HUONOA SUKUA.

Dalen Alfhild oli kauniin tyttö koko seudussa. Kasvot lempeät ja hyvät,

suu raikas, hiukan avoin, kun hän hymyili, silmät kirkkaat ja uskolliset

kuin kaksi Jumalan enkeliä. Rikas hän oli ja kunniallisten ihmisten

lapsi myöskin, ja pelkkää hyvää siitä tytöstä puhuttiin. "Ei sen

tarvitse naimistaan katua, joka Alfhildin saa," tuumailivat vanhat.

Ja samaa mieltä pitivät nuoret; oli niitä useampia kuin yksi, jotka

hänen tähtensä levottomuutta kärsivät. Mutta Björn Juhon poika Haugstad

katsoi syystä tai toisesta itsellään olevan niinkuin etuoikeuden häneen.

Björn oli rakastanut häntä siitä saakka kuin yhdessä rippikoulua

kävivät, ja pitkin aikaa oli heitä sen jälkeen toisiinsa puhuttu,

vaikkei mitään varmempaa välillä ollut. Mutta Björn ei voinut häneen

luottaa, niinkuin olisi tahtonut. Sattui usein niin, että hän Björnin

mielestä katsoi yhtä suloisesti muihin kuin häneenkin, ja siitä Björn

aina kävi pahalle tuulelle. Hänellä on toki liiaksi hyvä sydän, arveli

Björn.

Muuten niitä ei monta ollutkaan, jotka uskalsivat tarjolle tulla. Ei

voinut kukaan varmasti sanoa, kehen hänen halunsa oli, eikä tahtonut

kukaan mielellään kieltoa ottaa. Tuota Björn Haugstadista he useimmat

eivät lainkaan uskoneet. Knut Åsenilla sittenkin oli paremmat toiveet.

Hän oli kunnan esimiehen poika, suuren talon perillinen ja itse kaunis

kuin päivä. Mutta eipä tahtonut oikein uskaltaa, hänkään. Pojat olivat

saaneet pienen kauhun aina siitä ajasta kuin Olof Storedal kosi. Hän oli

naapuripitäjäästä, rikas, nuori ja pulska, oikein voiman mies kaikessa

mitä eteensä otti, hän usein tuli Daleen. Näytti siltä kuin Alfhild

olisi häntä suosinut. Mutta kun hän kosi, tuli ehdoton kielto. Isä,

Halvar, katsoi tyttöönsä ja kummastui. "Täytyy kait sinun joku ottaa,

sinunkin," hän sanoi, "ja tiukalla pitää, ennenkuin parempi ilmestyy".

"Ooh, jos parempi olla pitää, niin tottapa hän ilmestyy," arveli

Alfhild. Mutta sen perästä pojat pysyivät etäämpänä. Parasta kun odottaa

ja katsoo eteensä, he tuumivat. Kukapa ne jäniksen jäljet tietää;

Alfhild oli vielä nuori, ja nuorina ovat tytöt niin itsestään-pitäviä.

Ja silleen se jäi, siksi kuin Alfhild oli kahdenkymmenen ikäinen.

* * * * *

Ylä-osassa laaksoa asui Åsbjörn Hegglid. Hän oli toisesta pitäjäästä,

oli tullut edellisen papin mukaan ja ollut monta vuotta hänellä

arentimiehenä. Siellä hän oli koonnut itselleen rahoja, mutta niitä

löytyi, jotka sanoivat, ettei kaikki rahat olleet rehellisesti

ansaittuja. Åsbjörn oli suuri, vahva mies, mutta tumma ja

harvasanaisempi kuin pitäjäläiset; hän oli kova alustalaisiaan kohtaan

eikä seurustellut kenenkään kanssa; väki ei hänestä pitänyt ja tytöt

häntä pelkäsivät. Hänen sukuperäänsä ei kukaan oikein selville saanut.

Vasta monta vuotta sen jälkeen kun hän oli pitäjääsen ilmestynyt, tiesi

huhu kertoa, että hän oli erään kauppiaan poika, joka oli tullut kiinni

nimien väärentämisestä. Ja siitä ajasta saakka häntä kaihdettiin entistä

enemmän ja sanottiin Musta-Åsbjörniksi.

Pappilassa palveli silloin Sigrid niminen tyttö, jonka isä oli

mökkiläinen. Ei hän juuri kaunis ollut, mutta suuri, roteva nainen,

rivakka töissään, hyväluontoinen ja kiltti; Åsbjörn piti hänestä.

Kohteli häntä paremmin kuin niitä toisia ja melkeinpä sitä varmaksi

luultiin, että he olivat kihlatuita. Kyllä Sigridkin arvasi, että

hänellä semmoisia tuumia oli; mutta itsepuolestaan hän enemmän pelkäsi

kuin rakasti miestä. Tämä kaikki vaan painoi häntä kuin raskas taakka.

Åsbjörnin silmät häntä seurasivat kaikkialla, niin, ne seurasivat häntä

nukkuessa ja unessa, nuo suuret, kiiltävät, mustat silmät, täynnä

ajatuksia, jotka sanomatta jäivät. Usein ajatteli hän muuttaa

pappilasta. Mutta siitä ei koskaan tullut mitään. Nuo suuret, kiiltävät

silmät vetivät häntä puoleensa; hän tuli ikäänkuin enemmän ja enemmän

tuon miehen valtaan eikä päässyt lähtemään hänen luotaan. Eräänä iltana

sattui niin, että he olivat kahdenkesken. Silloin Åsbjörn puhui hänelle.

Sigrid säikähti, hän värisi; mutta hän oli juuri kuin voimaton ja

melkein tietämättänsä vastasi hän kaikkeen. Sen perästä he olivat usein

yksissä. Syyspuoleen ruvettiin Sigridistä puhumaan yhtä ja toista; se

tuotti Åsbjörnille yhä enemmän häpeätä. Hän osti Hegglidin talon laakson

itä-osassa, jossa hän sai asua kaukana ihmisistä, vietti häitään ja

muutti sinne ylös Sigridin kanssa. Joku aika sen jälkeen syntyi heille

lapsi; sitten kuoli Sigrid. Pojalle annettiin nimeksi Leiv. Vanhat

ihmiset ennustivat hänelle pahaa. Sillä hän oli huonoa sukua, he

sanoivat, ja peri häpeätä sekä isältä että äidiltä.

* * * * *

Åsbjörn pestasi itselleen rengin; hänkin oli ulkopitäjäästä, sillä

laaksosta ei kukaan tahtonut Musta-Åsbjörniä palvella. Sitten hän

pestasi myöskin palvelustytön, jonka nimi oli Gro. Leiv kasvoi näiden

ihmisten ja isänsä keskuudessa. Rengin nimi oli Hans; raskasmielinen ja

synkkä mies, mutta topakka työntekoon. Välistä hän katosi ja oli poissa

pari-kolme päivää, ja tuli sitten humalassa kotiin. Hän oli pahankurinen

päissään, raivo ja ilkeä. Reuhtoi ja huusi, löi rikki, mitä käsiinsä

sai, ja tahtoi aina tapella isännän kanssa. "Musta-Åsbjörn, sinä

roisto," sanoi hän, "isäsi oli varas, ja itse olet varas; tahdotko

tapella, niin tule; selkääsi olet ansainnut, ja selkääsi pitää sinun

saaman!" Silloin heitti hänet Åsbjörn pellolle ja antoi hänen hoippua

siellä kunnes nälkä tuli. Mutta semmoista sai Leiv nähdä ja kuulla, niin

pian kuin siihen kykeni. Ei hän ihan kaikkea niin tarkkaan ymmärtänyt;

mutta luissaan hän tunsi, että jotain pahaa ja rumaa siinä oli. Ja hän

rupesi sitä tuumimaan ja ajattelemaan, jotta tavallaan tuli

täysikasvuiseksi ennen aikaansa.

Kun Leiv oli kymmenvuotias, pantiin hänet kouluun. Ensi päivänä tuli hän

itkien kotiin. Isä kävi kalpeaksi, kun sen näki, ja kysyi, mikä oli

hätänä. "Ne minua pilkkasivat ja sanoivat kerjäläiskakaraksi," kertoi

Leiv. Åsbjörn pani päälleen ja meni puhuttelemaan opettajaa. Silloin

Leiv hiipi Hansin luokse, joka oli vajassa ja laitteli rekeä. "Oletkos

itkenyt, poika?" kysyi Hans. Leiv ei vastannut. "Mitäs pidit koulusta?"

kysyi Hans. "Sinne en sen koomin mene!" uikutti Leiv. "Hm; elä, elä,"

vastasi Hans ja rupesi viheltelemään.

-- "Kuule Hans?" -- "Noo?" -- "Olenko minä toisenlainen kuin muut

pojat!" -- "Kuinka tulit sitä ajatelleeksi, tolvana?" -- "Ne eivät

pilkanneet muita". -- "ohoo," sanoi Hans, "koska on päästy niin

pitkälle, lie parasta, kun saat kaikki tietää". Sitten alkoi Hans

kertoa, mitä tiesi hänen isästään ja äidistään. Ja teki sen semmoisella

ilolla, että Leiviä peloitti. Lopuksi sanoi Hans: "Ja sitten voit myös

painaa mieleesi, että olet kehnoa juurta, joka merkitsee sitä, että saat

olla hylkynä ja pilkkana kaiken ikäsi ... niinkuin monet muut, ha, ha!

Mutta sillä saat lohduttaa itseäsi, ettei sinulle yksin niin käy; ja jos

tahdot olla viisas, otat maailman samalta kannalta kuin sekin sinut".

Leiv meni sisään, istui uunin nurkkaan ja itki. Ei hän juuri paljoa

ymmärtänyt siitä, mitä oli kuullut, mutta häntä peloitti; eikä hän

tiennyt parampaa neuvoa kuin turvautua kyyneleihin. Hans lähti

kartanolta pois ja askelet veivät kapakkaan.

Åsbjörn tuli kotiin; hän oli puhunut opettajan kanssa. "Nyt voit

rauhassa mennä takaisin kouluun taas," sanoi hän; "nyt ei ole ketään,

joka uskaltaa sinua hätyyttää". Leiv yhä vaan itki. Åsbjörn rupesi

vihdoin kyselemään häneltä ja sai tietää, että Hans oli kertonut pojalle

menneistä ajoista... Åsbjörn silloin heti Hansin jäljessä. He tapasivat

toisiaan etäämmällä kylässä. Siellä Åsbjörn löylytti Hansia niin että

tämä sen perästä makasi sairaana pitkän aikaa. "Ja tahdotko enemmän,"

sanoi Åsbjörn, "niin tule vaan Hegglidiin kerran vielä, ja minä takaan

että loput saat!" Kerrottiin Åsbjörnin olleen aivan raivossaan, kun hän

sen sanoi. Hans ei tietysti koskaan enää Hegglidiin mennyt.

