IV.

Herra Gábor Berkessy setäni oli noin kuudenkymmenen iällä oleva nuori

mies, jonka hiukset ja viikset jo olivat lumivalkeat, mutta jonka sielu

oli jäänyt niin nuoreksi kuin jos hän vasta olisi kolmenkymmenen vuoden

vanha. Hän oli seura-elämän henkenä; aina leikillinen ketäkään

loukkaamatta; hänen tarinansa olivat kuuluisat koko ympäristössä, ja jos

hän aterian loppupuolella toi esiin pari semmoista, sai hän kaikki

ihmiset koko seurassa semmoiseen nauruun purskahtamaan, että he olivat

tuolilta kaatua, joka on verrattoman hyvä asia pitkän syömingin

jälkeen. Jos hän sitte itsekin rupesi nauramaan, saattoi koko kaupunki

kuulla sen, sillä tätä ukkosenjylinän tapaista naurua voisi verrata

ainoastaan jalopeuran nauruun, jos sen olisi tapa nauraa. Kun

Szeged'issä oli näyttelijöitä ja hän sattui näkemään jotakin

hullunkurista näytelmäkappaletta, tapahtui usein, että näytäntöä täytyi

keskeyttää hänen tähtensä. Alussa nauroi hän vaan verkalleen: -- ha!

haha! -- haha! piti nenäliinan suunsa edessä, koetti näyttää

yksivakaiselta, oli yskivinään, kunnes hän vihdoin, ikäänkuin pommi

olisi räjähtänyt rikki hänessä, purskahti hirveään hohotukseen:

hahhahhahhaha!!! Kyynelet juoksivat pitkin hänen poskiaan. Hän löi

nyrkkejään edessään olevaan penkkiin, tömisti lattiaa, veti puoleensa

katselijain huomion ja nämät taas näyttelijäin, niin että kun joku

näyttelijä kuuli ensimmäisen "ha'n", riensi hän lausumaan sanottavansa,

sillä sittemmin ei tullut kysymykseenkään, että hän enään olisi saanut

suunvuoroa.

Että minä näin paljon puhun Gábor Berkessy setäni nauruntaidosta, tulee

siitä, että se mielestäni ei ainoastaan ole todistuksena hyvistä

keuhkoista, vaan myöskin hyvästä sydämestä, ja tästä olikin tuo kunnon

mies tunnettu koko ympäristössä. Koko hänen ulkomuotonsa kuvasi

tarkasti hänen luonnettansa: nuot ystävälliset, pyöreät kasvot; nuot

iloiset silmät; nuot liikkuvat, tuuheat, valkoiset kulmakarvat; tuo

punainen, täysihampahinen suu; nuot valkoiset viikset punaisilla

kasvoilla, ikäänkuin olisi lunta ruusunlehdille satanut, ja tuo

silminnähtävä, jokaisessa kasvonmurteessa ilmestyvä sydämen hyvyys

antoivat hänelle niin luottamusta herättävän katsannon, että oli

mahdotonta olla hänen seurassaan viihtymättä, ja jos istui häntä

vastapäätä, rohkaisi jouluteinikin mieltänsä.

Tämä hyvä herra oli kolmenkymmenen vuoden iällä naimisiin mennessään.

Hänellä oli hyvä, lempeä puoliso, jonka kanssa hän eli kaksitoista

vuotta erinomaisen onnellisessa avioliitossa, jossa heille ei

kuitenkaan syntynyt mitään lasta. Vasta silloin, kun he eivät enää sitä

odottaneet, ilmestyi tuo myöhästynyt siunaus pienen tyttösen muodossa.

Onnellinen pariskunta tuli tästä kahta onnellisemmaksi. Pikku

Linácska'sta[18] tuli heidän ilonsa, silmäteränsä, toivonsa,

ylpeytensä, heidän molempien. He osoittivat hänelle ylenmäärin

rakkautta, hellyyttä, hyväilyä; kysyivät kaikissa hänen mieltään,

hemmoittelivat häntä, pukivat hänet koreihin vaatteisin, riensivät

täyttämään hänen toivomuksiansa, mutta -- kummallinen luonnon

sattumus! -- tuo ainoa lapsi ei turmeltunut kaikesta tästä hellästä

hemmoittelusta, vaan pikemmin teki se hänet vielä lempeämmäksi,

suloisemmaksi. Äiti saattoi yhdellä silmäyksellä ohjata häntä, eikä hän

tuntenut suurempaa iloa, kuin tehdä vanhempiensa mieliksi. Häneen

tuhlattu hellyys ja rakkaus löysi hedelmällisen maan hänen sydämessään,

joka maksoi kaikki moninkertaisesti takaisin, aivan päin vastoin kuin

useimmat muut hellitellyt luonteet, jotka tavallisesti ovat etikan

kaltaisia, joka tulee sitä happamemmaksi, jota enemmän sokeria siihen

sekoitetaan.

Tuskin kymmenen vuoden iällä kadotti hän äitinsä, joka on onnettomin

kohtaus, mikä nuorta tyttöä saattaa kohdata, sillä isän huolenpito ei

koskaan korvaa äidin hellyyttä; paljon jääpi isältä huomaamatta,

valvomatta, jota äidin tarkkaava silmä ei laiminlyö. Mutta tämä kohtaus

ei muuttanut Linaa toisenlaiseksi, hän tuli vaan vakaisemmaksi sen

jälkeen. Taloudelliset toimet vieritettiin nyt vähitellen hänen

hartioilleen, ja nämät ovat nuorten naisten luotettavin vartija. Ne

antavat hänelle työtä, kääntävät häntä yksivakaisuuteen, opettavat

häntä itseänsä kunnioittamaan, hävittävät teeskentelyn,

ulkokultaisuuden ja tämä viepi elämään.

Pienestä tytöstä oli kasvanut solakka neito. Hänen hyvyydestään ja

suloisuudestaan puhuttiin kaikkialla; se myöskin hyvin tiedettiin, että

hänen isänsä oli jotensakin varakas, niinkuin sitä näyttää todistavan

sekin seikka että, niinkuin jo tiedämme, kolme kosijaa yhtä haavaa oli

matkalla Gábor Berkessy sedän luokse.

Vihdoin täytyy minun ilmoittaa, että tämän hyvän, suloisen, lempeän

tytön ulkomuoto ei ollut semmoinen, jota runollisen kielen on tapa

kauniiksi nimittää.

Nuot herrat runoilijat ovat todellakin sangen epäkohteliaita maailmaa

kohtaan. Heidän mielestään on ainoastaan sillä, joka on täydellinen

kaunotar, oikeus tulla onnelliseksi, mutta kaikki ne naiset, joiden

kasvoja ei käy ruusuihin ja liljoihin vertaaminen, eivät ole syntyneet

muun vuoksi, kuin tullaksensa petetyiksi taikka lisäkaluna rahojensa

kanssa pois annetuiksi; ilman rahatta niitä ei muka voi romaneissa

käyttää.

Mutta elämä todistaa tämän vääräksi: perheellisen onnen näemme

kukoistavan semmoisissakin kodeissa, joissa naisia ei kuvata

kalentereihin, ja rakkaus, tuo hellä, runollinen henki, etsii

nöyriä, vaatimattomia olentoja, levittäen suloutta, hempeyttä,

haaveksivaisuutta niille kasvoille, joita luonto ei ole tehnyt

maalarien malleiksi ja joista, jos sitä täytyisi selittää, tuskin voisi

sanoa, mikä niissä on niin viehättävää. Jos he liikkumatta seisovat

edessämme, käännymme kylmällä välinpitämättömyydellä pois heistä,

mutta kun he ryhtyvät puheisin, kun hymyilevä, viehkeä, lempeä,

myötätuntoinen mielen-ilmaus kuvautuu heidän kasvoillansa, syntyy

meissä omituinen viehätys; kasvot, jotka luonto oli jättänyt kalpeiksi,

huulet, silmät saavat jotakin uutta suloa, sielu osoittaa voimansa

ruumiin ylitse, peittäen tämän vaillinaisuudet ja loihtien kauniiksi

mitä ei sitä ollut -- mutta tätä havaitaksensa tarvitaan myöskin

sielua.

Linka'kin oli niitä naisolentoja, joita luonto ei ollut ulkonaisella

ihanuudella varustanut. Kaikeksi onneksi ei luonto salli kenenkään

tulla siihen itsetuntoon, että uskoisi olevansa ruma. Se olisi suuri

onnettomuus ja saattaisi tehdä ihmisen sangen huonoksi. Tuskin löytynee

niin hyväsydämistä ihmistä, ettei hän peiliin katsoessaan tietäisi

itsessään löytää jotakin, joka tekee hänen kasvonsa miellyttäväksi ja

jonka muutkin, häntä kauemman aikaa tarkastettuaan, voivat huomata.

Nämät mietteet eivät tosin ensinkään pidä yhtä klassillisten käsitysten

kanssa, ja kaunotiede varmaankin kauhistuu sitä väitettä, että sekin,

joka ei ole kaunis, voi tulla runouden esineeksi, mutta mitä sen tekee,

että ihminen on niin paljon lisääntynyt maan päällä, jotta hän

kirjavain kansakuntain joukossa on kokonansa menettänyt olympillisen

yhdenmuotoisuuden, että neekerin ja lappalaisen mielestä hänen

vertaisensa on kaunis, ja että vielä löytyy semmoisiakin uskalikkoja,

jotka väittävät, että henkikin voipi olla kaunis.

Kaikesta tästä puheesta et saa ikävystyä, arvoisa lukijani, sillä

tiedäthän sen hyvin, että olemme tulleet tänne kosio-matkalle, ja

sentähden täytyy sinun kärsivällisesti kuulla ja nähdä kaikki, jottet

turhaan olisi itseäsi tänne vaivannut.

Aamu on juuri koittamaisillaan, kellonääni kuuluu kylässä. Nousevan

auringon ensimmäiset säteet lankeevat talon akkunoille ja viheriät

varjostimet vedetään yksi toisensa perästä ylös; ainoastaan kaksi pysyy

alhaalla, niitten takana nukkuu vielä vanha herra. Raitis aamu-ilma

täyttää huoneet, jotka jo ovat siivotut niinkuin niissä olevat vanhat,

arvossa pidettävät huonekalutkin. Vastapäätä akkunoita seisoo iso

kenkki lakeeratuilla, koristetuilla ovilla, joitten pylväitä kannattaa

kullatut enkelit; sen sisässä on posliineja ja hiotuita laseja, niitten

joukossa sekin, josta veikkomme isoäiti siitä ajasta alkaen, jolloin

hän oli ollut morsiamena, kahdeksankymmenenteen toiseen ikävuoteensa

asti oli juonut. Hellä huolenpito, joka on säilyttänyt lasia

kahdeksaankymmeneen kahteen vuoteen asti, edes korvia rikki lyömättä!

