valtaistuinpuheella, jossa hän toi ilmi aikomuksensa "pitää kiinni
niistä perustuslaillis-monarkistisista periaatteista, joita kannattaa
Suomen kansan vakaumus ja jotka ovat kasvaneet yhteen maan lakien ja
laitosten kanssa" sekä laajentaa sitä itseverotuksen oikeutta, mikä
säädyillä perustuslakien mukaisesti on, ja antaa niille esitysoikeuden.
"Te tunnette", keisari lausui puheensa lopussa, "mielenlaatuni ja miten
rakas minulle on niiden kansojen onni ja menestys, jotka ovat uskotut
minun huolenpitooni. Ei yksikään minun toimistani ole saattanut häiritä
sitä luottamusta, jonka tulee vallita hallitsijan ja kansan kesken.
Minä toivon, että tämä luottamus edelleen niinkuin tähänkin asti pysyy
sen hyvän välin takeena, joka minut yhdistää Suomen rehelliseen ja
uskolliseen kansaan. Se on voimakkaasti edistävä tämän sydämelleni
erittäin rakkaan maan menestymistä, ja on antava minulle uutta aihetta
kutsua Teitä määräajoin kokoontuville valtiopäiville."
Suomen perustuslaillisen valtiojärjestyksen uudelleen voimaan
saattaminen tapahtui, merkillistä kyllä, samaan aikaan kuin
Puolan kapina verisesti kukistettiin. Puola menetti viimeiset
autonomiansa jäännökset ja Venäjän mahtivalta toteutettiin siellä
häikäilemättömästi. Nämä kaksi Venäjään yhdistettyä "valtiota" saivat
samanaikuisesti kokea aivan päinvastaisia kohtaloita. Myötätunto Puolan
vapaustaistelua ja säälivä osanottavaisuus sen kovaa kohtaloa kohtaan
oli tähän aikaan Suomessa voimakas, mutta nämä tunteet tulivat
julkisuudessa tuskin näkyviin. Puolan seikkailu näytti lähinnä olevan
omansa osoittamaan Suomelle, mitä tietä sen _ei_ pitäisi kulkea
päästäkseen päämaaliinsa: mahdollisimman suureen maan ja kansan
vapauteen. Rauhallisen politiikan ja kehityksen tie johtikin Suomessa
jokseenkin kauas, ennenkuin vastustus tuli liian voimakkaaksi.
Valtiopäivien eloonherättämisellä alkava uusi perustuslaillinen
aikakausi osoittautui onnelliseksi Suomen kansalle. Se näytti olevan
omiansa lujittamaan maan sisäistä itsenäisyyttä ja suuressa määrin
edistämään sen kehitystä. Vuonna 1869 vahvistettiin Suomelle uusi,
säätyedustukseen perustuva valtiopäiväjärjestys, uusi "peruuttamaton
perustuslaki", joka takasi ja järjesti säätyjen valtuudet sekä osanoton
lainsäädäntöön ja valtiontaloudenhoitoon. Valtiopäivät tulivat nyt
määräaikaisiksi. Lainsäädäntötyö sai uutta vauhtia tuottaen siunausta
yhteiskuntaelämän kaikille aloille. Uusi voima alkoi vaikuttaa Suomen
taloudellisessa elämässä. Kulkuneuvot kehittyivät laajalle kautta maan
ulottuvan rautatieverkon avulla ja raha-asiat saatettiin hyvään
kuntoon. Jo vuonna 1865 oli toteutettu rahanmuutos, jonka kautta
metalliraha (hopea) tuli lailliseksi maksuvälineeksi ja Suomi sai oman
rahayksikön (markka ja penni). Vuonna 1877 otettiin käytäntöön
kultarahakanta. Suomen pankki oli asetettu valtiopäivien valvonnan
alaiseksi.
Sivistyksen alalla kehitys edistyi yhtä huomattavin askelin. Jo
1860-luvulla oli maan kansakoululaitos järjestetty uudenaikaisten
periaatteiden mukaan ja perustus laskettu vankalle kansansivistykselle.
