III.

Siitä, mitä tähän asti on kerrottu, tiedämme jo, että löytyy eräs

kunnianarvoisa herra Gábor Berkessy ja että hänellä on naima-ikäinen

tyttö, jota valtakunnan kahdelta eri taholta kaksi nuorta miestä

rientää kosimaan, asianomaisen perheensä seurassa, niinkuin asia

vaatii.

Meidän täyty kunnioitetuilta lukijoiltamme pyytää vielä vähän

kärsivällisyyttä, katsahtaaksemme pikimmältään erääsen kolmanteen

paikkaan; sitte menemme mekin heti sinne.

----'in komitatin hallintokaupungissa asui eräs nuori leskirouva, Julia

Csalváry,[15] jota yleinen mielipide nimitti maailman-naiseksi.

Semmoisen nimen saamiseen ei tarvita suuria ansioita. Nuorena rouvana

oli Julia saanut kokea sangen ankaraa kohtelua vanhalta mieheltänsä,

joka oli yhtä suuressa määrässä ahne ja typerä kuin mustasukkainen.

Sitä pikemmin mursivat tukahutetut intohimot sulkunsa vanhan herran

kuoleman jälkeen. Kaunis ja jotensakin rikas leski oli ympäröitty

ihailijoilta, eikä hän liioin yrittänytkään heitä luotansa pois

torjumaan. Hän piti iltaseuroja, oli käytökseltään vapaa, ilmestyi

tanssijaisiin loistavassa puvussa, ratsasti mielellään, joka kaikki

vaikutti, että pienessä kaupungissa hänestä yleisesti puhuttiin.

Eräs vanha herra, jonkinlainen sedän tapainen, entinen asessori, asui

alati hänen luonansa hänen holhojanansa, sihteerinänsä tahi sellaisena.

Hän juoksi lakkaamatta koko kaupungissa kielittelemässä; mitä hyvänänsä

kotona tapahtui ja mitä oli tapahtumattakin, tiedettiin jo samana

hetkenä aatelis- ja porvaris-kasinossa (luku- ja kokous-salissa);

vieläpä sekin, ettei Julia käyttänyt yhtä paria silkkisukkia enemmän

kuin yhden kerran sekä että hän joka vuosi antoi istuttaa rokkoa

itseensä, koska hän pelkäsi muuten saavansa rupulia. Kaikenlaisia

pienempiä tapauksia, niinkuin ihailijain vaihtoja, rakkauden riitoja,

pahanpään puuskia ja perheellisiä kiusoja, saattoi joka päivä aivan

tuoreina onkia Nánásy[16] sedältä (niin nimitti herra asessoria koko

kaupunki), jolla sentähden alituisesti oli tekemistä yhden, milloin

toisen kanssa: välistä tahtoivat huutoon tulleet ihailijat vaatia häntä

miekkasille, toisinaan taas uhkasivat rukkaset-saaneet kosijat antaa

hänelle selkään; usein ei hän uskaltanut mennä ulos kadulle pelosta,

että hänen päällensä karattaisiin. Kotona taas antoi Julia hänen tuntea

kaikkia oikkujansa; mutta kaikki nämät eivät saaneet mitään muutosta

aikaan tuossa hyvässä vanhuksessa, joka siitä huolimatta kielitteli,

mitä hän saattoi, ja taas mitä hän saattoi, kärsivällisyydellä kaikkia

seurauksia kantaen.

Julian sukulaiset kehoittivat häntä ehtimiseen naimisiin menemään ja

nykyisestä elämästänsä luopumaan, valitsemaan jonkun ihailijoistansa

ja muut luotansa lähettämään. Mutta Julia oli niin oikullinen, että

vaikka hän todella rakastikin jotakuta, hän heti kun sukulaisensa

kehoittivat häntä sitä mieheksensä ottamaan, oli valmis siitä

luopumaan eikä koskaan enää sitä näkemään. Sillä tavoin lykkäsi hän

naimisensa vuodesta vuoteen, oli yhä vaihtelevainen, pysyi yleisenä

puheen-aineena, mutta siitä ei koskaan tullut sen enempää; milloin

hylkäsi ennustettu ylkämies morsiamen, milloin tämä hänet. Usein oli

koko asia milt'ei päätetty, mutta useimmiten eivät asianosaiset itse

siitä tietäneet mitään.