Sen vieressä seisoo korkea kaappi kirsikkapuusta, kolmellakymmenellä

kahdella ulos vedettävällä laatikolla, jossa kussakin oli pronssinen,

rengasta suussaan pitävä jalopeuran-pää; tämän taideteoksen oli eräs

skythalainen nikkari tehnyt. Kummallakin puolella seisoi kaksi

esiripulla varustettua sänkyä, joitten varjostimiin oli sangen sievästi

painettu peuran-jahdin kuva. Noilla yhteen läjätyillä patjoilla ja

tyynyillä ei kukaan makaa, mutta siitä huolimatta viedään ne joka

iltapäivä, kun aurinko paistaa, portaille tuulettumaan. Molempien

akkunain välissä seisoo vanha peili, jonka raami oli koristettu

peililasin palasilla; sen alla on musta nahkasohva, jota käy irti

ottaminen, ja tämän yläpuolella seinässä immortelli-kukista tehty

seppele, joka lienee ainakin puolen vuosisadan vanha. Toisessa nurkassa

on pähkinäpuu-kaapissa iso seinäkello, jonka naksutus harvoin herkeää,

sillä ei mene ainoatakaan päivää, jona sitä ei tarkasti vedettäisi

ylös; toisessa nurkassa taas seisoo korkea rukki, jota isoäidin

entisaikoina oli tapa kehrätä ja jota siitä asti on pidetty semmoisessa

kunniassa, ettei sittemmin kukaan ole sitä käyttänyt.

Tämä oli toinen huone.

Vielä täytyy sinun, arvoisa kosija, tietää sekin, että kenkin

ala-osastossa on hopeiset pöytäkalut neljällekymmenelle kahdeksalle

hengelle, vaikk'eivät ne näy, ja että kaapin laatikot ovat täpö täynnä

lumivalkeita pöytä- ja käsiliinoja; niillä voisi varustaa kokonaisen

ravintolan-pidon.

Menkäämme nyt toiseen huoneesen.

Tämä on uusimman muodin mukaan huonekaluilla varustettu. Gábor herra

oli eräänä nimipäivänä ihastuttanut tytärtänsä sillä, että hän tämän

tietämättä oli hankkinut huoneesen uuden-aikaiset huonekalut: mukavia

nojatuoleja ja pehmeitä sohvia, joihin myöhemmin tuli lisäksi pianokin;

peräpuolella seisoi lasinen sifonieri, täynnä nimi- ja muina

juhlapäivinä saatuja sieviä korukaluja. Kirjaellut matot olivat kaikki

talon tyttären omaa tekoa, jolla sen ohessa, että hän piti taloutta

erinomaisessa järjestyksessä, oli aikaa hienoihin käsitöihinkin, siten

että hän jakoi tuntinsa niin, ettei yksi asia estänyt toista.

Pieneltä ompelupöydältä ei puuttunut kirjallisuuden uusimpia

tuotteitakaan, ja kauniisti toinen toisensa viereen laskettuina saattoi

siinä nähdä "Athenaeum'in" ynnä "Regélö'n" (Kertoilijan) ja

"Honnüvész'in" (Kotimaan taiteilijan) kanssa, jotka siihen aikaan

edustivat Unkarin aikakautista kaunokirjallisuutta.

Tästä salista tuli Linan makuukamariin, neitsyeelliseen pieneen

turvapaikkaan valoisilla akkunoilla puutarhaan päin, josta suuret

ruusupuut kurkistivat sisään; seinällä olevassa vaskihäkissä hypähtelee

kanari-lintu, höyheniään kynien, joka hallitsijattarensa äänen kuultuaan

rupee laulamaan, niin että sen pikku sydän on haljeta. Erinomainen

siisteys ja järjestys vallitsee kaikkialla; akkunan-varjostimissa ei ole

vähintäkään rypistystä; esiin jätetyitä kapineita tahi huolettomasti

heitetyitä vaatteita ei voi missään havaita; tuolit, pöydät eivät seiso

tiellä; ompelupöydältä ei riipu lankoja, nauhoja; pesty lattia on niin

valkoinen kuin vehnäjauho, ilman mitään öljypilkkua tahi likaisen jalan

jälkeä; ainoastansa kanari-lintu rohkenee silloin tällöin ripottaa

ympärilleen hampunsiemeniä, joita sitte hänen hallitsijattarensa,

huoneesen tultuansa, heti kokoilee ylös.

Salin vastapäinen ovi viepi erääsen perähuoneesen, josta pääsee vanhan

herran makuukamariin; älkäämme tehkö mitään kolinaa, sillä hän nukkuu

vielä. Rakennuksen toisessa päässä ovat vierashuoneet, kyökki,

ruokakammio ja palvelusväen tupa; sitä pitkin käypi nelikulmaisilla

pilareilla varustettu, katettu käytävä, jossa on penkkejä. Tässä on

tuttavien, naapurien, ystävien ja sukulaisten tapa tupakoita; siinä on

varjoa auringonpaisteelta ja kuivaa sade-ilmalla.

Aurinko alkaa paistaa puitten välistä. Pihalla on vilkas elämä:

leikkuuväki valmistaa itseään pellolle; iloiset, ruskeat tytöt

pakinoivat veitikkamaisten nuorten miesten kanssa; vanha renki, viikset

ulospäin kierrettyinä, ajaa pitkäsarvisia härkiä kaivolle juomaan hänen

painaessa alas kolisevaa sanko-tankoa, viheltelee nuori renki vaunujen

vieressä niin kimakasti, kuin koko maailma olisi hänen omansa.

Portailla harjaa hajdú suurella innolla yhtä paria hopeakannuksilla

varustettuja saappaita, joita hän yrittää saamaan niin kiiltäviksi,

että se, joka vetää ne jalkaansa, saattaisi vaikka ajaa partansa

niitten kiillossa. Avatusta kyökin ovesta tuntuu hyvä, tuore ruoanhaju.

Vihdoin astuu talon nuori neiti ulos käytävään. Hänen poskensa ovat

tavallista punaisemmat, sillä hän on seisonut valkean ääressä; päähänsä

on hän sitonut pienen, valkoisen liinan, joka varjoo hänen kasvojansa.

Hän tulee pihalle ja jakelee leikkuumiehille leipää ja viinaa; sitä ei

hän tee säästäväisyydestä, vaan päinvastoin sen vuoksi, jotta jokainen

saisi tarpeeksi. Nuoria tyttöjä varten taas, jotka eivät vielä tunne

paloviinan siunausta, on hän keittänyt lämmintä soppaa, jott'ei heidän

tarvitsisi nälkäisinä työhön mennä; hän ei herkeä toimistaan ennenkuin

on tullut vakuutetuksi, että kaikki ovat hänen antimistaan osallisiksi

tulleet. Leikkuuväki lähtee iloisella mielellä matkaan; härkien

kellot, vanhan rengin ruoska ja nuoren rengin vihellys kuuluvat yhä

kauempana. Nyt rientää siipikarjan parvi esiin ja hypähtää isolle

myllynkivi-pöydälle pähkinäpuun alla, jonka ääressä työväki suurusti,

ylijääneitä murusia naukkimaan, keskenänsä riidellen, kunnes nuori

emäntä, ohrakori kädessä, uudestaan ilmestyy ja huutaa lintuja

luoksensa oppimallansa kansan-kielimurteella.

Nyt on taas kyökki-toimista huolta pitäminen. Kahvin polttaminen on

nuoren neiden asia, sillä jos hän uskoo sen muille, tulevat kahvinpavut

joko epätasaisesti taikka liian paljon poltetuiksi, joka antaa juomalle

pahan maun. Rauta-arinoita ei siihen aikaan vielä tunnettu; kaikki oli

keitettävä liekillä ja hiilillä, ja kyökki-piian täytyi pitää tarkkaa

huolta siitä, ettei liekki laskeutuisi pannuihin tahi niihin lentäisi

tuhkaa. Paljon vaivaa meni kyökin pitämiseen niin puhtaana, kuin tämä

oli.

Hajdú kattaa sillä välin pöydän perähuoneessa, jolloin kahvelien ja

lautasten helinä herättää vanhan herran ja ilmoittaa, että on kahvin

aika. Hetken kuluttua avaa tämä oven ja astuu ulos täydessä

kansallispuvussa, kannussaappaat jalassa, lyhyt viitta niskalle

heitetty, paksut leikatut hiukset paljaina, täytetty piippu suussa.

Hajdú toivottaa onnellista hyvää huomenta, kolme haukottelevaa

vinttikoiraa ojentavat itsensä pöydän alla ja hyppäävät ystävällisellä

liikunnolla vanhan herran kaulaan, joka tyvenellä mielellä menee ulos

kyökkiin piippuansa sytyttämään, hyvin tietäen, että hän siellä tapaa

tytön. Linkalla ovat juuri molemmat kädet täynnä pannuja ja vateja,

joita hän ei saata laskea pois; isän nähtyään lausuu hän sentähden mitä

lempeimmällä, sointuvalla äänellä:

-- "Hyvää huomenta, rakas isä kultani; ole hyvä, isäseni, ja ojenna

tänne kätesi".

"Miksi niin?" kysyi vanha herra, mutta ojensi kuitenkin kätensä.

Ainoastaan sentähden, että tyttö saattaisi kumartua ja suudella sitä,

kosk'eivät hänen omat kätensä olleet vapaat.

Vanha herra taputti tyttärensä poskia ja haki sitte hiilenpalasen, joka

kiilsi kuin nuorikon silmät; tähän tarttui hän kaksin sormin, pudisteli

sitä kämmenessään ja pisti sen sitte piipunpesän suuhun, painaen sitä

peukalonkynnellään tupakkaa vastaan.

Suuruspöydässä panee Linka sokeria vanhan herran kuppiin, joka

mielellään juopi makeata kahvia; tyttö tietää jo säntilleen, kuinka

väkeväksi ja mustaksi kahvi on keitettävä, josta Gábor herra onkin

tullut niin pilatuksi, ettei hän vieraassa pöydässä saata juoda kahvia.

Meidän täytyy esittää nuorta emäntää vielä yhdessä tilassa. Me olemme

nähneet hänen kamarinsa, hänen kyökkinsä; nyt täytyy meidän vielä nähdä

hänen toruvan. Sillä kelpo emännän täytyy välttämättömästi torua;

suuressa taloudessa on paljon vaivaa, ja virhetöitä siksensä jättäminen

on suurin virhe. Mutta siinäpä juuri kysytään taitoa, että osaa torua

lempeydellä, arvollisuudella, niin ettei torujaa vihata eikä naureta.

Älkäämme vaatiko Linuskalta, että hän jo osaisi tällä tavoin torua; hän

herätti säännöllisesti ilomielisyyttä, jotakuta moittiessaan. Hän joi

juuri kahviansa kupista, joka oli suuremmanpuolisen pähkinänkuoren

kokoinen, kun hän yht'äkkiä kuuli suuren kiljunnan kyökistä, ikäänkuin

joku löisi koiraa.