Aina siitä saakka puhui Åsbjörn pojalle pahaa kyläläisistä. "Ne ovat

roistoja kaikkityyni," hän sanoi, "täynnä valhetta ja ilkeyttä, mutta

itsestään pitäviä ne ovat ja kopeita; juuri kuin ei maailmassa muut

ihmisiä olisikaan. Minä olen ulkopitäjäästä, minä ja sitä varten ovat he

ruvenneet minua vihaamaan ja valehtelemaan minusta ... ja tahtovat nyt

tehdä sinulle samoin. Mutta elä välitä siitä. Mene sinä vaan kouluun ja

jos siellä yksikään uskaltaa niin paljon kuin nenäänsä sinulle

nyrpistää, niin ... anna nyrkkiä, siksi kuin muuttaa mielensä". Leiv

teki niin, ja kun hän ikäisekseen oli tavattoman väkevä, ruvettiin häntä

pian pelkäämään. Mutta aina Leiv sittenkin sai tuntea, ettei hän

toverien piiriin kuulunut ja ettei häntä toisten vertaisena pidetty.

Åsbjörn sai uuden rengin; hänen nimensä oli Lasse. Hän oli

hyväluontoinen ja iloinen mies, josta Leiv pian rupesi pitämään, ja ensi

kerta se oli, kun Leiv jostakusta välitti. Lasse kertoi pojalle satuja

ja tarinoita ja opetti häntä tanssimaan sekä Hallingia että

Juoksutanssia; "sillä kun sinä kerran menet kosimaan, täytyy sinun osata

olla ihmisten kanssa!" sanoi Lasse. Leiv ujostui ja suuttui, ja Lasse

nauroi; mutta tanssivat he kuitenkin ja Leiv oli mainion hyvä oppimaan.

Sitten Lasse mielellään puhui tytöistä ja muuta sen semmoista, jota

Leivin ei ollenkaan vielä olisi tarvinnut tietää, ja josta hän ei

suuresti välittänytkään. Mutta hän sai myöskin tietää hyviä asioita.

Kerran -- Leiv lienee silloin ollut noin kolmannellatoista -- puhui hän

siitä, mitä Hans oli sanonut hänen suvustaan, ja joka hänessä aina kyti,

vaikka iloiseltakin näytti. "Joutavia," sanoi Lasse. "Huonoa sukua! Mene

sinä Amerikaan ja tee työtä, että tulet rikkaaksi, ja kun sitten tulet

kotiin taas, niin voit, totta maarin, kosia Dalen Alfhildiä, jos mielesi

tekee".

* * * * *

Kun Leiv siksi varttui, että oli jo rippikoulunsa käynyt, koetti Lasse

usein saada häntä nuorten joukkoon. Mutta Leiv ei koskaan tahtonut. Hän

pelkäsi pitäjäläisiä. Hän tunsi itsensä niin pieneksi noiden karsaiden

silmien alla, joita ihmiset hänelle antoivat. En minä kuulu sinne, hän

ajatteli. Enin hän pelkäsi naisväkeä, sillä heitä hän ei voinut lyödä,

jos tiuka tuli. Ja vihaksi pisti, kun ne virnuivat. Hän juoksi heitä

pakoon, kun vaan voi. Mieluimmin juoksi hän kaikkia pakoon. Kurjaa se

tosin oli hänestä itsestäänkin. Pitäisihän minussa olla miestä siinä,

missä heissäkin, ajatteli hän ja pui nyrkkiä. Mutta taas kun näki heitä,

juoksi hän pakoon yhtä hyvin, jos suinkin pääsi.

Hän oli yhdennelläkolmatta ennenkuin tämä antaantui. Mutta silloin hän

eräänä talvena jo halusta kuunteli, kun Lasse puhui kauniista tytöistä.

Seuraavana keväänä kävi hän useammin kirkossa kuin ennen. Ja niin hän

eräänä päivänä huomasi, että saattaa tyttöäkin ystävänään pitää.

Samassa hetkessä heräsi pojassa ikäänkuin uusi elämä. Mieli kävi niin

lauhkeaksi ja ajatukset niin huimaaviksi. Vereen syttyi kummallinen

tuli: vilpeä ja tuskallinen. Hän katsasti tyttöihin ja ujostui, rintaan

pisti kun ne hymyilivät, mutta iskikö joku heistä silmänsä häneen,

silloin hän lensi punaiseksi aina tukanrajaan saakka. Kun hän sinä

päivänä tuli kotiin, huomasi hän Hegglidissä olevan ikävää ja autiota.

Tupa oli ahdas ja pimeä, isä hiljainen. Lasse oli ulkona; Leiv pujahti

metsään. Siellä hän astuskeli ympäri auringon ja varjojen välillä; hänen

hiljan heränneet himonsa synnyttivät tunteita ja ajatuksia, samoinkuin

päivärinteinen mäki keväällä kukkia ja vihantaa heinää kasvaa. Hän oli

sekä terve että sairas. Tuossa nousi metsä nuorena ja mehevänä; tummat,

raskaat kuuset uiskentelivat auringon paistavassa sinessä, tunturein

huiput kohosivat puhtaina ja valoisina. Ilma oli ylenevä ja selvä, tyyni

ja kuultava aina taivaasen saakka, ja syvä se oli kuin meri, täynnä

päivänkirkkautta ja liiteleviä lintuja. Tämä on kaunista tämä, ajatteli

Leiv, kun katseli ylös.

Yhteen tyttöön oli Leivin huomio erityisesti kääntynyt. Hän oli suuri ja

pulska, ennemmin väkevä kuin hoikka, hänellä oli leveä rinta ja vahvat

olkapäät, raikas, totinen suu ja tummat, kirkkaat silmät. Mutta sitten

oli vielä eräs toinen, johon hän myöskin oli silmänsä luonut. Tämä oli

pienempi ja hienompi; suussa ja silmissä oli suruisen lempeä hymyily,

joka häntä suuresti viehätti, tukka oli ruskea ja tavattoman paksu. Nämä

molemmat nousivat ja laskivat hänen raskasunisessa mielessään kuin

meren-neidit laineiden harjanteilla; hän kulki kuin harhassa, eikä

tuntenut maata jota polki.

Yhtäkkiä hän pysähtyi. Kuuli viulujen soittoa ja iloisten äänien kaikua;

ymmärsi, että jossain nyt tanssittiin; ja kun hän tarkemmin kuunteli,

sai hän selville, että mahtoi olla Haugstadissa tanssit! Veri syöksi

rintaan, sydän hakkaili ja tempoi -- uskaltaisiko hän mennä tuonne alas?

Siellä saisi hän nähdä kaikki nuo kauniit tytöt, joita hän tänään oli

tavannut, ja muita vielä lisäksi; jokohan uskaltaisi? Hän ei tätä ennen

ollut vielä seuroissa käynyt. Mutta kerta ensimmäinen. Minkätähden hän

olisi huonompi muita.

Halu veti, mutta pelko esti. Vaan hän rohkaisi mieltään. "Tästä

raukkuudesta täytyy tulla loppu", sanoi hän, ja astui Haugstadia kohti.

Kun tuli lähemmäksi taloa, alkoi pelko kasvaa; hän pysähtyi usein ja

kuunteli. Mutta hän meni eteenpäin. Raukkuudesta _täytyi_ tulla loppu.

Jopa hän viimein oli pihassa. Mutta täällä ajatteli hän hiukkasen viipyä

ja katsastaa, keitä sisässä oli. Ladon luona hän seisoi ja kuunteli.

Kylläpä tuo viulu soi kauniisti. Siinä oli sekä itkua että iloa, mutta

kaikki niin hienoa, niin kevyttä ja niin ihmeellisen luontevaa. Hänelle

tuli rajaton halu päästä tanssimaan. Ja tänä iltana sen piti tapahtuman.

Hän tahtoi olla ilossa mukana. Olipa hän täysikäinen nyt. Hän tahtoi

olla mukana, niinkuin toisetkin.

Paljon oli ihmisiä juhlassa. Ne lauloivat ja telmivät ja nauroivat.

Kaikki olivat iloisia. Ikkunasta hän näki, kuinka ne liehuivat ympäri.

Hienoa joukkoa siellä oli, kylän parasta; heillä ei ollut mitään

hävettävää, heillä. Saivat mennä ja tulla niinkuin tahtoivat; ei heille

kukaan irvistellyt. Hyvää sukua he olivat ja kuuluivat kaikki

pitäjääsen. Ja kaikilla heillä oli omat tuttavansa. Joka pojalla oli

tyttönsä, joka tytöllä poikansa. Kyllä saivat mielin määrin teuhata ja

hyppiä ja polkea jalkaa sekä lattiaan että kattoon. Heillä oli siihen

oikeus.

Leiv kävi kerrassaan noloksi. Mitä hänen oli tekemistä tuolla. Kuka

häntä kaipasi. Ei hän tuntenut ei kissaakaan. He vaan pilkkaisivat

Musta-Åsbjörnin poikaa, jos hän uskaltaisi sisään astua. He

kummastelisivat ja mulkoilisivat häneen ja ilkkuisivat. Tuo

kerjäläispoika! Tuo onneton! "Semmoisia emme huoli hyvään seuraamme!"

Leiville nousi hiki päähän, siinä missä hän seisoi, kylmä hiki. Häneen

pisti kuin veitsellä joka kerran kuin tytöt nauroivat. Iloisia he olivat

siellä, eivät he Leiv Hegglidiä kaivanneet. Poikia seisoi portaalla ja

ne puhelivat naisille sisäpuolella. Heidän, miekkoisten, ei tarvinnut

naisia paeta, eikä naisten heitä. Hän seisoi ja tuijotti ja kuunteli ja

kadehti heitä niin että oli vähällä juosta esiin ja lyödä heitä

rammoiksi.

Oli jo ilta. Askelia kuului takaapäin. Sieltä tuli ihmisiä, jotka

aikoivat seuraan. Kolme suurta miestä sieltä vääntyi esiin ja ne olivat

jo aivan lähellä sitä latoa, jonka luona hän seisoi. Minne hän nyt

menisi? Alkoipa peloittaa; hän kyykistyi kokoon ja teki itsensä niin

pieneksi kuin voi. Mutta ne älysivät hänet. Tekivät pientä naurua ja

tulivat suoraan häntä kohti. "Mikä sinä olet?" he kysyivät. Leiv ei

virkkanut niin sanaa, mutta hän kääntyi päin ja antoi korvalle

ensimmäistä, niin että hän sillä kertaa kellahti. Mutta samassa

tarttuivat toiset häneen kiinni, käsivarsiin kumpikin. "Nyt tulepas

esille, mies!" he sanoivat.

* * * * *

Leiv oli jo entisellään. Hän tiesi, että kun voimia koeteltiin, ei

tarvinnut hänen peljätä. Eikä ne minua sisään vie, hän ajatteli. Yhdellä

tempauksella hän kiskaisi itsensä toisesta irti ja alkoi toisen kanssa

tapella. Syntyi tulinen kahakka. Kohta niitä oli kolme yhtä vastaan;

mutta Leiv piti puoliaan. Hän oli sekä väkevämpi että notkeampi heitä,

ja osasi kieritellä niin että he vaan joutuivat toistensa tielle.

