II.

Vetäkäämme nyt jalkoihimme kolmen peninkulman saappaat ja menkäämme

edemmäksi naapuri-komitatiin.

Sielläkin on likaa, sillä on sade-aika; seitsemän viikkoa peräkanaa,

Jumalan kiitos, on satanut niinkuin Itä-Indiassa. Sielläkin on taloja,

joiden portit ovat auki; sielläkin istuvat matkustajat kiinni likaan

kylän päässä.

Mutta tulee kerran puhe semmoisesta talosta, jonka portti on suljettu,

ja semmoisista matkustajoista, joiden vaunut eivät tartu kiinni likaan.

Neljä harmaan-täplikästä hevosta on valjastettu komeain vaunujen eteen,

neljä hevosta, jotka ovat niinkuin tuliset käärmeet; kuskinlaudalla

istuu koreapukuisen kuskin vieressä nuori herra, joka itse ajaa

hevosia; kutka vaunujen sisässä istuvat, ei voi tietää, sillä ne ovat

tarkasti suljetut.

Nuorella herralla on pieni ympyriäinen hattu; hänen kaulaliinansa on

vaan löysästi kiinni sidottu; takkinsa on hän riisunut yltään ja istuu

vaan keveässä kesä-dolmány'issa kuskin vieressä, mutta hänen poskensa

ovat punaiset raittiista ilmasta ja ajamisesta.

Taitavasti ohjaa hän vaunuja mutkaista tietä myöten, läikähyttäen

ruoskalla ikäänkuin pistolinlaukauksia; olisi luullut, että nuot neljä

hevosta raivostuneina kiitivät vaunujen edessä, jos ei olisi nähnyt

että ne yht'äkkiä vähäisen hiljensivät vauhtiaan, kun tuli vastaan joku

puusilta tahi muu paha paikka. Vihdoin poikkesivat ne eräältä kohdalta

kylän lävitse käyvältä valtatieltä ja tulivat muutamalle sen vieressä

olevalle talolle; siinä oli ajaja pakoitettu pysähtämään, portti oli

kiinni.

-- "Hei ho!" huusi kuski, nousten istuinlaudalle seisomaan, voidaksensa

nähdä sisään pihaan. "Portti auki!"

-- "Älä turmele keuhkojasi, Matyi",[12] sanoi nuori herra, "vaan mene

sisään pikku-ovesta ja avaa itse portti sisäpuolelta. Mutta ota ruoska

mukaasi, muuten koirat repivät sinut".

Matyi teki niin ja tultuansa sisään portin-ovesta syntyi heti suuri

kahakka hänen ja koirien välillä; hänen täytyi alituisesti hutkia niitä

ruoskalla, kunnes sai portin auki.

Tuosta suuresta melusta, hälinästä ja haukunnasta tuli vihdoin kyökistä

esiin eräs elämän kukoistuksessa oleva naishenkilö, joka näytti olevan

enemmän kuin kyökkipiika ja vähemmän kuin talon-emäntä, ja huusi,

porstuaan seisahtuen, terävällä, kimakalla äänellä:

-- "Mikä jumalaton melu tämä on? Tuleeko turkki vaiko ranskalainen

sisään?"

Sillä välin oli Matyi avannut portin ja nuori herra lennätti hevoset

pihaan. Tultuansa porstuan eteen hyppäsi hän alas kuskin-istuimelta,

antoi ohjakset kuskille ja lähestyi itse tuota toruvaa vaimo-ihmistä,

joka koetti mahdollisimman karsain silmin häneen katsoa, ikäänkuin

yrittäen tehdä kasvonsa, jotka olivat kuin kuivattu väskynä, vieläkin

rumemmiksi; hänen silmänsä pyörivät päässä niinkuin kaksi hiilihankoa.

-- "Oi, Boriska kultani!" sanoi nuori herra ivallisella äänellä.

"Kuinka te olette tullut kauniiksi, sittekuin viimeksi näimme

toisiamme! Minä arvelen, että te paaston-aikana menette miehelään. Ehkä

se kuitenkin olisi aikaista, eikö niin?"

