I.

Ilta oli tulossa. Setäni, rauhatuomari Lörincz Kassay[1] seisoi ulkona

asuntonsa ovessa, joka oli valtatietä päin ja ilman portitta, niinkuin

muittenkin hänen vieraanvaraisten naapuriensa talot. On kyllä totta,

että avonaisella pihalla loikui seitsemän karhunkokoista verikoiraa, ja

jos joku tahtoi mennä sisään huoneisin, kysyi se enemmän vaivaa, kuin

jos Pestissä pyysi talonvartiaa ovea avaamaan. Järkevä ihminen ei

kuitenkaan liiku maantiellä ilman sauvatta; sillä tarvitsee vaan

sivaltaa yhtä luppakorvista, niin muut ymmärtävät heti viittauksen ja

pötkivät tiehensä, mikä minnekin. Silloin ei vielä käytetty noita

lyhyitä, mitättömiä keppejä, joita vastaan ei voi nojata itseään ja

joilla ei myöskään saata koiria lyödä.

Setäni Lörincz Kassay seisoi siis tuolla ovessaan, piippua polttaen, ja

huusi toisella puolella tietä asuvalle lautamiehelle, joka niinikään

seisoi huoneensa ovessa. Keskustelu olisi tosin käynyt helpommin, jos

jompikumpi olisi mennyt toisen luokse, sillä tie oli leveä ja täytyi

huutaa kovasti toinen toisensa sanoja kuullaksensa, mutta tiellä

molempien talojen välillä oli niin paljon likaa, että vaunuillakin oli

vaikea siitä lävitse päästä, ja jos tahtoi mennä ylitse, oli ensin

kiertäminen puutarhain ympäri ja samaa tietä takaisin tuleminen,

kaikkialla aitauksia myöten kiiveskellen. Sen vuoksi oli parempi tuolla

tavoin huutaa toiselle puolelle.

Mitenkä Lörincz Kassay on minun setäni, sitä en tiedä, mutta pidä

sinäkin, arvoisa lukija, häntä sukulaisenasi, sillä -- hän on kiireestä

kantapäähän asti kunniallinen, kelpo mies, eikä tuota sinulle häpeää.

Pitäkäämme kiinni tuosta vanhasta hyvästä tavasta, että unkarilaiset

katsovat itsiään jäseniksi yhdestä perheestä, ja että vanhemmat

nimittävät nuorempia veljensä pojaksi ja tyttäreksi, nämät taas heitä

sedäksi ja tädiksi.

Setä Lörincz kuului siihen kunnon keskiluokkaan, jonka toimena oli

käyttää lakia ja oikeutta, ylläpitää kansallista yhteistunnetta,

edistyttää varallisuutta heimomme hyväksi, tehdä työtä ilman melua ja

kiitosta. Heistä ei puhu historia eikä runoilijat, sillä tuommoisia

kelpo kunniallisia ihmisiä ei meillä ole niin harvassa, että heidän

nimensä tarvitsisi muistoon kirjoittaa ja mitä tekisikään runoilija

semmoisilla kunniallisilla ihmisillä, joissa ei ole edes sen

verran romantisuutta, että viettelisivät toisen vaimoa taikka

kaksintaistelussa ampuisivat jotakuta päähän hävyttömän silmäyksen

tähden? Semmoinen ihminen syntyy, aivan säännöllisellä tavalla, ilman

tähdistä-ennustusta, kasvaa pianon-soittajaksi tulematta, suorittaa

kunnialla koulunkäyntinsä, ja kun hän on kaikki oppinut, tulee hän

kotiin vanhempiensa tykö ja asuu heidän luonansa kuuliaisena poikana.

Nämät naittavat hänet, kun hän tulee siihen ikään, ilman mitään

runollisuutta; ja kuoltuansa jättävät he hänelle taloutensa ilman

velkoja, sillä tämä luokka kansalaisistamme pitää velkoja jonkinlaisina

syntinä, noudattaen sitä periaatetta, ettei kunniallisen ihmisen tule

antaa ulos enemmän kuin hän saapi sisään; keinotteleminen ei ole

unkarilaisen mielitoimia. Tämä periaate oli siihen määrään asti

juurtunut Kassayn sydämeen, että hän koulu-aikanansa, jos hänen

saappaansa olivat rikki kuluneet, oli valmis ennemmin tekemään itsensä

sairaaksi, kunnes sai rahaa kotoa, kuin olisi suutarilta mitään velaksi

ottanut. Oppijaksonsa kollegiumissa suoritti hän loistolla; sitte

harjoitti hän oikeuden-asioita vara-ispán'in[2] luona ja oppi siellä

lakikieltä kirjoittamaan, maljoja juomaan ja kaunisten naisten kanssa

pakinoimaan. Pestissä ilmestyi hän kenstisti, kävi frakissa, poltti

sikaria ja veikisteli vastapäätä asuvain kaunisten juutalaistyttöjen

kanssa. Sittemmin tuli hän kotia kyläänsä ja unhotti frakin, sikarit ja

kauniit juutalaistytöt, kuin ei niitä koskaan olisi ollutkaan.

Hänen vanhempansa valitsivat nyt hänelle kauniin, siveän, hyvän tytön,

jonka Lörincz setämme ottikin vaimokseen. He eivät tosin kirjoittaneet

toisilleen värssyjä, mutta he elivät varsin onnellisesti, heidän

avioliittonsa siunattiin pienellä tytöllä.

Myöhemmin otti hän kehoituksesta vastaan rauhatuomarin viran, jota

unkarilainen aina teki _ex nobili officio_ -- jalosta velvollisuudesta

-- eikä sen vuoksi, että hän olisi tarvinnut sitä, sillä siitä ei

lähtenyt mitään hyötyä: maksut ja lisätulot riittivät tuskin

asianomaisiin kulunkeihin. Mutta unkarilainen aatelismies uhrasi

mielellään omastansa tuon hänelle arvollisen virkatoimen ja sen

verrattoman itsetunnon tähden, että hän on koko piirikunnan maallinen

edeskatsomus, joka kolmen miehen, nimittäin itsensä, yhden lautamiehen,

ja yhden hajdú'n[3] avulla ylläpitää järjestystä ja käyttää oikeutta

parin kolmenkymmenen tuhannen ihmisen keskuudessa.

Nuot molemmat herrat keskustelivat par'aikaa tien poikki jostakin

tärkeestä toimitus-asiasta, kun yht'äkkiä hirveä ruoskan ääni veti

puoleensa heidän huomionsa, ja kun he katsoivat maantien päähän, jossa

se kääntyy puimatantereen ohitse, tuli näkyviin oiva ajokalut

hevosineen, jotka tahdomme tarkemmin kertoa, sillä kuka tietää,

saammeko enää koskaan nähdä semmoisia, sittekuin rautatiet risteilevät

maatamme kaikilla tahoilla.