Eräänä aamuna kertomuksemme aikana meni Nánásy setä kyökkiin,

tiedustellaksensa, mitä keitettiin. Hän kysyi seuranaiselta,

kummoisella tuulella Julia oli, ja astui sitte sisään hänen

vaatetuskamariinsa, kertoaksensa hänelle mitä kahvihuoneissa puhuttiin.

Julia vaatetti silloin itseänsä; kamarineitsyt poltti par'aikaa hänen

pitkiä vaaleita hiuksiaan kähäriin. Nuori rouva istui huolettomasti

nojautuneena sametilla katetussa nojatuolissaan, ikävyksissä

leikitellen kashmiri-huivinsa pitkien silkkiripsujen kanssa.

-- "Hyvää huomenta, hyvää huomenta, armas, kaunis serkkuseni", sokelsi

mielistelevästi vanha Nánásy setä ja tassutteli polkka-askelin Julian

luokse, tarttui hänen käteensä, suuteli sitä rantimesta alkain

sormenpäähän asti, joka kohdalla huudahtaen: "Oi, mikä herttainen pieni

käsi! Oi, mikä nautinto siltä vastaan-ottaa vaikka korvapuusti! Voi,

kuinka kaunis Schulini tänään on! Näillä pitkillä suortuvilla te

varmaankin taas aiotte tehdä jonkun hourupäiseksi, näillä kähärillä

_à l'anglais_. Oi, te olette kovasydäminen Penelope! Tänään aamulla oli

taas kaksintaistelu teidän tähtenne. Kaunis Lujzi, tuo pulskea

tummaverinen poika, sai iskun otsaansa. Hän saattaa pitää itseään

onnellisena, he, he, he! Tämä nauha, suokaa minun pistää se hiuksiinne

tähän, kas niin! Enkö minä sitä paraiten ymmärrä? Eikö minusta olisi

tullut hyvä kamarineitsyt? He, he, he".

Julia vaan ei tahtonut nauraa kaikille näille hullutuksille ja sanoi

yksivakaisesti palvelijattarellensa:

-- "Betty, tuo minulle kenkäni!"

-- "Ei, minä en salli, että kukaan muu kuin minä tuon ne", huusi Nánásy

setä, työntäen Bettyn syrjään ja rientäen kenkiä hakemaan. Löydettyänsä

ne suuteli hän niitä monin kerroin, vieläpä anturoitakin ja laski ne

sitte Julian eteen, joka pudisti jalastaan kirjaellut tohvelit ja veti

siihen hienon, mustan atlas-kengän, yhtä vähän huolien Nánásy sedän

läsnä-olosta, kuin jos joku hänen palveluspiikansa siinä olisi ollut.

Sitte nousi hän ylös ja käänteli itseään peilin edessä, ikäänkuin olisi

tahtonut sanoa: "Enkö ole kaunis?"

-- "Oi kuinka ihana, kuinka taivaallinen!" huusi riemusilmin Nánásy

setä, ja vaipui ihastuksissaan siihen tuoliin, josta Julia oli noussut.

-- "Nánásy setä", sanoi Julia, katsellen itseään selkäpuolelta peiliin,

"minä tahdon uskoa teille sangen tärkeän asian, josta ei saa

kielitellä, ennenkuin se on loppuun saatettu".

-- "Enkö minä ole vaiteliain sihteeri maailmassa?"

Julia oli suuttua.

-- "Minä en laske leikkiä, setä. Mutta minä sanon sen, että jos te

kerrotte asiasta ennenkuin se on tapahtunut, tukistan minä teitä

pahanpäiväisesti".

-- "Nánásy setä on iloitseva siitä armosta", naljaili vanha herra,

ottaen leikillisesti peruukin päästään ja näyttäen Julialle päänsä,

joka oli sileä kuin vesimeluna.

