reunamuistutuksista, joilla hän mainittuna vuonna varusti erään
senaatin alistuksen. Sanat "Suomen autonomia" varusti hän
kysymysmerkillä ja muutaman viittauksen kohdalle Suomen vanhoihin,
hänen itsensä samoin kuin hänen edeltäjiensä vahvistamiin
perustuslakeihin merkitsi hän: "olisi jo aika suomalaisten alkaa
unhottaa sellaiset vanhentuneet lait."
Lähtökohdaksi hyökkäyksille Suomen autonomiaa vastaan otettiin tällä
kertaa sotilaskysymys, joka tähän näytti soveliaimmalta ja
kiitollisimmalta. Suomen asevelvollisuuslaki vuodelta 1878
oli osoittautunut kaikin puolin tyydyttäväksi, mutta sen
erikoisaseman vuoksi, minkä se soi Suomen sotaväelle, oli se
venäläistyttämispolitiikan kannattajien silmätikkuna. Valtakunnan
sotalaitoksen yhdenmukaisuuden vaatimuksia voitiin lisäksi tukea muilla
kuin puhtaasti poliittisilla syillä. Venäläis-suomalaiset sekakomiteat
olivat turhaan käsitelleet Suomen sotalaitoksen järjestelykysymystä.
Venäjän taholta oli vaadittu Venäjän sotilaslainsäädännön ulottamista
Suomeen, mitä suomalaiset komiteanjäsenet jyrkästi olivat vastustaneet.
Uusi sotaministeri Kuropatkin, Suomen autonomian jyrkkä vastustaja,
oli tämän johdosta salassa antanut laatia ehdotuksen, joka oli
sopusoinnussa Venäjän natsionalistien vaatimusten kanssa ja tarkoitti
Suomen erikoisen sotalaitoksen lakkauttamista. Heinäkuussa 1898 keisari
odottamatta kutsui koolle ylimääräiset valtiopäivät tammikuun 19 p:ksi
1899 käsittelemään kysymystä Suomen sotaväen yhdenmukaistuttamisesta
Venäjän sotalaitoksen kanssa.
Valtiopäiväkutsun aikaansaama levottomuus yhä yltyi, kun pian
senjälkeen maan kenraalikuvernööriksi nimitettiin kenraali N. Bobrikov.
Nimitys ei tapahtunut lainmukaisesti Suomen ministerivaltiosihteerin,
vaan Venäjän sotaministerin esityksestä, tämäkin levottomuutta
herättävä enne. Entisestä toiminnastaan Bobrikov oli tunnettu
innokkaaksi venäläistyttämispolitiikan puoltajaksi ja sen lisäksi
häikäilemättömäksi ja voimakkaaksi henkilöksi, valmiiksi mihin
väkivallantoimiin tahansa. Hänestä oli -- se oivallettiin -- tuleva
niiden Suomea vastaan tähdättyjen suunnitelmien toteuttaja, joiden
määränä oli maan venäläistyttäminen, ja sen autonomian tuhoaminen. Hän
oli havaittu sopivaksi olemaan "Suomen pyövelinä", ja hän oli tähän
tehtävään suostunut. Astuessaan virkaansa uusi kenraalikuvernööri piti
lokakuun 12 p:nä 1898 maan hallinnon ylimmille edustajille puheen,
missä hän kosketteli niitä perusteita, joita hän aikoi sovelluttaa
korkeassa hallintovirassaan, lausuen tällöin m.m.:
"Hallitsijamme tuntee Suomen kansan uskollisuuden, mutta H.
Majesteettinsa tietää myös, että maassa valitettavasti on levinnyt
väärä tulkinta niistä perusteista, joihin Suomen asema keisarikuntaan
nähden nojaa. Tällaisten tulkintojen vahingollisen vaikutuksen alaisina
monet suomenmaalaiset eivät ole osoittaneet tarpeellista myötämieltä
niitä toimenpiteitä kohtaan, joihin on ryhdytty niiden siteiden
lujittamiseksi, mitkä yhdistävät maan muihin Venäjän vallan osiin.
