V.

Kuusi päivää oli kulunut siitä, kuin kaunis leski Julia oli

lähettänyt Nánásy sedän ulos maailmaan levittämään tietoa hänen

naimisiin-menostaan, kutsumaan sukulaisia häihin, hankkimaan

naimis-lupakirjaa sekä Pestistä ostamaan morsiuspukua ja leivoksia.

Tämä kaikki toimitettiinkin säntilleen. Hänen peräänsä lähetetty

sanansaattaja saapui joka paikkaan tuntia myöhemmin, kuin hän sieltä

oli lähtenyt, ja sillä tavoin palasi Nánásy setä takaisin ----'iin,

sanansaattajaa kohtaamatta, ja astui, iso lipas kainalossa, sisään

kauniin hoidokkaansa luokse, joka jo oli ruvennut luulemaan, että hän

oli karannut komitatista.

-- "Tässä olen, lintuseni. Kaikki olen toimittanut. Tässä on toinen

morsiuspuku, sen valmisti Barza, tässä toinen, sen teki Kereszessy;

tässä taskussani on lupakirja; sukulaiset tulevat myöskin kaikki;

sokerileivokset ovat vaununlaatikossa".

Julia vapisi vimmasta; viimeiset sanat kuultuansa löi hän raivokkaasti

pöydälle laskettua lipasta, niin että se murtui rikki.

-- "Viekää morsius-puvut hiiteen. Lupakirja myöskin hiiteen, tortut,

sukulaiset! menkää itsekin sinne!"

Nánásy setä ällistyi kovasti tästä vastaan-otosta; suunsa liikkui,

mutta ei antanut mitään ääntä. Hän ei kyennyt mitään ajattelemaan, hän

vaan katsoa töllisteli, kun näki että Julia, nämät sanat lausuttuansa,

epätoivosta itkien vaipui alas sohvaan ja rupesi nyyhkyttämään niin

että oli tukehtua.

Nánásy setä ei ollut syntynyt semmoiseksi, joka olisi saattanut

itselleen näin sekaantuneita kohtauksia selittää. Kun on säntilleen

toimittanut kaikki toimekseen uskotut asiat, kun luulee palkinnoksi

siitä saavansa -- pari muiskua, ja sen sijaan saa pari laatikkoa

päähänsä viskatuksi... Hän ei voinut kaikkea tätä ensinkään käsittää.

Tällä hetkellä kuului hevosen-ravia pihalta, ja Julian kamarineitsyt

syöksi sisään emäntänsä luokse, tuskin jaksaen huutaa, mitä tahtoi:

-- "Neiti -- armollinen rouva -- nuoren Kálmán herran hevonen..."

-- "Uskaltakaa vaan laskea hänet sisään!" huusi Julia, kiivaasti

hypähtäen ylös sijaltaan.

-- "Mutta Kálmán herra ei istu sen selässä, vaan eräs vieras nuori

herra, jota en vielä koskaan ole nähnyt".

-- "Kuka?"

Kuka? Siitä tiedämme me jo kertoa. Se oli tuo onneton Sándor, jonka

hevonen naapurikylästä oli tuonut tähän kaupunkiin, Julian asuntoon

asti. Nähdessään portin avoinna juoksi se sisään pihalle epätoivoisen

ratsastajansa kanssa ja seisahtui sitte kauniisti porstuan eteen,

tuttavantapaisella hirnunnalla tervehtien ulkona seisovia palkollisia.

Asian laita oli se, että Kálmán tavallisesti joka päivä ratsasti Juliaa

tervehtimään, ja silloin antoi tuo rakastettava nainen aina sokeria

hevoselle omasta hienosta kätösestään ja täten oli hän hemmoitellut

hevosta niin, että se usein väkisin vei isäntänsäkin Julian pihaan,

eikä sen ollut mahdollista kulkea sitä katua, taloon poikkeematta.

Mutta, niinkuin edellisestä tiedämme, ei Kálmán kuuteen päivään ollut

käynyt Julian luona, eikä hevonen niin pitkään aikaan ollut sokeria

saanut. Tätä laiminlyöntiä se ei millään tavoin päähänsä saanut, vaikka

kyllä sanotaan, että hevosella on iso pää. Mainittuna ilta-päivänä oli

se sentähden itseksensä päättänyt, ettei sitä varten ollut hevoseksi

syntynyt, jotta sen kanssa pilkkaa tehtäisiin, ja kun se taas tunsi

suitset suussaan, lähti se liikkeelle eikä itsepintaisessa

johdonmukaisuudessaan seisahtanut ennenkuin oli tullut ----'iin Julian

pihalle, jossa se sitte porstuan edessä alkoi iloisesti hirnua, sokeria

odottaen.