Myöskin ylempi opetus järjestettiin uudelleen ja lukuisia uusia
oppikouluja, erikoisesti opetuskieleltään suomenkielisiä perustettiin,
minkä johdosta vähitellen alkoi ilmetä suomalaistumista sivistyneiden
luokkien keskuudessa. Jo vuonna 1863 suomen kieli oli saanut eräitä
virallisen kielen oikeuksia, joita myöhemmin laajennettiin.
Suomenkielen taito tuli pakolliseksi kaikille virkamiehille ja
molempien kotimaisten kielten, suomen ja ruotsin, käyttö virastokielenä
järjestettiin lailla. Suomalainen kirjallisuus yhä laajeni ja
saavutti merkitystä. J.V. Snellmanin tarmokkaasti eteenpäin viemää
suomalais-kansallista liikettä johtivat yleisisänmaallisessa hengessä
pääasiallisesti ruotsinkielisiin sivistyneisiin perheisiin kuuluvat
henkilöt.
Luonnollinen seuraus tästä kehityksestä oli, että ruotsinkieleen nähden
tapahtui siirtyminen siitä vallitsevasta asemasta, mikä sillä Ruotsin
vallan ajoista saakka oli ollut Suomen ylemmässä yhteiskuntaelämässä.
Mutta tuomalla uusia voimia kansan suuren enemmistön riveistä tämä
seikka antoi suurempaa henkistä voimaa kansakunnalle ja tasoitti
vallitsevia kielellis-yhteiskunnallisia epäkohtia. Tämä kehitystyö
johti tosin kieliriitaan, joka jakoi kansakunnan kahteen leiriin, mutta
riita ei ollut tällä ajankohtaa katkeroittavaa ja lamauttavaa
rotutaistelua, vaan sillä oli poliittis-sivistyksellinen leima ja se
oli pikemmin omansa kannustamaan voimia kansalliseen työhön ja
vahvistamaan niitä idästä tulevia hyökkäyksiä vastaan suunnattavaan
puolustukseen. Suomenkielinen väestö -- lukumäärältään aivan
ylivoimainen osa kansaa -- tuli suuremmassa määrin osalliseksi
länsimaisesta sivistyksestä ja kypsemmäksi olemaan osallisena
sosiaalisessa ja valtiollisessa yhteiskuntatyössä, Kielellinen
eroavaisuus estyi täten laajenemasta yhteiskunnalliseksi kuiluksi,
vaara, minkä Suomi -- päinvastoin kuin Itämerenmaakunnat -- pääasiassa
on välttänyt. Itsenäisyyttä kohti kulkevan kehityksen välttämättömänä
edellytyksenä oli se sivistyksellinen ja valtiollinen herätys, jonka
suomalais-kansallinen liike sai aikaan. Se yhteiskuntaluokkien välinen
vastakohtaisuus ja jännitys, joka myöhemmin kehittyi voimakkaaksi, ei
suorastansa pohjannut kielieroavaisuuksiin tai kielelliseen sortoon,
vaan pääasiassa toisiin sosiaalisiin seikkoihin. Mutta kieliriita,
suomalaisen ja ruotsalaisen puolueen välinen taistelu, oli kuitenkin
vallitsevana tekijänä kuluneen vuosisadan viimeisten vuosikymmenien
sisäisessä politiikassa.
