Produced by Tapio Riikonen
ITSENÄINEN SUOMI
Unelmasta todellisuuteen
Kirj.
EDV. HJELT
Helsingissä,
Tietosanakirja Oy,
1921.
Kauan on itsenäisyys-aate Suomen kansan sydämessä asunut, ensin
epämääräisenä unelmana, sitten sortovuosien katkerain kamppailujen
tavoittamattomana toivontähtenä, kunnes se muuttui veristen taistelujen
kautta saavutetuksi todellisuudeksi.
Tässä kirjassaan on Edvard Hjelt kuvannut tuon kansamme elinaatteen
kehitystä unelmasta todellisuuteen. Hän on samalla kuvannut oman
elämänsä johtavan aatteen kehitystä. Suomen itsenäisyys oli hänen
nuoruutensa unelma. Tämän toiveen sitkeään puolustukseen vihki hän
miehuutensa voimat ja hehkuvalla innolla ja alttiudella uhrasi hän
viimeiset vuotensa taistelussa päämäärän lopulliseen saavuttamiseen.
Uskollisena ja horjumatta kantoi hän kansansa itsenäisyys-aatetta läpi
elämän, läpi vaarojen ja vaikeuksien voiton valtavaan hetkeen asti. Se
oli hänen kutsumuksensa, hänen suurin elämäntehtävänsä.
Menneisyyden kokemukset ovat tulevaisuuden tienviittoja. Kohdalle,
johon hänen oman elämänsä kulku päättyi, on Edvard Hjelt tällä
viimeisellä teoksellaan pystyttänyt tienviitan itsenäisen Suomen
tulevaisuuden kantajille.
Painoonsaattajan alkusanat.
Aiheen tämän nyt julkisuuteen saatetun teoksen kirjoittamiseen tekijä
sai siten, että Tietosanakirjan toimituksessa oli jo kevättalvella 1919
keskusteltu tällaisen kirjan tarpeellisuudesta ja loppupuolella vuotta
käännyttiin asiassa Edvard Hjelt'in puoleen. Hän lupautuikin
valmistamaan käsikirjoituksen aiheesta, joka häntä aivan ilmeisesti
viehätti.
Edvard Hjelt'in tunnontarkkuus vaati häntä huolella viimeistelemään
kirjalliset työnsä, ennenkuin hän ne luovutti painattajan käsiin. Tästä
on tämänkin teoksen selvästi puhtaaksikirjoitettu ja kuten näyttää
kauttaaltaan tarkistettu käsikirjoitus todistuksena. Suomenkielinen
laitos ei kuitenkaan kirjoittajan kuoleman takia voi esiintyä hänen
lopullisesti hyväksymässään muodossa. Tuntien tekijän tarkkuuden
tyylillisissä seikoissa painoonsaattaja syvästi valittaa, ettei hänen
enää ollut suotu keskustella tekijän kanssa eräistä tarkistusta
vaativista ja ehkä alkuperäistä ajatusta paremmin vastaavista
sanontatavoista, jotka, samoin kuin monet muutkin kohdat, olisivat
kenties saaneet selvemmän ja paremman ilmaisun, jos kirjoittaja itse
olisi saanut suorittaa kirjansa korjausluvun ja sen lopullisesti
painettavaksi hyväksynyt.
Sisällys:
Johdanto.
Suomen kansan kasvatus lainalaiseen yhteiskuntajärjestykseen
ja germaaniseen kulttuuriin.
Sisäinen itsenäisyys Venäjän yhteydessä.
Perustuslakitaistelun enteitä.
Valtiokaappaus.
Perustuslakitaistelu. Passiivinen vastarinta.
Lyhyt rauhankausi.
"Finis Finlandiae".
Suomi ja maailmansota.
Venäjän vallankumouksen vaikutukset Suomessa.
Suomi julistautuu ja tunnustetaan riippumattomaksi valtioksi.
Vapaussota.
Sodan jälkeen.
Johdanto.
Itsenäinen Suomi vapaana valtakuntana syntyi maailmansodan suurten
tapahtumain kypsyttämänä hedelmänä. Maamme itsenäisyyttä ei luotu
diplomaattien neuvottelupöydän ääressä, vaan taistelukentällä; sen sai
aikaan osaksi keskusvaltojen voitto siitä suurvallasta, joka piti
Suomea valtansa alla, osaksi vapaustaistelu maan omalla tantereella.
Mutta tämä oli vain lopputapahtuma siinä pitkässä, useimmiten
hiljaisessa taistelussa, jota Suomen kansa oli käynyt kansallisen
olemassaolonsa säilyttämiseksi ja mahdollisimman suuren vapauden
saavuttamiseksi maallensa. Itsenäisyyspyrkimyksillä on syvät juuret
menneisyydessä, joskaan ajatus nähdä Suomi riippumattomana valtakuntana
ei kansallemme ja sen johtaville henkilöille varhaisempien
kehityskausien kuluessa ole esiintynyt selvästi käsitettynä ja
saavutettavissa olevana päämääränä. Missään tapauksessa tämä uusi
täysivaltainen valtio pohjoisessa Euroopassa ei esiinny tilapäisenä,
politiikan keinotekoisena tuotteena, vaan pitkän historiallisen
kehityksen tuloksena.
Tunnettu suomalainen isänmaanystävä A.I. Arwidsson on eräässä
poliittisista kirjoitelmistaan vuonna 1841 lausunut: "Päivä on kenties
koittava -- -- -- jolloin _voidaan viitata riippumattomaan Suomen
kansaan_, mutta siihen on pyrittävä hitaasti ja rauhallisesti, jos
mieli rakennuksen tulla pysyväiseksi eikä babelintorniksi tai kaatua
myrskyissä ja koitua tuhansien onnettomuudeksi. Ilolla ja eloisin
toivein me odotamme tätä aikaa, mutta siihen saakka tulee jokaisen
isänmaanystävän elämänsä tunnussanaksi ottaa sääntö: ole _uskollinen ja
valpas_." Suomen kansa on kulkenut tätä tietä hitaasti ja kauan,
uskollisena velvoituksilleen ja historiallisille tehtävilleen. Sodilla
on myös sen historiassa ollut suuri osansa, mutta kapinat ja
valtiolliset seikkailut eivät ole olleet viittomassa sen tietä
itsenäisyyteen ja riippumattomuuteen.
Emämaastaan Ruotsista, jonka turvissa Suomi oli kypsynyt poliittiseksi
kokonaisuudeksi, se väkivalloin temmattiin Venäjän yhteyteen. Se
temmattiin irti länsimaista, joihin se poliittisesti ja henkisesti
kuului, ja yhdistettiin itäiseen naapuriinsa, joka vuosisadat oli ollut
sen vihollinen. Se toi mukanaan perintönä Ruotsin yhteydestä tämän maan
yhteiskuntalaitoksen ja oikeusjärjestyksen sekä länsimaiselle pohjalle
rakentuneen henkisen viljelyksen. Tämän kallisarvoisen perinnön, jota
ilman sisäinen valtiollinen itsenäisyys ei olisi Suomelle ollut
mahdollinen, uusi hallitsija piti kunniassa ja vakuutti maalle
järkähtämättömäksi oikeudeksi. Sen valtiollisen erikoisaseman ja
autonomian, jonka Suomi Venäjän yhteyteen tullessaan oli saavuttanut,
seuraavat hallitsijat vahvistivat. Tämän länsimaisen perinnön
hoivaajana ja kunniassapidettyjen oikeuksien turvissa kansallinen
kulttuurityö, maan henkinen ja taloudellinen vaurastuttaminen tuli
suomalaisen yhteiskunnan tärkeimpien tehtävien ja pyrintöjen esineeksi,
samalla kuin Suomi rehellisesti -- joskaan ei suorastansa myötämielellä
-- täytti valtiollisen asemansa edellyttämät ulkonaiset velvollisuudet
Venäjän valtakuntaa kohtaan. Tällöin kehittyivät omat valtioelämän
elimet ja muodot, samalla kuin kansa perehtyi perustuslaillisen
valtiojärjestyksen ja oman valtionhallinnon tehtäviin ja hoitoon.