Kamarineitsyt purskahti äärettömään nauruun tästä leikinteosta,

jonkatähden Julia rypisti kulmakarvansa hänelle ja viittasi häntä

menemään pois kamarista.

Nánásy setä koetti kaikin tavoin saada nuorta rouvaa nauramaan; hän

asetti peruukkinsa nurin päin, avasi kitisten nuuskarasiansa, teki

hullunkurisia niiauksia, mutta kaikki oli turhaan: Julia ei tänään

tahtonut nauraa.

Kun he olivat jääneet kahden kesken, sulki Julia oven, asetti vanhan

herran sohvaan istumaan ja jäi itse hänen eteensä seisomaan.

-- "Kuulkaa, Nánásy setä! Minä aion mennä naimisiin".

Puhutellun kasvot osoittivat hämmästystä ja odotusta.

-- "Teidän täytyy vielä tänäpänä lähteä ----'iin, käydä ala-ispán'in

luona ja häneltä pyytää naimakirjaa minulle. Sieltä ette saa palata

takaisin, vaan täytyy teidän suoraa päätä matkustaa Pest'iin ja

toimittaa kaikki, mitä häiksi tarvitaan -- te ymmärrätte sen paremmin

kuin minä -- niin että se on tehty tästä päivästä viikon perästä, sillä

silloin pitää kaikki järjestyksessä oleman".

-- "Te voitte luottaa minuun, enkelini. Ennen kolmen päivän kuluttua

joko on kaikki täällä taikka saatte kuulla, että Nánásy setä on

kuollut".

-- "Pestissä tulee teidän myöskin mahdollisimman lyhyimmässä ajassa

teettää minulle morsiushame".

-- "Uskokaa se vaan minulle, enkeliseni. Minä itse etsin kuuluisimmat

neulojat, joita ylhäisimmät naiset ja näyttelijättäret käyttävät,

Kereszesy'n tahi Sónári'n, ja ellen minä viikon päästä tuo loistavinta

morsiuspukua, kuulututtakaa perääni sanomalehdissä, niinkuin kadonnutta

sylikoiraa, josta rehellinen löytäjä saapi viisi florinia".

-- "Sen ohessa on teidän kirjoittaminen kirje sukulaisilleni ja

kutsuminen heitä tästä päivästä viikon taa pidettäviin häihini, mutta

siihen on teillä vielä aikaa Pestissä. Astukaa nyt vaan heti vaunuihin

ja lähtekää".

-- "Kyllä, lintuseni, serkkuseni. Mutta mitä kirjoitan sukulaisillenne,

mitä?"

-- "No, mistähän olemme puhuneet? Sitä, että menen naimisiin".

-- "Niin! mutta kenen kanssa?"

-- "Onko sekin tarpeellista tietää?"

-- "Hahhahha! Sehän on pääasia koko jutussa".

-- "Kummallista! No, kirjoittakaa siis: Kálmán Sós'in[17] kanssa".

-- "Kálmán Sós? Kálmán Sós? Minä olen jo kerran kuullut sen nimen.

Kuinka se kirjoitetaan? Kahdella o'lla vaiko kahdella s'llä?"

-- "Kirjoittakaa kuinka tahdotte".

-- "Kuka, kummoinen on tämä kunnon nuori mies?"

Julia vastasi yksivakaisella huokauksella "runoilija".

-- "Ja muutoin?"

Julia katsahti puoleksi suuttuneena puoleksi kummastuneena vanhukseen,

ikään kuin olisi tahtonut sanoa: "kuinka yksinkertaiset vanhat ihmiset

sentään ovat" ja lausui, ynseästi olkapäätään kohottaen:

-- "Minusta on kohtalo ollut tarpeeksi antelias, kun se jollekin antoi

rikkaan hengen rikkaan viran sijasta".

Nánásy ei ymmärtänyt tätä, sentähden tyytyi hän vastaukseen ja täydensi

sitä itse seuraavalla tavalla: Joku nälkäytynyt raukka, tanssimestari

tahi komediantti tahi joku muu sentapainen oiva otus, jonka Julia on

valinnut miehekseen sentähden, että voisi häntä sitä helpommin hallita.