-- "No, mutta kuinka nuori herra Károly[13] on tullut rumaksi,

sittekuin viimeiseksi näin hänet! Mikä kaunis pieni lapsi hän silloin

oli, ja kuinka iso mies hänestä on tullut".

-- "Onko setäni kotona?"

-- "Missä hän muuten olisi?"

-- "Me olemme tulleet tänne äitin ja sisareni kanssa".

-- "Ovatko nekin täällä? No, minä en ymmärrä, kuinka muilla ihmisillä

on aikaa lähteä pois kodistaan ja kuljeksia viikkokausia ympäri maata".

-- "Kutsukaa nyt esiin setäni, Boriska kulta, ja auttakaa meitä

kapineita sisään tuomaan".

Talon kaunotar heitti vielä yhden myrkyllisen silmäyksen vaunuihin päin

ja meni sitte takaisin kyökkiin; siellä näytti pimeästä uuninlävestä

jotain valoa hämärtävän; Boriska huusi uuninläpeen:

-- "No tulkaa pian ulos, on tullut vieraita".

Uuninlävestä kuului takaisin tämä lyhyt vastaus:

-- "Odottakoot!"

Sillä aikaa oli Károly avannut vaunun-oven ja koska aina portaille asti

oli likaa polviin saakka, kantoi hän sylissään ulos vaunuissa istuvat

naiset. Toinen niistä oli hänen äitinsä, kunnianarvoisa, neljänkymmenen

vuotinen vaimo, herttaisilla, lempeillä kasvoilla; toinen oli hänen

sisarensa, iloinen, hilpeä, kaksitoista-vuotias pieni keijukainen,

säihkyvillä silmillä ja suulla, joka alituisesti oli valmis nauramaan

ja jaarittelemaan.

-- "Tervetulleet, emme ole odottaneet teitä", lausui Károly nauraen,

kun hän laski heidät rannalle ja avasi heille sen oven, jonka Boriska

oli jälkeensä sulkenut.

Tätä käsittääksemme täytyy meidän tietää, että vastatullut nainen oli

Erzsébet[14] Hamvasi, talon isännän Abrahám Hamvasi'n nuorempi sisar;

sen talon, johonka he nyt astuivat sisään, olivat heidän vanhempansa

jakamatonna jättäneet heille, mutta sisar oli antanut sen kokonansa

veljensä käytettäväksi, edustaen itselleen vaan oikeuden saada

kortteria, kun sattui ohitse matkustamaan.

Sillä välin aukeni ylinen puoli kyökin ovesta ja siitä pisti esiin jo

mainittu talonherra, jonka ikää ei käynyt tarkoin määrääminen ja jolla

ei ollut siinä kyllä, että hänen kasvonsa olivat täynnä rokon-arpia,

vaan hän oli vielä itsekin tehnyt rumemmiksi siten, että oli ajanut

viiksensä nenän alta ja vaan molempiin suunpieliin jättänyt pienen

karvatukon, jotenka hänen naamansa oli kuin saukon.

Hänen yllänsä oli huono, talvella kylmä, kesällä lämmin takki, jonka

hihat olivat kiverretyt kyynärpäähän asti, ja molemmat kädet täynnä

savea, sillä hän oli juuri kontannut ulos uunista, jonka laven hän itse

oli kiinni laastannut.

Hän ei liioin yrittänyt ystävälliseltä näyttämään, kun hän näki

sukulaisensa, ja vaikka rouva ystävällisesti tervehti häntä, ei vielä

oven alimmainen puoli näkynyt aukenevan. Vihdoin laski hän kuitenkin

vieraansa sisään, kyynärpäällään avaten oven-ha'an.

-- "Missä olette käyneet noin miehissä?"

Rouva pudisti lempeästi päätään ja, osoittaen veljen nokista, likaista

ulkomuotoa, nuhteli häntä ystävällisillä sanoilla.

-- "Mutta, rakas veljeni, minkä vuoksi täytyy sinun itse toimittaa

tuommoista työtä?"

-- "Työ ei ole mikään häpeä; mitä itse voit tehdä, sitä älä usko

toiselle".

-- "Minä suutelisin sedän kättä, jos vetäisitte pois hansikan", sanoi

leikkiä laskien nuori Károly herra.

-- "Helppo on semmoisten suurten herrain puhua, kuin te olette.