Kun viime vuosisadan lopulla alkoi se venäläinen väkivaltapolitiikka,
joka valtakunnanetujen varjolla tarkoitti maan sisäisen itsehallinnon
hävittämistä ja sen venäläistyttämistä, syttyi pitkä, katkeruudeltaan
yhä yltyvä perustuslakitaistelu, jossa Suomi aseena väkivaltaa vastaan
käytti oikeudestaan kiinnipitämistä ja uskollisuutta valalla
vahvistettua lakia kohtaan. Epätasainen taistelu pienen kansan ja
suurvallan välillä, taistelu oikeuden ja ulkonaisen mahdin välillä,
olisi kai vienyt väkivallan näennäiseen voittoon, jolleivät suuret
maailmantapahtumat olisi tulleet syrjässä asuvalle kansallemme avuksi
ja vääntäneet asetta mahtavan vihollisemme kädestä. Sitkeä taistelu
kansamme oikeudesta elää omaa elämäänsä omien lakien turvissa ynnä
kestetyt kärsimykset ja uhraukset eivät olleet turhia. Ne olivat
osoittaneet kansamme tahdon olla vapaa kansa. Ne olivat herättäneet
Euroopan huomion Suomea kohtaan ja ne olivat vahvistaneet ja koonneet
omat siveelliset voimamme, samalla kun maamme osaksi tullut loukkaus ja
väkivalta oli vapauttanut sen valtiollisista ja siveellisistä
velvoituksista Venäjää kohtaan. Kun oikea hetki oli tullut, saattoi
Suomen kansa, itse rikkomatta uskollisuuttaan, ottaa askeleen, joka oli
koko sen henkisen ja valtiollisen kehityksen historiallinen päämaali --
Suomen täydellinen itsenäisyys vapaana täysivaltaisena valtiona.
Viimeinen jännitetty voimanponnistus verisessä vapaussodassa,
suunnattuna samalla sisäistä, valtiolle ja sivistykselle vihamielistä
vihollista vastaan, sinetöi vihdoin tämän Suomen uuden aseman, jota ei
nyt enää ilman ulkonaista asevoimaa ja ilman aseellista vastarintaa
voida järkyttää.
Suomen kansan kasvatus lainalaiseen yhteiskuntajärjestykseen ja
germaaniseen kulttuuriin.
Enemmän kuin 600 vuoden ajan Suomi tai suuret osat siitä kuului
maakuntana Ruotsiin, mutta se ei kuitenkaan koskaan muuttunut
ruotsalaiseksi maanääreksi, vaan muodosti omalaatuisen alueen Ruotsin
valtakunnassa. Pohjanlahti ulottui vyönä valtakunnan molempien osien
väliin. Varsinaisen Ruotsin ja Suomen välinen yhteys ja
yhteenkuuluvaisuuden tunne ei voinut tulla yhtä voimakkaaksi kuin
Skandinavian niemimaalla sijaitsevien Ruotsin maakuntien keskeinen.
Tähän ei kuitenkaan vaikuttanut vain maantieteellinen asema, vaan vielä
enemmän kansallisuuden ja kielen eroavaisuudet. Suomi oli suurimmaksi
osaksi suomalaisten heimojen asuttama ja nämä kuuluivat toiseen rotuun
kuin skandinavialaiset kansat, niiden kielellä ei ollut mitään
sukulaisuusyhteyttä Skandinavian maissa puhuttujen kielten kanssa. Vain
saaristossa ja länsi- ja etelärannikolla väestö oli alkuperältään ja
kieleltään ruotsalaista.
Ruotsin vallan aikana laskettiin vapaan germaanisen
yhteiskuntajärjestyksen perustus ja se on sitten läpitunkenut Suomen
kansan, kannattanut ja koossapitänyt sitä ja tehnyt sen länsimaisen
sivistyksen etuvartioksi itää vastaan. Ruotsalainen valloitus alkoi
Eerik Pyhän ristiretkellä Suomeen 1154; pakanalliset suomalaiset heimot
omaksuivat kristinuskon, aluksi enemmän muodollisesti katolisuuden
ulkonaiset menot ja tavat, siirtyäkseen sitten uskonpuhdistuksen
jälkeen kokonaisena kansana luterilaisen opin uudistavaan ja
syventävään katsomukseen. Maamme uskonpuhdistajan Mikael Agricolan
toimesta käännettiin suuria pyhän raamatun osia Suomen siihen saakka
kirjallisesti vielä kokonaan viljelemättömään kansankieleen. Uusi
testamentti ilmestyi 1548. Vanhoja germaaniseen oikeuskäsitykseen
perustuvia Ruotsin lakeja sovellettiin muuttamattomina myöskin Suomessa
ja ne loivat maahan lujan oikeusjärjestyksen. Myöskin hallinnossa
noudatettiin samoja perusteita kuin emämaassa ja ne antoivat
yhteiskuntarakennukselle sisäistä lujuutta. Lain edessä olivat kaikki,
niin talonpoika kuin herra, yhdenveroiset, joskin todellisuudessa
yhteiskunnallisesti ja taloudellisesti mahtava ruotsalainen ja
ruotsalais-suomalainen aateli usein väärinkäytti valtaansa toisia
yhteiskuntaluokkia vastaan. Mutta orjuudessa suomalainen talonpoika ei
koskaan ollut, yhtä vähän kuin ruotsalainenkaan. Vapauden ja
riippumattomuuden tunne on tämän asiaintilan vuoksi Suomen
talonpoikaissäädyssä aina ollut voimakas. Se purkautui joskus esiin
väkivaltaisin ilmauksin, kuten siinä kansannousussa, joka sai
nuijasodan (1596-97) nimen ja jonka aiheutti se seikka, että läntisen
Suomen ja Pohjanmaan rahvas ylenmäärin jätettiin sotilaalliselle
mielivallalle alttiiksi, kansannousussa, jolla oli erikoinen
isänmaallinen värityksensä, mutta joka ei suorastaan ollut suunnattu
Ruotsin valtaa vastaan.