Julia jätti vanhan herran miettimään ja rupesi omalla kädellään

kokoilemaan matkalle tarvittavia kapineita ja niitä vaununlaatikkoon

asettamaan; parranajoneuvot pani hän erinäiseen lippaasen; taskukirjaan

kirjoitti hän mitä ei saisi unhottaa, pisti siihen lukematta tukun

pankinsetelejä ja antoi sen Nánásy sedälle; hän auttoi itse ukon ylle

vanhaa takkia ja bundaa, veti hänen korvillensa matkalakin ja antoi

hänen tuskin vetää henkeänsä, ennenkuin oli saanut hänen istumaan

esille ajettuihin vaunuihin, jottei hän saisi aikaa kellekään

laverrella tuota tuoretta salaisuutta.

Mutta ennenkuin Nánásy setä oli ajanut kaupungin lävitse, kohtasi hän

pari kolme tuttua herraa, ja jottei salaisuus lävistäisi hänen

kylkeänsä, kertoi hän sukkelaan heille, vaunuistaan ulos nojautuen,

että hänen serkkunsa menee naimisiin, ottaa jonkun nuoren tuntemattoman

miehen, lähettää nyt hänet ala-ispán'in luokse naimakirjaa hankkimaan

sekä Pestiin vaatteita ja torttuja toimittamaan.

Tunnin perästä puhui sentähden jokainen koko kaupungissa noista

salaisista häistä ja arveli, kuka tuo onnellinen ylkämies lienee, sillä

Nánásy setä ei ollut ilmoittanut hänen nimeänsä -- säästäväisyydestä,

jotta hänellä takaisin tullessaankin olisi jotain kertomista.

Julia palasi takaisin saliinsa siinä rauhallisessa tunnossa, että oli

asiansa hyvin toimittanut, ja antoi palvelijoillensa käskyn olla

ketäkään sisään laskematta, paitsi Kálmán'in.

Ennen pitkää kuului askelia porstuasta; Julia yritti antamaan

kasvoillensa mitä miellyttävimmän katsannon, tuntiessaan nämät askelet,

sillä rakastuneet ihmiset tuntevat saapasanturain kopinastakin

valitsemansa. Tässä kohdin voittavat rakastuneita ainoastaan

sanomalehdentoimittajat, jotka askelten äänestä porstuassa voivat

päättää, tuleeko posti tilausrahoilla vaiko joku runoilija värsyillä.

Juliassa oli maneetti-voima päinvastainen. Hän odotti runoilijaa, ei

postia, eikä hän pettynyt. Kálmán Sós avasi oven.

Hän oli miellyttävä, kalpea, nuori mies. Se ei hänessä ollut

miellyttävää, että hän oli kalpea, vaan se, että hän tuli ovesta

sisään semmoisella katsannolla kuin Hamlet pääkallolla, ja astui

intomielisillä askelilla Julian eteen, nosti hänen kätensä huulillensa

ja piti sitä siinä kauan, ehkä pitäisi sitä vielä nytkin, ellei Julia

olisi puhutellut häntä ja tarttunut hänen käteensä.

-- "Vaivaako teitä jotain, Kálmán, koska olette noin murheellinen?"

-- "Murheellinen olen, se on totta", vastasi runoilija; "niinkuin

Leviathan, joka kävi iloisessa enkeliseurassa ja jonka otsaan jo oli

kirjoitettu, että hän oli taivaasta alas syöstävä".

-- "Herran tähden!" sanoi Julia säikähtyen, "mikä onnettomuus teitä

uhkaa?"

-- "Ei mikään, ei mikään", sanoi Kálmán rauhallisesti, mutta

semmoisella katsannolla, josta saattoi hirmuisinta aavistaa, ja vaipui

suurella teateri-hermottomuudella nojatuoliin.

-- "Vaan ihan varmaan teitä joku paha vaivaa!" huusi nainen todellakin

pelästyneenä; "minä pyydän, minä vaadin teitä sitä minulle

ilmaisemaan".

Runoilija tarttui taas juhlallisesti Julian käteen ja katsoi häntä

terävästi silmiin.