Jokainen tekee, mitä hän köyhyydessään saattaa. Boris, tuo tänne

vadillinen vettä, jotta saisin pestä käteni, sillä tämä herrasväki

häpee muuten ryhtyä puheisin kanssani".

-- "Sitä varten mar tarvitsisi vatia liata", huusi talon-pahennus

takaisin; "tuolla on vesi-ämpäri".

Abris herra meni ulos ja pesi kätensä vesi-ämpärissä, jonka jälkeen hän

pyyhki niitä sängyn-lakanaan, nostettuansa ylös peitteen.

Vieraat olivat sillä välin astuneet sisään huoneesen. Ilma siinä oli

kokonaan täytetty ilkeällä, sietämättömällä hajulla. Jokaisella talolla

on oma omituinen hajunsa; moneen huoneesen tullessaan kohtaa semmoisen

viehättävän, suloisen lemun, josta ei tiedä, missä se on, mistä se

tulee, kun taas toisaalla niin inhottava, tuskastuttava löyhkä koskee

tulijaan, että hän on selälleen kaatua. Näitten viimemainittuin

joukkoon kuului Abris herran huone; sen seinät olivat vielä ihan mustat

siitä, mitä menneen ja sitä edellisten vuosien kärpäset olivat siihen

kirjoittaneet; lattia näytti puhuvan viimeis-talven sian-taposta;

sänkyjen alla oli olkia ja höyheniä; huonekaluilla sormenpaksuista

pölyä; akkunoista ei voinut lian tähden nähdä ulos; joka nurkka oli

täynnä hämähäkin verkkoa.

Sisään astuva rouva huokasi raskaasti, katsellessaan ympärillensä

huoneessa: hänen kasvoistansa saattoi nähdä, että hän tällä hetkellä

ajatteli rakasta äiti vainajaansa; tämän eläessä eivät nämät huoneet

olleet noin likaisia, noin epäjärjestyksessä; kärpäset eivät lentäneet

ihmisten silmiin, eikä pöly peittänyt huonekaluja.

Abris setä oli sillä välin pessyt ja kuivannut itsensä, ja hänen

katsannostaan saattoi huomata, että tämä peso hänelle oli jonkunlainen

rangaistuksen kärsiminen; sitte tuli hän sisään, suuteli sangen

kylmästi jokaista, yritti vähäisen hymyilemäänkin, mutta se ei hänelle

onnistunut, jonka vuoksi hän heitti sen sikseen.

Vieraat olisivat mielellään tahtoneet istua, mutta mihinkä? Puhtailla

vaatteilla oli vaarallista lähestyä jotakin paikkaa tässä huoneessa.

-- "Mutta minä tahtoisin istua jonnekin, Abris setä", alkoi ensiksi

Lizike puhua, viattomasti silmäillen ympärillensä.

-- "Onhan täällä monta tuolia, tyttöseni, vieläpä sohvakin", vastasi

Abris herra.

-- "Näistä saa siis pyyhkiä pois kaiken tämän kauniin tomun?" kysyi

Lizike teeskennellyllä yksinkertaisuudella; "minä luulin, että se oli

levitetty tähän kuivamaan".

-- "Vaiti, sinä häijy!" vaiensi häntä äiti, mutta Abris herra lausui

järkähtämättömällä tyvenyydellä:

-- "Tomusta olemme tulleet, tomuksi pitää meidän jälleen muuttua,

älkäämme sentähden kammoksuko tomua". Ja vahvistaaksensa kultaista

lausettansa teollakin, tarttui hän takkinsa liepeesen ja pyyhki sillä

kolme tuolia kolmen vieraansa varaksi; neljännelle istui hän itse.

Rouva istui siis toisella tuolilla, Abrahám herra toisella; toinen ei

puhunut, toinen oli vaiti ja tällä tavoin kului melkein puoli tuntia;

se oli varsin helppo keino hauskuttaa toisiaan. Jolloinkulloin huokasi

milloin toinen, milloin toinen.

-- "Hja -- ja..."

Johon toinen neljänneksen tunnin kuluttua vastasi:

-- "Haj -- haj..."