Se oli kaleesi, vieläpä herraskaleesi. Että kuomin päällystä oli

vähäisen pilkullinen, siihen on pääsyy etsittävä siipikarjan

kasvatuksessa. Milloin nämät ajokalut lienee tehty, sitä ei käy varmaan

määrääminen, koska se on historiallinen tosi-asia, että jo kuningas

Lajos (Lutwikki) I:n aikana löytyi riippuvia kaleeseja. Ulkonäöltään

olivat ne vesimelunan puoliskon muotoisia, jota neljä korkeaa

resoria viskeli ylös alas tuolla epätasaisella tiellä, niin että

sisässä-istujat purivat kieleensä, jos puhuivat, vieläpä sysäsi ihmisen

uloskin, jos ei hän pitänyt laidasta lujasti kiinni. Vaunun-ovia ei

voinut avata eikä sulkea, jonkatähden ne kerran kaikkiansa olivat

vahvasti kiinni sidotut seililangalla; takapuolelle oli molempien

resorien väliin köytetty iso heinäkimppu, joka kunkin tärähyksen

perästä uhkasi lentää sisässä-istujain niskaan. Tämän kunnioitettavan

muinaisjäännöksen eteen oli valjastettu kaksi sävyisää hevosta ja

kolmas juoksi vieressä, vetohihnaan kiinni sidottuna; yksi oli

valkoisen-pilkkuinen, yksi voilakka ja yksi harmaa, kaikki kolme

korviin asti liassa ja toisiansa lapaluuta vastaan kyhnyttäen. Kun ne

huiskuttivat solmuun sidottua häntäänsä, nykäisivät ne ohjakset kuskin

kädestä; tämä taas heilutteli ruoskaa edestakaisin ja sivalsi sillä

useammin sisässä-istujain hattuja, kuin hevosten nahkaa, jossa lyönnit

näkyivät niin selvästi, kuin olisivat olleet kiveen painetut.

Hyvää tahtoa ei puuttunut noilta jaloilta eläimiltä, mutta sitä enemmän

vastaavaa kykyä. Ne olivat kuormain kuljettamiseen käytettyjä

talonpoikais-hevosia, joita ei oltu kasvatettu rauta-akselisia vaunuja

vetämään; itse tuntien heikkoutensa, seisahtuivat ne joka kymmenennen

askelen päästä huo'ahtamaan, katsellen toisiaan huolestuneilla

silmäyksillä.

Joka kerta kuin hevoset seisahtuivat eivätkä tahtoneet eteenpäin mennä,

pisti säännöllisesti yksi sisässä-istuvista neljästä henkilöstä päänsä

ulos monilukuisten matkakamsujen välistä ja huusi kuskille: "Seisahda,

seisahda! jotta saan kysyä joltakin!"

Tämä huuto lähti eräästä heikompaan sukupuoleen kuuluvasta henkilöstä,

jonka muotoa emme kuitenkaan nyt voi kertoa, koska suuret ristin rastin

käärityt huivit estivät hänen arvoisista kasvoistaan muuta näkymästä

kuin nenänpään. Paitsi häntä istui kaleesissa vielä kolme muuta henkeä:

taka-istuimella arvoisan naisen vieressä näkyy, vaunun-nurkkaan

vetäyneenä, bundaan[4] ja matka-karvalakkiin puettu herra, josta ei

niinikään astu esiin muuta kuin suuret viikset ja pitkävartinen

piippu, jonka suukappaleesta tupakoitsijan täytyy tarkkaa vaaria

pitää, jottei se joka vaunun-tärähyksestä syöksyisi sisään hänen

suulakeensa. Vasta-päätä mammaa istuu toivoisa poika-nulikka, jonka

karitsan-nahkainen lakki on painettu niin syvälle päähän, että sen alta

pistää esiin vaan kaksi punaista pikku korvaa molemmin puolin, ja joka

tutkistelevalla levottomuudella lakkaamatta katselee eteensä ja

taaksensa. Tämän vieressä vihdoin pitää sijaa pitkäsäärinen,

pöhöposkinen nuorukainen, joka suurilla, ällistelevillä silmillään

katsoo likaiseen maailmaan; istuen vastapäätä edellämainittua

kunnian-arvoisaa henkilöä -- arvattavasti isää -- oli hän pakoitettu

vetämään pitkät koipensa kokoon mitä epämukaisimpaan asentoon, niin

että hänen molemmat polvensa ulottuivat melkein kaulaan asti.

Niin usein siis kuin hevoset seisahtuivat likaan, sukelsi mainittu

rouva suurella vaivalla esiin lukemattomista vaipoista, huiveista ja

mytyistä, ja huusi vaunuista: "seisahda, Marczi, seisahda! jotta saan

kysyä joltakin!" Sitte pisti hän päänsä ulos kuomin alta ja huusi

jokaiselle laiskurille, joka aidan takaa katseli tielle, mutta

ennenkuin hän sai tätä ymmärtämään kysymystänsä -- nimittäin missä

tässä kylässä kunnioitettu herra Lörincz Kassay asuu -- ja siihen

tyydyttävää vastausta antamaan, olivat konit sillaikaa jo levähtäneet,

ja kunnian-arvoisa rouva vaipui taas myttyjen sekaan, jyrkällä äänellä

komentaen kuskia: "anna mennä, Marczi! ei ruoska eikä hevoset ole

sinun!" Marczi majähytti nyt ruoskalla toista hevosta, joka heti

potkaisi takajaloillaan häntä kohti; syrjään sysätty aisantanko löi

vasten kuonoa toista hevosta, joka siitä kavahti pystyyn ja painoi

vieressään juoksevaa kolmatta hevosta kuskin polvia vastaan, niin että

hänen täytyi molemmilla jaloillaan työntää sitä luotaan.

Kun he jo kolmannen kerran seisahtuivat keskelle kylää ja rouva

uudestaan ryömi esiin puhutellaksensa jotakuta, ei vaunuissa istuva

herra enää jaksanut sitä kauemmin kärsiä.

-- "Mutta Zsuzsi[5] kultani, minkätähden huudat alinomaa kuskia

pysähtämään? Sehän juuri on onnettomuus, että hän pysähtää joka

askelella".

-- "Oh, ole vaiti, sä aasi!" jupisi hammastensa välistä nainen,

"senpätähden juuri huudan häntä pysähtämään, jott'eivät ihmiset

huomaisi, ettemme pääse eteenpäin kulkemaan".

Vihdoin sattui hän puhuttelemaan juuri herra rauhatuomarin hajdú'ta.

"No minä saatan teitä heti; tulkaa vaan perässäni!" vastasi tuo

kohtelias mies ja astui kaleesia edelle.