Ihmisiä tuli ulos; he kerääntyivät ryhmiin ja töllistelivät; eivätkä

voineet käsittää, ken se oli ja mistä tämä oli alkunsa saanut. Mutta

kuinka olikaan, niin joku löi kamppiin ja silloin Leiv kaatui takaperin.

"Tänne apuun nyt, niin saamme hänet esille!" huudettiin. Eräs juoksi

luo. Mutta kun hän aikoi tarttua kiinni, purskahti hän nauruun. "Ei

minun päiviäni, sinäkö se olet?" hän kysyi. "Kuinka sinä täällä makaat?

Nouse ylös ja tule sisään, niin teet viisaammin. Ethän sinä ihmisiä

pelkää, tiedämmä?" Se oli Lasse. Leiv niin ihastui nähdessään yhden

tuttavan, että nousi ja lähti sisään heti. Joukko heitä seurasi,

jäljessä ja ympärillä; kaikki olivat uteliaita; naurettiin ja leikkiä

laskettiin; "sinuapa suurellisesti otettiin vastaan!" sanoi Lasse ja

nauroi. Viimein he olivat tanssituvassa. Leiv oikaisi itsensä suoraksi

ja katsoi ympärilleen suurilla kiiltävillä silmillään. Hän oli pitempiä

joukossa ja harteva, tanakka kuin tammi, rinta paisui korkealle

rikkirevityn nutun alla. Silmät olivat mustat ja säikkyivät vielä

rajusti tappelun jälkeen; tuuhea tukka riippui paksuissa kiharoissa ja

suortuvissa ympäri pään ja niskan, mutta ohauksesta vuoti verta alas

pitkin poskea. Melkeinpä ne pelvolla katselivat tuota rajua miestä.

Silloin joku huusi: "Se on Musta-Åsbjörnin poika!" Ja samassa kaikki

hänet tunsivat. Pois ne hänestä vetääntyivät, ikäänkuin peljäten, ja

Leiv jäi seisomaan itsekseen keskelle lattiaa. Lassekin yksin arveli,

että hänen täytyi seurata noita toisia.

Leiv kalpeni siinä seisoessaan. "Pelkäävätkö ne, kaikki nuo kelpo

pojat?" hän kysyi; ääni oli karhea ja tukehtunut, hän tuskin sen

omakseen tunsi. Eräs vastasi: "eipähän kaikki liene niin kärkkäät

tappeluun kuin Åsbjörnin Leiv, joka ei malta odottaa edes siksi kuin

sisään pääsee, vaan alkaa jo hurjailla heti kuin talon näkee". Nurkista

kuului tirskuttamista.

Leivin silmät kävivät ilkeiksi; suu värisi. Vanha Jon Haugstad huomasi

sen ja toi ryypyn. "Hss", sanoi hän, "antaa jo olla. Ja terve taloon

Leiv, kun kerran olet tullut; ota ryyppy nyt ja tanssi sitten". "En

maista tippaakaan", sanoi Leiv, ja työnsi lasin luotaan, että laidan yli

läikkyi, "eikä tarvitse minusta sanoa, että kenellekään vääryyttä teen,

ellei minua ärsytetä. Mutta mielelläni tosin tanssisin kerran", jatkoi

hän ja jotakin hymyn tapaista välähti hänen kasvoillaan. Hän katsoi

ympärilleen, ketä pyytäisi. Mutta tytöt väistyivät pois niin pitkälle

kuin pääsivät, ja pojat nauroivat. Leiv tunsi, että mieli liikkui, ja

että hän menettäisi kaiken järkensä, jos se pääsi ylitse kuohumaan.

Mutta hän rauhoittui. Hän näki joukossa nuo molemmat, jotka kirkkotiellä

olivat häntä miellyttäneet. Ehkä ne ujostelivat, ajatteli hän, ja astui

toisen luo -- suuremman -- ja pyysi tanssiin. "Ei, kiitoksia", vastasi

hän; oli juuri kuin kuohuva virta häpeätä olisi juossut niskasta alas

pitkin selkää. Hän meni toisen luo, tuon, joka oli niin sorea

vartaloinen, ja joka niin surullisen lempeästi hymyili; tyttö kalpeni ja

siirtyi pois. "Ei koskaan", sanoi hän. Leiv puri hammasta, ja tarttui

siihen, joka seisoi lähinnä; mutta sekin repäisi itsensä irti, että

leningin hiha repesi. Nyt tuli kumma, arveli Leiv; silmissä musteni ja

korvissa suhisi, ei hän ollut tunnossaan enää; hän sieppasi joukosta

yhden vielä -- ja sepä lähti. Pelimanni soitti, ja Leiv tanssi kuin

villitty; tupa tärisi hänen jalkainsa alla, hän polki palkkia niin että

naiset huusivat; hän pyöri kuin ilmassa, semmoista tanssia ei vielä

ikinä oltu nähty. Mutta kun hän viimeinkin lopetti, näki hän että tyttö,

jota tanssitti oli Dalen Alfhild.

* * * * *

Sinä hetkenä oli Alfhild niin kaunis, ettei Leiv ikinä unissaankaan

ollut moista nähnyt. Lämpimänä ja väsyneenä hän siinä seisoi ja rinta

kohosi niin, että soljet vapisivat valkealla liinapaidalla, posket

hohtivat kuin ruusut, silmät loistivat kirkkaasti ja puhtaasti kuin

lapsella, mutta katsoivat samalla häneen niin lämpimästi ja

houkuttelevaisesti, että tuntui kuin onnen valovirta olisi hänen

ylitsensä vuotanut. Hän puristi tyttöä kädestä että tärisi: "Kiitos

tanssista, Alfhild!" ja silmät, joita hän samassa antoi, olivat

semmoiset, ettei niitä Alfhild sitten elämässään unhottanut.

Leiv ryntäsi ulos, puoli pyörryksissä, sekaisin, raivopäisenä, mutta

onnellisena samalla; metsään hän kiidätti raitista ilmaa saadakseen;

Alfhild hänellä oli edessä, mihin vaan kääntyi. Metsässä rupesi

tuulemaan; kuuset ja hongat seisoivat mustina ja lauloivat, keväiset

purot paisuivat ja kuohuivat joka notkossa, taivas veti ylleen

hopeanharmaan harson; Leiv luuli kulkevansa velhojen maassa, ja

kuulevansa kosken haltijan soittoa, eikä hän vähääkään olisi

kummastunut, jos puut ja kivet ja koko metsä olisi ruvennut puhumaan.

Mutta Haugstadissa tanssi pian loppui. Alfhild oli alakuloinen ja juuri

kuin pyörryksissä kaiken tämän jälkeen; eikä hän halunnut tanssia enää.

Hän kaipasi Leiviä; nuo toiset kaikki olivat niin heikkoja ja pieniä.

Hän tahtoi kotiin. Pyydettiin ja rukoiltiin, mutta ei se auttanut; Björn

Haugstad ja Knut Åsen kuiskailivat hänelle kauniita sanoja, hän niitä

tuskin kuulikaan; pelimanni pani parasta polskaansa, ei hän siitä

välittänyt. Hän läksi; ja kun hän oli poissa, menivät useammat muut

myös. Mutta Alfhild makasi valveilla koko sen yön ja uneksi tuosta

väkevästä pojasta ja hänen kiiltävistä silmistään; kättä poltti vieläkin

hänen puristamisestaan. Ei hän muistanut, että Leiv oli huonoa sukua,

hän ajatteli vaan poikaa ja vertaili häntä kaikkiin muihin. Ja kun

päivän kirkkaat säteet häikäsivät hänen silmiään aamulla, sanoi hän

itsekseen: "Jumalan kiitos, nyt toki tiedän, ketä rakastan!" Ja siihen

ajatukseen hän makeasti nukkui, mutta näki Leivin unessaan ottelevan

isän kanssa ja joutuvan tappiolle.

Herättyään hän ajatteli tuota untaan ja silloin juohtui hänelle kohta

mieleen Leivin sukuperä, ja mitä ihmiset hänen isästään sanoivat. Se

kävi häneen kuin kylmä tuulenpuuska; kun hän tuli tupaan ja näki isän ja

äidin, nuo hyvät, kunnialliset vanhukset, silloin löi rinnan kuuraan ja

hän tunsi, että Leivin täytyi mielestä heittää. Mutta illempana samat

ajatukset tulivat takaisin, väkevämpinä kuin ennen. Suvusta viis,

semmoinen poika kuin Leiv ei tarvinnut mitään sukua. Isä ja äiti

panisivat vastaan, minkä voisivat; mutta siitä hän oli varma, että

vihdoin hän saisi heidät taipumaan. "Leivin minä omakseni otan!" hän

ajatteli ja tuli siitä niin autuaaksi, että löi rikki kaikki kupit ja

vadit, jotka sinä iltana käsiinsä sai. "Luulen, totta toisen kerran,

että kävelet unessa, tyttö", sanoi hänen äitinsä.

* * * * *

Seuraavana aamuna tulivat nuo kylmät ajatukset takaisin. Vähän se

auttoi, jos hän äidin ja isän saisikin taivutetuksi; mitä sanoisi

pitäjäs? mitä sanoisivat Haugstadilla? ja Åsenilla? ja siellä? ja

siellä? Koko päivän hän kiusasi itseään tuolla ajatuksella, ja oli niin

harmissaan ja niin pahalla tuulella, ettei välittänyt mistään. Mutta

iltasella Leiv taas tuli hänen eteensä ihan kuin ennen. "Minä en huoli

pitäjäästä", hän ajatteli. "Antaa ihmisten höpistä; yhtä hyvä minä siltä

olen". Kaikki epäilykset hän ajoi mielestä pois eikä ajatellut muuta

kuin Leiviä -- ainoastaan Leiviä.

Koira alkoi haukkua pihassa. Kukahan nyt lienee ulkona? ajatteli hän ja

läksi katsomaan; hänen mielensä oli niin levoton. Kun hän tuli ulos,

seisoi koira alhaalla ja haukkui kuin riivattu. Hän oli kärkäs, mutta

pelkäsi samassa; "hiljaa Odin!" sanoi hän ja astui sinne luokse. Silloin

tuli Lasse esille. "Hyv' iltaa", sanoi hän; "minun käskettiin sanomaan

terveisiä, että siellä on eräs, joka sinua odottaa vanhan hongan luona.

Ilkeä olet, ellet mene". Samassa hän juoksi tiehensä. Odin hyökkäsi

jäljessä ja haukkui. Nyt tuli äiti. "Mitä se koira niin haukkuu?" --

"Ooh, ei mitään. -- Niin, taisi joku vieras mennä tästä alaspäin". --

"Kukahan se oli?" -- "Niin kuka lienee ollut", vastasi Alfhild. --

"Koeta houkutella koiraa mukanasi sisään." -- "Kyllä." -- "Mitä sinä

siellä seisottelet?" -- "Ovatko vuohet olleet ulkona tänään?" -- "Ovat,

kuinka niin?" -- "Ovatko tulleet kotiin kaikki?" -- "Kyllä luulen. Mitä

varten sitä kysyt?" -- "Tuo mies sanoi nähneensä pari vuohta alhaalla

metsän rinteessä". -- "Ooho, sitten täytyy sinun juosta katsomaan. Eikö

liene ollut Mikki, se on aina niin paha karkaamaan. Joudu nyt!" --

"Kyllä." -- Alfhild meni ja ihmetteli itsekin, että hän sen teki.