Maassa vallitseva luottamus maamme valtakunnassa nauttiman autonomisen
aseman pysyväisyyteen ja etuihin lujittumistaan lujittui Aleksanteri
II:n hallituksen aikana ja ilmeni sekä hallituksessa että kansassa
vakaana mielihaluna lojaalisesti täyttää maan velvollisuudet
Venäjää ja valtakuntaa kohtaan. Tästä on todistuksena valtiopäivien
vuonna 1878 hyväksymä Suomen asevelvollisuuslaki. Asettamalla oman
sotaväen (jalkaväkijoukkoja) maamme otti velvollisuudekseen
osallisuuden "isänmaan ja valtaistuimen" ja siten myöskin valtakunnan
puolustuksessa. Sotilashallinto oli suomalaisissa käsissä, mutta
komentoasiat kuuluivat Venäjän sotaministerille. Päällystö oli
suomalainen, komennuskielenä oli venäjä, mutta opetuskielenä suomi ja
ruotsi. Valtiopäiväin päätös asevelvollisuuden voimaansaattamiseksi ei
ollut yksimielinen, mutta suurin piirtein katsoen mieliala Suomessa oli
se, että maallamme oli velvollisuuksia valtakuntaa kohtaan
sotilaallisella alalla, ja kansan myötätunto uutta sotaväkeä kohtaan
näyttäytyi jokseenkin suureksi. Päinvastoin kuin itämaisen sodan
aikana, olivat venäläis-turkkilaisessa sodassa 1877-1878 mielet
Suomessa selvästi Venäjän puolella. Venäläisten sotavoimien joukossa
taisteli tässä sodassa sankarillisesti myöskin värvätty suomalainen
joukko-osasto, Suomen kaarti. Venäjän joukkojen upseeristossa oli tähän
aikaan ja myöhemminkin melkoinen määrä suomalaisia, jotka olivat
saaneet sotilaskoulutuksensa osaksi Suomessa, osaksi Venäjän
sotaopistoissa. Kaikki osoitti suurempaa lähentymistä molempien
maiden välillä, semminkin kun taloudelliset suhteet niiden kesken
olivat käyneet yhä vilkkaammiksi ja kun tällainen lähentyminen
näytti perustuvan molemminpuolisiin etuihin. Mitään sisäistä
yhteenkuuluvaisuutta ei Suomen ja Venäjän kesken ollut eikä voinut olla
olemassa. Sivistys, uskonto, yhteiskuntajärjestys, kieli ja tavat sekä
valtiolliset ja kansanihanteet olivat liian erilaiset. Suomen
lojaalisuus valtakuntaa kohtaan oli ehdollinen, se voi säilyä vain
sillä ehdolla, että maamme erikoisasemaa ja sisäistä itsenäisyyttä ja
oikeutta elää omaa kansallista elämäänsä pidettiin kunniassa.
Kansallisen heräämisen ja sittemmin uudistustyön valoisana ja lupaavana
aikana ei kyllä Suomen riippumattomuutta haahmottelevia ajatuksia tuotu
maassamme julkisesti ilmi, mutta ne siintivät kuitenkin isänmaallisten
toiveiden kaukaisena ja epämääräisenä päämaalina. Ne välähtelivät
runoilijain isänmaallisista tulevaisuuden unelmista, jo Runebergilla ja
Topeliuksella, joille kangasti aika, jolloin Suomen kansaa eivät
sitoneet mitkään vieraat kahleet, vaikkei heidän kuviansa ja
vertauksiansa silloin ymmärretty niin laajassa mielessä kuin minkä me
nyt niihin sovellutamme. "Vapaana kerran kuorestaan sun kukkas aukeaa
-- -- -- ja korkeamman kaiun saa sun laulus, synnyinmaa" sanotaan
kaikkien huulilla olleen kansallislaulumme loppusäkeistössä. Kaikki
tämä oli siementä, jota kylvettiin kypsyäkseen kerran vakaumukseksi ja
teoksi.
Kansantietoisuudessa riippumattomuudenvaatimus ei vielä ollut herännyt,
mutta se eli kuitenkin itsetiedottomana kansansielussa. Katseensa
kauemmas suuntaaville poliitikoille ja valtiomiehille sitävastoin ei
ollut vieras se ajatus, että maamme kerran nähtäisiin vapaana,
Venäjästä vapautettuna ja riippumattomana Suomen valtakuntana, joskin
tie tähän päämaaliin näytti pitkältä ja epävarmalta. Sisäinen
itsenäisyys Venäjän yhteydessä olisi historiallinen väliaste, jonka
aikana kansamme valtiollinen kypsyys ja elinvoima saavuttaisivat
tarpeellisen jäntevyyden ja lujuuden. Samoin kuin Arwidssonille
kangasti myös ajattelijalle ja valtiomiehelle J.V. Snellmanille Suomen
kansan kansallisen ja historiallisen kehityksen lopullisena päämaalina
täydellinen itsenäisyys. Siinä "Suomen historiassa" (1872), jossa Y.S.