-- -- -- Venäjän silmänkantamattomalla alueella on kaikille, jotka ovat
tsaarin mahtavan valtikan alaisia, olemassa vain yksi alamaisuudensuhde
ja sama rakkaus isänmaahan." Se käsitys, että Suomi oli erikoinen
valtiollinen alue valtakunnassa, oli siis harhaluulo, joka oli pois
juuritettava, ja Suomen kansa oli pakolla opetettava rakastamaan suurta
yhteistä isänmaata, Venäjää. Omaa isänmaata ei Suomen kansa saisi
omistaa eikä rakastaa. Puheessa tuotiin myös kaunistelematta ilmi
Venäjällä kyhätty valheolettamus, että täällä olivat vastakkain
vakaa ja Venäjälle uskollinen Suomen kansa, jossa ei vallinnut
vastustuksenhenkeä venäläistyttämistä vastaan, ja yksityiset
ilkeämieliset separatistit, jotka villitsivät kansaa, valheolettamus,
jota tahallisesti käytettiin väkivaltapyrkimysten verhona.
Senaatti oli sotilasasiaesityksestä antamassaan lausunnossa ehdottanut
siitä poistettavaksi ne määräykset, jotka törkeästi loukkasivat Suomen
oikeutta ja erikoisasemaa. Tähän ei korkeimmassa paikassa kuitenkaan
pantu mitään huomiota. Ehdotuksessa vältettiin sanoja "Suomi" ja
"isänmaa" ja niiden sijasta käytettiin kaikenlaisia muita sanontatapoja
kuten "suomalaiset läänit" j.n.e. Ehdotuksen 18 §:ssä sanottiin:
"Keisarillisen valtaistuimen ja Venäjän valtakunnan puolustus on
Venäjän jokaisen alamaisen pyhä velvollisuus, ja näin ollen on
suomalaisten läänien, samoin kuin Venäjän muiden kuvernementtien
miespuolinen väestö säätyyn katsomatta asevelvollinen." Tämän
ehdotuksen mukaan oli suomalaiset joukot kokonaan alistettava Venäjän
sotilasviranomaisten alaisiksi, palvelusaika oli oleva sama kuin
Venäjällä, suomalaisia asevelvollisia voitaisiin komentaa venäläisiin
joukkoihin ja päinvastoin venäläisiä suomalaisiin. Upseereiksi
suomalaisiin joukkoihin voitaisiin määrätä myöskin venäläisiä ja
suomalaisia joukkoja oli lupa sijoittaa maan ulkopuolelle
rauhanaikanakin. Kuten jo näistä esimerkeistä näkyy, oli ehdotuksen
tarkoitus saada poistetuksi kaikki ero suomalaisen ja venäläisen
asevelvollisen väliltä sekä lakkautetuksi koko sotaväen olemassaolo
suomalaisena laitoksena. Tämä lausuttiinkin julki riittävän selvästi
valtiopäiväin avajaisissa luetussa valtaistuinpuheessa. Siinä
sanottiin: "erottamattomasti keisarikuntaan yhdistettynä ja sen
turvassa ja suojassa ollen ei Suomelle ole tarpeen Venäjän armeijasta
erillään oleva sotaväki." Maan erikoisten paikallisten olojen vuoksi
oli ehdotus kuitenkin annettava valtiopäiville valmistelevasti
harkittavaksi. Valtiopäivät eivät siis saisi asiasta päättää, s.o.
hyväksyä tai hyljätä esitystä, vaan niiden oli ainoastaan annettava
lausunto. Vastauspuheissaan säätyjen puhemiehet eivät laiminlyöneet
tuoda esiin sitä levottomuutta, mihin ehdotuksen, niin hyvin
sisällyksensä kuin muotonsa puolesta, täytyi antaa aihetta.
Valtiopäivät ryhtyivät kuitenkin esitystä käsittelemään lainmukaisessa
järjestyksessä.