* * * * *

Leiv seisoi vanhan hongan luona. Ei häntä vielä koskaan elämässä ollut

peloittanut niinkuin nyt. "Tyhmästi tein, kun menin Haugstad'iin, mutta

se, mitä tänä iltana teen, on suorastaan järjetöntä", ajatteli hän.

Liian paljon oli hän uskaltanut. Nyt istui kait Alfhild kotona ja nauroi

hänelle. Nauroi ja kertoi kaikille, jotka vaan kuulla tahtoivat, Hegglid

pojan patahulluista tuumista. Hän puri hammasta ja rintaa viilsi kuin

kylmillä teräsmiekoilla. Hän karkoitti kaikki ajatukset pois. Joen

kohina kulki raskaasti ja hitaasti läpi metsän. Puiden mustat latvat

värisivät tuulen alla. Suuria, rumia pilven möhkäleitä ajelehti

taivaalla, muuttivat muotoa, erkanivat, pienenivät, suurenivat jälleen;

juuri talon kohdalla oli turpea noita, jolla oli kolme päätä; siitä tuli

venhe, jossa istui kolme miestä ja siitä taas hevonen satula seljässä.

Herra Jumala! ellei hän tänä iltana tulisi niin tuolla hevosella hän

ensi yönä ratsastaisi... Ajatukset ajelehtivat hänen aivoissaan, kuin

pilvet taivaalla; hän vavahti ja hyppäsi ylös. "Parasta kun menen",

ajatteli hän. Mutta samassa jäi hän seisomaan. Eikö kuulunut askeleita?

-- askeleita? -- keveitä, keveitä kuin siiven räpytykset ilmassa? --

Kaikki hiljeni, ei liikkunut mikään, joka rikkakin vaikeni ja kuunteli;

-- oli, se oli hän! hän tuli! -- Jospa sydän nyt olisi teräksestä,

ajatteli Leiv ja suoristi selkänsä; ei hän vielä ikipäivinä ollut

itseänsä niin pieneksi tuntenut.

Alfhild tuli, astui keveästi ja hiljaa, katsoi ympärilleen, seisahtui ja

kuunteli. Leiv olisi mieluimmin juossut tiehensä, mutta astui esiin

kuitenkin. "Hyv' iltaa", sanoi hän kummallisen kovalla ja epäselvällä

äänellä. "Hyv' iltaa", vastasi tyttö. "Jumalan kiitos, että tulit",

sanoi hän, "minä ... halusin puhua kanssasi ... kerran vielä". Siihen ei

tytöllä ollut mitään sanottavaa. "Mutta lupaa minulle ensin jotakin". --

"Kyllä". -- "Ett'et hämmästy ... etkä pidä ... etkä kerro kenellekään".

Alfhild suostui. Hän oli niin oudolla mielellä. Väristys kävi läpi

ruumiin, hän pelkäsi. Mitä Leiv tahtoi? Kyllä hän sen arvasi, mutta se

tuli niin äkkiä. Herra Jumala, joka uskaltaisi vaan myöntää! Mutta

pitäjäs? -- Hän katsahti salavihkaa ylös poikaan. Kuinka reipas ja

väkevä ja miehekäs hän oli! Hän näytti niin suurelta hämärässä, hänen

mustat silmänsä kiilsivät kuun valossa; Alfhild aivan hurmaantui häntä

katsellessaan; tuollaista poikaa ei varmaan toista koko maailmassa

ollut. "Oo, jos hän tietäisi, kuinka paljon hänestä pidän, niin ei hän

noin ujostelisi!" -- Mutta pitäjäs?

"Sillä kummallisia asioita sinulle aion puhua", sanoi Leiv, "ja varmaan

tulet uskomaan, että olen päästä vialla. Mutta yhden tekevä, minun

täytyy puhua, ajattele sitten mitä hyvänsä". -- Nyt se tulee! ajatteli

Alfhild ja vapisi siinä seisoessaan; hän ravisteli pähkinäpuun oksia,

jonka oli saanut käteensä. Parasta olla vastaamatta. Leiv alkoi taas,

väristen ja raskaasti se tuli. Se, jota hän aikoi kertoa, oli nyt sitä,

että ... hän oli ajatellut ... hän oli päättänyt ... lähteä ... niin ...

päättänyt lähteä Amerikaan. Alfhildin sydän sävähti, hän kävi

merkillisen kylmäksi. "Amerikaan?" -- Niin, Amerikaan. Täällä kotona ei

hänen ollut hyvä olla; ihmiset olivat semmoisia, kuin he olivat, ja

nauruna hän oli täällä, suljettu pois kaikista hyvistä seuroista

pitäjäässä, vaikk'ei hän mitään pahaa ollut tehnyt. Hän oli nyt

kyllästynyt siihen, hän tahtoi elää, kuin muutkin ihmiset ja sentähden

hän tahtoi pois. Alfhild oli kalpea. "Amerikaan on pitkältä", hän sanoi.

Niin, olihan sinne, eikä Alfhild saisi uskoa, että hänellä oli halua

lähteä, varsinkin nyt ... mutta juuri nyt täytyi hänen päästä pois, eikä

tie mahtanut olla niin pitkä, ett'ei sieltä takaisin päässyt ... ja jos

kävi toivon mukaan, niin muutamien vuosien perästä hän palajaisi ja

asettuisi tänne kotiin. Tässä hän pysähtyi hetkeksi ja jäi ikäänkuin

etsimään sanoja; mutta sitte alkoi hän taas matkastaan. Hän lähtisi pois

ansaitsemaan rahoja ja oppimaan ihmisten tapoja; hän toivoi tulevansa

takaisin parempana kuin läksi, että ihmiset pitäisivät häntä samassa

arvossa kuin muita. Nyt ymmärsi Alfhild kaikki; hän katsoi ylös niin

iloisesti että Leiviä huimasi. "Kun tulen takaisin", sanoi hän, "olen

parempi, kuin yksikään koko pitäjäässä, ja kun he näkevät että minulla

on taskut täynnä rahoja, niin he kyllä unhottavat, että ... että ..;

silloin he kaikki tulevat luokseni ja tahtovat tutustua; minua sanotaan

kunnon mieheksi ja hienoksi mieheksi ... ja jos muuten toivon mukaan

käy, niin olen minä silloin pitäjään parhaita miehiä". Alfhild kävi niin

iloiseksi, ett'ei tiennyt, mitä teki. Tuo oli hänen mielestään niin

verrattoman viisaasti ajateltua. Nyt ei hänen tarvinnut peljätä pitäjään

juoruja, eikä vanhempiaan. Kun hän tuommoisena tuli kotiin, saisivat he

kunnialla ja kaikkien hyvien ihmisten suostumuksella mennä yhteen. "Tuo

oli viisas tuuma", sanoi hän ääneen, mutta kävi samassa niin hämilleen,

ett'ei uskaltanut katsoa ylös, vaan siirtyi Leivistä pois ja hypisteli

pähkinäpuun oksaa.

Leiv myöskin ujostui kuullessaan noin suurta ylistystä; hämmentyi, eikä

tiennyt kuinka pääsisi alkuun taas. Viimein täytyi Alfhildin ottaa

kiinni. "Kuinka kauan sinä tulet olemaan Amerikassa?" sanoi hän. "Ooh,

neljän vuoden päästä on minussa kyllä jo siksi miestä, että voin ottaa

talon huostaani; silloin minä tulen, jos vaan ... muuahta asia kävisi

toivoni mukaan. Mutta siitä juuri kaikki riippuu; ellen siinä onnistu,

ei minua kukaan enää täällä näe". Nyt se tulee, ajatteli Alfhild ja

väristys alkoi uudelleen. Leiv hengitti raskaasti: "Ja sinusta se

riippuu, Alfhild".

Alfhildin rinta kohoili niin, ett'ei hän saanut sanaakaan suustansa.

Leiv jatkoi kiiruusti, ikäänkuin välttääkseen väärinkäsitystä: "Sitä se

oli, kun minun tänä iltana piti sinulle sanoa. Tuon Haugstadi-illan

jälkeen en ole saanut hetkenkään rauhaa; sinä tulit vastaani joka

paikassa, ja minä kuljeksin, kuin pyörtynyt. Sinun tähtesi minä

Amerikaan menen, sillä sitten... Mutta elä nyt hämmästy, jos sinulta

jotakin kysyn". "En..." "Jos minä noin neljän vuoden perästä tulen

takaisin Amerikasta, niin silloin ehkä sinä olet ... naimisessa?" "En",

vastasi Alfhild. "Taikka kihloissa?" kysyi Leiv vapisevalla äänellä. --

"En", kuiskasi Alfhild. "Ooh, Jumala siunatkoon sinua, tyttö, voitko

_luvata_ minulle sen?" rukoili Leiv; hän oli niin iloissaan, että

Alfhildille tuli vedet silmiin. "Voin kyllä", vastasi hän. Leiv tuli

lähemmäksi, jännitettynä, aivan kuin henki ja elämä olisi siitä

riippunut: "Ja jos silloin kysyisin sinulta semmoista, jota en tänä

iltana uskalla kysyä ... luuletko, että silloin ... luuletko, että

ajaisit minut pois?" hän otti häntä kädestä. Alfhild painoi päänsä

rintaa vasten ja kuiskasi: "En". "Saanko luottaa siihen?" rukoili hän ja

Alfhild tunsi, kuinka hänen kätensä vapisi. Hän vastasi: "Saat", niin

pehmeästi ja lämpimästi, kuin ikinä saattoi. "Niinpä Jumala ijäisesti

siunatkoon sinua, joka teet minun kurjan raukan niin onnelliseksi, kuin

nyt olen!" sanoi hän. "Tästä päivästä saakka olen minä pitäjään paras

mies, ja sen sanovat neljän vuoden perästä kaikki muutkin. Mutta koko

elämäni on tästä puolin kiitokseksi sinulle. Hyvästi, Alfhild!" --

"Hyvästi!" He erkanivat; Alfhild meni kotiin epäselvissä, iloisissa

unelmissa; mutta Leiv juoksi mäkiä ylös niin ylpeänä ja väkevänä, että

luuli voittavansa koko maailman.

* * * * *

Seuraavana päivänä pyysi Leiv isältänsä matkarahoja Amerikaan. Vanha

Åsbjörn säpsähti. Hän oli luullut että poika hänestä piti; mutta että

hän oli noin kyllästynyt kotiin, sitä hän ei koskaan olisi ajatellut, ja

se koski häneen kipeästi. Hän ei voinut vastata juuri mitään, mutta

kaiken päivää hän siitä itsekseen kärsi. Illalla istuivat he kahden

tuvassa; silloin hän alkoi.

"Sinä olet nyt kyllästynyt Hegglidiin?"