Károly meni sillä aikaa ulos hevosia katsomaan ja tuli taas sisään;

Erzike sitä vastoin seisoi akkunan edessä, hengitti ruutuun ja

kirjoitti siihen puustaveja sormellaan.

Että me ennen olemme nimittäneet tuota pientä lehakkaa Lizikeksi, ei

tee mitään. Molemmat nimitykset ovat saaneet alkunsa yhdestä nimestä,

ja tuskin löytyy Unkarin kielessä nimeä, jota niin olisi vaihetellen

käytetty osoittamaan suurinta hellyyttä ja suurinta törkeyttä, kuin

tätä, josta nimestä on syntynyt tuo mielittelevä Liza ja lystikäs

Erzike kuin myös tuo leveäveteinen Erzsu ja raaka Böske.

Että Abrahám keneltäkään olisi kysynyt: "tahdotteko jotakin?" sitä ei

ole luulemista; hän vaan istui ja huokaili.

Mutta vähän ajan perästä aukasi oven kuski, Matyi, entinen hevospaimen

Ala-Unkarista, sukkela, liukaskielinen veitikka.

-- "Kunnian herra, mistä täällä saapi ostaa heiniä?" kysyi hän, isäntää

tervehtien.

-- "Heiniä? heiniä? Kenelle tarvitsette heiniä?"

-- "Ei itselleni, vaan hevosilleni, taikka ei hevosillenikaan, vaan

niille neljälle, joilla olemme tulleet".

-- "No -- no niin, minä annan itse", sanoi, jokaista sanaa kuurniten,

Abris herra, otti ladon-avaimen ja meni ulos.

Ulkopuolella ovea saattoi helposti kuulla Boriskan marritusta.

-- "Mustalainen vieköön! Ajaa neljällä hevosella, vaan sentähden, että

kuluisi enemmän heiniä, juurikuin ei kahdessa olisi kylläksi heille".

Abrahám herra antoi heiniä muistuttaen häntä kaiken mokomin niitä

tarkasti pitelemään, sillä ne olivat kalliita. Sitte tuli hän takaisin

sisään, istui ja oli yhä edelleen ääneti.

Matyi avasi uudestaan oven.

-- "Kunnian herra, missä on täällä kapakka?"

-- "Kapakka? Kuinka niin?"

-- "Minä tahtoisin saada lasin viiniä, ei hevosilleni, vaan itselleni".

-- "No -- odota -- minä annan heti itse".

Ja hän otti kellarin-avaimen ja meni. Matyin täytyi jäädä

kellarinhalssiin seisomaan.

Boriska sähisi ja kähisi; hän raivosi, heitteli astioita rikki, kirskui

ja noitui itsekseen kyökissä.

Tuskin oli vanha herra tullut takaisin ja vaipunut äänettömyyteensä,

kun Matyi taas astui sisään.

-- "Kunnian herra, Boriska käskee kysyä, mitä illalliseksi keitetään".

-- "Onko teidän tapa syödä illallista?" kysyi Abris herra, vieraisinsa

kääntyen.

-- "Onpa kyllä", riensi Károly vastaamaan, ennenkun hänen nöyrä äitinsä

ehtisi sanoa päin vastoin.

Abris herra huokasi raskaasti, nousi ylös ja meni kyökkiin. Sieltä

alkoi hän varsin hiljaan puhutella Boriskaa, joka taas päin vastoin

koetti puhua niin kovalla äänellä, että sisällä-olijatkin häntä

kuulisivat.

-- "Mitä? tuon kauniin salvokukon? -- Ei mistään hinnasta! -- Minäkö

tekisin valkeaa nyt? -- Ei ole puita hakattu. -- Onhan juustoa. -- Minä

en suinkaan nyt sotke taikinaa, sillä käteni on kipeä. -- Tuota

hillo-purkkia en tosiaankaan avaa. -- Siihen en koske. -- Minä en ole

kyökkipiika. Miks'ette pidä kokkia, jos tahdotte ravintolan-isäntänä

olla?"

Näitä kaikkia saattoi hyvästi kuulla tuonne sisään.

Abris herra suuttui kuitenkin tällä kertaa syystä, meni ulos pihalle,

lyödä kolahutti taikina-vanukkeella pulskean kukon kuolijaaksi, antoi

veren juonta maahan, teki valkeaa ja rupesi lintua kynimään.