Sándor putosi alas hevosen selästä niin pian kuin se seisahtui; hän ei

nähnyt eikä kuullut mitään, eikä voinut sanaakaan suustansa saada.

Hajasäärin ja kyyristyneenä konttasi hän nelin ryömin ovelle asti,

jonka Julia silloin juuri aukaisi, nähdäksensä kuka oli tullut.

Ei kukaan tuntenut tätä Lazarusta.

Kuka? Mikä? Mitä tahtoo hän? Kuinka tuli hän tänne?

-- "Voi! -- Älkää kysykö minulta mitään", vaikeroitsi onneton

ratsastaja, "minä olen hukassa -- olen kuollut -- käteni, jalkani eivät

ole minun -- pankaa minut levolle, kutsukaa tohtoria, minä heitän heti

henkeni -- voi kuvettani, voi!"

Julia rupesi aavistamaan jotain ääretöntä onnettomuutta ja lähetti

vilpittömällä myötä-tuntoisuudella palvelijansa heti lääkäriä hakemaan.

Sillä välin vei hän tuon kova-onnisen seikkailijan vuoteesen ja hoiti

häntä kaikella naisellisella hellyydellä, kunnes vihdoin lääkäri tuli

ja rauhoitti häntä sillä, etteivät sairaan "jalommat osat" olleet

tuosta vaivaloisesta ratsastamisesta vahingoittuneet ja että muutaman

tunnin lepo oli kaikki taas paikallensa saattava.

Berkessyn kartanossa kasvoi sillä välin vaara yhä suuremmaksi. Rouva

Gulyási ei jättänyt ketään hetkeksikään rauhaan, hän ajoi joka ihmisen

poikaansa hakemaan ja vaati jokaista takaisin palaavaa ilmoittamaan,

mihin oli tämän jättänyt. Vihdoin sai hän suonenvetoa, hänet täytyi

panna maata ja peittää lämpimillä peitteillä sekä juottaa teevedellä;

hän voivotteli kaiken yötä ja käänsi koko talon ylösalaisin. Molemmat

tyttö-raukat ja rouva Tállyai, jotka yhtä mittaa valvoivat hänen

vuoteensa vieressä ja hoitivat häntä, eivät aamuun asti voineet

silmiään ummistaa hänen tähtensä. Menyhért herra makasi sillä aikaa

rauhallisella omatunnolla viereisessä huoneessa; häntä täytyi joka

tunti hereille ravistaa, jott'ei hän kuorsaisi niin hirveästi ja

saattaisi sairaalle uudestaan suonenvetoa.

Päivän koittaessa nukkui vihdoin kärsivä potilas väsymyksestä ja

voivotuksesta, ja rouva Tállay'kin laskeusi sohvalle lepäämään, kun

yht'äkkiä hajdú tuolla ulkona käytävässä rupesi suurella melulla

takkeja pölyttämään.

Molemmat tytöt juoksivat päistikkaa ulos.

-- "Vaiti! Älkää pitäkö melua, vast'ikään nukkuivat täällä sisällä!"

-- "Puhdistanhan vierasten herrain takkeja", selitti puolustuksekseen

hajdú.

-- "Kas, jotain putosi toisen takin taskusta", sanoi esiin juosten Liza

ja otti ylös pienen taskukirjan lattialta.

-- "Aha!" sanoi hajdú, "se putosi varmaankin herra Kálmán Sós'in

taskusta".

Kirjan kanteen oli kultaisilla kirjaimilla painettu: "Päiväkirja".