Yrjö-Koskinen, suomalaisen kieliryhmän etevin johtaja ja edustaja
edellisen vuosisadan viimeisten vuosikymmenien poliittisessa elämässä,
kuvasi Suomen kansan kohtaloita, on johtavana historiallisena
ajatuksena Suomen kansan kehitys vapaaksi ja itsenäiseksi
sivistyskansaksi, joskin hän poliitikkona katseli Suomen kansaa ja sen
tulevaisuutta erityisesti suomalais-kansalliselta näkökannalta, s.o.
Suomen kansasta oli tuleva kielellisesti yhtenäinen kansakunta.
Puolan kapinan ajalta 1863 on tallella eräs Yrjö-Koskisen kirje, jossa
hän selvästi lausuu itsenäisen Suomen valtakunnan ajatuksen.
Jäälleenyhdistyminen Ruotsiin hänen mielestään tulisi epäedulliseksi
suomalaiselle kansallisuudelle. Venäjä taas oli suomalaisille liian
vieras voidakseen voittaa puolelleen mitään puoluetta Suomessa.
Riippuvaisuus Venäjästä oli paha, johon meidän toistaiseksi oli
alistuttava, mutta, hän sanoo, se aika on tuleva, jolloin tämä
riippuvaisuus on lakkaava. Samoin kuin kaikissa suomalaisissa
isänmaanystävissä eli myös Yrjö-Koskisessa syvä vastenmielisyys
Venäjää kohtaan, joskaan se hänen valtiollisessa toiminnassaan ei
suoranaisesti tullut ilmi. Koko "fennomaanista" liikettä kannatti,
ainakin sen varhaisemmissa vaiheissa, sisimpänä tulevaisuudenajatus:
riippumaton Suomen valtakunta. Ruotsinkielisissä piireissä iti sama
"separatistinen" taipumus, joskin jonkun verran toisenlaisena ja ennen
kaikkea vähemmin natsionalistisesti sovellettuna, mutta yhtä
isänmaallisena. Vastenmielisyys venäläistä iestä ja vaikutusta vastaan
oli tällä taholla ehkä vielä voimakkaampi tai ainakin tuli avoimemmin
näkyviin, joskin ulkonaista lojaalisuutta noudatettiin. Venäläisellä
taholla oltiin vuosisadan viimeisenä vuosikymmenenä halukkaita
ruotsalaisista piireistä vainuamaan n.s. suomenmaalaisen separatismin
varsinainen ahjo, mikä separatismi näihin aikoihin ei ilmennyt muuna
kuin Suomen oikeuden perustuslaillisen kehityksen mahdollisuuksien
säilyttämisenä. Venäläiseltä puolelta alettiin jossakin määrin suosia
suomalaisuudenliikettä, jolta luultiin voitavan odottaa enemmän
myötämieltä venäläisten lähentämisaikeiden hyväksi ja jonka kanssa
arveltiin voitavan helpommin tulla toimeen kuin ruotsalaisen puolueen
pyrkimysten kanssa. Tämä politiikka, jonka tarkoitusperänä oli
suomenkieltä puhuvan väestön myötätunnon saavuttaminen, tuli
selvästi näkyviin kreivi Heidenin vuonna 1881 tultua Suomen
kenraalikuvernööriksi. Hänen edeltäjänsä, kreivi Adlerberg, ollen
esiintymisessään länsimaalaisempi, ei ollut osoittanut mitään
tämänsuuntaisia pyrkimyksiä. Yleinen, joskin osittain peitelty Venäjään
kohdistuva vastenmielisyys, joka perustuslaillisen kauden aikana jonkun
verran lieveni, mutta sitten seuraavana sortosuunnan aikana jälleen
yltyi, oli riippumattomuusajatuksen verkalleen ja huomaamatta, mutta
varmasti vaikuttavana vipuna.