Hah! Heti paikalla laski hän kuppinsa pöydälle ja riensi ulos.

-- "Kuka tekee koiralle pahaa?" kysyi hän kyyhkyis-vihasta vapisevalla

äänellä.

Kaikki palkolliset nauroivat ääneen; hajdú koetti hillitä itseään ja

vastasi:

-- "Pääsky hyppäsi tulisijalle".

-- "Tarvitseeko sentähden heti lyödä, rääkätä eläin raukkaa? Sille se

tekee yhtä kipeää, kuin teille itselle; olisiko se teille mieluista,

jos teitä heti lyötäisiin, kun liettä lähestytte?"

-- "Mutta eihän kukaan koiraa lyönyt, vaan se pisti päänsä

maitoruukkuun eikä voi nyt saada sitä ulos siitä; sen vuoksi se

kiljuu".

-- "Niin, sentähden, että itse olette huolimattomia, -- tule tänne,

Pääsky koirani; -- teidän ei olisi pitänyt jättää ruukkua tulisijalle

-- tule, pikku koira parkani, nämät pahat ihmiset ovat kiusanneet

sinua". Hänen täytyi rikkoa ruukku, vapauttaaksensa koiran päätä.

-- "Saattaisi uskoa, että ruukku on syyllinen, eikä koira", ilkasteli

hajdú.

-- "Niin, enhän voi jättää häntä tukehtumaan ruukun tähden".

Tämän jälleen palasi hän isänsä luokse, kertoen loistavilla kasvoilla:

-- "Nyt olen antanut heille oikein aika tavalla toria".

Juuri kuin suuruspöydästä oli noustu, palasi kaupunkiin lähetetty

viikko-viesti kotia, tuoden kainalossaan kaikenlaisia sanomalehtiä,

joita hän oli postista saanut. Vanha herra otti itseänsä varten

_Jelenkor'in_ (Nyky-ajan); Linka sai _Regélö'n_.

Sillä välin kuin vanha herra suurella tarkkuudella seurasi Esparteroa

ja Zummalacarreguyta, tahtoi Linka heittää pikaisen silmäyksen

_Regélö'n_ viattomiin palstoihin, sillä vasta illalla oli hänellä aikaa

sitä tarkemmin lukea, mutta avatessaan ensimmäisen sivun, pisti hänen

silmiinsä eräs sonetti päällekirjoituksella: "Lina B----ssylle".

Joutuisasti taittoi hän lehden taas kokoon, ikäänkuin olisi katsahtanut

johonkin sielua saastuttavaan kirjaan, ja teki sen semmoisella

rapinalla, että vanha herra, joka juuri seisoi tykkien edessä eräässä

aloitettavassa meritappelussa, kysäsi:

-- "Mikä on?"

-- "Ei mikään", vastasi tyttö, vuoroin vaalistuen ja punastuen, "Lehti

oli vaan pudota kädestäni".

Hän ei valhetellut, se oli todellakin hänen kädestään putoomaisillaan.

Gábor pudisti päätään ja riensi lukemistansa jatkamaan, jottei hänen

tietämättänsä sillaikaa ammuttaisi joitakuita laivoja mäsäksi.

Lina taittoi tehden neljään viiteen osaan, pisti sen pienen esiliinansa

taskuun, puikahti huomaamatta ulos huoneesta, otti pienen vesikannunsa,

meni sen kanssa puutarhaan ja rupesi kukkiansa kastelemaan. Hän päätti

juhlallisesti, ettei ainoastaan olisi lehteä lukematta, vaan vieläpä

kätkisikin sen niin, ettei kukaan sitä koskaan löytäisi. Tällä

vakavalla päätöksellä kastoi hän neilikoitaan ja orvonkukkiaan,

lakkaamatta mietiskellen, mihinkä sopivaan paikkaan saattaisi

sanomalehden kätkeä, sillä sen polttamiseen olisi sentään tarvittu

kovin armotonta sydäntä. Tullessaan kasvihuoneen eteen juohtui vihdoin

hänen mieleensä, että siellä sisällä oli isoja kaktus-ruukkuja, joita

ei koskaan sijaltansa siirretty; yhden semmoisen alle tahtoi hän kätkeä

lehden; ja tällä päätöksellä astui hän kasvihuoneesen.

Siellä katseli hän ympärilleen ja huomasi olevansa yksinään.

Yksinäisyys on kaiken heikkouden kummi; otettuansa lehden esiin

taskustaan, ei hän voinut hillitä itseään siihen vielä kerran

katsomasta -- eihän täällä kukaan näe, vaikkapa punastuisikin -- ja

ikäänkuin hän teki jonkun häpeällisen työn, avasi hän vapisevalla

kädellä sanomalehden ja luki sykkivällä sydämellä hänelle kirjoitetun

runon.

Se oli sitä laatua, jolla parikymmentä vuotta takaisin nuorta

kirjallisuuttamme (sillä meillä on aina ollut "nuori kirjallisuus",

joka ei koskaan joutunut vanhuuden ikään) rikastutettiin; pöyhkeilevä

innostus, pilventakainen haaveksiminen, äitelä hiukuminen, koreat sanat

olivat siihen aikaan suosiossa. Niistä oli kumminkin se hyvä, että jos

ei niissä ollutkaan tunteita, ne eivät myöskään houkutelleet

intohimoihin.

Lina luki punastuen sonetin rivejä. Hän sai niistä tietää olevansa

Jumalan ihanin enkeli ja että löytyy ruusunurmi, jonka lumoavilla

sävelillä haaveksimiseen, ja hänen korppimustain hiustensa yöpimeässä

onnellisen kääriliinansa löytämiseen -- sekä taas hänen tummain

silmäinsä mustista auringonsäteistä uuteen onnen-aamuruskoiseen

autuudenvaloon ylösnousemiseen on suuri halu allekirjoittajalla, jona

seisoi: "Kálmán S--s Ez--'tä".

Lina tunsi jo tämän nuoren miehen; hän oli monta kertaa kohdannut hänet

Cz----'ssä komitatikokouksissa.

Sonetin luettuansa, ei se hänestä enää ollut niin hirvittävä, tietysti

sen runollista puolta lukuun ottamatta.

Tällä hetkellä kuuli hän äkisti nimeänsä huudettavan puutarhan

portista:

-- "Neiti Lina!"

Pelästyneenä kätki hän sanomalehden uudestaan esiliinansa taskuun ja

astui kalpeilla kasvoilla, ikäänkuin häntä olisi tavattu jossakin

pahanteossa, ulos kasvihuoneesta.

-- "On tullut vieraita, rientäkää!" huusi häntä hakemaan lähetetty

palvelustyttö.

Vieraat olivat silloin jo astuneet sisään, ainoastaan tuo vanha arkki

seisoi vielä pihalla, kolme surkeaa hevosta edessä, joita Marczi

par'aikaa riisui valjaista.

Tästä me siis tiedämme, kutka olivat tulleet.

Lina kiiruhti huoneesen, heitti päästään liinan, jonka hän oli siihen

sitonut auringonsäteitä vastaan, silitti kädellään hiuksiansa, ja

kuullessaan, että eräässä huoneessa neljä ihmistä puhui yhtä haavaa

iloisella äänellä, astui hän siihen sisään.

Aivan oikein, siellä ne olivat.

Leppeä maalaisherra, valtaa pitävä rouva, pitkäsäärinen tomppeli ja tuo

rakastettava pikku mukula.

He olivat viettäneet yötä naapurikylässä ja vasta aamulla varhain

lähteneet liikkeelle, joka tapahtui kahdesta syystä: jotta hevoset

saattaisivat levähtää, sitte täyttä laukkaa nelistääksensä pihaan, ja

jotta jokainen voisi pukeutua juhlavaatteisin, joissa he nyt

ilmestyivätkin. Tuo kunnon rouva oli koristettu suurella

keltaisenvihriällä päähineellä, jonka taivaankaaren väriset nauhat

ympäröitsivät päätä samalla tapaa kuin almanakassa kuvataan aurinkoa;

hänellä oli yllä vaaleanvihriä hame, jonka sen ajan muodin mukaan

täytyi olla niin lyhyt, että sen alta näkyi alushameen kirjavata

kämmenen leveydeltä; vyötin istui melkein olkapäiden alla, suurella

pronssi-soljella kiinnitettynä, ja kaulassa oli korea hopeanvärinen

silkkihuivi punaisilla kukilla.

Menyhért herra oli ajanut partansa puhtaaksi ja kammannut hiuksensa

sirosti ylöspäin; hänen paidankauluksensa olisi mielellään seisonut

pystyssä, mutta kun se ei ollut tärkätty, täytyi sen tyytyä paljaasen

hyvään aikomukseen; hänen liivinsä oli valkoisesta nyppykankaasta,

joka jo oli vähän kellastunut; rypytetyt mansetit pistivät puoleksi

ulos takinhihasta ja hänen sivutaskussaan ilmaisi itsensä hirveän iso

kello, osaksi kokonsa, osaksi niin kovan napsutuksensa kautta, että se

näytti tahtovan ottaa osaa keskusteluun; se oli sidottu kauniisen

mustaan nyöriin, jota täytyi pitää kaulan ympäri, niinkuin jotakin

miekan-kanniketta. Vihriäisen dolmány'in sijasta oli hänellä ahdas,

tupakan-värinen takki, pitkillä ja kapeilla liepeillä, jotka ulottuivat

melkein maahan asti, ja unkarilaisten housujen sijaan oli hän vetänyt

jalkoihinsa keltaiset nankkini-pantalongit, jotka ylhäältä olivat

sangen leveät, alhaalta sangen kapeat. Kaikkia näitä täydensi korkea

silinteri-hattu, joka nyt oli asetettu pöydälle ihmeteltäväksi.

Sándor orpanamme oli puettu lakioppilaan atillaan[19] ja

vaaleanpunaiseen sametti-liiviin. Hänestä saattoi muuten nähdä,

kuinka hän tunsi itsensä aivan toiseksi ihmiseksi atilla-dolmány'issa,

kuin sortuutissa; sortuutti teki hänet aivan alakuloiseksi,

nöyräksi, ujoksi, kun sitä vastoin atilla täytti hänen sydämensä

itseluottamuksella ja rohkeudella. Nyt hän ei piileskellyt uunin

vieressä, ei suudellut hajdún kättä, vaan yritti päinvastoin pitämään

tätä alamaisenaan ja sanoi kaikkia, heitä puhutellessaan, kuomaksi.

Tämäkin on luonteen omituisuus nulikkavuosista: jos semmoinen ärmätti

on kuluneessa takissa, karttaa hän sinua, jottei olisi pakoitettu sinua

tervehtimään, mutta jos hän on vetänyt yllensä uuden takin; syöksähtää

hän vastaasi ja odottaa, että sinä häntä tervehtäisit.