Hänen oli helppo kiiruhtaa, sillä hän kävi jalkaisin, mutta jospa hän

vaan olisi ollut tuolla vaunuissa!

Kun setämme Lörincz Kassay huomasi vieraita tulevan, meni hän sisään

ovesta ja astui kolmea porrasta korkeaan porstuaan, joka hänestä oli

soveliain vastaanotto-paikka. Siellä vartoi hän heitä, puhaltaen ulos

piipun pohjaan jääneen tulen, niinkuin minkä pienen Vesuvion, ja

kiertäen aika viiksiänsä kummaliekin puolelle.

Vihdoin vieri suurella melulla tuo kovan onnen arkki pihaan ja samana

hetkenä, jona se seisahtui, alkoi kaikenlaisia liikkuvia jäseniä

purkauda ulos täyteen ahdatusta labyrintista. Sisässä-istuva vanha

herra sattui ensiksi tässä suuressa sekasorrossa kannuksilla

varustetuilla saappaillaan astumaan vaimonsa varpaankänsien päälle,

josta tämä tokasi häntä kyynäspäällä niin, että vanha herra

hämmästyksissään äkisti kohotti päätänsä ja tulisella piipullaan

hirveästi poltti edessään istuvan, pitkäsäärisen pojan kasvoja.

Luonnollinen seuraus tästä oli se, että tuo spartalaisella hellyydellä

kohdeltu nuori herra julmasti parkuen käsin karkasi kiinni kasvoihinsa,

joka liikunto sysäsi pitkän piipun vanhan herran hammasten väliin niin,

että se oli puhkaista aivot hänen päästään. -- "Kuka tämän teki?" huusi

vanha herra, vetäen piipun ulos suustaan ja heiluttaen sitä uhkaavalla

liikunnolla molempien poikien pään ylitse. Mutta ennenkuin hän ehti

jakaa heille rankaisevan oikeuden iskua, riisui kuskinlaudalla istuva

kuski yltään hirveän kuraisen päällysviittansa semmoisella

taitavuudella, että se putosi taaksepäin ja peitti tykkänään molemmat

nuoret herrat sekä ripoitti toisten silmät suut täyteen likaa. Tämän

odottamattoman hyökkäyksen johdosta katsoi nuorin sikiö hyväksi

päistikkaa hypätä ulos kaleesista, jolloin hän sai valkoiset

roimahousunsa vaununrasvalla täyteen tahratuksi.

Tässä suuressa vaarassa saapui sinne lopuksi rauhatuomarin hajdú, ja

muutamia töllistelijöitä, ja sittekuin he ensin turhaan olivat

yrittäneet avaamaan kiinni-sidottuja vaunun-ovia, kantoivat he vihdoin

selässään ulos sisässä-istujat, jota apua pitkäsäärinen nuori mies

kuitenkin jäykästi kieltäysi vastaan-ottamasta, osoittaen, että luonto

sitä varten on antanut pitkät jalat, jotta ihminen niillä voipi yhdellä

askelella astua ulos vaunuista.

Vaunun-kolinasta tuli myöskin ulos porstuaan talon emäntä, sievä,

pieni, tynnyräposkinen, nuori vaimo, puettu yksinkertaisiin, mutta

muodin-mukaisiin kotivaatteisin, edessä röyhelletty esiliina ja päässä

sinisillä nauhoilla koristettu, soma myssy. Pieni nelivuotinen,

valkotukkainen, mansikkasuinen tyttö piti kiinni hänen kädestään,

puoleksi piileskellen äidin hameenpoimujen välissä, niinkuin

tirkistelevä pikku keijukainen.

Matkustajat olivat vihdoinkin kaikki onnellisesti astuneet maalle ja

tunkivat nyt, pudistellen kangistuneita jalkojaan, kaikki yhtä haavaa

talon herran ja rouvan eteen, jolloin vieras rouva, perheensä suuna,

ensimmäiseksi ryhtyi puheisin, suloisella luottamuksella kääntyen

Lörincz herran puoleen.

-- "Rakas herra orpana kultani! Minulla on onni rakkaalle herra

orpanalleni esittää itseni Zsuzsánna Sajtóry'na,[6] teidän sisarenne

tytär äidin puolelta. Koska matkamme kulki tänne päin, emme tahtoneet

olla niin epäkohteliaita, että olisimme ajaneet rakkaan orpana herrani

asunnon sivutse".

-- "Tervetulleet, tervetulleet!" vastasi Lörincz herra, ottaen piipun

suustaan, voidaksensa vastata kunnioitetun rouvan tervehdykseen parilla

paukkuvalla suutelolla korvan pieleen.

-- "Jos ei siis rakas orpanani aja meitä pois..."

-- "Herra varjelkoon! Minä iloitsen tästä onnesta, tehkää hyvin,

astukaa sisään. Palkolliset kantavat kohta kaikki sisään".

-- "Tämä tässä on mieheni", tahtoi rouva jatkaa, osoittaen vieressään

seisovaa miestään, joka nyt oli turkeistaan päässyt.

-- "Vaiti, älä sano, mikä nimeni on", lausui vanhus kujeellisesti.

"Annappas nähdä, tunteeko rakas herra lankoni minua", ja tämän

sanottuaan tarttui hän suuresti nauraen Lörincz'in käsiin, ja odotti,

että tämä tuntisi häntä.

Se on sangen hullunkurinen asema, kun joku vaatii ihmistä tuntemaan

häntä eikä tahdo sanoa, mikä hänen nimensä on.

Talon herra katseli miestä, mutta ei voinut saada päähänsä ken se oli.

-- "Eihän hän saata tuntea sinua, kun sinulla on päässä tuo iso

karvalakki!" huusi hänen aviopuolisonsa ja tempasi miehensä päästä tuon

hirveän, lipulla ja korvalapuilla varustetun karvalakin. Lörincz'in

eteen ilmestyi nyt kummalliset, yksinkertaisen näköiset kasvot

suurella, paljaalla otsalla, jolle hiukset olivat kammatut takaa päin,

semmoiset, joita ihminen eläissään näkee tuhansia, voimatta tietää,

mitkä ovat yhden, mitkä toisen.

-- "No, ettekö vieläkään tunne minua?" kysyi naureskellen lankomies.

Lörincz punastui korvia myöten ja olisi mielellään tahtonut tähän

kysymykseen saada vastausta jostakin.

-- "Kyllä; tunnenpa hyvinkin", vastasi hän, otsaansa sormenpäällään

hieroen, "nimenne ei vaan tahdo mieleeni muistua".

-- "Hehe! te ette siis muista, että me vuonna 1830 olimme yhdessä

komitati-kokouksessa Györ'issä?"[7]

-- "Vai niin? Se on totta. Nimenne on aivan kieleni päässä".