Kuka panisi pahaksensa, jos pari nuorta tyttöä, joiden käsiin sattuu

erään heihin mieltyneen nuoren miehen päiväkirja, ei voisi hillitä

itseään siihen vähäisen kurkistelemasta? Molemmat tyttömme

vetäytyivätkin äkisti syrjään erään pilarin taakse ja rupesivat

kuiskaellen ja naureskellen suurella kiiruulla tuota salaperäistä

taskukirjaa sormiensa välissä tutkimaan. Se oli kirjoitettu täyteen

kaikenlaisia värssyjä; sieltä täältä putosi siitä kuivattu kukka tahi

hiuksista punottu lemmikki, jotka he panivat takaisin samaan paikkaan,

josta olivat pudonneet; muutamat värsyt lukivat he ja naureskelivat

niitä, sillä ovathan värssyt varsin viaton asia. Yht'äkkiä, kun he

toinen toisensa kädestä sieppailivat päiväkirjaa, sattui Linka siinä

huomaamaan erään tutun runon. Hän luki sen: se oli ihan sama runo,

jonka hän eilen oli lukenut _Regélö'ssä_ itselleen kirjoitettuna,

sillä pienellä eroituksella vaan, ettei tämän päällekirjoitus ollut

Linka B:lle, vaan Julia Cs:lle ja että mitä siellä oli kirjoitettu

tumman-verevälle, oli tässä vaalean-verevälle; siellä puhuttiin

mustista silmistä, tässä sini-silmistä, mutta muuten oli jokainen

enkeli ja keijukainen ihan samalla paikalla, niinkuin myöskin nuot

samat sydämen-tuskat, kuoleman halu ja lupaus yhtymisestä toisessa

maailmassa.

Linkasta tuntui niin, kuin hän olisi vastaanottanut onnentoivotuksen,

ja sitte perästäpäin huomannut, ettei se ollutkaan hänelle aiottu; hän

heitti äkisti pois päiväkirjan ja juoksi huoneesen, luullen, että sata

silmää häneen katsoi ja että jokainen mäki häpeänpunan hänen

kasvoillansa. Hän tunsi itsensä kovasti rangaistuksi siitä, että

ensimmäisen kerran eläissään oli ollut turhamielinen. Nuot kauniit,

imartelevat lauseet eivät siis alkuansa olleet kirjoitut hänelle, vaan

ainoastaan vaalean-verevältä mustan verevälle siirretyt. Hän oli

harhaluulostaan täydellisesti parannettu.

Aurinko seisoi jo korkealla, kun toinen niistä ratsastajoista, jotka

olivat seuranneet jälkiä ja vihdoin tavanneet hänet siitä talosta

----'ssa, jonne hevonen oli hänet vienyt, palasi takaisin sillä

rauhoittavalla tiedolla, ettei nuorta herraa vähintäkään vaivaa, vaan

että hän päin vastoin on varsin hyvissä käsissä, kelpo kauniin rouvan

hoidon alaisena, joka ei salli nuoren herran palata takaisin, ennenkuin

on täydellisesti tointunut, ja joka pyytää hänen kunnioitettuja

vanhempiansa tulemaan luoksensa ja olemaan vierainansa siksi, kuin

nuori herra on jälleen entisiin voimiinsa tullut, sillä ratsastaminen

on häntä vähäisen voivuttanut.

Tästä tiedosta tointui Zsuzsi täti heti paikalla, nousi ylös, tuli

terveeksi ja antoi valjastaa hevoset. Hän ei edes odottanut suurusta,

vaan kun talon isäntä ilmestyi, kiitti hän tätä vieraanvaraisuudesta,

työnsi vastustamattomalla kiireellä miehensä ja Pétike'n, jonka posket

vielä olivat kääreissä, vaunuihin sekä käski kuskin ajaa täyttä laukkaa

----'iin. Kuskinlaudalla Marczin vieressä istui sanan-tuonut renki,

opastaaksensa heitä asianomaiseen paikkaan, silla hän oli matkalla

unhottanut rouvan nimen, mutta toivoi kuitenkin löytävänsä tämän

taloon.

Gábor setä pudisti sydämellisesti Menyhért herran kättä, joka pois

lähtiessään vaunuista huusi hänelle:

-- "Juttumme ei ole vielä päätetty, _liquidum est debitum_, ja jos ei

se muulla tavoin käy, ryhdymme _brachialiter_ ryöstöön".

Tätä katsoi Menyhért herra sangen hyväksi sukkeluudeksi ja nauroi sille

aika tavalla, noilla kauniilla korupuheilla tarkoittaen tuota jo

vanhastaan sovittua avioliittoa.

Koko talonväki seurasi lähteviä; siellä olivat myöskin nuot kaksi

tyttöä ja kaksi nuorta miestä. Linka oli silminnähtävästi huonolla

tuulella, kun sitä vastoin Liza ei voinut salata iloansa siitä, että

näki Gulyás'in herrasväen lähtevän.

-- "Neiti Lina näyttää kovin synkkämieliseltä", sanoi teaterillisen

suloisella äänellä Kálmán.

Lina ei voinut siihen vastausta antaa; hän vetäytyi syrjään, rupesi

puhumaan Károly'in kanssa ja meni sitte hänen kanssansa sisään.

Kálmán kääntyi hämmästyneenä Lizan puoleen, joka oli jäänyt ulos.

-- "Minkätähden neiti Linka on noin nyreissään?"