Poliittisessa suhteessa Suomen asukkailla oli sama oikeus kuin
valtakunnan muilla alamaisilla. Ruotsin valtiopäiville Suomi lähetti
omat edustajansa. Mutta maamme Ruotsin valtakunnassa nauttiman
erikoisaseman ilmauksena voidaan pitää sitä, että Suomi vuonna 1581 sai
"suuriruhtinaskunnan" nimityksen. Tämä tapahtui Juhana III:n
hallitessa, joka oli lyhyen aikaa Suomen herttuana hallinnut maata ja
asunut täällä sekä tällöin unelmissaan suunnitellut erikoista
"suomalaista valtakuntaa". Myöhemmin maan hallintoa aika ajoin hoiti
erityinen kenraalikuvernööri. Virallisissa asiakirjoissa käytettiin
usein nimitystä "Ruotsi ja Suomi" tai puhuttiin "Ruotsin ja Suomen
kansasta". Suomen eri maakunnat muodostivat yhdessä "valtakunnanosan"
tai "valtakunnanpuoliskon" Ruotsin valtakunnassa. Tässä suhteessa
valaiseva tapaus on, että kuningas Kustaa II Aadolf, tehtyään pitkähkön
matkan Suomessa vuonna 1614, päätti kutsua Suomen maasäädyt maapäiville
Helsinkiin tammikuussa 1616. Kuningas avasi itse maapäivät ja vaati
niiltä lausuntoa keinoista valtakunnan suojelemiseksi ja pyysi niiden
suostumusta uusiin verorasituksiin sotatarkoituksia varten. Suomella ei
ollut mitään oikeudellista erikoisasemaa Ruotsin valtakunnassa, mutta
se oli kuitenkin kokonaisuus sinänsä "Suomen kansakunnan" alueena.
Ruotsin käymiin lukuisiin sotiin ottivat osaa myös suomalaiset
joukko-osastot, ei vain valtakunnan puolustukseksi itää vastaan vaan
myöskin vieraissa maissa, Saksassa, Itämerenmaakunnissa ja Puolassa,
niinpä esim. 30-vuotiseen sotaan ja Kaarle XII:n sotaretkiin. "Saksan
tantereet, Tillyn leiri Lechin luona ja Wallensteinin vallitukset
Nürnbergin edustalla todistivat sitä luottamusta, mikä Ruotsin
voittajakuninkaalla oli suomalaisten soturiensa uhkarohkeuteen."
Suomi oli näin omalta osaltaan itse teossa mukana luomassa ja
lujittamassa Ruotsin suurvalta-asemaa. Suomalaiset sodankävijät
tulivat täten myös henkilökohtaisesti tekemisiin muiden Euroopan maiden
kera ja kosketuksiin suurten maailmantapahtumain kanssa, sekin
kansankasvatusta, joka ei ollut merkityksetön. Mutta useimmiten
taistelu tarkoitti oman maan puolustamista itäistä naapuria Venäjää
vastaan, jonka pyrkimys laskea Suomi valtansa alaiseksi pysyi elossa
pitkät vuosisadat ja tuli erikoisen voimakkaaksi, sitten kuin Venäjän
pääkaupunki Pietari I:n toimesta oli siirretty Suomenlahden rannalle
(1703) ja Ruotsin suurvalta-asema oli murtunut. Viiden vuosisadan
aikana käytiin kokonaista kaksitoista sotaa Ruotsin ja Venäjän välillä
ja Suomen manner oli näissä sodissa pääasiallisena taistotantereena.
Suomi oli Ruotsin verinen kilpi, joskin se myös samalla taisteli oman
vapautensa puolesta. Milloin suuremmat, milloin pienemmät osat maata
joutuivat tällöin moskovalaisten valloituksille sekä hävitykselle ja
tuholle alttiiksi. Raskaimman kohtalon Suomi sai kokea n.s. ison vihan
aikana 1710-1721, jolloin maa lyhyen aikaa oli Venäjän vallan alla ja
tällöin saatettiin aivan häviön partaalle, mikä kansallinen onnettomuus
unhottumattomasti on syöpynyt Suomen kansan muistiin. Kaikki tämä
lujitti kansassa sitä tunnetta, että venäläinen oli sen perivihollinen,
tunnetta, joka ei koskaan, ei edes ulkonaisen lähentymisen ja
myötäkäymisen aikana, ole voinut kokonaan hälvetä. Suomen historiassa
esiintyy merkillisenä tosiasiana se seikka, että, kun maan valloitus
lännestä käsin, Ruotsista päin, on tapahtunut kohtaamatta mainittavaa
vastarintaa, sen asukkaat kaikkina aikoina ja kaikin tavoin ovat
koettaneet puolustautua idästä tulevia hyökkäyksiä, moskovalaisten
päälletunkeutumista vastaan. Suomen kansalla oli kai aluksi
vaistomainen, sittemmin tietoinen tunto siitä, että se vain länsimaiden
yhteydessä voi täyttää historiallisen tehtävänsä, samalla kuin
vuosisatoja jatkuneisiin otteluihin Venäjää vastaan sisältyi taistelu
eurooppalaisen viljelyksen ja aasialaisen barbarian, germaanisen
yhteiskuntajärjestyksen ja itämaisen itsevaltiuden välillä.
Huolimatta sodista ja niiden häiritsevistä vaikutuksista
rauhan työ jatkui, ja maa kehittyi vähitellen eteenpäin kohti
suurempaa hyvinvointia ja kulttuuria. Uusia kaupunkeja, eritoten
satamakaupunkeja, perustettiin ja niiden porvarit eivät olleet
kauppavaihdossa ainoastansa Ruotsin vaan välittömästi myös
Pohjois-Saksan hansakaupunkien kanssa, jotka Suomen kanssa olivat
vilkkaassa yhteydessä. Käsityöammatit varttuivat ja myöskin teollisuus
heräsi eloon, joskin varsin vaatimattomassa muodossa.
Aivan erikoisen merkityksen Suomen kansalle kansakuntana sai oman
yliopiston perustaminen Turkuun, maan silloiseen pääkaupunkiin. Se
perustettiin vuonna 1640 kuningatar Kristiinan holhoojahallituksen
aikana ja saatiin aikaan lähinnä Suomen kenraalikuvernöörin, kreivi
Pietari Brahen toimesta, joka erikoisesti harrasti Suomen parasta ja
vaurastumista. Yliopistosta tuli tärkeä tekijä Suomen kansallisessa
elämässä, keskus sille korkeammalle henkiselle viljelykselle, jota
ilman Suomen kansa ei olisi voinut kohottautua sivistyskansaksi. Maan
virkamiehet oli siihen saakka suureksi osaksi tuotu Ruotsista, eivätkä
lähimainkaan aina parhaimmat hakeutuneet tähän etäiseen maankolkkaan.
Ne harvat suomalaiset nuorukaiset, jotka olivat antautuneet opin
teille, olivat aiemmin hankkineet yliopistokouluutuksensa Ruotsissa
tai Saksan korkeakouluissa, kuten Wittenbergissä, Rostockissa,
Greifswaldissa. Maan tulevat papit, opettajat, lääkärit ja virkamiehet
voitiin nyt kasvattaa omassa maassa, omasta kansanaineksesta, ja täten
luotiin kotimainen sivistynyt luokka, samalla kuin maan omat pojat yhä
enemmän ja enemmän voivat ottaa hoitoonsa hallinnollisia ja muita
yhteiskunnallisia tehtäviä. Kansan pääkieli, suomi, oli vielä liian
kehittymätön voidakseen olla korkeamman tiedollisen sivistyksen
välineenä. Yliopiston samaten kuin myös vielä harvalukuisten ylempien
oppikoulujen opetuskieli oli latinan ohella ruotsi, josta ajanoloon
tuli suomalaisen sivistyneen luokan seurustelukieli. Täten muodostui
tosin kielellinen kuilu alempien ja ylempien yhteiskuntaluokkien
välille, mutta sivistyneellä luokalla oli liian syvät juuret kansassa
voidakseen kielenmuutoksen vuoksi tulla sille kokonaan vieraaksi.