Selvästi ja rohkeasti julkilausutun ilmaisun Suomen itsenäisyysajatus
sai vuonna 1880 Pariisissa julkaistussa kirjasessa "Finlande,
indépendante et neutre" (Suomi, riippumattomana ja puolueettomana),
jonka tekijä oli eversti E.G.W. von Becker (Becker-Bei). Hän oli
aiemmin ollut upseerina Suomen ja Venäjän palveluksessa, mutta sitten
toiminut sotilaallisissa tehtävissä eri maissa ja elänyt maanpaossa.
Hän osoitti kirjasessaan Suomen aseman tukaluuden Venäjän tsaarin
valtikan alaisena ja ennusti sen johtavan maamme venäläistyttämiseen ja
sen autonomian tuhoamiseen Venäjän perustuslaillisten ja sen ohella
panslavististen virtausten välttämättömänä seurauksena. Suomi oli
kypsynyt itsenäisyyteen ja se olisi sopivan ajankohdan ilmaantuessa
tehtävä vapaaksi. Suomen vapauttaminen oli Euroopan yhteisetujen
piiriin kuuluva kysymys, mutta ulkoapäin tulevaan apuun maamme sen
enempää kuin Puolakaan, ei voisi rakentaa. Sen täytyi koota
kykynsä voimanponnistukseen ja ankarassa taistelussa kilvoitella
itsenäisyytensä ja elämänsä puolesta. Kirjanen päättyi seuraavaan
lausuntoon: "Jos meidän toiveemme toteutuvat, muodostaisi riippumaton
ja puolueeton Suomi suurvaltain takuulla ylipääsemättömän reunasuojan
panslavismin paisunnalle pohjoista kohti ja maa voisi vapaana edetä
sillä tiellä, jolla se jo on kulkemassa; jollei näin käy, on
perustuslaillisen järjestelmän toteuttaminen (Venäjällä) ja
panslavismin valtaanpääsy oleva maallemme sen valtiollisen ja
aineellisen perikadon alkuna." Mutta nämä ennustukset ja toiveet, niin
kaukonäköisiä kuin ne olivatkin, olivat silloin liian pilventakaisia,
jotta ne olisivat voineet vaikuttaa ajatuskantaan ja toimintaan. Aika
ei vielä ollut kypsä rohkeille poliittisille pyrkimyksille. Suomen
täytyi vielä, käytännöllisesti katsoen, suunnata katseensa Venäjän
valtakunnassa nauttimansa sisäisen autonomian säilyttämiseen ja, mikäli
mahdollista, sen kehittämiseen ja samalla kansan sivistyksen ja
aineellisen hyvinvoinnin vaurastuttamiseen.
Perustuslakitaistelun enteitä.
Suomen yhteiskuntajärjestystä, jonka maamme oli tuonut perintönä
mukanaan Ruotsin vallan ajalta, ja sen valtiollista asemaa sisäisesti
vapaana maana olivat, suurin piirtein katsoen, sen hallitsijat, Venäjän
itsevaltiaat pitäneet kunniassa. Sen vapaa kehitys vuoden 1863 jälkeen
Aleksanteri II:n ja Aleksanteri III:n hallituskausina oli vähitellen
tehnyt Suomen puhtaasti länsimaiseksi, uudenaikaisesti johdetuksi
valtioksi Venäjän valtakunnassa. Yhteiskunnallisissa laitoksissaan ja
kansanvaltaisessa sivistyksessään se oli pyrkinyt ja jossakin määrin
onnistunutkin pysymään Euroopan yleisen kehityksen tasalla. Mutta
kaiken tämän ohella itämainen käyräsapeli damokleenmiekkana riippui
pienen itseänsä hallitsevan, suuren itämaisen jättiläisen kylkeen
kytketyn kansan yllä. Samaan aikaan kuin Suomi eli tätä sisäisen
vapauden ja itsehallinnon aikaa, painoi jättiläisen käsi raskaana
Venäjän valtakunnan muita rajamaita ja -kansoja. Puolasta ja Liettuasta
tehtiin Veikselinmaakunnat, joissa ei ainoastaan pienintäkin
itsehallinnon jälkeä tuhottu, vaan myös kotimaisia kieliä sorrettiin ja
kaikki kansallisen elämän ilmaukset tukahdutettiin. "Finis Poloniae"