Olipa vihdoin pikku kadettikin joutunut muutoksen alaiseksi; hän oli

nyt pesty ja sileäksi harjattu, ja useammat korvapuustit olivat tehneet

hänet säveäksi. Viimeisessä pysäyspaikassa oli hän jo ennakolta saanut

hyvän selkäsaunan, jottei hän vierastalossa käyttäisi itseään pahasti;

hän itki koko matkan, mutta kaikeksi onneksi väsyi hän siihen ja pysyi

nyt alallaan.

Kun Lina astui sisään huoneesen, hypähti Zsuzsi täti heti ylös, juoksi

häntä vastaan, suuteli häntä kaikin puolin, niin että hänen päähineensä

joutui aivan kallelleen, ja vei riemusta loistavilla kasvoilla ujosti

punastuvan tytön muitten perheenjäsenten luoksi.

-- "No, sinä veitikka!" lausui hän, Sándor orpanamme puoleen kääntyen,

hellällä äidillisellä suoruudella, "emmekö ole valinneet sinulle kelpo

tyttöä, he? Sinä paholaisen sikiö et ansaitsisi, että noin kelpo tyttö

sinun puoleesi katsoo".

Sándor veikkomme katseli Linaa vastahakoisella hymyllä, ikäänkuin olisi

ajatellut, että hän kuitenkin oli luullut tyttöä paljon kauniimmaksi,

ennenkuin hänet näki. Mutta sekin on mahdollista, että hänen saappaansa

olivat liiaksi ahtaat ja että hänen sen vuoksi oli vaikea nousta ylös

tuolilta.

Linka hämmästyi ensi aluksi tästä sydämellisestä johdannosta, sitte

pakeni hän häveliäästi punastuen isänsä viereen, ikäänkuin huutaaksensa

häntä puolustuksekseen näin odottamatonta ryntäystä vastaan. Tämän

huomattuansa tarttui vanha herra, niinkuin virressä veisataan,

"kilpeen" ja rupesi keihäisille ryntääjiä vastaan.

-- "Mutta te ette niin helposti ryöstä tytärtäni minulta, rouva

orpanani!"

-- "Me viemme hänet tosiaankin pois, taikka jätämme poikamme tänne

herra orpanani luokse".

-- "Hyvä, minä en pidä sillä väliä, minä otan molemmat. He tulevat

minun pojikseni. Minä suostun".

Pikku Péter pelästyi näistä sanoista kovasti, juoksi isänsä polvien

väliin, tarttui molemmin käsin hänen sääriinsä kiinni ja rupesi

parkumaan:

-- "Minä en tahdo tulla tuon sedän pojaksi. Viekää minut kotia. Minä

pysyn taaton luona!"

Tästä komillisesta kohtauksesta teki lopun Gábor herran hirveä nauru,

niinkuin jonkun operan lopussa vanha rumpu ja torvet yhtäkkiä rupeevat

pärisemään eivätkä salli mitään laulua kuulla.

Menyhért setä ravisti pois jaloistaan tuon pienen takkiaisen ja lykkäsi

hänet äidin luokse; istukoon kiinni tähän, tuo siunattu poika mukula!

-- "Älkää tehkö hänelle pahaa!" sanoi Zsuzsi täti, "kun hänen kerran

tulee aika kosimaan lähteä, ei hän suinkaan purskahda itkuun, jos häntä

jätetään sinne, missä on kaunis tyttö talossa. Jospa herra orpanallani

vaan olisi toinenkin tyttö, joka hänelle sopisi".

Menyhért herra otti nyt puhuaksensa. Hänestä oli tarpeellista lausua

jotakin järkevää.

-- "Älä puhu niin, vaimoni. Näetkös, kenen kuullen sinä haastelet?

Täällä on läsnä nuori viaton neiti, joka punastuu, kun sinä puhut

naimisesta. Avioliitto on semmoinen asia, josta ei saa puhua neitien

kuullen, ennenkuin he itse ovat siihen joutuneet; heidän ei tule

tietää, mimmoista se on. Minä hyväksyn täydellisesti sitä turkkilaisten

tapaa, ettei morsian saa nähdä ylkämiestänsä, ennenkuin..."

Tällä hetkellä sattui herra Menyhért luomaan silmäyksen puolisonsa

nenään. Mitä liikuntoja se teki! Hänellä oli joku omituinen mestaruus

ohjata nenäänsä milloin ylöspäin, milloin alaspäin, ja jos ei tämä

kaikki auttanut, alkoi hän aivastaa hiljaan, mutta tiheään.

Menyhért herra pysähtyi samassa silmänräpäyksessä kesken puhettansa,

eikä tietänyt enään, missä sen lopetti.

-- "Menkäämme katsomaan hevosiani", virkkoi nyt Gábor herra, ja jos

hänen sydämessään olisi ollut sijaa ilkeydelle, olisimme taipuvaiset

uskomaan, että hän tahtoi aloitetulle puheelle hankkia sille sopivaa

kuulijakuntaa.

Menyhért herra oli kerrassaan valmis hevosia katsastamaan. "Kauniimmat

nelivaljakot antaa hän varmaankin tyttärelleen myötäjäisiksi", ajatteli

hän itsekseen.

-- "Me taas menemme ulos puutarhaan Péterken kanssa", sanoi Zsuzsi

täti.

-- "Sitte revimme poikki paljon kukkia", riemasteli Péter.

-- "Sitä et saa tehdä, sä pieni narri", torui häntä äiti. "Mutta

perhosia, kovakuoriaisia, niitä saat pyytää".

Toisten ihmisten seurassa olisi tuo rakastettava poika nulikka saanut

korvallensa tuommoisista sanoista, mutta täällä täytyi osoittaa itseään

lempeäksi kaikkia kohtaan, jotta luultaisiin, että koko perhe oli

keitetty paljaasta maidosta ja voista.

Sándor orpanamme mietiskeli tällä välin, menisikö hänkin kovakuoriaisia

pyytämään, vai hevosia katselemaan, kun taas Linka nöyrästi odotti,

mitä isä hänelle käskisi.

-- "Nuoret jääkööt tänne kahden kesken", virkahti äkisti kaikista

huolta pitävä Zsuzsi täti. "Haastelkoot he keskenänsä, huvitelkoot he

itseään toinen toisensa kanssa; semmoista viatonta huvitusta ei koskaan

saa estää. Menkäämme, ukkoseni".

Tämä merkitsi, ettei sitä ollut vastaan sanomista. Vanhemmat jättivät

nuoret yksinään, heidän viatonta huvitustaan nauttimaan.

Paikalle jääneet asianomaiset huomasivat, että tähän viattomaan

huvitukseen on tyytyminen ja antautuivat siihen sentähden rauhallisella

mielellä.

Linka istui toisen akkunan ääreen, eikä antanut tämän kohtauksen

itseänsä vähintäkään koskea. Hän oli niitä lempeämielisiä olentoja,

jotka jo ovat tottuneet kohtalonsa alaiseksi taipumaan, jotka itsestään

tietävät, ettei luonto ole oikeuttanut heitä pitämään itseänsä

kaunottarina eikä teräväpäisinä ja jotka sentähden eivät koskaan voi

vaatia itselleen mitään etevää asemaa mailmassa; jos he ovatkin

mielessään kuvailleet itselleen ihannetta, pysyy se kuitenkin siellä

ijäksi haudattuna, ja sitä miestä kohtaan, jonka syvempi ymmärrys tahi

holhojan armo on heidän rinnallensa asettanut, eivät he tosin tunne

tulista rakkautta, mutta sen sijaan puhdasta, rikkomatonta

uskollisuutta, eikä yksikään huokaus, yksikään kyynel koko heidän

elinaikanansa ilmaise, että sydän on tyhjäksi jäänyt.

Hän istui siis tyvenesti ompelupöytänsä viereen, kun sitä vastoin nuori

Sándor herra vetäytyi toiseen akkunaan, katsella töllistellen erästä

suurta öljytaulua, joka kuvasi kaunista punaposkista paimen-tyttöä.

Varmaankin mietiskeli hän, kuinka paljon taulun raami lienee maksanut.

Huomattuansa hänen töllistelevän ja alkaaksensa kanssapuhetta, sanoi

Linka Sándorille:

-- "Te katselette kuvaa, se ei ole liioin muotoiseni, eikö totta?"

-- "Muotoisenneko?" kysyi nauruun purskahtaen Sándor. "Ohoho! Ei

ensinkään".

-- "Se on paljon punaposkisempi kuin minä".

-- "Niin on".

-- "Ja lihavampikin kuin minä".

-- "Niin, paljon lihavampi".

Linka rupesi uskomaan, että hän onneksensa oli sattunut yhteen

semmoisen ihmisen kanssa, joka mielellään puhuu totuutta.

-- "Minä en tiedäkään, minkätähden maalari tahtoi maalata minua

kauniimmaksi kuin olen".

Sándor huomasi nyt, kuinka typeriä vastauksia hän oli antanut, ja

kiiruhti niitä parantamaan.

-- "Se tahtoo sanoa, tämä kuva ei ole kauniimpi kuin neiti, vaan päin

vastoin rumempi, sillä sen pää on kiero ja toinen puoli kasvoista

leveämpi kuin toinen".

Linka havaitsi, että hänellä oli tekemistä rehellisen ihmisen kanssa,

joka ei ymmärtänyt maalauksia enemmän kuin puhveli. Hänen täytyi ruveta

toiseen aineesen.

-- "Te olette oleskellut Pestissä, varmaankin opitte tuntemaan siellä

asuvia runoilijoita?"

-- "Tietysti -- meidän joukossamme oli suuria tuhlaajoita,[20] jotka

tuhlasivat sangen paljon, mutta minä en tuhlannut paljon, minä sain

kuusi florinia kuukaudessa esimieheltäni, sen lisäksi päivällisen ja

illallisen".

Linka purskahti nauruun, luullen että Sándor tahtoi leikkiä laskea;

mutta se ei ollut tämän tarkoituksena.

-- "Menkää te! Minä en tarkoittanut tuhlaajoita, vaan

värsynkirjoittajoita".

-- "Vai niin", vastasi Sándor, ympärillensä katsellen. "Semmoisia en

todellakaan Pestissä nähnyt".

-- "Mutta heidän teoksiansa oli teidän kai tapa lukea? Esimerkiksi

Börösmarty'a?"

-- "Sitä kyllä. Eikö se ole se, jonka Kisfaludy on kirjoittanut?"

-- "Eipä suinkaan. Onhan Börösmarty itse runoilija".

-- "Ahaa! Minä tiedän jo. Hän on kirjoittanut Kisfaludyn".

-- "Älkää laskeko leikkiä kanssani. Sillä ettehän toki tahtone

luuletella minua, ettette tunne Unkarin runoutta?"