Györ'in komitati-kokouksessa kymmenen vuotta takaisin oli hän ollut

yhdessä kymmenentuhannen ihmisen kanssa; jos ne nyt kaikki astuisivat

esiin, eikö hän niitä muka tuntisi?

-- "No niin, minä olen Menyhért Gulyási."[8]

-- "Aivan oikein! Sydämellisesti tervetuloa!" sanoi Lörincz,

ilahtuneena siitä, että vihdoinkin oli päässyt tuosta henkisestä

jalkapuusta, ja syleili nyt säännön-mukaisesti arvoisaa vierastansa.

Parasta kaikesta oli kuitenkin, että vaikka tämä oli sanonutkin

nimensä, hän ei sittenkään häntä tuntenut.

-- "Nämät ovat minun poikani", jatkoi taas arvoisa rouva. "Tämä

pienempi on Péter, tuo isompi Sándor.[9] Suudelkaa kauniisti tätinne

kättä!"

Molemmat pojat, tottelemaan totutetut, hyökkäsivät heti emännän käsien

kimppuun. Pienemmän onnistuikin tarttua hänen toiseen käteensä ja

painaa siihen sekä nenällä että suulla suutelo semmoinen, jotta hän

tuskin saattoi pyyhkiä pois jäljet siitä, mutta isommalta kätki hän

kätensä selän taakse, kuroittaen hänelle ympyräiset, punaiset poskensa.

-- "Minä en anna kättäni, rakas orpanani; te olette jo liian suuri

kättä suutelemaan, suudelkaa ennemmin poskeani".

Äreä poika tuli näistä sanoista niin hämille, että kun hänen piti

suudella rakasta tätiänsä, hän luuli taivaan ja maan ympäri kääntyvän,

eikä tietänyt, mitenkä tästä tehtävästä suoriuisi. Päälliseksi alkoi

Sándor orpanamme vavista niin, että hän astui isänsä, äitinsä ja

veljensä varpaille, järjestänsä kunkin.

Jotta vastaan-otto tulisi vielä enemmän patriarkaliseksi, tunkivat

myöski talon isot vahtikoirat seuraan ja kiertelivät tulleitten

vierasten ympäri, heidän käsiänsä nuoleskellen. Ja tässäkin on jotain,

joka ansaitsee huomiota. Talonkoirain käytös on luotettava todistus

isännän vieraanvaraisuudesta: missä koira nuolee vieraan kättä ja

ystävällisesti hyppii hänen niskaansa, otetaan häntä mielellään

vastaan; mutta missä koira makaa ovessa ja ärisee lähestyvälle

vieraalle, siellä odottaa tätä kysymys: "koska suvaitsette matkustaa

edemmäs?"

Kun oli tultu sisään huoneesen, alkoi täällä uudestaan sievisteleminen:

"Terve tullut!" -- "Nöyrin palvelijanne" -- "Toivotan onnellista hyvää

iltaa" -- "Olemme tahtoneet käydä kunniatervehdyksillä" -- "Minä

iloitsen, että meidän on onni" -- "Ei, onni on meidän", jne, jne.

Sándor orpana tuli täälläkin tilaisuuteen astumaan erästä kissaa, joka

ei kellenkään pahaa tehnyt, sen viattomalle hännälle, ja hän näytti

hartaasti haluavan löytää jotakin nurkkaa, jossa ei olisi kenellekään

vaivaksi ja jossa hänen ei tarvitsisi mitään ajatella.

Täällä päästettiin vähitellen turkit ja päällysvaatteet niskoilta,

talvikengät ja huopasaappaat riisuttiin jaloista, suuret ja pienet

huivit putosivat olkapäiltä ja vähittäin alkoi nähdä kunkin ihmisen

todellista muotoa. Arvoisan vierasperheen pää oli neljän ja

viidenkymmenen vuoden välillä oleva henkilö, joka kuitenkin puhuessaan

näytti vanhemmalta, tupakasta mustuneitten hammastensa tähden. Hän oli

puettu polviin asti ulottuvaan viheriäiseen Zrinyi-dolmány'iin,[10]

jossa oli leveät nyörit ja pähkinän kokoiset napit. Niin pian kuin hän

oli päässyt ulos bunda'staan, asetti hän molemmat kätensä selän taakse

ja levitti molemmat kannuksilla varustetut jalkansa, sekä katseli

hymyillen yhtä esinettä toisensa perästä, niin että posket olivat

pulleat kuin vuoret. Poskien punan voitti ainoastaan nenän puna, joka

muuten ei suinkaan ollut säilytetyn nuoruuden kevään väri, vaan

pikemmin syksyn, jolloin viini kypsyy.

Hänen arvoisa aviopuolisonsa oli pienenläntä, laiha rouva, jonka muuten

miellyttävissä kasvoissa oli nenä merkillisin. Tätä nenää saattoi näet

liikuttaa oikealle, vasemmalle, ylös ja alas päin, aina sen mukaan kuin

kunnioitettu rouva tahtoi osoittaa mielihyväänsä tai mielipahaansa, ja

hänen perheensä jäsenet olivat jo niin tottuneet ottamaan vaaria tästä

omituisesta osoittelusta, että he vierasten ihmisten seurassa

lakkaamatta pitivät silmällä tätä nenää, sen liikunnosta ymmärtäen,

olivatko lausuneet jotakin järkevää vai typerää, ja Menyhért herra

pysähtyi usein kesken puheesensa, jos hän vaimonsa nenänrypistyksestä

huomasi laskeneensa esiin jonkun tyhmyyden.

"Sándor orpana" oli iso, pitkäsäärinen tolvana, karvattomilla,

pullistuneilla kasvoilla ja oikealla peuran-kuonolla. Luonto oli

siunannut häntä aika käsillä ja hän näytti itsekin sen varsin hyvin

tietävän, sillä hän teki niillä aina semmoisia liikuntoja, kuin

tahtoisi heittää ne luotansa pois jonnekin. Sama mieli oli hänellä

jalkojenkin suhteen, sillä hän osoitti erinomaista taipumusta kompastua

kaikkia vastaan tai tallata kaikkia esineitä, joitten likelle hän tuli.

Tällä hetkellä saattoi koko hänen kasvoistaan ja olennostaan aivan

elävästi nähdä, kuinka mielellään hän olisi tahtonut pysyä kotona.

Mitä vihdoin pienimpään vesaan tulee, ei hän koskaan luopunut äitinsä

vierestä, vaan piti alinomaa kiinni hänen hameestansa, josta hänelle

oli se juuri etu, että siihen saattoi niistää nenäänsä.

Seura oli tuskin ehtinyt asettua istumaan, kun emäntä rienti kyökkiin,

antaaksensa siellä pikaisen määräyksen valmistettavasta illallisesta,

jonka käskyn täyttämistä todisti äkkinäinen kanain kaakotus. Sillä

välin oli "Péter poikani" huomannut erään avatun laatikon kannella pari

kaunista, keltaista sitrunaa, jotka olivat lasketut kultareunaiselle

teevadille, ja rupesi heti mankumaan.