Hallinto oli kyllä ruotsinkielinen, mutta kotimaiset virkamiehet
taisivat myös enemmän tai vähemmän suomenkieltä. Eritoten oli näin
laita papiston, joka suomalaisissa seuduissa palveli kansaa sen omalla
kielellä ja jolla oli hoidossaan varsinainen kansanopetus. Sen ansioksi
on luettava, että lukutaito jo aikaisin tuli yleiseksi. Papiston
merkitystä Suomen kulttuuri- ja sivistyselämälle tänä aikana ei voida
arvioida kyllin suureksi, ja samalla se välitti siirtymisen
suomalaisesta rahvaasta ylempiin yhteiskuntaluokkiin. Kotimainen
sivistynyt luokka, joka näin vähitellen syntyi, oli välttämättömänä
siltana länsimaisen viljelyksen tunkeutumiselle suomalaisen asutuksen
keskuuteen.
1700-luvun myöhemmällä puoliskolla useiden etevien tutkijain ja
opettajain toiminta sai tieteellisen elämän Suomen yliopistossa
suuresti elpymään. Tällä tutkimuksella oli kansallis-isänmaallinen
leima, se kun toiselta puolen suuntautui Suomen luonnon tutkimiseen
sekä maan vaurastumisen edistämiseen taloudellis-tuotannollisella
alalla, ja toiselta puolen avartamaan tietoja omasta kansasta, sen
kielestä, muinaisuudesta ja historiasta. Tämän henkisen viljelyksen
alalla heränneen kansallisen suunnan etevin edustaja oli H.G. Porthan
(1739-1804), jota on sanottu Suomen historian isäksi. Hän asetti
kysymyksen: onko Suomen kansalla omaa historiaa? ja vastasi siihen
myöntäen sekä ryhtyi itse tätä historiaa kriitillisesti käsittelemään.
Mutta ei ainoastaan historia, myöskin kaikki muut isänmaallisen tiedon
alat olivat hänen harrastuksensa ja eteenpäin vievien aloitteidensa
esineenä. Hänen oppilaansa jatkoivat hänen työtään, joka muodosti
henkisen perustan sille heräävälle tunnolle, että Suomen kansa oli
kansallisuus, jolla oli menneisyytensä ja tulevaisuutensa, että se oli
jotakin sinänsä ja että Suomi oli varsinainen isänmaa. Voimakas
kotiseudun tunne alkoi muodostua tietoiseksi isänmaanrakkaudeksi. Tämä
tietoisuus oli aluksi aivan epäpoliittista eikä siihen sisältynyt
mitään Ruotsiin kuuluvaisuutta vastaan suunnattua kärkeä.
Politikoimiseen Suomen kansa ei tähän aikaan ollut taipuisa. Mutta
valtiollis-separatistisia virtauksia ilmeni kuitenkin Suomessa Ruotsin
vallan loppuaikoina. Suomen syrjäinen asema, se jossakin määrin tyly
kohtelu joka Ruotsin puolelta oli Suomen osaksi tullut, sekä alituiset
sodat Ruotsin poliittisten etujen hyväksi olivat herättäneet
Suomessa mielenapeutta. Suurin piirtein katsoen oli Suomen kansa
valtakunnalle uskollinen eivätkä sitä elähdyttäneet mitkään
kapinalliset taipumukset, mutta aatelissa ja upseeripiireissä tuli,
osaksi Ruotsin valtiollisten taistelujen yhteydessä, näkyviin
pyrkimyksiä, jotka tähtäsivät Ruotsista vapaan Suomen luomiseen.
Erikoinen suomalainen itsenäisyyspuolue muodostui. Tällaisia pyrintöjä
ilmeni jo Ruotsille ja Suomelle onnettoman vv:n 1741-1742 sodan aikana
ja jälkeen. Tämä oli Venäjän hallituspiireissä tunnettua ja keisarinna
Elisabet antoi viimemainittuna vuonna julistuksen, jota levitettiin
kaikkialla maassamme. Siinä m.m. lausuttiin, että, jos Suomen väestössä
eli toivo "vapauttaa ja irroittaa" Suomen suuriruhtinaskunta Ruotsin
vallasta ja tehdä se vapaaksi itsenäiseksi maaksi ja itse sopimuksella
määrätä sen hallitusmuoto, keisarinna lupasi myötävaikuttaa, jotta
Suomesta tulisi vapaa rajavaltakunta Ruotsin ja Venäjän välille. Mutta
venäläisten lupaukset eivät suuresti houkutelleet.
Neljäkymmentä vuotta myöhemmin itsenäisyysliike alkoi ilmetä
toimintanakin. Sen varsinainen päähenkilö oli silloin kenraali Y.M.
Sprengtporten, joka pyrkimyksissään ei suinkaan ollut vapaa itsekkäistä
laskelmista, mutta jota kuitenkin osittain johtivat aatteelliset
vaikuttimet ja vakaumus, että Suomi vain erikoisena valtiona voi
hankkia itselleen kansallisen tulevaisuuden. Vielä selvempi tähän
suuntaan oli toisten tässä liikkeessä osallisten kanta, erikoisesti
majuri J.A. Jägerhornin, jolle aatteellis-isänmaalliset
vaikuttimet olivat määräävät. Sprengtporten laati täydellisen
valtiosääntöehdotuksen vapaata Suomea varten. Hän oli sen ajatellut
"Suomen yhdistettyjen maakuntien tasavallaksi", Pohjois-Amerikan
vapaavaltiosta tai Alankomaista saadun mallin mukaan. Kansannousulla
tai valtiokaappauksella Suomi irroittautuisi Ruotsista ja uusi valtio
asettautuisi Venäjän suojeluksen alaiseksi. Separatistinen liike
puhkesi Venäjää vastaan 1788 käydyn sodan aikana ilmi n.s. Anjalan
liitossa. Tahdottiin käyttää aatelistossa kuningas Kustaa III:ta
vastaan vallitsevaa tyytymättömyyttä Venäjän myötävaikutuksella
toimeenpantavaa sotilasvallankaappausta varten. Suomalainen
edustajakokous oli sen jälkeen kutsuttava koolle hyväksymään ja
vahvistamaan otettu askel. Uusi Suomi oli nauttiva Venäjän ystävyyttä
ja suojaa. Suunnitelma epäonnistui. Siinä oli enemmän ylimmissä
yhteiskuntakerroksissa haudottua poliittista vehkeilyä, kuin yleistä
suomalaista itsenäisyyspyrkimystä, mutta siinä ilmeni kuitenkin, joskin
ennen aikojaan ja sameana, tunne, joka jo silloin kätkettynä eli
suomalaisessa kansansielussa. Suomalainen uskollisuus, vaikka jonkun
verran horjutettuna, oli toki liian luja antaakseen venäläisten
houkutusten vaikuttaa itseensä, ja suomalainen mielenlaatu oli liiaksi
harkitseva, jotta maa olisi antautunut yrityksiin, jotka silloin
tuntuivat olevan kevytmielisiä ja vaarallisia seikkailuja.
Valtiopäivillä 1789 Suomen talonpojat ilmoittivatkin, ettei heillä
ollut mitään osallisuutta näissä valtiollisissa vehkeilyissä.
Kuninkaalle annetussa uskollisuusadressissa he lausuivat: "Koko
Suomessa ei ole ainoatakaan talonpoikaa, jolla olisi petolliset
ajatukset kuningasta ja isänmaata kohtaan; auttakaa meitä meidän
salaisia ja julkisia vihollisiamme vastaan, niin me tahdomme kuolemaan
saakka puolustaa Teidän Majesteettianne ja valtakuntaa." Tämä oli
varmaan yleinen ajatustapa maassa.