-- "Hm. Kummallista. Jos en tuntisikaan häntä, saatan sen sijaan tuntea

semmoisia, joita ei kukaan muu tunne. Minä rakastan suuresti värssyjä,

minä osaan niitä niin paljon ulkoa, että".

-- "Kauniitako? Kirjoittakaa minun laulukokoelmaani pari. Keneltä ne

ovat?"

-- "Kauniimmat ovat János Bad'in tekemiä".

Linka katsoi häneen kummastuneena.

-- "Kuka tuo János Bad on?"

-- "No, näettekö nyt, häntä ette tunne; hän oli Körös'issa viidennen

luokan opettajana".

-- "Ja hänen teoksensa ovat kauniita?"

-- "Hm. Sitä luulisin. Kuinka kauniita värssyjä sisältää esim. 'Kevään

aika', paljaissa alkailaisissa säkeissä, ja 'Makkaralle' ja 'Topiaan

päivänä' ja varsinkin 'Kukoritsa(maisi)-varren valitus ylöspäin

pyrkivää papua vastaan'. Voi, se on jotain majesteetillista! Entäs

sitte 'Lentäkää, runottaret!' jonka hän kirjoitti tutkinnoksi, kun

vanhemmille jäähyväiset sanotaan!"

-- "Ja missä ovat kaikki nämät julkaistut", kysyi Linka huolestuneella

silmäyksellä.

-- "No Hippocrenessä", vastasi Sándor vakaasti.

-- "Mikä se on?" kysyi Linka hurskaalla pelolla.

-- "Sanomalehti".

-- "Minä en vielä ole sitä nähnyt", vastasi tyttö parka salaisella

itsensä-soimauksella. "Missä ilmestyy se?"

-- "Körös'issä tietysti".

-- "Ja kuka sitä toimittaa?"

-- "Kymnasistit. He kirjoittavat sitä itse, ne, joilla on kaunis

käsiala, ja vievät sen kauniille neitosille lukea. Se tahtoo sanoa,

minä -- en vienyt sitä mihinkään", riensi tomppeli itseään oikaisemaan,

jottei kukaan siitä saattaisi luulla, että hän jo on käynyt

neitosienkin luona.

Hyvä Jumala, kuinka paljon on semmoisia ihmisiä, jotka koulusta

päästyänsä eivät ole mitään oppineet ja jotka vanhentuvat luokista

saaduilla käsitteillään; menköön sitte joku semmoiselle puolisoksi!

Minulla on eräs koulukumppani, joka yksitoista vuotta takaperin osasi

varsin sukkelasti kertoa yhden talonpoikaisen kokkalorun. Tänä vuonna

tapasin hänet, me olimme tuskin vaihtaneet kolme sanaa, kun hän jo

neljännellä alkoi kertoa tuota rumaa kokkalorua. Olkoon sitte joku

semmoisen kanssa hyvä ystävä!

Kaikeksi onneksi tuli tämä viaton huvitus tällä kertaa siihen

katkaistuksi; kohtalo oli sillä välin valmistanut vakavampia asioita.

Tapahtui näet, että sill'aikaa kuin molemmat vanhat herrat

tutkistelivat hevosia, oli Zsuzsi täti mennyt puutarhaan, ei niin

paljon huvitellaksensa itseään kaunisten kukkien katselemisella, kuin

hankkiakseen itselleen tietoa siitä, osaisiko tuleva morsian

kyökkitarhaa hoitaa. Péterke sai sillä välin luvan pyytää perhosia ja

kovakuoriaisia, jota lupaa hyväksensä käyttäen pieni poika alkoi

juoskennella ristin rastin kukkalavoilla ja parsaheinä-penkerillä,

tavoitellen noita rumia, yksivärisiä, keltaisia perhosia, joita löytyy

miljonittain puutarhoissa, kun aurinko paistaa lämpimästi; vihdoin sai

hän lakillansa kiinni yhden ja vei sen suurella riemulla äitinsä

luokse.

-- "Mamma! minä sain kiinni perhosen, hihi!"

Manna vaivasi juuri päätään harkitsemalla, minkä vuoksi kukkaslavain

reunoihin oli istutettu meriruohoa, koska, jos sen sijasta olisi ollut

sallatia, sitä olisi voinut syödäkin.

-- "Hyvä, poikaseni, talleta se vaan. Näytämme sen sitte Linka tädille,

hän siitä ihastuu".

Péterke totteli ja pisti perhosen housujensa taskuun, ja kaikkien

niitten perhosten ja kovakuoriaisten kanssa, jotka hän sai kiinni,

juoksi hän äitinsä luokse, heiluttaen paksua päätänsä molemmille

puolille. Kaikki näytämme Linka tädille. Hän siitä oikein ihastuu.

Vihdoin sattui hän tuossa suuressa kovakuoriais-jahdissaan tulemaan

mehiläisten luokse, ja nähdessään, kuinka paljon kovakuoriaisia siellä

oli, pani hän heti alkuun jahdin näitä vastaan, jolloin mehiläiset

pistelivät häntä niin pahanpäiväisesti, että kun äiti hänen kauheasta

porustaan riensi sinne, hänen toinen poskensa jo oli ajettunut,

niinkuin limppu, silmä kokonaan kadonnut ajetuksesta ja suu niin vinoon

mennyt, että sitä vaan toiselta sivulta saattoi nähdä.

Onnettomuus oli tapahtunut; kylmää, lämmintä, öljyä, viinaa, mitä vaan

mikin tiesi neuvoa, pantiin pulaan joutuneen pojan kasvoille, mutta

ajetus ei kuitenkaan ottanut siitä lähteäksensä. Tämän tulevaisuus on

kolmeksi päiväksi taattu. Hänen täytyy istua tahi maata alallansa

yhdessä paikassa, kasvot sidottuina; hänen vieressään istuva

palkkavaimo hautoo joka puolen tunnin päästä kylmällä vedellä hänen

poskiansa. Sen verran olemme tästä voittaneet, ettei poika seuraavain

ratkaisevien päivien aikana voi kaikkialla olla jaloissa.

Linka toimiskeli varsin ahkerasti kyökissä, joka hänelle oli varsin

hyvä tekosyy tuosta viattomasta huvituksesta pakenemiseen. Siellä kuuli

hän ennen pitkää taas tulleitten vaunujen kolinaa. Hän ei siihen

huomiotansa kiinnittänyt, hän piti vaan huolta paististaan ja

pannuistaan. Sitä hän ei kuitenkaan voinut estää, että uteliaat piiat

juoksivat akkunaan katsomaan, kuka oli tullut, ja suurella riemulla

siitä puhuivat:

-- "Oi neiti! Komeat vaunut ajoivat pihaan; sepä vasta kuski on; ei

semmoinen, kuin tuo Marczi; kuinka hänen palttinaiset paidanhihansa

loistavat! Nyt hyppää yksi siunatun kaunis kavaljeri alas vaunuista ja

auttaa siitä ulos muhkeata herrasrouvaa ja pientä punaposkista neittä.

Tämäpä nuori herra vasta ylkämieheksi kelpaa!"

-- "Mitä te siellä lavertelette", sanoi siihen harmistuneena Linka;

"olisi parempi, jos pitäisitte vaaria asioistanne".

Mutta piiat eivät vielä olleet tulleet pois akkunasta, kun uusi töminä

kiihoitti heidän uteliaisuuttansa. Hevonen nelisti pihalle, ja kun se

oli seisahtunut ja ratsastaja sen selästä alas astunut, kuului ulkoa

hienolla, teeskennellyllä nenä-äänellä seuraavat sanat, arvattavasti

talon herralle lausutut:

-- "Minä olen Kálmán Sós. Tahdoin tulla kunnia-tervehdyksille".

Nämät sanat kuultuansa heitti Linka munankuoret jauhojen sekaan

ruskosen sijasta ja pelästyi siitä taas niin, että viskasi _Regélö'n_,

jonka oli esiliinansa taskuun kätkenyt, enempää ajattelematta tuleen.

-- "Mitä neiti tekee!" huudahti paksu kyökkipiika, "soittaahan liekki

palaneen paperin jäännökset ruokaan!"

Jotta pula tulisi oikein kukkuralle, astui vielä vanha herrakin

kyökkiin; hänen kasvonsa loistivat ilosta ja hän oli niin häijy, että

hän, lähestyttyänsä tyttöä, ei puhunut hänelle sanaakaan pitkään

aikaan, vaan ainoastaan katseli häntä ja hymyili ja räpähytti silmiään

suopeasti, joll'aikaa tyttöparka ei näyttänyt mitään parempaa toivovan,

kuin että jonkun ihmeen kautta vaipuisi alas kellariin.

-- "Tahdotteko jotakin, isä kulta?" uskalsi hän viimein kysyä.

-- "Minä en tahdo, että sinä olet kyökissä".

-- "Minkätähden, isäseni?"

-- "Sentähden, että sinä tänään suolaat liiaksi kaikki ruoat"[21]

Linka parka, jos hänen olisi ollut mahdollista punastua vielä enemmän,

kuin hän jo oli punastunut, olisi hän ehkä sitä tehnyt, sillä hän

ymmärsi hyvin leikkipuheen tarkoituksen, ja kyökkipiikakin enensi vielä

hänen hämmennystään.

-- "Te, kunnioitettu herra, teette hyvin siinä, että viette neiden

sisään", lausui näet tämä, "sillä hän tekee täällä vaan vahinkoa,

heittää munankuoret vatiin ja polttaa kaikenlaisia papereita".

Linka tahtoi saada piikaa vaikenemaan, mutta nyt rupesivat kaikki

hälisemään; hänen täytyi vihdoin antautua ja, isänsä käteen tarttuen,

päättää tehdä tuo suuri uhraus, että jätti kyökin ja meni vierasten

luokse.

Kuinka hyvä turvapaikka tämmöisissä tilaisuuksissa kyökki kuitenkin on

tyttöraukoille!

Katselkaamme nyt taistelukenttää.

Sohvan toisessa päässä istuu Zsuzsi täti, joka lakkaamatta kaivaa

nenäänsä etusormellaan ja kuiskaamalla selittelee jotakin sohvan

toisessa nurkassa istuvalle hiljaiselle rouvalle, jonka tunnemme

Károly'in äidiksi, rouva Tállyai'ksi, joka taas puolestansa kaikin

tavoin koettaa näyttää niin hiljaiselta kuin suinkin; hän antautuu

kohtalonsa alaiseksi ja kuultelee ääneti Zsuzsi tädin liukkaita

valheita, joihin tämä tuon tuostakin niin sekoittuu, ettei itsekään

tiedä niistä suoriutua.