-- "Uskotteko aavistuksia?" kysyi hän kolkolla äänellä.

-- "Kuinka niin?"

-- "Eikö teillä ole kokemusta siitä tunteesta, joka on jotakin unelman

tapaista, vaikka olemme hereillä? Iloisimmillaan ollessamme tuntuu

yht'äkkiä, ikäänkuin joku kylmä käsi pyyhkisi kasvojamme, niin että

aloitettu nauru jäätyy huulillemme, ja ikäänkuin äkki-arvaamatta

näkisimme edessämme taikapeilin, josta omat kasvomme tirkistävät

vastaamme vaaleina, synkkinä, tahtoen sanoa: älä iloitse!"

-- "Älkää lausuko tuommoisia", keskeytti häntä Julia, jonka hermoja

tämmöinen runollisuus ahdisti: "semmoisista ei ole hyvä puhua.

Puhukaamme ennemmin häistämme. Oletteko jo saanut kirjeen

sukulaisiltanne?"

Kálmán Sós'in katsanto meni Lord Byron'in kaltaiseksi ja hän lausui

tuijottavin silmin:

-- "Te olette onnellinen; oi, te olette vielä lapsi ja saatatte iloita

kaikista".

-- "Olkaa vaiti! Olenhan minä teitä vanhempi koko viisi vuotta, jos ei

enemmän".

-- "Oi, Julia, vuodet eivät tee aikaa. Te olette kahdeksankolmatta

vuotinen lapsi, minä neljänkolmatta vuotinen ukko. Se ei ole vanhin,

joka on kauimpana kehdosta, vaan se, joka seisoo likimpänä hautaa.

Päivien luku ei tuota ryppyjä kasvoihin, vaan päivien suru. Minä olen

kärsinyt niin paljon, että siinä olisi kylläksi viidenkymmenen vuoden

elämälle".

-- "Kálmán parka!" huokasi Julia, runoilijan olkapäätä vastaan

nojautuen. Hän oli kyllä hellätuntoinen, ollaksensa kysymättä, mitä

peijakasta hän niin paljon kärsinyt oli. Muutoin olisi Kálmán siihen

vastannut, ettei ihmiskorvain ole hyvä sitä kuulla.

-- "Katsokaa", jatkoi Kálmán, "tällä hetkellä, jolloin minä näen

taivaallisia kasvojanne, sydämeni pitäisi leimua siitä ajatuksesta,

että saan omistaa teidät, teitä ijäti omakseni kutsua, näyttää joku

jääkylmä huokaus sieluuni kuiskaisevan: älä iloitse, kaikki on

epätietoista auringon alla".

-- "Mutta tämä on jo varmaa, sillä minä olen lähettänyt naimakirjaa

tuomaan ja viikon päästä ovat sukulaisemme täällä ja me vietämme

häitämme".

-- "Hoh! Viikon päästä? Tiedättekö, että silloin on elokuun

kolmastoista päivä?"

-- "Minä en ole katsonut kalenteriini".

-- "Oi, Julia! Luvulla kolmetoista on hirmuinen vaikutus kohtalooni.

Kaikki onnettomuudet ovat kohdanneet minua kuukauden kolmantenatoista

päivänä".

-- "No, sitte pidämme häät sen edellisenä päivänä".

-- "Te puhutte semmoisella uskalluksella, kuin pitäisitte kohtalon

kättä omassa kädessänne".

-- "No niin, jos minä tahdon, ja myös te tahdotte, saamme mielestäni

siitä uskalluksella puhua".

Kálmán kohotti, nämät sanat kuultuansa, silmänsä, nosti etusormensa

pystyyn ja viittasi ylöspäin, niin että Julia rupesi luulemaan, että

hän oli keksinyt jonkun hämähäkin-verkon, joka riippui alas laelta, ja

näytti sitä hänelle.

-- "Meidän ylitsemme vallitsee kohtalo, ja kohtalo on oikullinen.