Itsenäisyysliikkeet 1700-luvulla olivat kyllä jossakin määrin
oireellisia, mutta, kuten jo mainittu, ne eivät olleet Suomen kansassa
voimakkaana ja kypsänä esiintyvän, historiallisten olosuhteiden
edellyttämän mielialan eivätkä yksityisten vaikutusvaltaisten
henkilöiden valtiomiesviisauden ilmaus. Suomen tie todelliseen
itsenäisyyteen voi kulkea ainoastaan uskollisuuden, uutteran
kansallisen työn ja historiallisen kasvatuksen kautta, ei poliittisen
vehkeilyn tietä, kaikkein vähimmin yhdessä perivihollisen, itämaisten
traditsionien ja pyrkimysten johtaman vallan kanssa. Vapaaehtoisesti,
ilman ulkonaista pakkoa Suomi ei voinut vaihtaa yhteyttään Ruotsin
kanssa asemaan, joka toi mukanaan valtiollisen riippuvaisuuden
Venäjästä.
Kuningas Kustaa II Aadolfin, Ruotsin suuruuden nousukauden aikana,
Suomi oli idässä saanut rajan, joka lähipitäin kävi yhteen nykyisen
Suomen ja Venäjän välisen valtiollisen rajalinjan kanssa. Mutta
1700-luvulla käydyt onnettomat sodat olivat johtaneet siihen, että
melkoisia osia tästä maamme alueesta Uudenkaupungin rauhassa 1721 ja
Turun rauhassa 1743 oli luovutettu Venäjälle. Maa oli siten jaettu
Ruotsin ja Venäjän Suomeen. Suurin ja tärkein osa Itä-Suomea, Viipurin
lääni aina Kymijokeen saakka oli laskettu Venäjän herruuden alaiseksi.
Oliko koko Suomi saava saman kohtalon? Sitä ei toivottu -- siksi oli
yhteenkuuluvaisuudentunne Ruotsia ja vastenmielisyys itäistä naapuria
kohtaan liian voimakas -- mutta pelättiin väkivallan vievän siihen.
"Ruotsin aika", kuten on nimitetty sitä pitkää ajanjaksoa, minkä Suomi
oli yhdistettynä Ruotsiin, oli laskenut perustan maamme valtiolliselle
olemassaololle. Se oli antanut maalle ensimäiset ja välttämättömät
edellytykset ja mahdollisuudet itsehallintoa varten. Maamme oli saanut
lainalaisen yhteiskuntajärjestyksen, länsimainen sivistys oli tänne
pysyvästi juurtunut, kotimainen sivistynyt luokka oli muodostunut ja
eri kansanainekset olivat sulautuneet yhdeksi kansankokonaisuudeksi.
Kansallistietoisuus oli herännyt, joskin se vielä oli heikko ja
epävarma. Historia saattoi nyt viedä Suomen ja sen kansan omintakeisena
kansakuntana askeleen eteenpäin valtiollisen itsenäisyyden tiellä.
Mutta se oli askel tietymättömään. Se, mitä kansa oli perinyt ja
oppinut vuosisatoja kestäneen kasvatusajan kuluessa, oli nyt joutuva
koetteluun ja vahvistuva tai -- tuhoutuva.
Sisäinen itsenäisyys Venäjän yhteydessä.
Suomen kohtalolle ratkaiseva sota Venäjän ja Ruotsin välillä 1808-1809
oli ruotsalais-suomalaisten aseiden vaihtelevien myötä- ja
vastoinkäymisten jälkeen loppunut Venäjän voittoon. Suomalaiset joukot
olivat taistelleet uskollisesti ja sankarillisesti maansa -- ja
valtakunnan -- puolustamiseksi. Ainoa pimeä pilkku sodan lehdellä oli,
mitä Suomeen tulee, Viaporin linnoituksen antautuminen, jossa
petoksella oli osansa, saaden virikettä samoista hallituksen
vastaisista vehkeilypyrinnöistä, jotka olivat ilmenneet vuoden 1788
salahankkeissa. Mutta Ruotsi oli melkein kokonaan jättänyt Suomen oman
onnensa turviin. Sodan parhaillaan riehuessa, jo sen alussa, keisari
Aleksanteri I oli antanut manifestin, missä hän julisti Suomen
yhdistetyksi Venäjän valtakuntaan ja venäläinen ylipäällikkö oli
vaatinut asukkaita tekemään uskollisuuden valan keisarille, käsky, jota
osittain noudatettiin, mutta joka monin paikoin, varsinkin rahvaan
keskuudessa, kohtasi vastustusta.
Keisarilla oli kuitenkin -- poliittisista järkevyyssyistä ja vapaampien
länsimaisten aatteiden koskettamana -- aikomuksena antaa valloitetun
maan säilyttää vanha ruotsalainen yhteiskuntajärjestyksensä ja myöntää
sille siihen perustuva erikoisasema Venäjän valtakunnassa sekä siten
kiinnittää Suomen kansa Venäjään kiitollisuuden ja uskollisuuden
tunteilla. Se uskollisuus ja urhoollisuus, jolla Suomen joukot olivat
taistelleet maansa puolesta, oli herättänyt jalomielisessä Venäjän
hallitsijassa kunnioitusta. Vaikkakin taistelu loppui Suomelle
onnettomasti, ei sitä oltu turhaan käyty. Pietariin kutsuttu, eri
säätyjen edustajista kokoonpantu suomalainen lähetystö antoi keisarille
neuvon kutsua koolle Suomen valtiopäivät, mitä neuvoa hän myös
noudatti. Kun ruotsalais-suomalaiset sotajoukot olivat siirtyneet pois
maasta ja tämä siis oli heitetty oman onnensa nojaan, ja sodan
lopputulos oli ratkaistu, mutta vielä ennenkuin rauhanneuvottelut
Ruotsin kanssa olivat alkaneet, kokoontuivat "maan perustuslakien"
mukaisesti, s.o. Ruotsin valtiopäiväjärjestyksen mukaisesti valitut
Suomen säätyjen edustajat maaliskuussa 1809 valtiopäiville Porvooseen.
Keisari oli itse läsnä ja antoi 29 p:nä maaliskuuta tuomiokirkossa
pidetyssä juhlatoimituksessa säädyille allekirjoittamansa
vakuutuskirjan, jossa lausuttiin, että, sitten kuin hän oli ottanut
haltuunsa Suomen suuriruhtinaskunnan, hän "oli tahtonut vahvistaa ja
vakuuttaa maan uskonnon ja perustuslait sekä ne etuudet ja oikeudet,
mitkä kukin sääty mainitussa suuriruhtinaanmaassa erittäin ja kaikki
sen asukkaat yhteisesti, niin ylhäiset kuin alhaiset tähän saakka
valtiosäännön nojalla ovat nauttineet, luvaten myös pitää kaikki nämä
edut ja asetukset vahvoina ja järkähtämättöminä niiden täydellisessä
voimassa." Säädyt tekivät samassa juhlallisessa tilaisuudessa
uskollisuuden valan ja tervehtivät keisaria maan laillisena
hallitsijana, Suomen suuriruhtinaana, samalla valassa velvoittautuen
"järkkymättöminä säilyttämään maan perustuslait ja valtiosäännön."