Hänen vieressään seisoo Sándor orpanamme, joka näyttää kokonansa

hämilleen joutuneen, nähdessään näin monta ihmistä yhdessä seurassa,

mutta jonka päähän ei pöllähdä varoa, että niitten joukossa on kaksi

kilpakosijaakin. Menyhért herra antaa hänelle matalalla äänellä

kiiremmittäin viisaita neuvoja, miten hänen tulee käyttää itseään, kun

hän puhuu, kun hän kertoo ja kun hän sanoo jotakin; pöydässä pitäköön

hän vaaria veitsestä ja kahvelista; älköön purko leipää, vaan

leikatkoon sitä veitsellä; älköön pyyhkikö suutansa pöytäliinaan;

älköön kaatako lasiansa kumoon; älköön pistäkö suolakkoon kynsiänsä,

vaan veitsen-kärjen; älköön juoko heti sopan päälle; älköön puhuko, suu

täynnä ruokaa, älköönkä juoko etikkaa, öljyä ja pesovettä. Edelleen,

älköön hän kääntäkö selkäänsä ketäkään päin, älköön katkaisko kenenkään

puhetta, älköön rykikö paljon, ja muuta senlaista, joka kaikki Sándor

orpanaltamme riisti senkin vähän rohkeutta, minkä uusi atilla oli

hänelle antanut.

Toisella puolella seisoo Károly, kaunis, teeskentelemätön nuorukainen,

jonka iloisilla kasvoilla ei näe mitään juhlallista kankeutta. Hän

puhuu hiljaan ja leikillisesti sisarensa, tuon pienen, vallattoman

Lizan kanssa, jonka veitikkamaiset silmät tuon tuostakin lentävät

toiselle puolelle, sillä aikaa kuin hän aina löytää jotakin korjattavaa

veljensä kaulaliinassa, paidankauluksessa, hiuskäherissä, taikka ottaa

jonkun pienen untuvan hänen takistansa, kaikki niin salaisesti, ettei

kukaan, paitsi me, sitä huomaa.

Akkunan vieressä seisoo vihdoin Kálmán runoilija, kädet rinnalle

ristiin laskettuna, nojautuen tuolinselkää vastaan. Hän koettaa

kasvoillensa kuvata kaikkea mahdollisinta onnettomuutta; semmoiset

onnettoman-näköiset kasvot vaikuttavat suuresti nuoriin tyttöihin.

Kalpea kuutamo-katsanto; salaiset huokaukset, murheellinen hymy,

kun toiset nauravat; vetäytyä syrjään johonkin nurkkaan, johon

jokainen voi nähdä, ja sieltä, toisten huvitellessa ja iloitellessa,

maailmaa-vihaavilla silmäyksillä katsella ihmisturhuuden markkinoita;

silloin tällöin yskähtää, ja jos kysytään, minkätähden yskii,

haaveksivalla tyvenyydellä laskea käsi rintaa vastaan ja puhua

lähenevästä syksystä, putoavista lehdistä ja suloisista unelmista

pudonneitten lehtien alla; runollisilla vertauksilla lausua, että

tämän yskän ääni on kolkutus toisen maailman portille, ja muita

tämänkaltaisia voipi aina varmalla menestyksellä käyttää kokemattomia

sydämiä vastaan.

Tämmöiseen sotajärjestykseen olivat viholliset pretendentit (hakijat)

asettuneet. Voimakkain niistä oli epäilemättä Sajtóry Gulyásin perhe.

Heidät oli vanha tuttavuus talon herran kanssa, tämän entiset

lupaukset, heidän oma rohkeutensa ja kaikkein tyhmien suojelus-jumala

asettanut edullisimpaan asemaan, siitä huolimatta, että pikku

nostoväki, tuo kaikkihävittävä Péterke, sodassa mehiläisiä vastaan

ennakolta oli tullut taisteluun kykenemättömäksi. Runoilija Kálmán oli

jo itsessään kyllä vaarallinen, värssyissään kuohuvain salaisten

kiihoitusten ja sydäntä lumoovain kapinaliittojen kautta, kun sitä

vastoin Károly oli joutunut huonoimpaan asentoon. Hänellä oli suora,

vilpitön sydän, hänen huulensa eivät osanneet valhetella, hänen

kasvonsa eivät tietäneet teeskentelystä; siihen tuli vielä lisäksi se

onnettomuus, että hänen kelpo äitinsä ei edes yrittänytkään poikansa

avuja ja hyviä ominaisuuksia kiittämään, vaan päin vastoin, joka kerta

kuin hänestä tuli puhe, avosydämisesti kaikille kertoi, että hän oli

kevytmielinen poika, joka sekä ylioppilas-aikanansa että sen jälestäkin

oli tuhlannut sangen paljon rahoja, niinkuin myös suuri kortinlyöjä ja

että hänellä oli kaikenlaisia pahoja tapoja, niin että Linka raukalle

varmaankin jo ennakolta olisi annettu rukkaset käteen, jos ei kaikeksi

onneksi Lizinkan muodossa hänen rinnallensa olisi pantu viekas pieni

suojelushenki, joka arvattavasti vielä on kääntävä koko seuran.

Gábor herra astui taluttaen tytärtänsä, ja vei hänet rouva Tállyai'n

luokse. Tyttö suuteli tämän kättä ja asetettiin sitte istumaan sohvaan

molempien rouvien välille. Tässä tilaisuudessa oli varsin hupaista

nähdä, kuinka Zsuzsi täti puheella, imarruksella, niiauksellä ja

sopimattomilla kysymyksillä koetti valloittaa häntä, siten estääksensä

toista rouvaa puheisin pääsemästä.

-- "Oi, kuinka kaunis, kuinka suloinen, mitenkä valkoiset kätöset,

vielä palas lapsi ja jo niin kelpo emäntä! Minä näin teidän

puutarhanne, minun täytyy tunnustaa, että se oli mestarillisessa

kunnossa. Mimmoisia kaalinpäitä! Ja sitte tämä hiuslaitos! Se on aina

ollut mielestäni kauniin. Minä näin myöskin teidän hillo-marjanne.

Oivallista! Minäkin vielä opetan teille jotain, kuinka orapihlajan

marjoja keitetään. Ei kukaan ole koskaan parempaa syönyt. Jahka vaan

kerta olemme Makksalva'ssa. Sándor rakastaa niitä sanomattomasti. Oi

Sándor rakastaa julmasti makeisia, hän on kokonaan isänsä poika. No,

mutta makeinta hän ei vielä ole maistanut. No, no, älkää punastuko,

pikku tyttö hupsu, minä lyön vetoa, ettei hän sitte enää huoli muista

makeisista".

Tyttö parka näytti istuvan kuin okailla tämän puheen aikana. Kaikeksi

onneksi riensi Lizinka hänen luoksensa ja syleili häntä; he rakensivat

heti tuttavuutta toinen toisensa kanssa, jonka johdosta Linka sai

tilaisuuden uuden ystävänsä kanssa vetäytyä viereiseen huoneesen,

jättäen koko tuon kauniin seuran aivan hämilleen. Tytöt eivät

palanneetkaan takaisin, ennenkuin heitä kutsuttiin päivällisille ja

silloin he jo sinuttelivat toisiaan. Tyttöjen kesken käy tuttavuuden

tekeminen sangen helposti; ikä-eroituksesta huolimatta oli "_sainte

alliance_" (pyhä liitto) muutamain minutien kuluessa solmittu, ja

näkyväinen seuraus heidän ensimmäisestä keskustelustaan oli se, että

Linka jo paljon leppeämmillä silmillä katseli Károly'ia kuin Sándor

orpanaamme. Kálmán pysyi kuitenkin yhä vielä vaarallisimpana hänelle;

häneen katseli Linka vaan salaisilla vilkauksilla, ollen vakuutettu

siitä, että tämäkin häntä yhä piti silmällä.

Pöytään istuttiin nyt sillä tavoin, että molemmat rouvat asettuivat sen

ylipäähän, vanha herra alipäähän, hänen viereensä kummallekin puolelle

molemmat tytöt, Sándor ja Károly toisiansa vastapäätä, siten että

Sándor tuli Károly'in sisaren rinnalle ja Károly Linkan viereen.

Runoilija istui rouva Tállyai'n ja Menyhért herra puolisonsa viereen.

Soppa syötiin ilman minkäänlaista häiriötä; lusikka on, niinkuin

tunnettu, kaikista viattomin ase. Mitään vahinkoa ei sen vuoksi

tapahtunut, paitsi että Sándor orpanamme, nähdessään kuinka Kálmán

runoilija, silloisen muodin mukaan, ei pitänyt lusikkaa kolmen sormen

välissä, vaan kämmenessä, myöskin tahtoi tehdä samoin ja kaatoi

onnellisesti ensimmäisen lusikallisen takkinsa hihaan.

Sittemmin, kun vuoro tuli veitsiin ja kahveleihin, antoivat pisto- ja

leikkausaseet jo toisen muodon sodalle; ensimmäinen viinilasi täytti

mielet rohkeudella ja taistelunhimolla. Menyhért herra rupesi kertomaan

urostöistänsä vuonna 1809, joita taas Gábor herra ei liioin tahtonut

muistaa. Kálmán herra alkoi syödä vasemmalla kädellä; Sándor herra

yritti sitä matkimaan ja pudotti paistinpalan kahvelistaan. Sitte

rupesi Zsuzsi täti puhumaan tapain turmeluksesta pääkaupungin

nuorisossa; Kálmán herra taas kysyi häneltä, oliko hän jo nähnyt Janczi

Parlogin,[22] ja kosti hänelle sillä tavoin, että kaatoi hänen lasiinsa

vettä ylöspäin käännetyllä kämmenellä,[23] jonka johdosta tuo hyvä rouva

vannoi itsekseen olla aivan juomatta, jos Kálmán vielä kerran täyttäisi

hänen lasinsa tuolla tavoin.

Sándor ystävämme, äitinsä neuvoja noudattaen, söi ja joi kaikenlaisia,

sillä hän oli jo oppinut niin paljon, että ilman oleminen on suuri

loukkaus talon neittä kohtaan. Tuo hyvä Egerin viini alkoi vähitellen

nousta hänen päähänsä, kylläisyyden piru teki hänet yhä enemmän

kopeaksi, hän alkoi tuntea itsensä niin nuorteaksi, kuin jos

vieläkin istuisi koulutoveriensa joukossa konviktissa tahi

ylioppilaskumppaniensa seurassa "Kultaisessa pullossa", keskeytti

jokaisen puhetta, nauroi, laati esiin huonoja sukkeluuksia, kaatoi

kumoon pulloja ja laseja ja heitteli leivän-kupuloita. Hän ojensi

pitkät koipensa pöydän alle ja, tuntien että ne kohtasivat jotakin

toista jalkaa, rupesi hän tuon tuostakin hellästi likistämään sitä,

luullen että se oli Linkan pieni jalka. Mutta se olikin Károly'in

jalka; tämä oli näet par'aikaa vilkkaassa keskustelussa naapurinsa

kanssa ja salli sentähden tämän hellän erhetyksen jalkansa suhteen

tapahtua.