Senaatin yksimielinen torjuva kanta, koko maan suhtautuminen
sotilasasiaehdotukseen ja vihdoin se tapa, millä valtiopäivät olivat
ryhtyneet ehdotuksen käsittelyyn, antoivat asianomaisille Venäjällä
selvän käsityksen siitä, ettei päämaalia voitu saavuttaa pelkästään
tätä "parlamentaarista" tietä. Tehokkaampaa keinoa oli käytettävä ja
niin valmisteltiin kaikessa hiljaisuudessa se valtiokaappausteko, joka
on tunnettu helmikuunjulistuskirjan nimellä ja jonka keisari
allekirjoitti 15 p. helmikuuta 1899. Sillä ei ollut kumouksellisen
asiakirjan ulkonaista leimaa, vaan sen tarkoituksena oli muka, kuten
sanat kuuluivat, vain "voimassa olevien asetuksien täydentämiseksi"
noudatettavaksi säätää vankka ja järkähtämätön järjestys yleisten
valtakunnanlakien valmistamista ja antamista varten. Julistuskirjaan
liittyivät sitä varten vahvistetut perussäännökset. Näiden
mukaisesti olisivat niin hyvin keisarikunnalle ja Suomelle yhteiset
"valtakunnanlait" kuin myös ne yksinomaan suomalaiset lait, jotka
koskevat valtakunnanetuja, riistettävä Suomen lakiasäätävien laitosten
ratkaisu- ja päätösvallan alta. Venäläisten viranomaisten tuli olla
aloitteen tekijöinä ja ehdotusten harkitsijoina ja lopullisen ratkaisun
säätäisi hallitsija. Säädyillä olisi vain oikeus antaa lausuntonsa
sellaisista lakiehdotuksista. Hallitsijalla olisi oikeus määrätä, mitkä
asiat kuuluisivat uuden lainsäädäntöjärjestelmän piiriin. Se venäläinen
kiila, joka näin oli lyötävä Suomen itsehallintoon, oli liian
karkeatekoinen ja syvälle tunkeva, jotta Suomen valtiosääntö olisi sitä
kestänyt menemättä pian kokonaan pirstaleiksi, samalla kuin Venäjän
valtiovalta olisi saanut ratkaisuvallan Suomen omissa asioissa.
Julistuskirja tuli täydellisenä yllätyksenä niin hyvin Suomen
hallitukselle kuin kansalle. Sen sisällys ja tarkoitusperä oli selvä
jokaiselle ajattelevalle kansalaiselle. Ensimäinen julistuskirjan
herättämien mieliharmin ja suuttumuksen tunteiden vaistomainen ilmaus
oli vaatimus, että senaatin oli kieltäydyttävä noudattamasta käskyä sen
ja siihen liittyvien perussäännösten julkaisemisesta, siten alusta
alkaen osoittaakseen ne laittomiksi ja mahdottomiksi hyväksyä Suomessa
noudatettaviksi. Mutta senaatin keskuudessa oli eri mieliä olemassa
tällaisen kieltäytymisen mahdollisuudesta ja soveliaisuudesta. Äänet
hallituksen istunnossa lankesivat tasan ja julistuskirja julkaistiin 18
p:nä helmikuuta. Sitä päivää muistettiin kauan Suomen "pimeänä
päivänä". Tämä erimielisyys hallituksen keskuudessa oli sen poliittisen
hajaannuksen ensi ilmaus, joka sitten pysyi koko perustuslakitaistelun
ajan. Senaatissa ilmennyt mielipiteiden eroavaisuus koski olennaisesti
menettelytapaa; itse asiaan nähden, s.o. julistuskirjan ja säädösten
laittomuudesta ja vallankumouksellisesta luonteesta, olivat kaikki
samaa mieltä. Senaatti tekikin heti julkaisemisen jälkeen keisarille
alamaisen esityksen, missä kysymyksessä olevan valtioteon
oikeudenvastaisuus selvin sanoin tuotiin julki, mutta tämä esitys ei
saanut mitään aikaan. Myöskin valtiopäivät panivat vastalauseensa,
mutta sitä valtiopäivien puhemiesten muodostamaa lähetystöä, jonka oli
esitettävä tämä vastalause hallitsijalle, ei otettu vastaan. Tahdottiin
täten osoittaa, että Suomella oli edessään lopullisesti päätetty teko,
jonka peruuttaminen ei voinut tulla kysymykseen. Ja kenraalikuvernööri
oli valheellisesti antanut tiedoittaa, että "kaikki järkevät ihmiset
Suomessa olivat julistuskirjaan tyytyväiset."
Mutta vielä ei ollut kokonaan sammunut usko siihen, että hallitsija oli
halukas kuuntelemaan Suomen kansan ääntä ja voisi suostua tyydyttämään
sen oikeudenmukaiset vaatimukset. Kansa tahtoi itse turvautua keinoon
"käydä kuninkaissa". Kansalaisadressi laadittiin ja allekirjoituksia
koottiin kaikkialta maasta, myös kaukaisimmista ja pohjoisimmista
seuduista. Yksimielisesti ja isänmaallista intoa hehkuen kansa
kokoontui esittämään huolensa sen itsehallintoa ja kansallista
olemassaoloa uhkaavan vaaran edessä. Kahdessa viikossa oli tämän n.k.