"Noo, sitä en juuri tiedä --." "Hegglid ei ole mikään huono talo." "Ei

olekaan". "Parempi se on nyt, kuin ennen minua". "Sen kyllä uskon". "Ja

... totta puhuen, on niitä hiukan rahojakin". "Rahoja?" "Niin, ei juuri

paljon; mutta aina sen verran, että ensi vuoden toimeen tulee -- ja

toisen myöskin". "Hyvä on, mutta Amerikaan minun kuitenkin täytyy päästä

muutamaksi vuodeksi". -- Pitkä äänettömyys. -- "Minä alan jo käydä

vanhaksi, Leiv". "Ooh, kyllä sinä vielä pystyssä pysyt jonkun ajan". --

"Hm. On se niin ja näin ... ainoastaan vieraita talossa, vanha mies..."

"Minä tulen takaisin, isä". "Ei ole elämälle valtakirjaa siellä". --

"Minun täytyy päästä pois, isä; ei maksa vaivaa minua estellä". Nyt

katsoi Åsbjörn poikaansa pitkään ja vakavasti. Tämän alla jotain piilee,

ajatteli hän. "Milloin sinä lähdet?" "Mitä ennemmin lähden, sitä

pikemmin takaisin joudun". -- "Niin, niin", sanoi Åsbjörn. --

Kahdeksan päivää sen jälkeen ratisi Hegglidin pihasta pienet

kaupunkirattaat alas laaksoon päin. Kärryissä oli siniseksi maalattu

kirstu, jonka kansi oli ruusunpunainen, ynnä rasia ja suuri tynnöri;

pyssy ja pari suksia oli toisella syrjällä. Hevonen kuormineen kulki

edellä, Åsbjörn ja Leiv astuivat äänettöminä jäljessä.

Leiv näytti niin masentuneelta, että Åsbjörn häntä melkein pelkäsi. Hän

olisi tahtonut kysellä; mutta aina kun hän katsoi ylös, joutui hän

hämille. Leiv ajatteli Alfhildia ja kovaa kohtaloansa.

Tuolla se näkyi Dalen talo, ystävällisenä ja lämpimänä rotkossa kahden

tunturin välissä; aurinko kirkkaasti valaisi kartanon ja talon. Siellä

sisällä hän istuu, ajatteli Leiv, ja kaipaus viilteli ja poltti hänen

rintaansa. "Nyt saattaisin mennä taloon kosimaan", ajatteli hän, "kun

vaan olisin parempaa sukua".

Ja hän loi silmänsä altakulmin isään, joka verkalleen astui hänen

rinnallaan, surullisena ja kumarassa: Ties Jumala, miksi minun pitää

olla juuri _sinun_ poikasi, ajatteli hän.

Vanhus ei tätä huomannut. Hän oli vaipunut syviin ajatuksiin. Kun hän

näki, että poika tuijotti Dalea kohden, silmät niin surua täynnä, että

kivikin olisi voinut itkeä, selvisi hänelle kaikki, ja syvästi se sattui

hänen sydämeensä. Tämä ei ikinä hyvin pääty, ajatteli vanha Åsbjörn.

Tyttönsä luota kun noin kauas lähtee, on yhtä kuin laskisi linnun

kädestään lentoon; tytön mieli on vaihtelevainen, kuin tuulen puuska

ahtaassa vuonossa. -- Mitä enemmän hän ajatteli, sitä raskaammaksi kävi

hänen mielensä. Hän näki selvään, ett'ei poika voinut toisin tehdä; ja

yhtä selvään, että hän itse syyn kantoi. Ja minä olen kuitenkin tehnyt

työtä kuin orja kaksikymmentä vuotta sovittaakseni sen, minkä kerran

rikoin, ajatteli hän. Mutta se on sitkeässä, se on sitkeämmässä, kuin

elämä, se on juurtunut sukuun.

Tällä kaupungin matkalla paljon ajateltiin, vähän puhuttiin. Mutta kun

he olivat perillä, ja Leiv nousi venheesen, mennäkseen Amerikalaivaan,

otti vanhus häntä kädestä ja kuiskasi: "Tahdotkos että pidän häntä

silmällä, Leiv -- ja annan hänelle tietoja sinusta ... jos minulle

kirjoitat". Leiv katsahti ylös kummastuneena. "Ja", sanoi Åsbjörn, "ota

_suuri Mies_ mukaasi ja karta syntiä. Ja jos sinua vastaan rikkonut olen

... niin elä sitä muistele siellä, minne nyt lähdet, ... sillä elämälle

ei ole valtakirjaa kellään. Ja nyt saat jäädä hyvästi".

Leiv ihmetteli, eikä tiennyt, mitä vastata; "hyvästi", sanoi hän, "minä

teen, niinkuin sanoit"... Samassa huomasi hän ajatelleensa liian vähä

isää. Venhe erkani sillasta, vanha Åsbjörn vetääntyi väkijoukkoon;

siellä hän seisoi ja varjosti silmiään; tähysteli siksi kuin poika oli

päässyt laivaan, ja vieläkin kauemmin. Pimeän tultua hän läksi. "Sinä

suuri Mies siellä ylhällä", huokasi hän itsekseen, "etpähän sinä paljon

rukouksestani välittäne, mutta ... pidä kuitenkin vähän silmällä poikaa!

hän on niin nuori, ja matkustaa kauas pois".

Åsbjörn ei voinut nukkua sinä yönä; aikaiseen aamulla hän meni alas

rantaan taas. Silloin oli laiva poissa.

* * * * *

Åsbjörn mietti ja ihmetteli kauan, oliko hänen poikansa puhunut mitään

Alfhildille ennenkuin läksi, ja tiesikö, mitä mieltä tyttö oli. Ehkä oli

hän kosinut ja saanut rukkaset, se oli melkein luultavaa. Sillä

tyttöhentukat katsovat useimmiten loistoa ja komeutta ja välittävät viis

siitä, mikä parempaa on. Mutta ehkä oli tyttö myöntynyt, Leiv oli kaunis

poika, ja toiset tytöt taas katsoivat enimmiten siihen. Haugstadin

tanssista oli hän myös kuullut puhuttavan, sillä huhut siitä leikistä

paljon kertoivat. Mutta kuka sen sitten tiesi? Hän päätti ottaa selkoa

asiasta.

Hän huomasi, että Alfhild kirkkotiellä katsoi hänen jälkeensä. Eräänä

sunnuntaina asettivat he niin, että tapasivat toisiaan hautausmaalla.

Hyvääpäivää -- hyvääpäivää. Kaunis ilma -- hyvin kaunis. Erittäin ihanaa

pelloilla ja niityillä -- niin, oikein ihanaa. Hegglidissä oli tänä

vuonna niin kaunista, ett'ei sen vertaa koko pitäjäässä. -- Vai niin. --

Talo suureni vuosi vuodelta ja antoi hyvää satoa; ja Leivin omaksi se

tulisi, tietysti. -- Sehän oli hyvä. -- Tyttö punastui ja siitä Åsbjörn

sai rohkeutta. -- "Hän on nyt lähtenyt Amerikaan, tahtoo nähdä maailmaa

ja oppia ihmisten tapoja, sekä ansaita rahoja; sillä Leiv aikoi päästä

eteenpäin, näettekös". Hän vilkaisi tyttöön, joka seisoi selin ja katsoi

ylös mäelle. Åsbjörn siirtyi hiukan, voidakseen katsoa häntä kasvoihin

sivultapäin. "Mutta useat arvelevat", lausui hän, "että tuo Amerikaan

lähtö tuli niin äkkiä -- ja kyllä siinä mahtaa jotain ollakin. Itse hän

ei siitä mitään puhunut; mutta kullakin on omat ajatuksensa. --

Lieneeköhän ketään, joka tuosta jotain tietäisi?"

Alfhild oli punainen ja lämmin ja verrattoman kaunis. "Saatat sanoa

hänelle terveisiä, kun kirjoitat", sanoi hän, ja läksi, ikäänkuin

tukehtuen omiin sanoihinsa. "Jumalan kiitos", ajatteli Åsbjörn,

"näyttäähän asiat olevan selvillä nuorten välillä".

Parin kuukauden kuluttua sai hän kirjeen Leiviltä. Hän kirjoitti

kaikenlaista; hänelle oli luonnistanut hyvin ja raikkaalla mielellä hän

oli. Viimeisenä siinä oli: "Erotessa sanoit pari sanaa, joita olen

kummastellut. Tiesitkö mitään Alfhildin ja minun asioistani? Jos Lasse

on niistä puhunut, niin saat luvan toimittaa hänet pitäjäästä pois.

Sillä ne ovat vielä salassa pidettävät. Mutta Alfhildille lähettäisin

mielelläni terveisiä: luulen, ett'ei hänen tarvitse katua." Sen kirjeen

onnistui Åsbjörn pistämään Alfhildille käteen eräänä sunnuntaina

kirkossa. Hän näki, että tyttö tuli siitä iloiseksi. Seuraavana pyhänä

sai hän kirjeen takaisin, ja sisässä oli pieni lappu "Kunnialliselle

nuorelle miehelle Leiv Åsbjörninpoika Hegglidille Amerikassa".

Senjälkeen kulki heidän välillään useinkin pieniä kirjelappuja, ja vanha

Åsbjörn menetteli niin sievästi, ett'ei niistä kukaan vihiä saanut.

Alfhild oli kummallisessa mielentilassa. Hän ei saanut ajatuksiaan

Leivistä; rakkaus häntä sitoi loihtuvoimalla. Mutta välistä oli hän

synkällä mielellä ja surullinen, hänen iloisuutensa oli ikäänkuin

sammunut. Harvoin hän nuorten seurassa oli, ja jos hän tuli, ei hän

hetikään ollut niinkuin ennen. Ihmiset sitä kummastelivat; mutta oikeata

syytä ei kukaan hoksannut. Alfhild heidän mielestään oli siksi arvossa

pidetyn miehen tytär, ett'ei hän toki semmoista ajattelisi, kuin Leiviä.

Jonkun aikaa sen jäljestä kun Leiv oli matkustanut, sai Alfhild kirjeen

Björn Haugstadilta. Hän oli huomannut, kuinka Alfhild oli muuttunut ja

tahtoi tietää syytä siihen. Hän arveli ett'ei Alfhild ollut aina noin

vieraasti häntä kohdellut ja Alfhildin tuli tietää, että Björn

puolestaan oli luottanut häneen ja että hän siis tekisi suuren

vääryyden, jos hänet petti. Alfhild luki kirjeen ja vastasi:

"Minä olen vanhempi nyt, kuin silloin ja olen muuttanut mieltä. Olen

pahoillani siitä, että sinulla on ollut semmoisia aikeita, joista ei

mitään tule, mutta onhan niitä tyttöjä muitakin. Elä minuun vihastu vaan

unohda minut! Alfhild".

Knut Åsen odotti. Mutta missä hän vaan sai tilaisuuden sanoa hänelle

hyvän sanan, siinä hän sen teki. "Senlaisten kanssa täytyy olla

maltillinen", ajatteli Knut. "He niin kauan valitsevat ja hylkivät, että

viimein kauniisti tyytyvät, jos vielä on jäljellä joku heitä

odottamassa".