Loppupuolella atriaa aukenivat yhä enemmän kaikkien sydämet ja kurkut,

ja nyt alkoi se rakastettava sekaannus, jolloin kaikki puhuvat yhtä

haavaa ja se voittaa, joka jaksaa paremmin huutaa. Ei kukaan kuule omaa

sanaansa, mutta ymmärtää kuitenkin naapurinsa; yksi hullunkurinen

kokkapuhe tai pilajuttu kerrotaan toisensa perästä; kaikki nauravat,

niin että kyyneleet juoksevat jokaisen kasvoille; naiset rukoilevat,

ettei heitä enää nauratettaisi; vanhain herrain liiveistä poukahtavat

napit pois täristyksestä; nuorisokin on tätä nauravinaan, mutta nauraa

aivan toisille asioille, joita he toisilleen kuiskailevat; jos tahdot

tietää, mitä he kuiskaavat, tule itse nuoreksi ja rakastuneeksi.

Ainoastaan Kálmán, runoilija, pysyy parnassilaisessa tyvenyydessään;

hänen kasvojansa ei koskaan mikään hymy rumenna, hänen silmänsä ovat

yhtenään kiinnitetyt talon tyttäreen, taikka myöskin hänen

vastapäätänsä olevaan seinään. Siellä on iso peili kullatuissa

raameissa; Kálmán herra katselee itseään tässä peilissä ja näyttää

olevan varsin tyytyväinen arvoisaan muotoonsa; hän näkee siinä jokaisen

kättensä liikunnon, vieläpä senkin, kuinka hän pistää ruokaa suuhunsa

ja kaivaa hampaitaan.

Tätä ei kukaan näy huomaavan, paitsi pieni, veitikkamainen Lizinka,

jonka häijyt silmät alati lentelevät ympäri seuraa etsien, ketä hän

nipistelisi; vieressään istuvaa vanhaa herraa pitää hän lakkaamatta

hyvällä tuulella viattomilla sukkelilla pilkkapuheillaan, jotta tämä

tuskin voi hillitä itseään nauruun purskahtamasta.

Lopuksi nousi Kálmán ylös tuoliltaan, tarttui lasiinsa ja, hiuksensa

perikummalliseen järjestykseen asetettuaan, yskähti kerran, antaen

siten merkin että hän tahtoi esittää maljan.

Hälinä ja melu taukosi, jokainen koetti saada naapuriansa vaikenemaan,

pyöreät kasvot yrittivät näyttäymään juhlallisen pitkiltä; kun vihdoin

kaikki olivat ääneti, kohotti runoilija lasinsa ja alkoi seuraavilla

sanoilla:

-- "On meri, jonka pohjassa kallis, puhdas helmi piilee".

-- "Katsokaa, setä", kuiskasi Liza Gábor herran korvaan, "Kálmán Sós

puhuu itsellensä peilissä".

Gábor herra katsoi sinne ja huomasi, kuinka Kálmán todellakin tuijotti

peiliin, puhuessaan ja liikkuessaan; hän näytti erinomaisella

mielihyvällä siinä itseään ihailevan, ikäänkuin olisi tahtonut

tunnustaa rakkauttaan vaan itsellensä.

Gábor herra tätä ensi aluksi vaan kummasteli; hänen silmänsä kävivät

pyöreiksi, hän puri huuliansa yhteen, kierteli lyhyitä harmaita

viiksiään oikealle ja vasemmalle, sekä nyökäisi päätänsä taaksepäin.

Kálmán ei huomannut, että kukaan näki hänen peilissä puhuvan itselleen,

ja jatkoi suurella innolla:

-- "Tämä helmi on kalliimpi kuin Cleopatran kuuluisat helmet,

säihkyvämpi kuin ne, jotka ovat Brasilian keisarin kruunussa; sen

voittamiseksi syvien merten pohjaan sukeltaminen on mitä halvin uhraus,

sen edestä kuoleminen on autuus..."

-- "Katsokaa, setä, kuinka hän tarjoo itselleen lasia peilissä!"

kuiskasi Liza isännälle.

Gábor herra oli jo silloin niin täynnä naurua, kuin ylimmilleen

kuumennettu höyrykattila -- silmänräpäys lisäksi ja se räjähtää rikki.

Hänen iso liivinsä liikkui ylös alas, hänen olkapäänsä tärisivät, hänen

kasvonsa hehkuivat tulipunaisina, hän pudisti yhteen hampaitaan,

nyrkkejään, nyt heti -- heti paikalla --

Károly rupesi sill'aikaa huomaamaan, että Sándor veikkomme sangen

lemmellisesti likisti hänen jalkaansa, ja jottei tämä hyväntahtoisuus

jäisi ilman vastausta, haki hänkin toisella jalallaan Sándor veikkomme

varpaankänsiä ja tallasi niitä niin kovasti kuin suinkin jaksoi.

-- "Jaaj!" mylvi nyt Sándor kesken helmipuhetta ja töyttäsi kivussaan

edessään seisovaan täytettyyn lasiin niin, että punainen viini virtaili

pitkin pöytäliinaa, niinkuin Tonava.

Tämäpä vielä puuttui Gábor herralta. Tukehutettu naurun-raivo purskahti

nyt yht'äkkiä kymmenkertaisella voimalla tuosta hirveästä kidasta, hän

heittihe nojatuoliin, löi nyrkkiä pöytään, niin että lasit rupesivat

tanssimaan ja naiset huudahtaen hypähtivät ylös pöydästä heidän

päällensä juoksevan viinin edestä. "Ristiäisiä, ristiäisiä!" luikkasi

riehuen Sándor _jucundus_, kun viini juoksi hänen äitiänsä kohti;

Menyhért herra sappermenteerasi, tytöt nauraa hekottivat, ainoastaan

Kálmán seisoi järkähtämättömällä katsannolla samassa paikassa, sillä

vakavalla päätöksellä, että, maksoi mitä maksoi, saattaisi puheensa

loppuun. Hän yrittikin sitä kolme kertaa, kun nauru vähäisen asettui,

mutta turhaan! salama oli jo iskenyt alas: hän saattoi tuskin lausua

kolme sanaa, kun Gábor herra uudestaan purskahti nauruun; ei mikään

voima saattanut häntä enää hillitä.

Vihdoin täytyi Kálmán'inkin istua alas, voimatta puhettansa päättää.

Vanha herra näytti vilpittömästi surkuttelevan koko kohtausta, mutta

hän ei voinut siihen mitään; Kálmán älköön enää puhuko hänelle, ei

kirkossakaan, sillä hän nauraisi häntä vasten naamaa.

Jollakin tavoin korjataksensa tätä häiriötä, tarttui Károly iloisella

katsannolla lasiinsa ja päätti muutamilla sanoilla puheen.

-- "Suokoon Jumala, että vielä kauan saisimme ihailla tätä kaunista

helmeä, jota ystävämme Kálmán tarkoitti; sitä toivomme sitä enemmän,

kuin tämä helmi ei ole kasvanut minkään kylmän simpukan, vaan

lämminsydämisen, kelpo unkarilaisen isänmaan-ystävän povessa; sen, joka

sukeltaa alas sen luokse, ei tarvitse juoda suolaista merivettä, vaan

hyvää Egerin turkin-verta".[24]

-- "Eläköön, eläköön!" huusi koko seura; vanha herrakin joi riemulla

tämän maljan, ainoastaan Kálmán ei voinut antaa Károly'ille anteeksi,

että tämä oli lopettanut hänen nerokkaan esitelmänsä noin

talonpoikaisella sukkeluudella.

Mutta atrian jälteen älköön ihminen puhuko viisaita asioita, jos

tahtoo, että häntä kuullaan.

Päivällisen perästä ehdoitti Berkessy vieraillensa, että lähdettäisiin

lystiä ajamaan, jonka ehdoituksen koko seura heti mielellänsä hyväksyi.

Joka taholta annettiin käskyjä kuskeille. Menyhért herra meni itse

talliin, keskustellaksensa Marczin kanssa, kestäisivätkö heidän

hevosensa tämmöistä lysti-ajoa. Neuvottelussa tultiin kuitenkin varsin

ikäväät päätökseen, jonkatähden Menyhért herra teki sen sopimuksen

Marczin kanssa, että tämä yhdestä viinipullosta, joka hänelle kotiin

palattua annetaan, olisi olevinaan päihtynyt.

Molemmat muut vaunut, Berkessyn ja Tállyain, ajoivat sillä aikaa esiin,

ja vieraat jakaantuivat niin, että kukin perhe otti omat vaununsa.

Kálmán Sós'kin talutti esiin oman pegasonsa, joka oli hiljainen,

vähäisen vanhanpuolinen hevonen, Englannin rotua; pään pudistuksesta

saattoi arvata sitä vähän kovasuiseksi, jaloista taas hyväksi

juoksijaksi. Vanhaa Berkessyä varten seisoi valjastettuna yhden hevosen

vetämä kabrioletti, jossa hänen säännöllisesti oli tapana ajaa.

Kaikki oli jo reilassa, kun Menyhért herra syöksähti esiin, hirveästi

lyöden kättä polveansa vastaan.

-- "Oih! tuhat tulimmaista! Tuo vietävän Marczi on niin juovuksissa,

ettei voi jalkojaan liikuttaa. Mitä on tekeminen, mitä on tekeminen?

Jos vaan saisin jonkun, joka valjastaisi hevoseni, ajaisin itse. No

odotappas! Häväistä minua tuolla tavoin! Juoda itsensä humalaan näin

kunnioitettavassa talossa! Minä ajan heti pois sen lurjuksen, jahka

tulemme kotia".

-- "Älkää kiukutelko, herra orpanani", sanoi häntä rauhoittaen

Berkessy, "saatamme jakaantua jollain tavoin, niin että kaikki saamme

sijaa. Menyhért orpana voipi istua tähän viereeni, hänen puolisonsa

rouva Tállyain luokse, Károly herra varmaankin mielellään itse ajaa

hevosiaan ja molemmat tytöt eivät suinkaan suuttune, jos istutamme

yhden kavalierin heidän viereensä".

Kálmán'illa oli silloin jo toinen jalka jalustimessa, mutta kuultuansa,

että Linkan vieressä vaunuissa oli yksi sija avoimena, kääntyi hän

äkisti hevosta töllistelevän Sándor orpanan puoleen ja kysyi häneltä

erinomaisella ystävällisyydellä:

-- "Eikö teidän ole tapa ratsastaa?"

-- "Onpa kyllä", vastasi irvistellen Sándor, "jahka minulla vaan olisi

hevonen".

-- "No, ottakaa minun!"

-- "Todellakin? Sallitteko sen?" kysyi orpanamme suuresti iloiten.