"suuren adressin" alla viidensadankahdenkymmenenviidentuhannen
täysikasvuisen Suomen miehen ja naisen omakätinen allekirjoitus maan
väkiluvun ollessa alle kolmen miljoonan. Ja tämä tulos saavutettiin
vuodenaikana, jolloin liikennesuhteet harvaan asutussa maassa olivat
hankalimmillaan. Selvempää kansan ajatusten ja tunteiden ilmausta ei
voitu vaatia.
Adressi loppui sanoihin: "-- Emme voi sydämistämme karkoittaa
luottamusta Keisarin sanan järkähtämättömyyteen. Mehän tiedämme kaikki,
että meidän armollinen hallitsijamme on koko ihmiskunnalle julistanut,
että vallan tulee kunnioittaa oikeutta. Ja pienen kansan oikeus on yhtä
pyhä kuin suuremman, sen isänmaanrakkaus on Kaikkivaltiaan Jumalan
edessä velvollisuus, josta se ei koskaan saa luopua."
Edustajia kaikista maan kunnista, luvultaan viisisataa, kokoontui
maaliskuun 13 p:nä Helsinkiin, missä suoritettiin kunnianosoitus
keisari Aleksanteri II:n patsaan luona suurella senaatintorilla.
Useihin tuhansiin nouseva kansanjoukko veisasi siellä Lutherin
virren "Jumala ompi linnamme". Lähetystö matkusti maaliskuun
15 p:nä Pietariin päästäkseen hallitsijan puheille ja ojentaakseen
hänelle adressin. Mutta sitä ei otettu vastaan. Keisari antoi vastata
Suomen ministerivaltiosihteerin välityksellä: "Ilmoittakaa
viidensadanmiehenlähetystölle, etten tietenkään ota heitä vastaan,
vaikka en kuitenkaan ole heille vihoissani." "Palatkoot he rauhassa",
kuuluivat loppusanat hallitsijan tervehdyksessä. Nuo viisisataa eivät
olleet poliitikkoja, vaan kaikkien yhteiskuntaluokkien edustajia,
suurimmalta osalta talonpoikia. Ne edustivat parasta, terveintä Suomen
kansan ydintä. Keisarin kieltäytyminen ottamasta vastaan heitä,
kuulemasta kansanääntä, ja tylysti torjuvan vastauksen muoto haihdutti
unelmat ja tuntui loukkaukselta. Siinä puheessa, jossa, lähetystön
kuultua keisarillisen vastauksen, puheenjohtaja, konsuli E. Wolff,
ministerivaltiosihteerille tulkitsi sen tunteet, lausuttiin: "Me aiomme
noudattaa H. Majesteettinsa käskyä palata rauhassa koteihimme, mutta me
palaamme toisina kuin tulimme." Kansan kunnioitus hallitsijaa kohtaan
oli järkytetty, eikä se palannut enään koskaan vanhassa, avoimen
luottamuksellisessa muodossa. Vuonna 1899 tapahtui käänne Suomen kansan
alamaisissa tunteissa. Lojaalisuuden järkkyminen valmisti maaperän
todella separatistiselle ajatustavalle laajoissa piireissä meidän
maassamme. Samana vuonna oli vesi maan suurimmissa sisävesistöissä
tavattoman korkealla. Se jätti rantakallioihin selvän kauan näkyvän
viirun. Tämä rantaviiva sai kansan suussa "valarikonviivan" nimityksen.
Valtiopäivät olivat kevään kuluessa loppuunsuorittaneet
sotilaskysymyksen käsittelyn ja hyljänneet venäläisten ehdotuksen,
mutta samalla ilmoittaneet olevansa valmiit lisäämään Suomen sotaväen
lukumäärää voimassaolevan asevelvollisuuslain puitteissa.