oli toteutettu tosiasia. Jonkun verran säälivämmin meneteltiin aluksi
Itämerenmaakunnissa, mutta nekin menettivät vähitellen vielä
jäljelläolevat poliittiset oikeutensa ja erikoisetunsa sekä joutuivat
järjestelmälliselle venäläistyttämiselle alttiiksi, samalla kuin
virolaisen ja lättiläisen rahvaan ja ylempien saksaa puhuvien
yhteiskuntaluokkien välistä vihamielisyyttä lietsottiin. Sillä
aikaa kuin olot tuolla, Suomenlahden eteläpuolella, osoittivat
sivistyksellistä ja siveellistä taantumista sekä kansallisen elämän
tukahduttamista ja lisääntyvää vapauden puutetta, voi Suomen
kansa yhä enemmän vakiintua kansakunnaksi ja kartuttaa henkistä
vastustusvoimaansa. Vastenmielisyyden tunteet itäistä naapuria, vanhaa
perivihollista kohtaan lauhtuivat kyllä tällöin, mutta tosiseikkoihin,
kauttaaltaan vallitsevaan kaikenpuoliseen erilaisuuteen perustuva kuilu
molempien maiden -- itämaiden ja länsimaiden -- välillä laajeni.
Jokainen muukalainen, joka Venäjältä saapui Suomeen, huomasi sen
välittömästi. Mutta suurvenäläisestä, venäläiskiihkoisesta
isänmaanystävästä tämä asiaintila tuntui loukkaukselta.
Mainittujen valtakunnanosien sorto ja venäläistyttäminen ei ollut
yksinomaan Venäjän hallituksen työtä. Sen takana oli yllyttävä
kansalliskiihkoinen mielipide. Sen henkinen johtaja 1860-luvulla
oli Katkov Moskovassa ja sen tärkein puhetorvi sanomalehti
Moskovskija Vjedomosti, myöskin Suomen, sen erikoisaseman ja sen
kansallis-länsimaisen kehityksen vannoutunut vihollinen. Uusia
sanomalehtiä, jotka noudattivat samaa äänilajia, tuli lisää, kuten
Novoje Vremja Pietarissa. Niiden päämaalina oli Suomen itsehallinnon
horjuttaminen, tuhoaminen ja sen kansallisuuden asteittainen
hävittäminen. Maa muutettava virkavallan sortamaksi venäläiseksi
maakunnaksi. Tähän ne pyrkivät osaksi järkyttämällä luottamusta Suomen
lojaalisuuteen ja kiinnittämällä huomiota siihen vaaraan, minkä
ei-venäläisen valtion olemassaolo Venäjän pääkaupungin edustalla
muodosti, osaksi väittämällä, että Suomen valtiollisen erikoisaseman
historiallinen perustus on väärä ja autonomian vaatimus epäoikeutettu.
Tähän nähden vallitseva käsitys oli, niin sanottiin, suomalaisten
poliitikkojen petoksen ja vääristelyjen synnyttämä. Porvoon
valtiopäivillä ei oltu muka tehty mitään sopimusta tai välipuhetta. Se
mitä siellä oli tapahtunut, oli keisarillisen armon osoitus, mikä ei
voinut olla Venäjää ja sen itsevaltiaita sitova. Mitään valtiosääntöä
ei ollut Suomelle taattu, mutta joskin niin olisi tapahtunut, olisi
tämä ollut vastoin Venäjän etuja ja lupaus olisi siis mitätön. Tämä,
eri muunnelmin, oli hyökkäyksen sävy. Niihin vastasi Suomen
sanomalehdistö, jonka esitykset vääristellyssä muodossa tulivat
venäläisen yleisön silmien eteen. Tämä 1870- ja 1880-lukujen
sanomalehtisota Suomen ja Venäjän välillä oli etuvartio-ottelua,
jota seurasi sittemmin Suomen ja Venäjän välillä puhjennut
perustuslakitaistelu. Sen merkitys ja voima kasvoi, kun venäläiset
ylemmän arvoasteen oikeusoppineet ja valtiolliset kirjailijat, kuten
Ordin y.m., astuivat taistelukentälle venäläisen natsionalismin
liittolaisina. Suomen taholta ei jääty vastausta vaille. Selkeästi
todistavissa seikkaperäisissä, L. Mechelinin, R. Hermansonin ja J.R.