Nähdessään, että niin piti olla, sieppasi Boriska kukon hänen kädestään

ja ajoi hänet ulos kyökistä.

Kahden tunnin kuluttua oli tuo suuri illallinen valmis. Tuo kelpo,

kunniallinen kukko oli niin poltettu, kuin suinkin olla saattoi, ja

ainoastaan luut siinä olivat vielä kovemmat kuin liha. Taikinainen

leipä tarttui kiinni veitseen, kun sitä leikattiin, ja suulakeen, kun

sitä syötiin, ja kaikki ruoat olivat niin suolassa ja paprikassa, että

silmät säkenöitsivät niitä maistaessa.

Vieras nainen istui syömättä vieressä ja huokasi vielä raskaammin,

nähdessään kuinka rakkaan äiti vainajan pöytäliinoissa oli suuria

ruostepilkkuja, kuinka hänelle tuttujen veitsien ja kahvelien

hirvenluiset päät olivat rikki ja nuot vanhat vadit ja lautaset täynnä

halkemia. Sillä tavoin käy miehen, jolla ei ole vaimoa talossa.

Sittekun illallinen oli syöty, rohkeni Abris herra vihdoinkin puhua, ja

kysyi sisareltansa, mihin he matkustavat.

Hiljaisesti huoaten ilmoitti tämä, että he olivat matkalla ----'iin

herra Gábor Berkessyä tervehtämään.

-- "Mitä! Tuota pahaa ihmistä?" huudahti Abris herra, vähän

liikutettuna juodusta puutarha-viinistä.

-- "Minkä vuoksi on hän paha ihminen?" kysyi Károly, puoleksi leikillä,

puoleksi vakavuudella.

-- "Sen vuoksi, että kun me kävimme Debreszen'issä koulua, hän antoi

minut ilmi siitä, että oli nähnyt minun menevän ravintolaan. Siitä minä

rangaistiin neljänkolmatta tunnin arestilla. Sitä en ikinä unhota".

Tämä oli tapahtunut jo neljättäkymmentä vuotta takaperin.

-- "Ja minkä tähden matkustatte sinne?" kysyi Abris herra.

Rouva ei vastannut mitään, mutta Lizike ryhtyi puheesen ja lausui

suurella arvoisuudella:

-- "Me olemme kosiomatkalla; Berkessy herralla on pieni tyttö, joka

juuri sopii veljelleni".

-- "Hm", sanoi vanha herra, tyytymättömästi katsoen Károly'iin. "Sinä

olet vielä liiaksi lapsi naidaksesi".

-- "Juuri sentähden naitamme hänet", jatkoi Lizike yksitotisesti. "Hän

on hyvä poika, mutta vähäisen tuulihattu; jos hän saa vaimon, tulee

kyllä järki. Paitsi sitä on hänen paljon parempi mennä naimisiin

nuorella iällä, kuin tulla vanhaksi ja silloin joutua jonkun ilkeän

noidan kynsiin".

Pieni tyttö lausui nämät sanat semmoisella omituisella

yksivakaisuudella, että Károly tuskin saattoi hillitä nauruansa; äiti

katsoi häneen päätänsä pudistaen, mutta Abris herra töllisteli suu

ammollansa, ikäänkuin olisi karaissut hampaitaan tuota pientä

lohikäärmettä vastaan.

-- "Hm. Puhua osaat sinä, sen näen", sanoi hän, vihaansa tukehuttaen.

"Mutta osaatko myöskin leipoa?"

-- "Osaanpa kyllä, mutta silavaa en vielä ymmärrä leipoa sekaan".

(Silavaksi nimitetään sitä taikinaista paikkaa, joka löytyy huonosti

kypsennetyssä leivässä. Semmoista silavaa löytyi yltäkyllin pöydälle

pannusta leivästä.)

Abris herra näki, että hän oli kadottanut tappelun, ja liikutti

tuoliansa, antaen siten merkin seuralle ylösnousemiseen, joka myöskin

tapahtui tarpeellisten kiitosten kanssa ruoasta. Matkustajat kysyivät

nyt makuukamarejaan, jonne Abris herra itse vei heidät, antaen heille

kynttilänpalasen, joka saattoi kestää siksi kuin olivat ehtineet maata

panna.