Särjetyt sydämet, hävitetyt toiveet ovat rakkaimpia uhreja, jotka häntä

huvittavat. Oi Julia, te olette onnellinen, jos ei sydämeenne ole

tunkenut noita maneetillisia tunteita, jotka täyttävät ajatuksenne

huomispäivän aavistuksilla, jos rinnassanne ei löydy niitä taikakieliä,

joita kohtalon ankara käsi soittaa; muuten olisivat teidänkin kasvonne

oppineet minun haavoistani kalpeuden".

Julia alkoi jo kyllästyä kaikkeen tähän mielikuvitukseen,

maneettisuuteen ja muihin senlaisiin kivulloisiin aavistuksiin, ja

antaaksensa kanssapuheelle toisen suunnan, istui hän pianon ääreen ja

rupesi soittamaan kaunista fantasiaa.

Kálmán nojautui sen tuolin selkää vastaan, jolla Julia istui, ja näytti

synkistynein kasvoin tulevaisuuteen katsovan; hänen tukkansa nousi

pystyyn, hänen silmänsä säihkyivät; sitte laski hän käsivartensa

ristiin ja antoi pään vaipua rintaa vastaan; uudestaan nojautui hän

tuolia vastaan ja kallisti päänsä kätensä nojaan; lopuksi hän ei enää

voinut hillitä tunteittensa painoa, vaan löi kättään otsaa vastaan ja

huudahti suurimmalla intoisuudella:

-- "Oi, tämmöistä hetkeä! kuulla tätä laulua -- syleillä sinua -- ja

kuolla yhdessä, käsi kädessä, sydän sydäntä vastaan -- hengittää

sielunsa toinen toiseensa! -- Haluatko sinä kuolla minun kanssani, oi

Julia?"

-- "Kyllä, jahka ensin tulemme oikein vanhoiksi, silloin se varmaankin

on ihanaa, mutta anna meidän vielä elää vähäisen".

Kálmán katseli säälivin silmin Juliaa, katkeruudella havaiten, kuinka

alhaisella kannalla sen naisen sielu seisoo hänen omaansa verraten,

joka ei voi käsittää, mikä hirveä autuus siinä on, että saa kuolla

yhdessä -- vaikk'ei meitä mikään vaivaa. Harva ihminen kykenee tätä

käsittämään.

Sen jälkeen ei Kálmán enää puhunut ainoatakaan sanaa, hän astui

muutamat kerrat edes takaisin salissa, niinkuin kuleksiva aave, jonka

ainoa intohimo on eläviä ihmisiä peloittaa; sitte otti hän äkisti

hattunsa ja astui itsemurhaajan katsannolla Julian eteen, sydäntä

kauhistuttavalla äänellä lausuen:

-- "Herran haltuun! Suokoon taivas, etteivät aavistukseni toteutuisi".

Tämän sanottuaan raasti hän itsensä irti morsiamensa käsistä, oli

raastaa ovenkin irti saranoista ja syöksyi hurjistunein kasvoin ulos.

Julia raukka joutui aivan epätoivoon ja rupesi pelkäämään kaikenlaista

pahaa. Hän lähetti sentähden palvelijan hänen jälkeensä pitämään

vaaria, ettei hän tekisi itselleen mitään vahinkoa, eikä rauhoittunut

ennenkuin tämä tuli takaisin sillä tiedolla, että kunnioitettu herra

kasinossa syö häränpaistia sipulin kanssa, josta palvelijan mielestä

saattoi päättää, että hän tänään tuskin enää ryhtyy naisten kanssa

puheisin.

Tästä puoliksi tyyntyneenä sai Julia jälkeen puolen päivän

vastaan-ottaa lukemattomia tervehtijöitä, kaikenlaisia ihmisiä, vieläpä

hänen hämmästykseksensä semmoisiakin, jotka eivät pariin kolmeen

vuoteen olleet astuneet hänen kynnyksensä ylitse. Nämät koettivat

viittauksilla ja neuvoilla nuuskia ja ilmi saada sitä salaisuutta,

jonka hän luuli olevan jo viiden peninkulman päässä kaupungista, ja

yhdestä kummastuksesta toiseen joutuen, huomasi hän vihdoin, että jo

koko kaupunki tietää hänen häittensä viettämisestä viikon perästä.