Danielsonin kirjoittamissa esityksissä paljastettiin tarkoituksellisten
venäläisten lausuntojen kieroudet ja löyhyys, ja selvitettiin Suomen
autonomian oikeudelliset perusteet. Poliittinen kieltämisen ja
tuhoamisen halu oli kuitenkin liian voimakas antaakseen objektiivisten
näkökohtien ja asiallisten syiden vaikuttaa itseensä. Valtaa ja rahaa
himoitseva venäläinen virkamiehistö toivoi Suomesta muodostuvan uuden
rajamaan, jota saisi vapaasti nylkeä, ja kiihoitti tässä tarkoituksessa
panslavistisia pyrkimyksiä. Yhä laajemmalle ja voimakkaammin levisi
Venäjällä se "todellisten venäläisten" valtiollinen uskonkappale, jonka
mukaan Suomen sisäinen itsenäisyys ja kansallinen elämä oli
epämuodostuma Venäjän valtakunnanruumiissa ja sisälsi pyhään Venäjään
kohdistuvan loukkauksen, joka oli poistettava. Tämä mielipide sai myös
tsaarin neuvonantajien ja ministerien kannatusta ja lopuksi hallitsija
itse, jonka pyhiin lupauksiin Suomessa oli luotettu, kallisti sille
korvansa.
Mutta yhä ilmeisemmäksi kävi, ettei Suomen sulattaminen Venäjään ollut
maatamme vastaan suunnatun politiikan varsinainen päämäärä. Vaadittu
Suomen uusi "valloittaminen" oli vain oleva väliasema suurvenäläisen
laajentumishalun tiellä länttä kohti, kohti Skandinaviaa, kohti
avointa, jäistä vapaata merta. Sisäisesti itsenäinen, länsimainen Suomi
oli se muuri, joka ensiksi oli murrettava, ennenkuin tie siitä edelleen
oli vapaa. Tämä teki Suomen tulevaisuuden vielä synkemmäksi, mutta
siitä sen taistelu oikeudesta elää omaa elämäänsä myös sai paljon
suuremman historiallisen ja sivistyksellisen merkityksen.
Keisari Aleksanteri III oli valtaistuimelle noustessaan vuonna 1881
antanut hallitsijavakuutuksen Suomen kansalle, aivan samansisältöisen
kuin edelliset hallitsijat. Samalla hän antoi käskykirjeen,
jossa hän selitti syvällä tyydytyksellä vakuuttaneensa Suomen
suuriruhtinaskunnalle sen oikeudet, koska hän "armollisesti oli pitänyt
mielessään ne moninaiset todisteet järkähtämättömästä uskollisuudesta
ja kiitollisuudesta hallitsijaansa ja hyväntekijäänsä kohtaan, joita
tämän maan asukkaat olivat osoittaneet." Hän jatkoikin aluksi sitä
luottamuksen ja laillisuuden politiikkaa, jota hänen isänsä ja
edeltäjänsä oli noudattanut. Suoranaisesti ilmaisi tätä m.m. se
valtiopäivien toimivallan laajennus, mikä sisältyi esitysoikeuden
(paitsi perustuslakikysymyksissä) myöntämiseen. Venäläinen taantumus,
panslavismin verhoon pukeutuneena, sai kuitenkin yhä suurempaa valtaa
ja keisarikin joutui sen ja sen etevimmän edustajan, pyhän synodin yli
prokuraattorin Pobedonostsevin vaikutusvallan alaiseksi. Samassa määrin
heikkeni hänen alkuaan epäilemättä vilpitön aikomuksensa ja halunsa
pysyttää Suomen suuriruhtinaskunta koskemattomana valalla
vahvistettujen lakiensa ja yhteiskuntajärjestyksensä turvissa.