Liza ei paljon ajatellut, mitä siihen lausuisi, ja vastasi sen vuoksi

lapsellisella leikinteolla:

-- "No ettekö ymmärrä, että hän suree sitä, kun Gulyásilaiset

ryöstöllä?"

-- "Ketä? Vanhaa herraako?" kysyi Kálmán pelästyneenä.

Lizalla oli kahdentoista vuoden iällä niin terävä järki, niin viekkaat

silmät, kuin toisella neljänkymmenen-vuotiaalla ei ole. Kun Kálmán

pelästyneenä oli lausunut nämät sanat: "ketä? vanhaa herraako?" saattoi

se selvä hämmästys, joka näkyi hänen kasvoillaan, Lizaa siihen

ajatukseen, että saattaisi ehkä olla hyvä vahvistaa tuota erhetystä

Kálmán'issa, ja hän sanoi sentähden sangen vakavalla ja sääliväisellä

katsannolla Kálmán'ille, puoleksi kuiskaten:

-- "Tietysti, vanhaa Berkessyä, mutta älkää puhuko siitä kenellekään".

-- "Se on mahdotonta", virkkoi Kálmán hämillänsä, "pidetäänhän häntä

sangen rikkaana miehenä".

-- "Hja, monta miestä pidetään rikkaana, joka ei sitä ole", sanoi Liza,

olkapäitään kohauttaen, ja juoksi iloisesti hyräellen pois.

Kálmán käveli, käsivarret ristissä, kauan aikaa edes takaisin

käytävässä; hän oli suuresti hämmentynyt. Saattoiko hän arvata, että

kaksitoista-vuotias tyttölapsi itsestään keksisi tarua häntä

pettääksensä? Jos hän olisi kuullut tämän tarun joltakin vanhemmalta

ihmiseltä, olisi hän ennemmin voinut epäillä sen totuutta, mutta kuinka

saattaisi lapsi puhua semmoisia, jos hän ei olisi sitä läheisimmiltään

kuullut? Tässä on nyt pahemmassa kuin pulassa. Vanhaa Berkessyä

katsottiin sangen rikkaaksi, hän oli aina elänyt varsin komeasti, ja

vaaleissa oli hän ensimmäinen kulunkeja suorittamaan -- mutta entäs,

jos juuri tämä olisi syynä hänen häviöönsä? -- Tässä tapauksessa olisi

kuitenkin parempi palata takaisin Julian luokse; tämän maine on tosin

vähäisen epäiltävä, mutta hän on kumminkin kaunis, ja vaikkapa hän

onkin kevytmielinen ja tuhlaavainen, on hän sentään rikas. Yhteyttä

ei tule vaikeaksi uudestaan aloittaa. Takaisin palaaminen,

taitavasti näytäntöön pantu esiin-astunta, pahimmassa tapauksessa

itsemurha-komedia on taasen kaikki entiselleen asettava.

Kun nyt vaan olisi ollut hevonen, jolla saattaisi kotiin lähteä. Ehkä

Berkessy on niin kohtelias ja lähettää hänet kotia hevosellansa.

Tällä toiveella astui hän sisään huoneesen Gábor herran luokse,

joka siellä yksinänsä tupakoitsi Károly'in kanssa. Vanhus istui

iso-selkäisessä nojatuolissa, Károly seisoi hänen vieressään.

Kálmán astui esiin ja miettien itsekseen, mitä hän olisi sanova, jotta

vanha herra voisi ymmärtää, ettei hänen aikomuksensa enää ole naida

hänen tytärtänsä, jäi hän hetkeksi ääneti seisomaan, veti ylös

kaulustansa, pörrötti hiuksiansa joka haaralta ylöspäin ja katseli

tapansa mukaan korkeuteen.

Ja tässä olivat pahat henget taas hänen eteensä asettaneet peilin ja

hän unhotti taas itsensä ja lausui sanat: "hyvä herra", sekä kättä että

päätä liikuttaen, itsellensä.

Samassa hetkessä aloitti Gábor herra, tämän eriskummaisen asennon

huomattuansa, uudestaan eilistä jättiläisnaurua, jota Kálmán'in nyt

täytyi kokonaan itselleen omistaa. Hän punastui, hänen huulensa

vapisivat; hän joutui vallan raivoon.

Kesken suurinta hahatusta vaikeni yht'äkkiä vanha herra, ikäänkuin hän

äkisti olisi leikannut naurunsa poikki ja kysyi mitä vakavimmalla

katsannolla:

-- "Mitä herra orpanani haluaa?"