Valtiopäiväin lopettajaisiin 17 p:nä heinäkuuta saapui jälleen keisari,
joka säädyille pitämässään puheessa julisti "jalon ja rehellisen"
Suomen kansan "kansakuntain arvoon kohotetuksi lakiensa turvissa."
Keisarin vahvistaman valtiopäiväin päätöksen mukaisesti
tuli maan korkeimmaksi hallitukseksi suomalaisista miehistä
kokoonpantu hallituskonselji, jonka ensimäiset jäsenet nimitettiin
valtiopäiväin vaalin mukaisesti ja joka joitakin vuosia myöhemmin
1816 sai keisarillisen Suomen senaatin nimen. Perustettiin
kenraalikuvernöörinvirka, jonka hoitaja oli konseljin puheenjohtaja.
Hallitsijalle tapahtuvaa Suomen asiain esittelemistä varten
perustettiin 1811 ministeri-valtiosihteerin virka. Myöskin tämä toimi,
samoin kuin yleensä kaikki virat Suomessa oli täytettävä kotimaisilla
miehillä. Ainoastaan kenraalikuvernööri, keisarin edustaja Suomessa,
voi olla venäläinen mies. Maata hallitsi siis keisari-suuriruhtinas
suomalaisten viranomaisten ja suomalaisten miesten avulla. Vuonna 1811
keisari suoritti valtioteon, jonka merkitys maalle oli mitä suurin: hän
yhdisti Suomen Venäjään kuuluneen osan (Viipurin läänin) jälleen
suuriruhtinaskuntaan, joka nyt taas sai vanhat rajansa. Luonnottomasti
toisistaan erotetut Suomen kansan osat liitettiin jälleen yhteen
valtiolliseksi ja sivistykselliseksi kokonaisuudeksi.
Porvoon valtiopäivillä Suomi oli laillisten edustajiensa kautta tehnyt
liiton tai sitovan sopimuksen Venäjän hallitsijan kanssa maamme
yhdistämisestä Venäjään säilyttämällä sisäisen itsenäisyyden, s.o.
valtiollisen erikoisaseman Venäjän valtakunnassa sisäisesti vapaana
suuriruhtinaskuntana. Rauha Ruotsin ja Venäjän välillä tehtiin vasta
saman vuoden syksynä, jolloin Ruotsi luopui vaatimuksistaan Suomen
maakuntiin. Suomi oli näin itse ottanut kohtalonsa omiin käsiinsä. Se
oli vapaaehtoinen teko, joskin suoritettu vallitsevien olosuhteiden
painon alla historiallisena välttämättömyytenä. Mitään uskottomuutta
tai vallankumouksellista ei tähän tekoon sisältynyt. Tämä sopimus ja
maassa voimassa olevien Ruotsin perustuslakien vahvistaminen teki
Suomesta autonomisen alueen Venäjän valtakunnassa antaen sille oman
valtiosäännön ja oman hallinnon. Venäjän keisari astui Ruotsin
kuninkaan sijalle suuriruhtinaskunnan valtiosäännön sitomana
hallitsijana. Valtiosäännön sisällys oli lausuttuna perustuslaeissa:
Hallitusmuodossa v:lta 1772 ja Yhdistys- ja vakuuskirjassa v:lta
1789. Näin käsitettiin Suomen asema alusta alkaen, joskin sen
valtio-oikeudellinen määrittely vasta myöhemmin täsmällistettiin. Suomi
oli ei-suvereeni valtio omalaatuisessa reaaliunionissa Venäjän kanssa.
Kansanvapauden näkökannalta mainitut Ruotsin perustuslait, jotka
tarkoittivat kuningasvallan vahvistamista, olivat jokseenkin ahtaat,
mutta ne muodostivat kuitenkin lujan perustan perustuslaillisiin
periaatteisiin pohjaavalle yhteiskuntalaitokselle ja suojan venäläistä
autokratiaa vastaan. Osoituksena siitä pyhyydestä, jonka Suomen kansa
antoi keisari Aleksanteri I:n ja hänen seuraajiensa vakuutuksille
pitää loukkaamattomina voimassa nämä lait, ripustettiin nämä
hallitsijavakuutukset kaikkiin maamme kirkkoihin.
Suomi kulki nyt kohti uusia kohtaloita. Se oli saavuttanut sisäisen
itsenäisyyden, mutta Venäjän yliherruuden alaisena. Tulisivatko nämä
kaksi tekijää, toinen länsimaista perintöä, toinen varttunut itämaisen
itsevaltiuden maaperällä, sopimaan keskenään? Tähän kysymykseen
aikalaiset vastasivat eri tavoin ajatuksin ja sanoin. Useimmat olivat
epäileviä, joskaan he eivät avoimesti lausuneet julki ajatuksiaan,
toiset luottivat, vaikka heikosti, tulevaisuuteen. Keisarin
persoonallinen rakastettavaisuus ja "armo" sekä hänen viisaat
valtiotekonsa antoivat virikettä heikoille toiveille. Hänen matkansa
Suomessa 1819 lujitti näitä tunteita. Kansa tervehti lojaalisesti uutta
hallitsijaa. Luotettiin keisariin, mutta ei Venäjään. Osoitettiin
alamaista iloa ja virallista tyytyväisyyttä uuteen asemaan, mutta ilman
vakaumusta. Sydän ei ollut mukana. Jälleenyhdistyminen Ruotsiin ei enää
ollut ajateltavissa, varsinkaan ei senjälkeen kun keisari Aleksanteri
ja kruununprinssi Kaarle Juhana olivat kohdanneet toisensa Turussa
1812, ja samana vuonna Ruotsin ja Venäjän välillä oli tehty sopimus.
Oli pakko suhtautua oloihin sellaisina kuin ne olivat ja koetettava
tehdä parasta uudesta asiaintilasta. "Jokaiselle, joka mielensä
malttaen katselee päivien kulkua", Arwidsson kirjoitti Åbo
Morgonbladiin vuonna 1821, "ja seuraa aikakausien mullistavia vaiheita,
on helposti ilmenevä, että uusi aika on koittanut isänmaallemme.
Entiset siteet ovat katkotut, toiset olot ovat tulleet sijalle, ja Aura
katselee -- -- hämmästyksissään ympärilleen, tottumattomana siihen
maailmaan, joka häntä ympäröi. Eivät hänelle sovi vanhat muodot; uusi
elämä on sytytettävä uuden päivän koittaessa."
Suomen elämässä koitti rauhan kausi, mutta rauha oli pikemmin unta tai
hervottomuutta. Valtiosääntöä ja lakeja pidettiin kunniassa
ulkonaisesti, kirjaimellisesti, mutta ei niiden vapaan hengen kannalta
katsoen. Hallitus ja virkamiehet hoitivat maan asioita moitteettomasti
ja isällisellä mahdikkuudella, talonpoika viljeli maataan ja kansa
tyytyi oloonsa. Valtiopäivät eivät kokoontuneet -- perustuslakien
mukaisesti oli hallitsijan asia kutsua ne koolle, milloin hän sen
hyväksi katsoi -- ja lainsäädäntö sai levätä. Ei mitään uusia veroja
(paitsi tullimaksuja) voitu ilman valtiopäivien suostumusta kantaa,
jonka vuoksi valtiotaloudella oli suuria vastuksia voitettavana ja
taloudellinen elämä oli laimeaa. Politiikka oli pannaan julistettu.