-- "Varsin mielelläni. Minun onkin vielä kupeeni kipeä tämänpäiväisestä

ratsastamisesta, ja minä saan kai sijaa jossakin vaunun-nurkassa".

Sándoria ei tarvinnut toista kertaa käskeä; hän riensi hevosen luokse,

hyppäsi ylös toiseen jalustimeen ja siinä kappaleen aikaa

hoiperreltuaan ryömi vihdoin satulaan.

Vieraat olivat sillaikaa sijoittuneet Gábor herran määräämään

järjestykseen ja kun sillä tavoin ei ketään muuta jäänyt jälelle kuin

Kálmán, tuli hänen osaksensa se onni, että sai istua Berkessyn

vaunuihin vastapäätä molempia tyttöjä.

Vasta silloin rupesi seura huomaamaan, että Sándor veikkomme istui

hevosen selässä; tämä olikin sitä enemmän silmiin pistävää, kuin hänen

säärensä, jotka olivat liian pitkät noille lyhyille jalustimille,

tekivät ison polven hevosen lapaluita päin; sen lisäksi oli hevosella

se hyvä tapa, että jos se huomasi vieraan miehen selässään istuvan, se

kaikin tavoin yritti tätä havaintoansa ilmoittamaan: ensiksi heitti se

niskaansa taaksepäin, sitte alkoi se astua takaperin, jotta saattoi

luulla sen heti raivoon menevän, vihdoin kavahti se pystyyn, ja sillä

välin antoi se kuulla semmoista naurettavaa, lauluntapaista hirnuntaa,

josta harva hevonen voipi kerskata.

Zsuzsi täti nousi pelästyneenä pystyyn vaunuissaan, nähdessään poikansa

semmoisessa asennossa.

-- "Sinä narri sinä! Mitä teet hevosen selässä? Astu heti alas siitä!

Tuossa paikassa taitat niskasi poikki. Astu alas, astu alas!"

Mutta se on kyllä helppo käskeä jotakuta astumaan alas hevosen selästä,

kun hevosella itsellä juuri on tarkoituksena heittää hänet selästään.

Sándor orpanamme ei nähnyt eikä kuullut mitään, ja jos jonkun joka

tarkasti kuultelee jotakin, käypi itsestään sanominen: "minä olen

paljas korva", saattoi Sándor orpanammekin tällä hetkellä sanoa, että

hän oli paljas hevonen.

Sittekun hevonen oli koetellut ratsastajaansa ja havainnut, ettei tämä

pudonnutkaan alas satulasta, hirnahti se kerran ja nelisti ilman sen

enempää ohjausta ulos portista sekä sitä vastapäätä olevan puutarhan

lävitse, temmaten mukaansa tuon onnettoman ratsastajan, joka

epätoivoissaan päästi ohjakset ja molemmin käsin tarttui kiinni

satulaan edestä ja takaa.

-- "Poikani, poikani! Poikani joutuu hukkaan!" huusi epätoivoissaan

Zsuzsi täti.

-- "Ole huoleti poika-nulikasta!" huusi hänelle Menyhért herra.

"Pienestä putouksesta ei hänen niskansa poikki mene. Etkö näe, että hän

tahallaan kannustaa hevosta? Lähtekäämme nyt vaan, tuolla puolen

puutarhaa hän kyllä saavuttaa meidät".

Ruoskat mäjähtivät, nuot kolme vaunua vierivät ulos kadulle, kylän

lävitse, nopeasti kuin tuuli. Zsuzsi täti kysyi joka ihmiseltä, jonka

he kohtasivat, eivätkö he olleet nähneet ketään ratsastajaa. Tietysti ei

kukaan vaunujen kolinalta kuullut sanaakaan.

Nyt tultiin vanhan herran tiluksille, ajettiin kauniilla, suorilla

puilla istutettuja teitä myöten ja katseltiin leikkuumiehiä pelloilla.

Siellä täällä oli jo vehnä kuhilaissa, ohra aumoissa; kukoritsa (maisi)

viheriöitsi vielä rehevästi, keltaisten sänkien keskellä, leveillä

saroilla; siellä täällä loisti esiin kullankarvaisia melunoita,

kurpitseja. Mutta Zsuzsi tätiä ei nyt huvittanut vehnä eikä kukoritsa,

sillä Sándoria ei näkynyt missään; lopuksi rauhoitti häntä rouva

Tállyai sillä, että hän varmaankin on lähtenyt takaisin kartanoon ja on

nyt siellä rauhassa, joka ajatus sitte lohduttikin tuota hyvää rouvaa

siihen määrään asti, että hän kiireimmiten saattoi laskea jokaisen

saran kylvön, kuinka monta mittaa siihen menee.

Yhden tunnin huvimatkan perästä oli seura tarpeeksi tärisyttänyt

itseään ja kääntyi taas kotiin päin; vaunut vierivät, ruoskain

iloisesti mäjähytellessä, pihaan ja Zsuzsi tädin kysymys ensimmäiselle

ihmiselle, jonka näki, oli: "missä on poikani?"

Ei kukaan tietänyt hänestä mitään.

-- "Missä on poikani? Missä on Sándor poikani?"

Ei kukaan ollut häntä nähnyt sen jälkeen, kuin hevonen vei hänet pois.

Tuo hyvä rouva rupesi nyt tarmonsa takaa voivottelemaan:

-- "Minä olen hukassa! Olen kadottanut poikani ijäksi! Toisen

murhasivat mehiläiset, tämän surmasi hevonen. Oi, ettemme koskaan olisi

tulleet tähän taloon, taikka että ennemmin olisimme ajaneet kumoon

tiellä ja taittaneet niskamme! Sinä olet syypää kaikkiin, sinä vanha

narri! Minkätähden tahdoit naittaa poikasi näin nuorella iällä, nyt hän

on hukkaan joutunut, sinä voit juosta hänen peräänsä maailman loppuun

asti. Ja tuo kuski hupsu, miks'ei hän saattanut valjastaa hevosia? Ja

tuo herra, joka tunsi hevosen, miksi antoi hän hänen astua sen selkään?

Missä on nyt poikani?"

-- "Mutta missä on hevoseni?" kysyi Kálmán, joka oli yhtä

pelästyksissään siitä, että Sándor oli vienyt hevosen, kuin Zsuzsi täti

siitä, että hevonen oli vienyt Sándor'in.

-- "Oi hyvä Jumala, hyvä Jumala! Kuinka voin lähteä kotia ilman

poikaani?"

-- "Ja kuinka voin minä lähteä kotia ilman hevostani?"

No näistäkös sanoista Zsuzsi täti kiroili runoilijaa: hänen olisi ollut

parempi syntyä sokeana maailmaan! Ja pannaksensa kukkuraa mittaan,

rupesi hän soimaamaan talonväkeä, järjestänsä kaikkia, tyttöjä siitä,

etteivät olleet ottaneet Sándor'ia vaunuihinsa, silloin hän ei olisi

turmioon joutunut; vanhaa Berkessyä siitä, että hän oli sallinut pojan

juoda viiniä, muuten tämä ei olisi uskaltanut istua hevosen selkään, ja

vihdoin kaikkia ihmisiä yleensä, säätyyn ja sukupuoleen katsomatta,

että he töllistelivät suu ammoillaan, mikseivät he juokse, juokse,

kukin taholleen, hänen kadonnutta poikaansa etsimään?

Menyhért herra vihdoin ei enää jaksanut kärsiä kaikkea tätä melua, vaan

rupesi ärisemään.

-- "Oh, mitä sinä voivottelet tuota siunattua poika-mukulaa! Minua ei

tosiaankaan surkuteltu, Györin linnan edustalla ollessani, ja siellä

sentään ammuttiinkin. Hän palaa varmaan takaisin, ole huoleti siitä;

rikkaruoho ei häviä; ihmisiä ei ole enää tällä vuosisadalla varastettu,

äläkä pelkää, että ne aloittavat sinun pojallasi; jos se penikka on

eksynyt, pitää kyllä herra orpanani huolta siitä, että hän taas

löydetään".

Nämät sanat koskivat sanomattoman katkerasti Zsuzsi tädin sydämeen.

Että isä näin armottomasti saattaa puhua kadonneesta pojastaan, se on

kauhistuttavaa! Hän ei tietänyt hänelle mitään vastata, vaan syöksi

sisään siihen pieneen syrjäkamariin, jossa Péterke lepäsi, pannukakkua

syöden, heittäytyi vielä jälellä olevan lapsensa viereen ja alkoi

katkerasti itkeä nyyhkyttää. Siitä putosi Péterke'n suusta pannukakku,

itku tarttui häneenkin ja nyt parkuivat molemmat kilpaa, ystävyydestä

toisiinsa.

Berkessy oli sillä välin ryhtynyt tehokkaisin toimenpitoihin; hän pani

koko talonväen liikkeelle ja lähetti minkä jalkaisin, minkä ratsain eri

tahoille kadonnutta nuorukaista etsimään, kaikkialta tiedustelemaan ja

takaisin tuomaan, mistä vaan hänet löytävät.

Lähtekäämme mekin liikkeelle katsomaan, mitä hänestä on tullut.

Juostuansa puutarhan lävitse, poikkesi hevonen yht'äkkiä syrjälle ja

vei nuoren Sándor herran hamppu-peltoon. Tämä ei ensinkään osannut

pidättää hevosta eikä muulla tavoin sitä ohjata, vaan piti ainoastaan

sen harjasta kiinni ja antautui kohtalonsa alaiseksi, ajatellen

Mazeppaa, jonka hevonen vei Ukräniin. Hän ei muuta odottanut, kuin että

itsekin sinne joutuisi hevosensa kanssa.

Sittemmin joutui hevonen valtatielle ja rupesi tavallista vauhtia

eteenpäin nelistämään. Sándor katsahti pelästyneenä taaksensa ja

havaitsi että se kylä, jonka oli jättänyt, jäi yhä kauemmaksi hänen

selkänsä taa, kunnes se vihdoin kokonaan katosi, niin että ainoastaan

kirkontorni enää näkyi. Myöhemmin alkoi taivaanrannalla näkyä tornit,

jossakin hänelle tuntemattomassa kaupungissa; hevonen vaan juoksi

juoksemistaan pysähtymättä. Tuon tuostakin tuli häntä vastaan tiellä

vieraita ihmisiä, joita Sándor kyllä huusi hevosta pidättämään, mutta

nämät kaikki käsittivät sen niin, kuin heidän olisi pitänyt väistyä

pois tieltä, ja luulivat että hän oli lyönyt vetoa jonkun kanssa, jotta

hän niin ja niin monen minutin kuluessa olisi saapuva komitatin

hallintokaupunkiin ----'iin taikka että hän rientää lääkäriä tahi

palosammutusruiskuja hakemaan; sanalla sanoen, he antoivat hevosen

juosta niin kauas kuin se mieli.