Huoneita oli talossa kyllä, mutta surettavaa oli niitä nähdä. Papujen,

kukoritsan, sipulien jäännöksiä oli joka nurkassa. Vuoteet olivat siinä

tilassa, johon ne viimeiseksi olivat jätetyt, toisessa huoneessa nuorta

herraa, toisessa äitiä ja sisarta varten.

Abris herra ei paljon kursaillut vierastensa kanssa, vaan peläten, että

kynttilä ehtisi loppua, jätti hän heidät ja toivotti heille hyvää yötä.

Károly meni heti maata sisäpuoliseen kamariin, naiset jäivät

ulkopuoliseen.

-- "Huh! tämä vuode on kylmä", sanoi Erzsike, tunnustellen jääkylmiä

patjoja. "Täällä palellumme kuolijaksi, rakas äitini".

Sitte koputti hän Károly'in ovea.

-- "Nukutko jo?"

-- "Mitä tahdot, Lizike?"

-- "Me pelkäämme täällä huoneessa".

-- "Pane ovi auki, Erzsike".

-- "Akkunassa ei ole varjostimia, ulkoa voipi nähdä tänne sisään, me

emme saata riisua itseämme".

-- "Sammuta kynttilä".

-- "Oi, kuin sinä olet toraisa. Me emme voi lukita ovea".

-- "No odota, Böske, minä nousen ylös ja menen maata sinne, te saatte

äidin kanssa tulla tänne".

Sen sanottuaan nousi hän vuoteeltaan, puki yllensä, astui ulos

kamarista, laski siihen naiset, riisui uudestaan vaatteensa ja meni

levolle etuhuoneen vuoteesen, joka oli niin kylmä, että hänen hampaansa

kalisivat.

-- "Sanoppas, Erzu", virkkoi hän, vilusta väristen, "minkätähden

houkuttelit minua pois sieltä ja ajoit minut tähän kylmään vuoteesen?"

-- "Sentähden, että jo olit lämmittänyt tämän".

Tuo lempeä, hiljainen äitikin nauroi tälle sisaren lapselliselle

kujeelle.

Muuten oli siellä kylmää vielä patjojen allakin. Semmoisiin huoneisin

vetäytyy kylmä talvella ja pysyy niissä vielä kesälläkin. Kun pistää

ulos sormensa peitteen alta, herää heti vilusta.

Tuskin alkoi aamu koittaa, kun eräs epäkohtelias kukko rupesi ihan

akkunan alla laulaa hoilottamaan.

-- "Kuuletko, kuinka sen kukon aave, jonka eilen söimme, rupee

kummittelemaan?" kysyi Erzsike heräten.

Ei tullut kysymykseenkään, että enään olisi käynyt nukkuminen. Jokainen

kiiruhti pikemmin kuin paremmin pukemaan vaatteet päällensä,

vilustumista välttääksensä, ja kaikkien jäsenet olivat kuin rikki

ruhjotut.

Vuoteitten tekeminenkin kysyy taitavuutta. Muutamat vuoteet ovat

semmoisia, että kun niihin on pannut maata, heti nukkuu.

Päivänpaisteesen ulos asetetuissa patjoissa tuntuu vielä se lekkoinen

lämpimä, jonka ne ovat ottaneet mukaansa; niihin saattaa niin hyvästi

pesääntyä, matrassit ja tyynyt ovat niin taitavasti sijoitetut, että

joka jäsen nauttii lepoa, mihinkä vaan itsensä kääntääkin, ja

herättyänsä tuntee itsensä aivan virkistyneeksi. Toisissa vuoteissa

taas ei voi saada mitään leposijaa, kuinka hyvänänsä kääntyy ja

vääntyykin; milloin on vilu, milloin hiki; kun juuri on

nukkumaisillansa, herää taas pelästyneenä ja loukkaa itsensä; toukat

nakertavat, järsivät, jyrsivät laudoissa; sänky ratisee ja rätisee,

ryskyy ja jyskyy; jos vihdoin nukkuu, näkee lakkaamatta unta rosvoista,

ja herättyänsä ei jaksa kaulaa kääntää. Tästä tärkeästä tieteestä ei

ole vielä mitään kirjaa kirjoitettu!