Ankara sensuuri valvoi, ettei politiikan ja yleisten valtionasiain
harrastus painetun sanan välityksellä voinut saada virikettä. Arkielämä
pienine askareineen ja harrastuksineen painoi leimansa koko
yhteiskuntaan. Keisari Nikolai I:n hallitusaikana (1825-1855)
valonarkuus kävi vielä suuremmaksi ja virkavaltainen painostus
lisääntyi, joskaan maan lakeja ei yleensä rikottu. Helsingistä oli 1819
tullut maan pääkaupunki ja sinne muutettiin Turun kaupungin vuonna 1827
sattuneen palon jälkeen yliopistokin, mikä ei ollut satunnainen vaan
tarkoituksellinen maan hallinnollisen ja sivistyksellisen keskuksen
siirto itää kohti, lähemmäksi Venäjän pääkaupunkia.
Mutta nämä paikallaanolon, ehkäistyn yhteiskuntakehityksen ja
ulkonaisen rauhan vuosikymmenet olivat odotuksen aikaa. Pinnan alla
vaikutti hiljaisuudessa kätkettyjä voimia, jotka valmistivat uutta
kehitystä. Hallituksessa ja virkamieskunnassa vallitseva virkavaltainen
passiivisuus oli samalla yhteiskunnan suojana ulkoapäin tulevia
vahingollisia toimenpiteitä vastaan ja säilytti historiallisen perinnön
loukkaamattomana vastaisten kehitysmahdollisuuksien varalle.
Uusi sukupolvi varttui ja sen mukana alkoivat raittiimmat tuulet
puhaltaa Suomen yhteiskunnan ummehtuneeseen ilmakehään. Valtioelämään
ne eivät aluksi päässeet tunkeutumaan, mutta isänmaallinen
kulttuurityö, liittyen Porthanin ajan traditsioneihin, alkoi jälleen
etenemisensä, luonteeltaan epäpoliittisena, mutta vaikutuksiltaan
saavuttaen mitä suurimman kansallis-poliittisen merkityksen.
"Ruotsalaisia emme voi olla, venäläisiksi emme tahdo tulla, siis
olkaamme suomalaisia" oli tunnussana. A.I. Arwidsson, Turun yliopiston
dosentti -- "ensimäinen fennomaani" -- oli jo aikaisemmin lämpimän
isänmaallisesti ja herättävin sanoin kiinnittänyt huomiota siihen,
kuinka välttämätöntä oli uudessa Suomessa luoda henkiseen viljelykseen
enemmän kansallista isänmaallisuutta sekä työskennellä suomenkielen
viljelemisen ja käytön hyväksi, myöskin julkisessa elämässä. J.L.
Runeberg, Suomen kansallisrunoilija, julkaisi 1830-luvulla ensimäiset,
herättävät runonsa ja kuvauksensa, jotka loivat runollisen hohteen
maamme luontoon ja kansaan. Vuonna 1848 ilmestyi ensimäinen osa hänen
runosarjaansa "Vänrikki Stoolin tarinoita", kuvauksia Suomen viime
sodasta, jotka valtavasti kohottivat isänmaallista tunnetta, uskoa oman
kansan voimaan ja tulevaisuuteen. Ylioppilaiden kevätjuhlassa saman
vuoden toukokuussa kaikui ensi kerran Runebergin "Maamme laulu", josta
sitten tuli Suomen kansallislaulu. Samaa uomaa noudatti Z. Topeliuksen
lyyrillinen runotuotanto, kun taas hänen romaanijaksonsa "Välskärin
kertomukset" esitti sarjan kuvia Suomen kansan historiasta, sen
taisteluista sodan ja kulttuurin aloilla lähinnä kuluneiden
vuosisatojen aikana.
Kansallinen liike ilmeni lisääntyneenä suomenkielen ja suomalaisen
kansanaineksen henkisen viljelyksen harrastuksena. Erikoinen seura
"Suomalaisen kirjallisuuden seura" perustettiin vuonna 1831 näiden
harrastusten edistämistä varten. Elias Lönnrot kokosi Suomen ja
Kauko-Karjalan erämaista ennen varsin vähän tunnettuja kansan vanhoja
runoja ja lauluja sekä julkaisi (1835) Suomen kansalliseepoksen
"Kalevalan". Yhä useampia suomenkielisiä sanomalehtiä alkoi ilmestyä.
Virallisella taholla ei oltu nurjamielisiä näitä suomenkielen
kohottamista tarkoittavia pyrkimyksiä kohtaan, niissä kun nähtiin keino
yhteenkuuluvaisuutta Ruotsiin vireillä pitävän ajatuskannan
heikentämiseksi. Suomi otettiin oppiaineeksi oppikouluihin ja erikoinen
suomenkielen opettajanvirka perustettiin yliopistoon (1850). Kuinka
tärkeätä isänmaan ja yhteiskunnan kannalta -- siinä mielessä missä
Arwidsson oli sen käsittänyt -- oli kohottaa ja edistää kansankieltä
sekä saada se käytäntöön ylemmässä yhteiskuntaelämässä, sitä ennen
muita tehosti filosofi ja sanomalehtimies J.V. Snellman, ajattelun ja
toimen patriootti. Mutta kun "fennomanian" vaikutukset alkoivat näkyä
kansassa lisääntyvänä kansallistuntona ja varttuvana yleisten asioiden
harrastuksena, silloin alkoivat vallitsevan hallitussuunnan miehet
käydä levottomiksi yltyvän kansanvaltaisuuden ja sarastavan suomalaisen
separatismin johdosta. Kovennettuja sensuurimääräyksiä annettiin ja
muiden kuin uskonnollisia ja taloudellisia aloja koskettelevien
suomenkielisten julkaisujen painatus kiellettiin. Mutta nämä ja muut
ehkäisevät toimenpiteet vain vahvistivat vapaudenkaipuuta ja
varmistivat sitä käsitystä, että asema oli kestämätön.
Euroopan vapausliikkeet, jotka vuonna 1848 puhkesivat ilmi, olivat
saaneet vastakaikua myöskin Suomen sivistyneessä nuorisossa ja antaneet
poliittista väritystä äskenheränneille isänmaallisille pyrkimyksille.
Itämaisen sodan puhjettua 1854 heräsi nuoremmissa isänmaanystävissä
toivo, että suurempi vapaus koittaisi Suomen kansalle. Toisten toiveet
ulottuivat vielä pitemmälle ja saivat itsenäisyydenkaipuun leimahtamaan
ilmoille. Voiton langetessa länsivalloille katsottiin meillä olevan
mahdollisuuksia saavuttaa Suomen irroittaminen Venäjästä ja sen
valtiollinen riippumattomuus unionissa Ruotsin kanssa. Eräs Tukholmassa
olevista suomalaisista siirtolaisista, kirjailija E. von Qvanten,
ryhtyi julkisesti näitä toiveita tulkitsemaan. Hän vaati Ruotsia
ottamaan osaa sotaan, josta palkintona tulisi olemaan Suomen jälleen
yhdistäminen Ruotsiin, mikä hänen mielestään vastasi suomalaisten
hiljaisuudessa hautomia toiveita. Mutta herännyt suomalainen
kansallistunto vaati, että yhtyminen Ruotsiin saisi toisen luonteen
kuin aiemmin. Ruotsin, Norjan, Tanskan ja Suomen kesken oli tehtävä
liitto, jossa Suomi olisi itsenäisenä valtiona, mutta saman kuninkaan
alainen kuin Ruotsi.