-- "Hyvä herra!" vastasi Kálmán, vimmasta tuskin sanaa suustansa

saaden. "Minä luulin teissä tapaavani sivistyneen ihmisen, joka oli

luopunut tuosta vanhan ajan käsityksestä, että runoilijoita katsotaan

muka naurettaviksi ihmisiksi".

Berkessy vastasi vakavasti ja tyvenesti:

-- "Minä en katso runoilijoita naurettaviksi ihmisiksi, hyvä herra, sen

todistavat huoneeni seinät, joilla kotimaisen kirjallisuutemme

etevinten miesten kuvat riippuvat; sen todistaa kirjastoni, josta ei

puutu yhtään arvokasta kirjallisuuden tuotetta; mutta naurettavana

pidän minä sitä äpärä-runoutta, joka siellä täällä puhkee esiin

hedelmäpuun varresta ja vaan viheriöitsee, mutta ei mitään kukkia

kasva. Minä kunnioitan ja pidän arvossa niitä suuria henkiä, jotka,

perinpohjaisilla tiedoilla ja loistavalla nerolla kutsumuksensa uralle

astuen, ovat kansamme kunniana ja ylpeytenä; mutta että pitäisin

jokaista ruokopilliä kanteleena, sitä en tosiaan tee. Todellista

runoilijaa, joka ajatuksillansa jalostuttaa sielujamme, kunnioitamme

etäälläkin, mutta sille, jota vaan sentähden nimitetään semmoiseksi,

että hän sepittää riimejä; jonka runottaret ovat tuttuja

kamarineitsyitä, joiden kautta helposti saattaa tyhjänpäiväisiä

rakkauden-ilmoituksia kokemattomain tyttöjen käteen soittaa; joka

kaikkialla tahtoo käytöksellänsä antaa meidän tietää virastansa, --

sille saatamme korkeintaan hymyillä, ja jos luonto minun hymylleni on

antanut vähän kovemman äänen, ei se ole minun vikani. Sillä meidän

kesken sanottuna, rakas Kálmán orpanani, teistä löytyy sangen vähän

edellisiä ominaisuuksia, mutta sitä enemmän jälkimmäisiä. Teidän ei

tarvitse panna pahaksenne tätä puhetta minulta, vanhalta mieheltä".

Kálmán ei kaikista tähän asti ilmestyneistä sanakirjoista löytänyt

semmoisia sanoja, joilla olisi voinut tähän puhutteluun vastata. Te

saatatte jollekulle sanoa, että hän on varastanut hopealusikoita, se ei

ole mitään siihen verraten, kun jollekin sanotaan, että hän on huono

runoilija.

-- "Hyvä herra, jos en muistaisi, että olen teidän talossanne..."

-- "Se älköön teitä vähintäkään estäkö. Minun luonani on vieras

herrana".

-- "Semmoinen loukkaus on pestävä pois verelläni", huusi Kálmán

raivoissaan; hän ei vielä uskaltanut sanoa: "toisen verellä".

-- "Minä en ole parran-ajaja", vastasi siihen vanha herra tyvenellä

ivalla.

Károly astui vihdoin väliin, tarttui Kálmán'in käsivarteen ja kuiskasi

hänen korvaansa:

-- "Kumppani, etkö huomaa, mitä naurettavaa roolia sinä näytät

lörpötyksilläsi vanhaa miestä kohtaan".

-- "Miks'ei hänellä ole poikaa, jotta voisin häneltä saada hyvitystä?"

-- "Ole huoleti, jos et muuta halua; minä olen hänen poikansa, sillä

minä nain hänen tyttärensä ja annan sinulle sitä hyvitystä, jota

vaadit, mutta älkäämme nastako melua asiasta. Sinä epäilemättä tahdot

lähteä kotia, minä valjastutan hevoset, ja ----'ssa päätämme ystäviemme

kanssa asian".

Gábor herra ei kuullut, mitä molemmat nuoret herrat puhuivat, eikä

voinut siitä tietoa saadakaan, sillä Károly väitti, että vaan oli ollut

puhe kotiin-lähdöstä ja että, koska hänen muutenkin täytyy matkustaa

----'iin, hän ottaa mukaansa Kálmán'in. Tämä rauhoittikin vanhusta ja

heti sen jälleen näemme molempien nuorten miesten lähtevän pois.

Sillä tavoin soittivat siis kaikki kolme kosijaa pois talosta yhtä

haavaa, niinkuin olivat tulleetkin, ja epätietoista on, palaako enää

yksikään heistä takaisin.