-- "Mamma! minun on nälkä".

-- "Etkö ole vaiti!" sanoi äiti ja näpähytti häntä päähän. Mutta poika

oli siihen jo niin tottunut, ettei hän ensinkään huolinut parista

lyönnistä, varsinkaan päähän, vaan mankui sitä kovemmin, viitaten

sitruniin.

-- "Antakaa minulle noita omenoita. Minä tahdon..."

-- "Ne eivät kelpaa syödä", vaiensi häntä äiti, mutta nyt rupesi lapsi

parkumaan.

Lörincz setämme oli liian lystikäs mies, suuttuaksensa tuommoisesta

lapsen-parusta; hän nousi ylös, otti toisen sitrunan teevadilta ja

antoi sen pojalle.

-- "Kas tässä, poikaseni, mutta älä syö sitä, vaan pistä se taskuusi".

Poika otti hedelmän ja katsoa töllisteli sitä.

-- "No, sinä paha poika", torui häntä äiti, "kuinka pitää sanoa? No?

etkö tiedä? Sano kauniisti: paljon kiitoksia! No, sanotko heti?"

Poika odotti ensin siksi kuin oli saanut lyönnin selkäänsä, sitte

mutisi hän vastahakoisesti:

-- "--iitos". Ja sitte hän oli panevinaan sitrunan pois, mutta odotti

vaan siksi kuin ei kukaan katsonut häneen, jolloin hän vikkelästi puri

siitä aika palasen.

Mutta sen tehtyään alkoi hän äkkiä vonkua niin paljon kuin vaan suuta

oli, vonkui niin, että hänen silmänsä kokonaan katosivat päähän.

Kaikki juoksivat hänen luoksensa. "Mikä se oli? Mikä sinua vaivaa? Kuka

on sinulle pahaa tehnyt?" kysyttiin kaikilta tahoilta.

Pahan-ilkiö näytti vihdoin, kovasti nyyhkyttäen, sitrunaa, jonka oli

heittänyt luotaan.

-- "Omena puri!"

Suurella vaivalla onnistui talon rouvan vihdoin lepyttää tuota

herttaista poikaa, antaen hänelle käteen kappaleen torttua ja lähettäen

hänet lastenkammariin pienen Klárikan kanssa leikittelemään.

Seura jakaantui nyt kahtia. Naiset jäivät saliin, "mutta me", sanoi

Lörincz setä, "menemme minun kamariini polttamaan piipun tupakkaa", ja

sitte vei hän miespuoliset vieraat omaan huoneesensa, jokaisessa ovessa

riidellen Sándor orpanan kanssa, joka ei mistään hinnasta tahtonut

sallia itsensä menevän edellä.

Tupakka-huoneessa oli varsin hyvästi järjestetty; vaikka jo oli

kesä-aika, oli se vielä kylmä ja kostea; kaminissa rätisi valkea

iloisesti; sen vieressä oli toisella puolella iso puukori ja edessä

mukavia, nahatta peitettyjä nojatuoleja; toisella puolella seisoi

piippu-hylly, täynnä hopea-kantisia merenvahapiippuja.

-- "Tehkää hyvin ja istukaa!" sanoi Lörincz, vieden vieraansa kaminin

luokse ja tarjoten heille noita suuria nojatuoleja. Sándor orpanani ei

kuitenkaan millään ehdolla tahtonut vastaan-ottaa sitä kunniaa, että

istuisi.

-- "Hän kiittää nöyrimmästi", vastasi hänen puolestansa isä; "hänen ei

ole liioin tapa istua".

-- "No, tehköön hän mieltänsä myöten", lausui siihen Lörincz herra ja

antoi pojan seisoa; tämä ei ollut tottunut istuutumaan ennenkuin häntä

vedettiin tuolille, vaan pysymään seisoalla sen edessä niinkuin

hiilihanko.

-- "Pistäkää kumminkin piippuun", kehoitti Lörincz ja tarjosi hänelle

tupakkarasiaa.

Poika ei ottanut sitä vastaan.

-- "Hän kiittää nöyrimmästi", vastasi taas isä hänen sijastansa; "hänen

ei ole tapa tupakoita".

Se oli kuitenkin hänen tapansa, mutta hyvin kasvatetun nuoren miehen ei

sovi vieraille näyttää, että hän tuntee elämän pieniä mukavuuksia.

Molemmat herrat ryhtyivät nyt puheisin, jossa tilaisuudessa tuli ilmi,

että Menyhért herrallakin on omat mielipiteensä ja että hän uskaltaa

tuoda niitä esiinkin, jahka vaan hänen puolisonsa ei ole läsnä.

Semmoisia miehiä löytyy paljon, jotka keskeyttävät puheensa, jos heidän

vaimonsa sen kuulevat.

Ensiksikin väitti hän, että olisi paljon viisaampaa höyrylaivain

sijasta tehdä höyryhevosia, jotka vetäisivät laivoja; silloin ei

tarvitsisi pelätä laivain hukkuvan, jos höyrykattila räjähtäisi.

Sitte: -- että valtiopäivillä pitäisi päätettämän, ettei kukaan saisi

viljellä perunoita, sillä jos tämä kasvi näin paljon saa levitä, ei

kukaan enään osta eikä viljele vehnää.

Sitten puhui hän hyvin ankarasti uudenaikaista taloudenpitoa vastaan

aromailla, että herrastiloilla kaikki kasvattavat lampaita, eikä enää

pidä tammakartanoita, niin että, jos joskus tulee suuri sota, aatelisto

saa ratsastaa lampailla hevosten sijasta.

Edelleen selitti hän laveasti, kuinka koulunuoriso olisi kiellettävä

joko päällysviittaa käyttämästä taikka viulunsoittoa oppimasta, koska

kaikki pahat tavat saavat alkunsa että nuoriso voipi kätkeä viulun

viitan alle ja mennä tanssijaisiin ja kapakkoihin itseänsä

huvittelemaan, asianomaisten sitä huomaamatta.

"Yhyhyhehehe!" kaikui yht'äkkiä nurkasta Sándor orpanamme

naurunpurskahdus, joka aina tähän saakka, selkä kaminia vastaan, oli

katsoa töllistellyt eteensä seinään, ikäänkuin hän vaivaisi päätään

jollakin tärkeällä asialla.

Molemmat herrat kääntyivät kysyvillä silmillä hänen puoleensa, jotta

hän ilmaisisi, mitä oli tapahtunut.

-- "Papan varjo näyttää niin hullunkuriselta kun hän puhuu", vastasi

tomppeli, yhteen pudistetuilla kämmenillä pidättäen ulos-purskahtavaa

naurua, joka tuli sitä rajummaksi, mitä enemmän hän koetti sitä

tukehuttaa.