Vielä oli heidän yksi vaiva kärsittävänä, nimittäin aamiainen. Vieraat

olisivat tosin mielellään jättäneet tämän katkeran kalkin -- se on:

katkeran kupin -- tyhjentämättä, mutta Abris herra väitti vakavasti,

että hänellä jo oli ollut kustannuksia kahvin polttamisesta ja maidon

keittämisestä, jonka vuoksi se ei saa hukkaan mennä.

Kahvi oli vähäisen palanut, maito vähäisen piimettynyt, leipä vähäisen

vanhettunut, mutta siitä huolimatta oli kaikki hyvää. Jokainen työnsi

niitä vastenmielisesti vatsaansa, ja kun tämä oli tehty, käskettiin

ajaa vaunut esiin, joiden kuskilaudalla Matyi istui syömättömin

vatsoin.

Abrahám herra auttoi vieraita vaunuihin; nyt hän jo saattoi todella

hymyillä. "He lähtevät jo", ajatteli hän itsekseen, "he eivät enää

tarvitse mitään enempää".

Palkollisetkin tulivat nyt esiin, etunenässä Boriska, uusi liina

päässä, hiukset pörrässä tuhkimon tavalla ja kasvot noessa; jokainen

kantoi jotakin matkustajain kapineista, yritti hymyilemään ja sai

juomarahaa nuorelta herralta. Abris herra suuteli kaikkia pois

lähteviä, otti lakin käteensä ja toivotti onnellista matkaa. Károly

hyppäsi kuskinlaudalle ja otti ohjakset kuskin kädestä; Abris herra

luuli jo, että kaikki vaara oli ohitse -- kun Matyi äkki-arvaamatta

huusi:

-- "Oi, kunnian herra! Minä unhoitin juoda sen viinilasin, jonka

armollinen herra tahtoi antaa minulle aamulla".

Abris herra synkistyi vielä kerran, meni sisään huoneesensa ja toi

sieltä sormistimen suuruisen lasin, johon oli kaadettu jotakin.

-- "Onko tämä kaikki minulle?" kysyi Matyi; "minä pelkään että päihdyn

siitä ja kaadan vaunut kumoon. Jumala siunatkoon armollista herraa,

Jumala siunatkoon Boriskaa, ja teitäkin, Pannika! Viikon päästä tulemme

takaisin ja silloin viivymme täällä kokonaisen viikon. -- Soh, Ráró!"

Hyvä olikin, että hän nyt läimähytti hevosia, koko seura purskahti

semmoiseen nauruun, että ainoastaan vaunujen kolina saattoi sitä

hämmentää. Nuot neljä tulista juoksijaa nelistivät pois ja niitten

jälestä neljä talonkoiraa, jotka hirveästi haukkuen seurasivat vaunuja

kylän loppuun asti. Abris herra kahden palkollisensa kanssa pisti ulos

päänsä portinsuusta ja uskalsi vasta sitte vetäytyä takaisin, kun näki,

että vaunut todellakin katosivat hänen silmiensä edestä.

Boriska ei koko päivään väsynyt kyökissä raivoomasta ja mörisemästä.

-- "Senkötähden ihmisellä on sukulaisia, että ne häneltä kaikki

hävittävät! -- Ihminen ottaa omasta suustansa ja pistää heidän

kitaansa. Ne ovat kuin heinäsirkat. -- Me emme koskaan kenenkään

kaulaan karkaa. -- Kolmeen viikkoon eivät meidän lehmämme syö niin

paljon, kuin tuo pirun kuski yhdessä yössä syötti hevosillensa. --

Entäs tuo tyttö mukula! Mikä kiusankappale se oli, teki vielä leivästä

pallosiakin, ihmisten päälle heittääksensä. Hänen tulisi itse syödä ne.

-- Ja nuot riivatun isot vaunut, kuinka syviä uurteita niitten pyörät

leikkasivat pihaan! Minulta menee kolme päivää, ennenkuin taas saan

huoneet siivotuksi. Mutta minä menen tieheni koko talosta, jos he vielä

kerran tänne tulevat".