Vastauksessaan säädyt esittivät seikkaperäisen selvityksen Suomea
koskevan lainsäädännön oikeusperusteista ja torjuivat näiden
kanssa ristiriidassa olevan käsityksen, joka ilmeni helmikuun
julistuskirjassa. Vastaus päättyi seuraaviin suorapuheisiin ponsiin:
"että Suomen valtiosäännön mukaan voidaan säätää lakia Suomen kansan
noudatettavaksi ainoastaan maamme perustuslakien säätämässä
järjestyksessä, joka edellyttää niin hyvin että hallitsijalle ovat
siinä avullisina kotimaiset viranomaiset, kuin myöskin että laki
semmoisista asioista, jotka eivät ole luettavia niin sanottuihin
järjestys- ja talousasioihin, syntyy valtiosäätyjen tieten ja
suostumuksella;
"että sitävastoin mainittua armollista julistuskirjaa seuraavissa
perussäännöksissä määrätty järjestys semmoisten lakien säätämiselle,
jotka ovat aiotut olemaan voimassa myöskin Suomessa, on ristiriidassa
Suomen perustuslakien ja sen valtiosäännön kanssa, joka maallamme
niiden mukaan on;
"että sanotulla julistuskirjalla ja siihen kuuluvilla
perussäännöksillä, jotka ovat syntyneet ilman Suomen valtiosäätyjen
suostumusta ja myönnytystä sekä muutenkin muussa kuin maamme
perustuslakien määräämässä järjestyksessä, ei sentähden voi Suomessa
olla lain pyhyyttä;
"että erittäinkin Suomen asukkaiden asevelvollisuutta koskevan lain
antaminen valtakunnan-lakina tahi muuten sen vahvistaminen keisarin ja
suuriruhtinaan hyväksymisellä ilman valtiosäätyjen suostumusta ei
niinmuodoin voi tapahtua loukkaamatta maamme valtiosääntöä;
"että nyt voimassa olevaa asevelvollisuuslakia, joka on syntynyt maamme
valtiosäännön määräämässä järjestyksessä, ei voida muuttaa eikä kumota
muulla tavoin kuin keisarin ja suuriruhtinaan sekä valtiosäätyjen
yhtäpitävällä päätöksellä; ja
"että jos T.K. Majesteettinne katsoisi erityisen järjestyksen, jossa
keisarikunnalle ja Suomelle yhteiset lait olisivat säädettävät, tarpeen
vaatimaksi, valtiosäädyt odottavat, että T.K. Majesteettinne suvaitsisi
perustuslainmukaisen käsittelyn noudattamiseksi jättää valtiosäädyille
armollisen esityksen, joka sisältäisi ehdotuksen semmoiseksi maamme
perustuslakien muutokseksi, joka on siihen tarkoitukseen tarpeellinen;
ja vihdoin
"että valtiosäädyt katsovat korkeimpaan maailmanjärjestykseen
perustuvaksi velvollisuudekseen pitää kiinni siitä laista ja
oikeudesta, joka vuonna 1809 on juhlallisesti vakuutettu Suomen
kansalle järkyttämättömästi säilytettäväksi."
Selvän ja arvokkaan lausunnon säädyt näin olivat yksimielisesti
antaneet niistä valtioteoista, jotka tarkoittivat Suomen valtiosäännön
kumoamista. Tähän lausuntoon yhtyi kaikin kohdin Suomen senaatti. Mutta
mitään muuta seurausta, kuin että sotilaskysymys joksikin aikaa jäi
lepäämään, ei tällä kansanedustuksen esiintymisellä ollut. Venäjän
hallituksen puolelta aloitetun politiikan muutos näytti aivan
mahdottomalta. Valtiokaappaus oli vietävä perille, vaikkei se Suomessa
saanut kannatusta miltään taholta.
Myöskin ulkomailla hyökkäykset Suomen valtiosääntöä vastaan
ja aikomus lakkauttaa sen autonomia olivat herättäneet huomiota,
ensi sijassa oikeusoppineiden piireissä, ja antaneet aihetta
sanomalehtikirjoituksiin ja lentokirjasten julkaisemiseen, joissa
Suomen kysymystä historiallisesti ja oikeudellisesti valaistiin. Suomen
taholta oli ulkomailla pantu käyntiin tähän suuntaan käypä valistustyö.
Säätyjen yllämainittu vastaus keisarille oli käännetty saksan, ranskan
ja englannin kielille ja tehty ulkomailla tunnetuksi. Voimakkaan
ulkomaisen mielipiteen ilmaus Suomen hyväksi oli n.s. eurooppalainen
adressi, jonka oli allekirjoittanut tuhatkunta huomattua miestä
Euroopan kaikista sivistysmaista. Lähetystön, johon kuului eteviä
tieteen edustajia eri maista ja joka kesällä 1899 saapui Pietariin, oli
määrä ojentaa se keisari Nikolaille. Mutta ei sitäkään keisari ottanut
vastaan, mikä diplomaattinen epäkohteliaisuus herätti oikeutettua
suuttumusta. Euroopalla ei muka saanut olla mitään puheenvaltaa
"Venäjän sisäisessä" asiassa, sillä sellaisena tahdottiin pitää
venäläis-suomalaista ristiriitaa ja Suomen sisäisen itsenäisyyden
tuhoamista.
Perustuslakitaistelu. Passiivinen vastarinta.