-- "Mutta ehkä sinun on vilu, orpana, koska noin käännät selkääsi

kaminia vastaan?" lausui siihen Lörincz herra, joka pelkäsi että

Menyhért setä nyt heti tarttuisi toivorikkaan poikansa tukkaan. "Älä

ole noin viluinen, orpanani, sillä jos tytöt saavat tietää, että sinä

piileskelet uunin ääressä, et koskaan saa vaimoa".

-- "Sepä olisi kaunista", sanoi Menyhért herra, iskien silmää Sándor

orpanallemme, jotta hän käyttäisi itseään järkevästi, "nyt kun juuri

lähdemme kosiomatkalle häntä varten".

-- "Mitä pirua!" huudahti Lörincz, uteliaasti kääntyen Sándor'in

puoleen. "Siis ylkämiehen tapainen? Mutta tuleppas likemmäksi meitä,

jotta paremmin näkisimme silmäsi".

Vaan sillä olisi tarvinnut olla pihtimet, joka tahtoi vetää Sándor

orpanan esiin tuolta uunin nurkasta.

-- "Ja kenellä on orpanani kylkiluu?" kysyi talon isäntä Menyhért

sedältä.

Herra Menyhért puhalsi ensin poskensa pulleiksi, sillä hän tahtoi

ilmoittaa suuren asian; laskettuansa toisen jalkansa toisen yli, katsoi

hän lakeen ja sanoi:

-- "Kunnioitettavan herra orpanani Gábor[11] Berkessyn, Csongrád'in

komitatin protonotariuksen tyttärellä, neiti Linka'lla, jonka

hänen rakas isänsä, joka on lapsuuden-ystäväni, jo vuonna 1830

komitati-kokouksessa, lupasi vanhemmalle pojalleni"

-- "No, siinä tapauksessa voin sanoa, että se on kelpo tyttö", vakuutti

Lörincz herra; "minä tunnen hänet; sangen kelpo perhe, isä, äiti, ainoa

tytär; se ei todellakaan ole mikään halveksittava onni, jos he antavat

hänet".

-- "Jos he antavat hänet? Ja miksi eivät he antaisi?" kysyi Menyhért

herra vähän närkästyneenä.

-- "No, minä arvelin vaan sentähden", puolusti itseään Lörincz, "että

orpana vielä on niin nuori".

-- "Mitä? Onhan hänellä sen vuoksi järkeä. Minä uskallan viedä hänet

vaikka yli-ispán'in eteen ja mihinkä seuraan hyvänsä; kollegiumissa sai

hän kaikissa aineissa erinomaiset arvolauseet. Mutta mitä saakelin

käryn hajua täällä on? Jotain palaa. Sinä? ehkä sä poltat takkisi?

Sanoinhan sinulle, sä aasi, ettet nojaisi tuota tulikuumaa kaminia

vastaan. Kas tuota, olet jo polttanut läven sortuuttiisi".

Niin olikin laita. Kuuma kamini oli polttanut toisen liepeen tuossa

punaisessa, nyöreillä koristetussa takissa.

-- "Istu, pöllö!"

Sándor orpanani huomasi pelästyen ja häpeästä punastuen takissa

tapahtuneen vahingon, eikä katsonut, mihinkä istui. Hän vaan yhä

tirkisteli palanutta läpeä, ikäänkuin miettien, saattaisiko sitä siitä

pestä pois.

Huomaten, että keskustelu alkoi muuttua sangen epä-parlamentariseksi,

yritti Lörincz herra kääntämään puhetta toiselle tolalle ja palasi

takaisin alkuperäiseen asiaan.

-- "Ehkä orpana jo on suorittanut tutkinnonkin?" kysyi hän isältä.

-- "On, vieläpä _laudabile'lla_", vastasi tämä, unhoittaen palaneen

takin.

-- "Oh, sepä sangen kaunista".

-- "Vaikka tuo ankara ----y oli tutkija, jonka on tapa nuoria miehiä

oikein pinnistää. Kerroppas, mitä hän kysyi sinulta. Se on oivallista".

Nuori herra Sándor oli valmis kertomaan kaikki.

-- "Hän kysyi: _quomodo_..."

Tyhmys! Samassa hetkessä nielaisi Sándor orpanan puukori, jonka päälle

hän oli istunut ja joka ei ollut tehty sitä varten, että sen kannelle

istuttaisiin; tämä murskahti rikki hänen altansa ja hän putosi koriin,

niin että vaan hänen molemmat kätensä ja jalkansa pistivät siitä esiin.

Tämän nähdessään ei Lörincz herra enää voinut hillitä itseään, vaan

rupesi nauramaan niin, että hän kaatui selälleen tuolissa. Menyhért

herra sitä vastoin pelästyi hirveästi; ensi silmänräpäyksessä hän ei

ymmärtänyt, mitä pojalle oli tapahtunut. Kaikeksi onneksi kaatui kori

hänen ponnistuksistansa kumoon ja hän saattoi ryömiä siitä ulos; muussa

tapauksessa olisi hänen ehkä käynyt pahasti.

Menyhért herra tutki ensiksi, eikö pojalta ollut mitään luuta murtunut,

sitte katseli hän ympärillensä, löytääksensä keppiä, jolla häntä

suomia.

Ei voi tietää, kuinka pitkälle tämä kohtaus olisi kehittynyt, jos ei

siitä olisi tehnyt loppua sisään astuva hajdú, joka ilmoitti, että

illallinen on pöydällä, tehkää hyvin ja tulkaa syömään.

Tätimme, rouva Zsuzsána oli sill'aikaa talon emännälle niinikään

kertonut heidän matkansa tarkoituksesta ja muista siihen kuuluvista

seikoista, muutamilla pienillä muutoksilla ja poikkeuksilla

esitelmässä, esimerkiksi, että Sándor orpana tutkinnossa oli saanut

_praeclarum_; että tytöt kotiseudulla olivat aivan hurjasti häneen

rakastuneet, mutta ettei hän edes katsele heitä, koska hän pitää

velvollisuutenansa rakastua siihen, jonka hänen vanhempansa tahtovat --

ja muuta senlaista.

Tämän huvittavan keskustelun aikana kuului äkisti lastenkamarista kova

itku, ja pikku Klárika tuli parkuen ja nyyhkyttäen sisään, ilmoittaen,

että Péter ensiksi oli vääntänyt kaulan poikki hänen nukeltansa sekä

sitte lyönyt häntä itseä.

-- "Oih, sinä paha poika", torui äiti, "missä on vitsa, jotta saan

sinua selkään antaa? Tuleeko sinun tuolla tavoin käyttää itseäsi tätisi

talossa? Antakaa tänne vitsa! Tule heti tänne, sinä kelvoton!"