* * * * *

Syyspuoleen sai Åsbjörn toisen kirjeen pojaltaan. Siinä hän muun muassa

kirjoitti:

"Olen tänä kesänä tehnyt raskasta työtä. Tuskinpa tiesinkään, mitä työ

oli, ennenkuin tänne tulin. Me olemme laiskoja siellä kotona, emmekä

ymmärrä käyttää aikaa. Mutta täällä saa oppia, että aika on rahaa ja

että tulee voimiaan ponnistaa. Sentähden on täällä enemmän vauhtia

ihmisissä ja enemmän elämää ja enemmän täällä tulee tehdyksi. Kotona on

kaikki vuodesta vuoteen ja polvesta polveen samanlaista; joka mies tekee

samaa, kuin isä oli tehnyt, eikä keksi koskaan mitään uutta. Siitä

syystä he saman köyhyyden kanssa taistelevat. Mutta täällä he koettavat

keksiä parannuksia. Melkein kaikki käy koneilla ja jokaikinen seuraa

valtiollisia toimia, joista emme siellä kotona mitään tiedä. Kun tulen

kotiin, kerron tuosta kaikesta. Opin täällä myöskin puhumaan; Amerikassa

ei käy laatuun olla harvasanainen eikä arka.

Yhä selvemmin huomaan, minkälainen nahjus olin siellä kotona ja kuinka

hyvin ansaitsin, että pitivät minua pilkkanaan. Olin pelkurimainen ja

hupsu ja luulin olevani huonompi muita ihmisiä. En voi muuta kuin nauraa

sitä ajatellessani. Täällä saa semmoiset tyhmyydet mielestään

karkoittaa. Ihmiset eivät tuonlaisista välitä. Olen yhtä hyvä kuin joku

muukin, niinkauan kuin rehellisenä ja kunniallisena miehenä pysyn, ja

vaikka olisin kerjäläisen lapsi ja maantiellä syntynyt, olisin kuitenkin

yhtä hyvä, kuin paras aatelismies. Eilen tutustuin erääsen

koulumestariin, joka on syntyjään paroni; tulimme hyviksi ystäviksi,

eikä häntä kukaan pitänyt minua parempana. Olen vapaa ja terve, en

kumarra ketään vaan katson jokaista suoraan silmiin. Ja kaikki käy

hyvin. Ell'ei Alfhildia olisi, ottaisin sinut luokseni tänne, enkä

palaisi Norjaan milloinkaan. Kun ajattelen, minkälaista siellä oli,

ahdistaa niin, että tuskin voin hengittää. Aina, kun täällä tapaan

Norjasta tulleita ihmisiä, täytyy minun nauraa heidän hulluille

tuumilleen. Mutta kun ovat saaneet olla täällä jonkun aikaa, tulee

heistä kohta ihmisiä -- --

Minä raadan, kuin hevonen ja teen työtä kahden miehen voimalla. Palkka

on hyvä, säästän jotakuinkin ja panen pankkiin. Senkin olen täällä

oppinut. Ensin kun tulin, keräsin kirstun pohjalle, niinkuin siellä

kotona tehdään; mutta ihmiset kun sen näkivät, nauroivat ja luulivat

minun tulleen hulluksi. Kun rahat ovat pankissa, saa niistä korkoa ja

summa kasvaa vuosi vuodelta. -- Mutta eläminen täällä on kallista, eikä

rikkauksia niin pian saa kokoon. Kovalla pitää, jos neljässä vuodessa

saan sen, minkä tahdon". --

Puoli vuotta senjälkeen tuli Åsbjörn'ille taaskin kirje; silloin Leiv

oli saanut parempaa työtä ja suuremman palkan, josta hän oli hyvällä

mielellä. Mutta sitten kului pitkä aika, ett'ei mitään kirjettä tullut.

Ja surullinen se oli ja raskas, jonka Åsbjörn vihdoin sai. Siinä hän

kirjoitti:

"Paha onni minua kuitenkin seuraa. Se pankki, johon panin rahani, on

mennyt kuperkeikkaa. Kassanhoitaja on karannut ja vienyt rahat mukanaan.

Siinä meni kerrassaan kaikki hikeni ja vaivani. Minulla oli juuri sen

verran koossa, että alkoi riittää. Nyt olen taas yhtä paljaana, kuin

neula ja saan alkaa uudesta taas.

Kaikki rahani olivat rehellisesti ansaittuja. Minkätähden tämän juuri

nyt piti sattua? Olen sairas ja onneton. Kaikki pahat minua vainoovat.

Ensiksikin täytyi minun lähteä maasta pois, saadakseni sen, jota

toivoin; sitten ei siinäkään ollut tarpeeksi, vaan piti vielä vähät

ansioni joutua ensimmäisen lurjuksen saaliiksi, joka tielleni sattui.

Nyt saan taas neljä vuotta tehdä työtä ja ties' Jumala, kestääkö

terveyteni niin kauan tätä orjuutta. Ja mitä Alfhild sanoo? En voi

hänelle kirjoittaa nyt; jos häntä tapaat, niin kerro hänelle kaikki,

mutta niin varovaisesti, kuin suinkin voit. Hukassa olen, ellen häntä

saa --"

Åsbjörnin sanottiin kovasti vanhentuneen ... näinä aikoina. Hänen

hiuksensa kävivät harmaiksi, selkä köyristyi. "Mahtaa ikävöidä

poikaansa", sanoivat ihmiset ja ensi kerran heitä hiukan säälitti tuo

vanha mies. Mutta Åsbjörniä raskaat ajatukset pojan onnettomuuden tähden

vaivasivat. Tuoko synti, joka sukua painoi, pojan onnettomuuden tuotti.

Nekö rahat nyt menivät, joita hän ja hänen isänsä vääryydellä olivat

koettaneet kerätä? Ja miksi rangaistuksen piti juuri viatonta kohdata ja

sillä tavalla, että se kaikkian raskaammalta tuntuisi? -- Vanha Åsbjörn

kärsi paljon näistä ajatuksista. Hän olisi tahtonut puhutella Alfhildia,

mutta ei saanut siihen koskaan tilaisuutta. Alfhildia oli Åsbjörnin

mielestä viime aikoina vaikeampi tavata kuin ennen.

* * * * *

Eipä aikaakaan, niin teki Knut Åsen asiaa Daleen. Ja niin hyvin ottivat

vanhukset häntä vastaan, että hän rohkeni tulla toisenkin kerran.

Alfhild ei siitä ensimmältä pitänyt. Mutta kun vuosi oli kulunut umpeen,

ei hän ajatellut enää Leiviä yhtä paljon kuin ennen. Hän tunsi itsensä

vapaammaksi ja kevyemmäksi; mieltä ei enää sanottavasti rasittanut.

Välistä hän saattoi kummastellakin, että hän, joka oli pitäjään paras

tyttö, noin vain oli antaantunut semmoiselle pojalle, jolla ei mitään

sukua ollut. Onneksi sitä kumminkaan ei kukaan tiennyt. Pian hän oli

alituiseen toisten nuorten seurassa ja yhtä iloinen taas kuin ennenkin.

Se oli parhaastaan Knut Åsenin ansio. Knut oli reipas ja eloisa

hulivili, puhelias ja kaunis; ei niin suuri eikä väkevä kuin Leiv, mutta

norea ja vikkelä, vilkas ja terve, hyvä tanssija ja hirmuisen hauska

kaikissa seuroissa. Ennen Alfhild hänestä jotenkin paljon piti. Nyt

hänen seuransa tuntui kuin huojentavalta. Knut osasi aina niin helposti

sekoittaa pois hänen raskaat ajatuksensa. Aika kului ja Alfhild alkoi jo

mielellään nähdä, että Knut kävi Dalessa.

Tuttavuus senlaisen miehen kanssa kuin Musta-Åsbjörn Hegglid, jota niin

vähän kunnioitettiin, alkoi Alfhildiä hävettää. Siitä syystä hän

Åsbjörniä karttoi. Kun Leiviltä tuli kirjeitä, niin saattoihan Lasse

tuoda ne hänelle. Ei hän mistään maailman hinnasta tahtonut antaa

ihmisten tietää, että hän Åsbjörniä tunsi. Kun vuosi kului, alkoi häntä

kummastuttaa, ett'ei mitään kirjettä tullut. Mutta Åsbjörniltä ei hän

tahtonut kysyä, ja Lasse niin vähän tiesi.

Björn Haugstad tuumaili mennä naimaan jotakuta toista, kun näki, ett'ei

hän Alfhildiä saanut. Sanottiin, että hän sitä suri, eikä ilman, ett'ei

hän vähän ryyppinyt. Ja kun hän oli humalassa, puhui hän Alfhildistä

pahaa. Hän oli huikenteleva henttu, johon ei kenenkään pitäisi luottaa.

Mutta kun hän kertoi, että Leiv Hegglidin ja hänen välillään varmaan oli

jotain, silloin nauroivat kaikki ihmiset. Ei, semmoista ei Dalen

Alfhildistä toki kukaan uskonut.

Eräänä sunnuntaina oli nuoriso kokoontunut Åseniin; Alfhild oli siellä.

Silloin kertoi eräs jostakin uudesta laulusta, joka olisi pitäjäläisistä

tehty. Se laulettiin, ja kaikki ymmärsivät selvään, että siinä Alfhildiä

tarkoitettiin. Kerjäläispojasta siinä oli, joka kuuseen kuroitteli;

lopuksi tuli pilkkavärssy "hentusta", joka "teki leikkiä jokaisen

kanssa" ja "meni viimein köyhälle miehelle, vaikka paremman saanut

olisi". Alfhild lensi tulipunaiseksi. Ihmiset nauroivat laululle ja

arvelivat, ett'ei sitä kukaan muu ollut keksinyt, kuin Björn Haugstad.

Selvää oli, ett'ei kukaan uskonut laulussa mitään perää olevan. Alfhild

olisi tahtonut vajota maan alle häpeästä. Mitä, jos joku tiesi! --

taikka vaan epäilikään! -- Hän koetti nauraa laululle niinkuin muutkin.

Ja kun tytöt leikillä kiusoittelivat häntä Leivin tähden, nauroi hän

heille ja sanoi, että joka tuommoista oli keksinyt, hän varmaankin oli

_suuri runoilija_. Häpeä ikäänkuin poltti rakkauden pois. Kotiin tultua

illalla hän itki.

Syyspuoleen, kaksi vuotta Leivin lähdön jälkeen, kertoi pitäjäässä huhu,

että häntä oli vahinko kohdannut, jonka kautta hän oli menettänyt paljon

rahoja; epävarmaa oli, milloin hän saattaisi palata. Ihmiset sille

nauroivat ja pitivät sen luonnollisena asiana, ett'ei semmoisella

miehellä onnea olisi. Alfhild tunsi helpoitusta, kun kuuli olevansa

vielä vapaa jonkun aikaa. Paljon saattoi muuttua siksi. Hän kävi

suopeammaksi Knutia kohtaan; koetti viedä ihmisiä harhaan. Ruvettiinkin

taas puhumaan Alfhildistä ja Knutista. He sopivat hyvin yhteen. Molemmat

hyvää sukua, rikkaita ja kauniita. Tuota he juuri kaikki olivat

odottaneetkin. Alfhild, se kyllä osasi valita.