Yleisempää vastakaikua tällaiset kauaskantavat valtiolliset ajatukset
eivät Suomessa saaneet osakseen -- vanhemmassa ikäpolvessa
lojaalisuudentunne oli vilpitön -- mutta niitä vaalittiin kyllä
radikaalisvapaamielisemmissä nuoremmissa akatemisissa piireissä, missä
välttämättömyys saada Suomi irroitetuksi Venäjästä oli "poliittinen
selviö". Niissä ajateltiin ja uneksittiin, kuten eräässä Ruotsiin
lähetetyssä kirjeessä sanotaan, "kuinka nyt vihdoin hetki oli tullut,
jolloin heidän rakastettu isänmaansa olisi temmattava irti vihatusta
kietovasta Venäjän vallasta ja se nyt vapaana olisi palaava vanhan
koetellun, meren tuolla puolen olevan ystävänsä luo, joskaan ei aivan
samoin ehdoin ja edellytyksin kuin niiden viimeksi erotessa." Tähän
suuntaan käyvät vapaudenkaipuun kannattamat nuorukaishaaveilut antoivat
myös leiman siinä tunnetussa tilaisuudessa Helsingissä vuonna 1855
vallinneelle mielialalle, jossa suurehko joukko akateemisen nuorison
henkisesti lahjakkaimpia edustajia juhlallisessa toveriseurassa joi
maljoja ranskalaisten ja englantilaisten sotapäälliköiden ja
valtiomiesten kunniaksi. Tämä kohtaus, tunnettu Töölön-tapahtuman
nimellä, herätti aikanaan suurta huomiota ja korkeissa viranomaisissa
aivan luonnollista suuttumusta. Mutta rauha teki pian lopun silloin
vielä aivan haaveellisista vapauden- ja itsenäisyydentoiveista. Niiden
nuorten intoilijain piiriin, jotka tähän aikaan uskalsivat ajatella
kauas ja korkealle Suomen vapaudesta, kuului myös sittemmin kuuluisa
tiedemies ja napaseutujentutkija A.E. Nordenskiöld. Kaksi vuotta
myöhemmin hänen oli pakko, kenraalikuvernööri kreivi Bergin
vaatimuksesta, eräässä akateemisessa juhlassa pitämänsä varomattoman
hallituksenvastaisen puheen johdosta jättää isänmaansa.
Paljoa lujemmin perustettu kuin nämä valtiolliset unelmat, jotka
rauhanteko hälvensi, oli toive ja pyrkimys luoda Suomen vapaus sen
voimassaolevan valtiollisen aseman pohjalle, saattaa maa todella
osalliseksi niistä perustuslaillisista oikeuksista, jotka se
valtiosääntönsä nojalla omisti, sekä niistä muista eduista, "jotka
ovat välttämättömät vapauteen kerran tottuneelle kansalle". Keisari
Nikolain kuoltua ja Aleksanteri II:n noustua valtaistuimelle saivat
tämänsuuntaiset toiveet vauhtia. Vapaamielinen puolue muodostui niiden
ensimäiseksi kannattajaksi. Uusi hallitsija oli, kuten edeltäjänsäkin,
antanut hallitsijavakuutuksensa Suomen kansalle vahvistaen siten sen
valtiojärjestyksen ja lait. Hänestä oli vallalla se käsitys, että
häntä elähdyttivät toiset ja vapaamielisemmät mielipiteet kuin hänen
isäänsä. Alettiin nyt vapaammin ja julkisemmin tuoda ilmi herääviä
kansallis-valtiollisia toiveita, eritoten mitä tuli perustuslaillisen
valtiojärjestyksen jälleen elvyttämiseen lähinnä kutsumalla maan
säädyt valtiopäiville. Yliopiston 1856 viettämässä kruunausjuhlassa
professori F.L. Schauman lausui peittelemättä julki maan toiveet ja
tarpeet tässä suhteessa. Myöskin sanomalehdistö alkoi käyttää selvempää
kieltä tästä maamme silloisesta elinkysymyksestä puhuessaan. Mutta
mitään toimenpiteitä ei kuulunut lähinnä seuraavana aikana ja
tyytymättömyys alkoi jälleen kasvaa. Eivät ainoastaan venäläiset
vallanpitäjät olleet epäröivällä kannalla, myöskin venäläisen
hallitussuunnan alaisena kasvatettu virkavalta pelkäsi vapaiden
yhteiskunnallisten voimien osanottoa valtiolliseen elämään. Moni katsoi
tämän todistavan, niinkuin eräs Ruotsiin kirjoitettu kirje osoittaa,
"kuinka Venäjän politiikka Suomessa yhä vielä pääpiirteiltään oli sama
kuin ennen, aina yhtä liukas ja valheellinen, kuinka ne, jotka eivät
siihen olleet luottaneet, olivat olleet oikeassa, ja kuinka ne, joissa
se oli herättänyt joitakin toiveita, olivat pahasti pettyneet". Mutta,
tässä muodossa kansan vapaudenpyrkimys ulkonaisten olojen suosimana
sittenkin pääsi toteutumaan.
Keisarin antamalla julistuskirjalla oli tammikuussa 1862 kutsuttu
koolle eri säätyjen edustajista vaalin nojalla kokoonpantu valiokunta,
jonka tuli korvata säädyt, "siksi kunnes olosuhteet sallisivat niiden
koolle kutsumisen". Tämä sisälsi eräänlaisen myönnytyksen maan
toiveille, mutta mitään laillista edustajakokousta, jolla olisi
perustuslakien edellyttämä päättämisvalta maan asioissa, ei
"tammikuunvaliokunnasta" voinut tulla. Sen hyväksyminen suomalaisten
taholta olisi voinut aiheuttaa arveluttavia seurauksia maan
valtiollisille oikeuksille ja niiden käyttämiselle. Perustuslaillinen
kanta, "laillisuuskanta", tuli nyt ensikerran yhteiskunnan mielipiteen
taholta esille täysin täsmällisesti ilmilausuttuna niissä
vastalauseissa, joissa valiokunnan astuminen valtiopäivien sijalle
osoitettiin perustuslainvastaiseksi, sekä samaan suuntaan käyvässä maan
etevimpien miesten allekirjoittamassa, hallitsijalle osoitetussa
adressissa. Adressia ei kuitenkaan koskaan lähetetty, kun keisari,
saatuaan tiedon julistuskirjan Suomessa herättämästä mielialasta, sitä
ennen oli antanut selityksen valiokunnan toimivallasta, mikä selitys
oli omiansa hälventämään vallitsevan levottomuuden. Sen kanssa
yhtäpitävästi valiokunta kokoontuessaan selitti, ettei sillä ollut
valtaa astua valtiopäivien sijalle, vaan katsoi tehtävänsä olevan
valmistavaa laatua. Tällä voimakkaaseen yhteiskunnan mielipiteeseen
perustuvalla kannalla oli toivottu vaikutus. Seuraavaksi vuodeksi,
1863, julkaistiin valtiopäiväkutsumus perustuslaillisessa
järjestyksessä, ensi kerran vuoden 1809 jälkeen. Kevättunnelma heräsi
maassa, kun valtiopäiväkutsumus julkaistiin. Ihmettelyn ja valoisten
toiveiden valtaamana kuunteli senaatintorille Helsingissä kokoontunut
yleisö niitä airuiden torventoitotuksia, joilla valtiopäivät syyskuussa
1863 julistettiin alkaneiksi ja jotka näyttivät ennustavan uuden ajan
koittoa Suomelle.