Kun Péter poikani kuuli tämän kauniin sanan, oli häntä mahdoton saada

ulos tulemaan, vaan hän ryömi sängyn alle ja tirkisteli sieltä

mammaansa. Ei rukoukset eikä uhkaukset voineet häntä sieltä ulos vetää.

Ja hänen peräänsä ryömiminen olisi ollut hankalaa.

-- "No odotappas, sä paha poika", sanoi äiti, huomaten ponnistuksensa

turhiksi, "jos et tule pois sieltä, et saa mitään illallista. Jää vaan

sinne sängyn alle. Kun me syömme illallista, on hänen hyvä olla tuolla

sängyn alla".

Tämä tapahtui juuri kuin ilmoitettiin että pöytä oli katettu.

-- "Menkäämme täältä", lausui äiti, "pahan pojan suljemme tänne sisään,

se on hänen rangaistuksensa".

Tuomio ilmoitettiin saapuville tulleelle isällekin, joka sen vahvisti.

Seura sijoittui nyt pöydän ympäri, joka ei kuitenkaan käynyt päinsä

ilman vaivaa: kymmenen minutia kului, ennenkuin kaikki olivat ehtineet

keskenänsä riidellä, kuka ensiksi istuisi, ja emännän täytyi oikein

käyttää väkivaltaa saadaksensa vierasta rouvaa asettumaan pöydän

päähän; alimmasta sijasta taas syntyi varsinainen taistelu Sándor

orpanan häveliäisyyden ja isännän välillä; kaikeksi onneksi oli tämä

voimakkaampi ja vihdoin sai hän nuoren herran pakoitetuksi istumaan

vastapäätä itseänsä.

-- "Orpana", lausui Lörincz herra, "sinun pitäisi oppia, mitä

yli-ispáni sanoi kun nuorena lakimiehenä ollessani olin kutsuttu yhteen

pöytään hänen kanssaan ja yritin, minäkin, kaikin mokomin istumaan

viimeiselle sijalle. 'Istu sinä vaan, veikkoseni, mihinkä hyvänsä',

lausui tuo kunnon mies; 'sinä voit olla vakuutettu siitä, että missä

sinä istut, siinä on aina alhaisin sija'".

Sievät, melunan muotoisiksi taitetut ruokaliinat otettiin lautasilta ja

hajdú alkoi kantaa ympäri hyvää, herkullista gulyás-lihaa, jonka

nimeäkin jo paperille kirjoittaissa tuntee sitä hienoa, maukasta hajua,

jonka Unkarin emännät, Jumala tiesi millä toimin, ymmärtävät sille

antaa.

Vati kävi ympäri. Onneksi kantoi sitä hajdú, muuten olisi varmaankin

täytynyt heittää arpaa, kuka siitä ensiksi ottaisi.

Kun vuoro tuli Sándor orpanalleni, ilmoitti hän yleiseksi

hämmästykseksi: "kiitän nöyrimmästi, minä en syö".

-- "Et syö?" kysyi Lörincz herra ällistyneenä.

-- "Hän kiittää nöyrimmästi", selitti Menyhért herra, "hänen on tapa

syödä sangen vähän".

-- "Hm. Ehkä hän on herkkusuu lapsi", ajatteli itsekseen Lörincz herra;

"no, tuleehan muita ruokia, hän syö kai niitä".

Sitte tuotiin vati hyvää, mehukasta galuska'a; nuot pyöreät

vehnäkokkareet hymyilivät herttaisesti juustoisen kerman keskeltä,

paistettujen läskipalain ympäröiminä, jotka olivat niin tuoreita, että

ne vielä kiehuivat vadissa.

-- "Tätä kai kumminkin syöt?" sanoi Lörincz herra naapurillensa, kun

tämän vuoro tuli.

-- "Kiitän nöyrimmästi, minun ei ole liioin nälkä; paitsi sitä päätäni

pakoittaa".

Hänen oli kuitenkin nälkä, niinkuin jokaisen muun, eikä hänen päätänsä

mikään vaivannut, mutta hän oli tottunut siihen, ettei syönyt ennenkuin

hänelle oli tarjottu ja hänen lautasensa vihdoin väkisin täytetty.

Vaan tällä kertaa hän ei tällä tottumuksellaau pitkälle päässyt, sillä

Lörincz herra sattui uskomaan, mitä hän häviökseen oli harkinnut, ja

lähetti nuot hyvät, tuoksuvat, juustoiset kimpaleet edemmäksi, sillä ne

eivät todellakaan ole mikään hyvä lääke päänkivistystä vastaan.

Sándor veikkomme täytyi nyt näyttää loppuun asti tätä itsensä

murhaamiseksi keksittyä roolia, ja koko illallisen aikana jokaisesta

ympäri-käyvästä ruokalajista sanoa, ettei "hän voi sitä syödä, sillä

hänen päätänsä kivistää", vaikka hänen silmänsä olivat milt'ei puhjeta

nälästä.

Turhaan tarjottiin hänelle hyviä, maidossa ja paprika-liemessä

keitettyjä kananpoikia, herkullista omena-leivosta ja valkorintaista

kalkkunan-paistia. Sándor orpanamme pysyi järkähtämätönnä, eikä syönyt

leivänpalastakaan koko illallisen aikana.

-- "No, juo kumminkin, vaikk'et syökään, se karkoittaa päänkivun",

sanoi Lörincz herra ja tarttui Eger'in viinillä täytettyyn pulloon.

Sándor orpanamme ei ikinä olisi voinut antaa itsellensä anteeksi, jos

ei hän tällä hetkellä olisi vetänyt syrjään lasiansa, niin että Lörincz

herra läikähytti pöytäliinalle sen viinin, jonka oli aikonut lasiin

kaataa.

-- "Hän kiittää nöyrimmästi", sanoi hänen puolestansa isä, "hänen ei

ole tapa koskaan juoda viiniä".

-- "No, saakeli soikoon, tämähän on harvinainen nuorukainen; hän ei

syö, ei juo, ei tupakoitse; hänestä tulee miljonan-mies. Minua vaan

pahoittaa, että hänelle jo on valittu toinen tyttö; muuten pyytäisin

häntä odottamaan siksi, kuin minun tulee täysikasvuiseksi".

Sitä vastoin löytyi eräs toinen, joka noudatti aivan toista

elämän-viisautta, kuin Sándor orpanamme, ja se oli tuo pikku Péter

lurjus.

Kun ovi oli suljettu, kierteli hän ensiksi jurotellen ympäri kamaria,

ikäänkuin olisi odottanut, että tultaisiin häntä pyytämään, rukoilemaan

ja lepyttämään; sittemmin rupesi hän hämmästykseksensä huomaamaan, että

tultiin toimeen ilman häntäkin ja että viereisessä huoneessa helisi

veitsiä, kahveleita ja lusikoita, mutta ei kukaan tullut hänen

luoksensa. Tämä koski kipeästi hänen sydämeensä; hän meni ovelle ja,

laskien suunsa avaimenlävelle, alkoi itkeä, ensiksi hiljaan, sitte yhä

kovemmin, lopuksi potki hän oveakin.