Vanhemmat siitä myöskin olivat mielissään. Ja kun kaikki pitivät asian

niin luonnollisena, alkoi Alfhild itsekin taipua. Ikävällä ja surulla

hän ajatteli Leiviä, kun oli yksinään, mutta häveten silloin, kun

toisten seurassa oli. Tahtoi mieluummin unhottaa hänet. Hän oli

hourinut; rakkaus oli tehnyt hänet sokeaksi. Parhaiten hän viihtyi

Knutin seurassa, sillä hän osasi niin hyvin haihduttaa pois nuo raskaat

ajatukset. Mutta öillä hän usein heräsi ja itki, kun oli nähnyt unta

Leivistä. Silloin hän ajatteli: Minä vaan odotan ja katsastelen. Paljon

tapahtuu, jota ei voi ajatellakaan. Ja niin hän koetti saada asian pois

mielestään.

Mutta ihmiset puhuivat hänestä ja Knutista, aivan kuin olisi kaikki

varmaa ja päätettyä. Kerran Knut noin puoli leikillä siihen viittasi ja

kysyi, mitä hän tuommoisista jutuista arveli. Alfhild punastui, eikä

osannut vastata mitään. Knut ahdisti enemmän ja Alfhild tunsi, että nyt

tuli tosi eteen. Mutta silloin häntä rupesi peloittamaan. Leiv muistui

niin elävästi mieleen, että luuli aivan näkevänsä hänen kalpeat kasvonsa

ja kiiltävät silmänsä. "Ei puhuta siitä", rukoili Alfhild. "Ei, ei",

sanoi Knut, "ei pidetä kiirettä; sellaisia asioita ei hopussa päätetä.

Mutta saattaisithan sitä ajatella, Alfhild". Alfhild seisoi ja väänteli

sormiaan; hän oli niin levoton, ett'ei pystynyt selvästi

ajattelemaankaan. Niin, saattoihan sitä aina tuumata.

Puheet Alfhildistä ja Knutista tulivat vanhan Åsbjörninkin korville.

Mutta ei hän tahtonut niitä uskoa. Hänellä on niin rehelliset silmät,

arveli hän, eikä silmät koskaan valhettele. Senpätähden hän ei

Leivillekään mitään kirjoittanut. Olihan poika paralla kylläksi huolta

sitäkin paitse. Alfhildiä hän kuitenkin koetti saada tavata; mutta tyttö

häntä vältti enemmän kuin ennen.

Talvi meni. Alfhild ei saanut kirjettä Leiviltä; hän vakuutti itselleen,

että Leiv oli hänet unhottanut. Knut kävi aina välistä Dalessa, ja oli

toisinaan vallattoman iloinen ja hurjapäinen, toisinaan taas hiljainen

ja ikäänkuin surullinen. Hän pitää minusta, ajatteli Alfhild. Vanhukset

siitä usein hänelle mainittelivat, eikä häntä ollut vaikea houkutella.

Mutta kun leikistä alkoi tosi tulla, vetääntyi Alfhild pois.

Keväällä oli Dalessa pienet pidot; kevätpanon maistiaiset. Knut oli

mukana. Ei Alfhild koskaan ollut nähnyt häntä niin iloisena ja hauskana.

Hän pani elämää koko seuraan. Kaikki pitivät hänestä. Tyttöjen kävi

Alfhildiä kateeksi. Illempana, kun juomat ihmisissä alkoivat vaikuttaa,

vei äiti Alfhildin erityiseen kamariin. Knut ja vanha Halvard olivat

siellä ja puheisin he pian joutuivat. Eipä aikaakaan, niin vanhuksien

täytyi mennä kyökkiin pitämään huolta ruuista ja juomista. Silloin pyysi

Knut häntä päättämään. Tänlainen epävarmuus oli tukalaa, sanoi hän.

Tärkeämpää tämä oli hänelle, kuin mitä Alfhild luuli; jos asia menisi

myttyyn, ei hän sitä niin helposti kantaisi, kun Björn Haugstad. Knut

oli niin vakava ja surullinen; Alfhild ei olisi voinut uskoa, että tuo

iloinen poika saattaisi noin olla. Hänen kävi Knutia sääli; hän tunsi

pitävänsä hänestä ja kerranhan tästä kuitenkin oli loppu tuleva. Leiv

--? Leiv on unhottanut minut, sanoi hän itselleen. Ja vanhukset sitä

toivovat... Hän katsoi ujosti ylös. Knut kietoi kätensä hänen

ympärilleen rajuna iloisista toiveista: "jos minulle tulet, ei sinun

elämässäsi sitä katuman pidä!" -- Leiv on minut unhottanut, ajatteli

Alfhild; vanhukset sitä toivovat... "Ehkäpä se on niin sallittu",

kuiskasi hän, tuli hehkuvan kuumaksi ja sitten kylmäksi jälleen. Knut

nauroi ilosta, veti häntä luokseen ja päästi taas, heitti jalkaa ilmaan

ja huusi: "Hei, nyt minäkin tiedän, miltä ilo tuntuu!" -- Nyt kun asia

oli päätetty, oli Alfhild itse niin alakuloinen, että koetti saada

virkistystä Knutin ilosta.

Samassa tulivat vanhukset sisään. Knut otti molempia kädestä, hymyili ja

nauroi: "Tahdotteko minua nyt vävyksenne, niin tässä saatte!" "Tahdomme

varmaankin", sanoi äiti hymyillen vesissä silmin; "tietysti, tietysti",

sanoi isä lempeänä ja totisena. Äiti otti Alfhildiä syliin: "sinä olet

tehnyt meille suuren ilon"; "niin", lisäsi isä, "sinä olet aina ollut

hyvä lapsi". Hän katsoi ystävällisesti Alfhildiin. Tyttö puhkesi itkuun.

Samana iltana päätettiin viettää häitä syksymmällä. Alfhild antoi heidän

tehdä, niinkuin tahtoivat. Pyysi vaan, että kihlaus pidettäisiin salassa

niinkauan kun mahdollista. Sitä he kummastuivat, mutta iloisia kun

olivat, eivät he hennonneet häneltä mitään kieltää. "Mennään ylös",

sanoi äiti, "ett'eivät näe sinun itkeneen". Knut otti häntä kädestä:

"Kiitos tästä Alfhild", sanoi hän. Alfhild itki ja ajatteli Leiviä. Ja

niin he erosivat.

* * * * *

Leiv oli Amerikassa melkein koko ajan samalla miehellä työssä. Se oli

eräs vanha, rikas pohatta, joka oli kaupalla päässyt varoihinsa. Nyt hän

oli ostanut itselleen maatilan, jota hän huvikseen viljeli ja johon hän

pani paljon rahaa. Ensimmäisen vuoden oli Leiv vaan tavallisena

työmiehenä, mutta siinä hän kunnosti itseään. Hän oli ahkera ja väkevä,

sillä hän toivoi Alfhildiä, eikä säästänyt itseään. Lisäksi hän oli

tavattoman luotettava. Tahtoi näyttää, ett'ei ei hän ollut huonoa sukua.

Hän muisteli, mitä isä oli sanonut, kun he erosivat; hän ajatteli sitä

huonoa mainetta, joka heidän suvullaan oli; ja ensiksikin päätti hän

pyrkiä kunniallisen miehen arvoon. Mutta hänelle kävi, niinkuin

useimmiten käy, että rahat ja arvo kulkevat yhdessä. Pian hän huomasi,

ett'ei hänellä ollut niin paljon tietoja, kuin oli muilla sielläpäin. Ja

hän ymmärsi, että hänelle siitä oli suurta haittaa. Niinpä hän

joutohetkinään opetteli englannin kieltä ja hankki itselleen semmoisia

tietoja, joista luuli olevan hyötyä. Sillä tavoin hän tutustui paroniin,

joka nyt oli koulumestarina. Leivillä oli hyvä pää ja niin hän pian oli

tiedossa ja taidossa yhtä hyvä, kuin toinenkin; joissakuissa suhteissa

oli hän jo muita etevämpi. Kun hän oli vuoden aikaa ollut isäntänsä

luona, pääsi hän jonkunmoiseksi työnjohtajaksi. Eikä aikaakaan, kun koko

talon hoito jo tuli hänen huostaansa.

Paroni oli merkillinen mies kummallisine mielipiteineen. Leiv häntä

usein ihmetteli. Mutta kun hän oli paroni syntyjään ja joutunut

koulumestariksi, niin Leiv häntä suuresti kunnioitti ja uskoi kaikki

mitä hän sanoi, ellei sitä aina niin ymmärtänytkään. Minussa kai on

vika, arveli Leiv, kun olen tyhmä. Kuitenkin hänellä oli sen verran

järkeä, että jätti uskon tuonnemmaksi, "siksi kuin joskus tulisi

viisaammaksi", jos paroni jotain peräti outoa sanoi. Mutta niin se vaan

kävi, että paroni hänestä sai suuren vallan.

Seuraavana syksynä hän sitten menetti rahansa. Silloin hän joutui

suorastaan epätoivoon. Hän oli aina ilolla ajatellut näitä rahojaan,

jotka säilyivät siellä pankissa, tuottivat korkoa ja ikäänkuin

kasvoivat. Se rohkaisi hänen mieltään, kun tiesi jok'ainoan raharoposen,

minkä ansaitsi, auttavan tarkoitusten perille. Halu lisääntyi; ahkeruus

oli suurinta iloa; kaikki hänen toivonsa ja pyrintönsä olivat näissä

säästöissä. Rahat kasvoivat jok'ainoasta päivästä, mikä meni, ja

jok'ainoasta dollarista, minkä hän pankkiin vei, ja samassa suhteessa

Leivinkin toiveet enentyivät. Hän alkoi luottaa onneensa, kävi iloiseksi

ja raitismieliseksi, jopa ylpeäksikin. Oli niin uljasta näin takoa oman

tulevaisuutensa onnea. Siihen raukeni kaikki; meni kuin tuhka tuuleen.

Pitkät ajat hän oli kuin sairas; muuttui äreäksi ja kiukkuiseksi,

menetti työhalunsa ja luottamuksea onneensa. Pahat ajatukset häntä

painoivat ja kiusasivat; hän tuskin sai nukutuksi. Mitä hänen auttoi

koettaakaan? Kova onni häntä kumminkin vainosi. Jos hän uudelleen

saisikin summan kokoon, sen taas joku varastaisi. Rehellisyyttä ei

Amerikassa ollut nimeksikään, sen hän luuli voivansa päättää. Roistoja

ne olivat useimmat ja varkaita. Kaikki ajattelivat vaan itseään, eivätkä

välittäneet toisesta ihmisestä mitään. Rehellinen mies oli täällä juuri

kuin lammas suden kuopassa. Ei voinut luottaa kehenkään. Entä Alfhild

sitten -- Alfhild ja kaikki hänen kauniit toiveensa. Sitä ajatellessa

virtasi veri päähän, silmät polttivat, hampaat menivät yhteen ja nyrkit

puristuivat kokoon juuri kuin vetotaudissa; hän pelkäsi järkeään.