Vihdoin oli hän pakoitettu sulkemaan itsensä lukon taa kaikilta

vierailta. Hän istui kirjoituspöytänsä ääreen ja alkoi kirjoittaa

kaunista, hellätuntoista kirjettä ylkämiehelleen, siliä hän käsitti

nyt, kuinka hänen prosalliset muistutuksensa eivät muuta voineet kuin

herättää epäsointua runoilijan ylevissä mielenkuvituksissa ja kuinka

katkeria jälki-ääniä ne olivat jättäneet tähän henkeen, joka ei käynyt

maallisissa saappaissa. Hän tahtoi sentähden sovittaa tätä rikostansa

ja johdatti ajatuksensa noihin hullutuksiin, joita Kálmán oli esiin

tuonut; hän koetti mieleensä kuvitella noita kummallisia tunteita,

joita aavistuksiksi nimitetään ja jotka syntyvät ihmisessä, jos hän on

vatsansa kylmetyttänyt tahi hän saapi nuhaa taikka hän tanssissa

tuntee, että joku haka on aukenemaisillaan tahi pään koristus lähtee

irti. Tämänkaltaisissa aavistuksissa kirjoitti hän kokoon tukuttain

kuutama-juttuja, kun hänen kamarineitsynsä astui sisään ja toi kirjeen,

jonka postiljoni vastikään oli hänelle antanut.

Julia otti harmistuneena kirjeen, joka tempasi hänet pois hänen

aavistustensa sumusta, mutta heitettyänsä siihen silmäyksen ja

tunnettuansa käsi-alan, joutui hän todellisten aavistusten alaiseksi,

sillä kuvertilla oli Kálmán'in käsi-alaa.

Sykkivällä sydämellä piti hän kädessään tuota suljettua kirjettä. Mitä

hän kirjoittanee? Armollinen taivas! Jos kirjeessä nyt seisoisi, että

kun luen näitä rivejä, silloin jo niitten kirjoittaja...

Hän ei malttanut saattaa loppuun tätä hirveätä ajatusta, vaan viittasi

äkisti kamarineitsyttä poistumaan ja avasi, yksinään jäätyänsä,

vapisevalla kädellä kirjeen. Neljä tiheään kirjoitettua sivua näki hän

edessään.

"Jumaloittu, ikuisesti unhoittumaton enkeli!

"Oletko koskaan taivaalla nähnyt kaksi tähteä, jotka seisovat niin

likellä toisiaan, että paljaalla silmällä katsoen pitäisi niitä

yhtenä ainoana ja jotka maailman luomisesta asti ovat kiertäneet toinen

toisensa ympäri, muodostaen ihmeteltävän ilmiön tähtimaailmassa,

mutta joista yht'äkkiä toinen, kaikkia hallitsevan kohtalon

odottamattomasta sanasta, eroo toisesta ja vaeltaessaan taivaalla

muuttuu pitkähäntäiseksi pyrstötähdeksi, jonka tehtävänä on kuljeksia

ulkopuolella maailmaa ja myrskyä ennustavalla leimullaan peloittaa

vapisevaa pientä tähtöstä..."

Julia ei malttanut lukea koko tätä tähtitiedettä loppuun asti, vaan

riensi suorastaan loppuun ja luki mitä siellä seisoi.

"... koska isäni tahto on elämälleni rautainen kahle, joka pitää minua,

niin, kuin Prometheusta kallioon, kiinni sidottuna ja hän vaatii, että

otan Gábor Berkessyn, protonotariuksen tyttären vaimokseni, ei ole

muuta neuvoksi, kuin kuolla taikka totella. Jos vaan itseeni katsoisin,

olisi kuoleman valitseminen minulle autuus, mutta minä ajattelen sinua,

jonka sielua semmoinen tapaus ijäksi kauhistuttaisi, ja sentähden

tahdon elää ja totella, ainoastaan sinun tähtesi, ainoastaan sinun

rauhasi vuoksi. Kyyneleet silmissä, kuoleman tikari sydämessäni

kirjoitan sinulle nämät rivit: unhoita ijäksi minut, joka kuolen sinua

muistaen.