-- "Maha-na! -- mahaha-maha! Mahahahaha-mahahahaa!"

-- "Älkää huoliko hänestä, antakaa hänen vaan parkua!" rauhoitti seuraa

hellä äiti, jonka mielestä tämä kohtaus oli sangen hupaisa. Sillä välin

otti pieni Klárika kenenkään huomaamatta kappaleen kalkkunan-paistia ja

kaksi leivosta, jotka oli pantu hänen lautasellensa, kätki ne vikkelään

esiliinansa alle, meni takaovesta lastenkamariin ja lohdutti, tällä

jalolla tavalla kostaen, tuomallansa ruoalla pikku ilkiötä, joka siitä

kauniisti vaikenikin.

Tätä välikohtausta käytti Sándor orpanamme hyväksensä ja antoi

huomaamatta taskuunsa luikahtaa kappaleen leipää, josta hän pöydässä ei

ollut uskaltanut purra ainoatakaan palasta.

Kun illallinen oli päätetty, noustiin pöydästä molemminpuolisilla

kiitoksilla ja Zsuzsi täti aukaisi nyt suurella juhlallisuudella

lastenkamarin oven, päästäen ulos pienen pahantekijän, joka, posket

rasvassa, irvistellen juoksi esiin ja hyppieli ympäri huonetta,

uhallansa heiluttaen jälelle jäänyttä kalkkunan-luuta.

-- "Minä olen kuitenkin syönyt!"

-- "Oi, sinä paha poika!" sanoi äiti, vetäen häntä luoksensa ja

pyyhkien hänen kasvojansa, "mene heti suutelemaan tädin kättä ja

pyytämään anteeksi, että olet ollut noin tuhma".

Péter katseli karsain silmin ja suu irvillänsä ikään kuin varoen, että

tuo käsi, jota hänen tuli suudella, oli valmiina häntä korvalle

sivaltamaan, jos hän sitä lähestyisi. Vasta sittekuin hän oli tullut

vakuutetuksi epäluulonsa perättömyydestä, palasi hänen vanha

luottamuksensa maailmaan takaisin, ja hän rohkeni pyytää vielä

kappaleen omena-leivosta, joka myöskin hänelle annettiin ja josta hän

puolestansa osoitti kiitollisuuttaan näyttämällä seuralle, mitenkä

käypi pistäminen kokonainen kappale kerrassaan poskiinsa.

Tämän jälkeen hajosi seura taas; naiset jäivät ruokasaliin, lapset

pantiin maata ja herrat menivät vielä polttamaan tupakkaa.

Kuka oli suuremmassa tuskassa kuin Sándor orpanamme? Hänen oli nälkä,

niinkuin suden; hänen taskussansa oli kappale pehmeätä, valkoista

leipää -- mutta missä syödä se? Mihin hyvänänsä hän meneekin, häntä

nähdään, ja se on hänen loppunsa.

Hän odotti vaan että mentäisiin levolle; jolloin hän pimeässä voisi

syödä leivän sängyssään, mutta molemmat herrat joutuivat semmoiseen

keskusteluun, ettei siitä saattanut tulla loppua ennen puoli-yötä, ja

kello oli vasta ainoastaan yhdeksän.

-- "Minä menen vähäisen puutarhaan kävelemään, jos suvaitsette", sanoi

hän vihdoin, katsoen tätä keinoa sopivimmaksi.

-- "Puutarhaan?" sanoi Lörincz herra. "Siellä on pimeä nyt ja paljon

likaa".

-- "Minä istun jollekin penkille".

-- "No, siitä tulee kaunis kävely".

-- "Ehkä päänkivistykseni katoo".

He antoivat hänen mennä. Tehköön hän siis kävelymatkan.

Toinen akkuna tupakka-huoneessa antoi juuri puutarhaan päin ja ihan

akkunan edessä seisoi iso päärynäpuu; Lörincz herra istui aivan

vastapäätä tätä akkunaa.

Yht'äkkiä tuon suuren keskustelun aikana oli hänestä, kuin joku vetäisi

päärynäpuun oksista; hän meni akkunan luo ja katsoi ulos: Sándor

orpanamme noukki päärynän röhkäleitä ja pisteli niitä poskiinsa niin

halukkaasti, kuin olisi syönyt sokurissa keitetyitä hedelmiä.

Ne eivät kuitenkaan voineet vahingoittaa häntä, sillä hän ei syönyt

niitä ilman leipää; taskussansa oli sitä aika kappale.

Lörincz herra karisti tuhan piipustaan; Menyhért herra nousi äkisti

ylös ja toivotti hyvää yötä sekä antoi hajdún saattaa itseään kamariin,

joka oli valmistettu häntä varten.

Vieraat sanoivat vielä ennen maatamenoansa jäähyväiset

vieraanvaraiselle isäntä-väelle, väittäen, että he aikovat lähteä

huomis-aamuna sangen varhain, jolloin vielä kaikki nukkuvat, ja sitte

hautasivat he itsensä valkoisten polstarien ja tyynyjen pehmeihin

laineisin, kukin kohdastansa antautuen omien unelmiensa haltuun.

Kuskin oli käsketty valjastaa hevoset kello neljä, mitään melua

tekemättä. Mutta kun varovaiset vieraat nousivat ylös, oli jo koko

talonväki jalkeilla, ja matkustajoita odotti valmiina kahvi,

vehnäleipä, luumuviina ja kylmä paisti. Lörincz herra ei nyt jättänyt

tuota siivoa nuorta herraa rauhaan, vaan tarttui häntä kaulaan ja ajoi

hänen suuhunsa kaikenlaista syötävää ja juotavaa, sillä hän ymmärsi,

että hän oli tottunut tällä tavoin ruokituksi tulemaan. Sitte pakkasi

hän vieraansa uudestaan sisään heidän bundiinsa ja vaippoihinsa, ja

pisti ison pullon luumuviinaa Menyhért sedän käteen, kun sitä vastoin

Zsuzsi täti hänen puolisoltansa sai vastaleivotun tuoreen vehnä-kakun

ja Klárikakin varusti tuota pikku sfinxiä (ihmis-eläintä) kylmällä

tortulla; viimeiseksi kehoitti hän heitä hartaasti takaisin-matkalla

uudestaan sisään poikkeamaan. Näin laskettiin he matkalle. Lörincz

herra seurasi heitä ratsain pitkän matkan, näyttääksensä heille

parempaa tietä puutarhojen alatse, laidunten poikki.