Alfhild, Alfhild ja kaikki hänen toiveensa! Hän näki tytön edessään

semmoisena, kuin hän seisoi tanssin jälkeen Haugstadissa, sulavana,

lämpimänä, viehkeänä, hurmaavana, hän näki silmät, jotka hehkuivat

valkeiden luomien alta, soljen, joka vapisi kuulealla paidalla ... hän

saattoi vihapäissään kavahtaa ylös ja syökseä metsään, jossa sitten

harhaili puoleen yöhön ilman lepoa ja rauhaa. Alfhild hänen täytyi

saada. Alfhild oli sama kuin elämä. Mutta äärettömän pitkältä tuntui tie

hänen luokseen.

"Mikä kumma sinua vaivaa?" sanoi paroni, "niinhän sinä olet juuri kuin

metodisti". Leiv kertoi kaikki, mitä oli tapahtunut. Varas heittiö oli

karannut ja vienyt mukanaan koko hänen omaisuutensa, kaikki mitä hän oli

säästöön saanut. Hän toivoi vaan tapaavansa tuon roiston, voidakseen

lyödä häntä rammaksi. Semmoisia konnia ei tarvitseisi sietää maan

päällä. Kummallinen välähdys iski paronin silmistä. "Siinä en ole yhtä

mieltä sinun kanssasi", sanoi hän. "Kassanhoitaja teki vallan oikein.

Olisimme molemmat hänen sijassaan tehneet ihan samoin".

Leiv tuijotti paroniin kuin puusta pudonnut.

"Sinä et ymmärrä minua", sanoi tämä. "Niin, niin, minä olen surukseni

nähnyt, ett'ei sinulla ole lainkaan filosofiaa. Mutta joka ilman

filosofiaa elää maailmassa, hän on juuri kuin kissanpentu, jolla ei

vielä silmiä ole; hän on sokea. Laske kissanpentu maahan, niin se vierii

ensimmäiseen vesilätäkköön ja hukkuu siihen. Jahkas minä sinua neuvon.

Koetetaanpas Sokraten tapaan. Sanopas, kuinka monenlaisia ihmisiä meillä

maailmassa on?"

Leiv oli kiukuissaan. "Kahdenlaisia", sanoi hän, "pieniä roistoja ja

suuria roistoja".

"Hm, kyllä, kyllä", sanoi paroni ja nyökkäsi; "tuo sattuu jotenkin

paikalleen, eikä siitä tykkönään filosofiaakaan puutu. Mutta et sinä

minua oikein ymmärrä. Asian laita näes on semmoinen, että luonnolta

puuttuu oikeutta. Elämä pitäisi olla, kuin sotakoulu; ei päästettäisi

useampia sisään, kuin tarve vaatisi. Mutta luonto on sokea; ei se tunne

valtiollista ekonomiaa eikä laskutaitoa. Se heittelee maailmaan

kiinteätä ja irtainta ja on yhtä iloinen, sattui heille tilaa, taikka

ei. Niin se on juuri kuin ankara isä, joka viskaa siittämänsä järveen,

että oppisivat uimaan ... saavat auttaa itseään! ell'eivät kykene,

vajoovat pohjaan ... mutta vääryys on siinä että toisilla on uimavyö...

No! ymmärrätkös?"

"En".

"Otetaan esimerkki. Ajattele kassanhoitajaa. Hän oli yksi niistä, joille

luonto oli tehnyt vääryyttä. Hän oli heitetty elämään; elää siis täytyi.

Hän oli saanut siihen halua ja oikeutta myöskin; sen olemme kaikki

saaneet, niin pian kuin tänne ilmestymme ... mutta luonto ei ollut

pitänyt huolta siitä, että hän _voisi_ elää. Täytyi hänen siis itse

katsoa eteensä. Hän korjasi luonnon erhetyksen. Mitä luonto oli häneltä

pidättänyt, sen hän otti. Luonto se oli, eikä hän, joka syntiä teki".

"Hm", sanoi Leiv.

"Toinen esimerkki. Tuossa nyt olet _sinä_. Myöskin niitä, joita on

viskattu järveen ilman uimavöitä. Olet roteva ja voimakas mies. Sinulla

on sama oikeus ja halu elämään kuin muillakin; sinulla on väkevä ruumis

ja lämmin veri, ja sielu, joka voi tuntea sekä iloa, että surua... Yhtä

kaikki sinä täällä raadat kuin orja, etkä saa omaa elämääsi käyttää.

Toisilla on, mitä sinulta puuttuu, niin elävät kuin linnut päivän

paisteessa ja nauttivat kaikkea hyvää; sinä elät kuin orja. Tarvitset

kaikki voimasi pysytelläksesi veden päällä, ett'et vajoisi pohjaan.

Ymmärrätkös?"

"Ymmärrän".

Paroni jatkoi suuremmalla varovaisuudella, tutkien ja väijyen. "Jos

sinulla nyt olisi uimavyö käsissäsi ... se ei ole omasi, koska luonto ei

ole sinulle semmoista antanut ... jos sinulla olisi yhtä suuri oikeus

siihen, kuin muillakin ... ja tietäisit, että vajoisit, ell'et sitä

saisi... No niin! Tahdon vaan sanoa, että houkkio sinä olisit, jos

ottamatta jättäisit!" -- "Kenties", sanoi Leiv.

Paroni uskalsi jo mennä pitemmälle. "Totta puhuen", sanoi hän, "olen

sinua usein kummastellut, kun noin ahkerasti itseäsi kulutat, vaikka

helposti voisit itsellesi kaapata niitä elämän hyvyyksiä, joita luonto

sinulta pidätti".

"Millä tavalla?" sanoi Leiv.

"Mitä sinä tarvitset tässä maailmassa voidaksesi nauttia elämän

oikeuksia? Mitä varten sinä kulutat parasta ikääsi ja terveimpiä

voimiasi?"

"Saadakseni rahaa", vastasi Leiv.

"Hah, hah! Aivan oikein! Rahaa! semmoista pahan päiväistä, joutavata!...

Ei ole, kuin pieni kultanokare sinun ja oikeuksiesi, sinun ja elämäsi

välillä! Ja tuo kultanokare makaa jaloissasi, etkä sinä pöllö osaa ottaa

sitä ylös!"

"Jaloissani --?"

"Sinulla on, niinkuin tuollakin kassan hoitajalla, rahavarat

huostassasi... Hän oli mies, joka ymmärsi oikeuksiaan käyttää ... tee

sinä samoin!"

Leiv lensi tulipunaiseksi ja nousi ylös. "Jo riittää", sanoi hän. "Että

sinullakin voi olla tuommoisia kurjia ajatuksia, vaikka olet paroni".

Jotain raakaa ilmestyi paronin kasvoihin. Hän kohautti olkapäitään ja

nauroi. "Olkaamme rehellisiä toisiamme kohtaan", sanoi hän. "En minä ole

paroni enemmän, kuin sinäkään. Olen köyhistä vanhemmista; luonto on

tehnyt vääryyttä minulle, niinkuin sinullekin... Mutta kun tulin

Amerikaan, näin tämän demokraatisen kansan panevan suurta arvoa

ylhäiseen sukuun, ja sen semmoiseen; siitä syystä sanoin itseäni

paroniksi... Valhettako? Eikös mitä. Oikeastaan ei ole mitään eroa minun

ja jonkun paronin välillä; paroniksi syntyneellä ei ole enemmän paronin

oikeuksia, kuin minullakaan; koko eroitus on vaan nimessä ja sen voin

minä anastaa yhtähyvin, kuin joku muukin ... ja _se_ nyt ainakin on

varmaa, että minulla on yhtä suuri halu ja oikeus elämään, kuin ikinä

jollain paronillakin! Minun laitani on, niinkuin sinun: Tässä ruumiissa

palaa myöskin elämän vastustamaton tuli ja tämä sielu himoitsee myöskin

elämää ja iloa... Lyökäämme tuumat tukkoon, me molemmat! Seisomme

samalla perustuksella; ruvetkaamme liittoon! Uskallusta tarvitaan tästä

orjuudesta päästäksemme. Olkaa mies, Mr Hegglid..."

Leiv seisoi ja tuijotti suu avoinna. Mikä muutos! Paronista oli kaikki

loisto kadonnut. Kuka hän oli, joka tuossa nyt seisoi? Pieni, laiha

nahjus miehekseen, ruma, raaka, huonosukuinen raukka, ja

päällepäätteeksi vielä roisto. Leiv häpesi. "Hyvästi", sanoi hän.

Paronin muoto muuttui. Kasvoissa kulki ikäänkuin kaksi aaltoa ristiin,

viha toiseltapuolen, toiselta häpeä. "Anteeksi", sanoi hän ivallisesti,

"anteeksi. Minä luulin herra Hegglidiä mieheksi. No niin, hyvä Jumala,

tässä maailmassa kerrankin erehtyy... Hyvästi, hyvästi! Köyhyys ja

ylpeys eivät sovi yhteen; kunhan olet minun ikäisekseni elänyt ja saanut

kärsiä, mitä minä olen kärsinyt, niin tulet sinäkin filosoofiksi ja

ilokseni minä sen päivän näen. Hyvästi lapseni". Leiv ei tavannut häntä

koskaan enää.

Mutta sen jäljestä hän tunsi itsensä merkillisen kylmäksi ja noloksi.

Muistellessaan paronia, vihlasi rintaa raskas ja tukala vaiva, aivan

kuin jotakin häpeällistä hetkeä ajatellessa. Se, mitä paroni oli sanonut

ja joka niin inhottavan halpamaiselta kuului, oikeastaanhan se oli juuri

samaa, jota hän omassa mielessään hautoi. Hänkin oli harmitellut ja

uskonut elämän tehneen vääryyttä ja antaneen hänen viattomasti kärsiä.

Hän oli tuskitellut osastaan ja ajatellut senlaista, joka oli melkein

Jumalan pilkkaamista. Nyt se hänestä tuntui äärettömän miehuuttomalta.

Hän häpesi kuin koira. Päästäkseen noista pahoista ajatuksista, hän taas

ryhtyi työhön entisellä tavallaan. Valituksilla ei kumminkaan mitään

voitettaisi; tyyneellä ja miehevällä ahkeruudella vaan.

Oikeastaan ei hänellä suurta hätää ollutkaan.

Hyvä palkka hänellä oli ja ensi vuonna hän saisi enemmän. Alfhildiä

hänen ei tarvinnut epäillä. Tyttö, joka oli niin hyvää sukua, ei

varmaankaan pettäisi. Ja kun hän kerran oli neljä vuotta odottanut,

odottaisi hän vielä viidennenkin. Heti, kun hänelle karttuisi sen verran

rahoja, että saattoi määrätä, milloin kotiin aikoi, kirjoittaisi hän

Alfhildille ja kertoisi kaikki. Nyt hän antoi olla kirjoittamatta, kun

ei mitään hauskaa ollut kerrottavana. Nämä terveiset saatuaan, Alfhild

kyllä ymmärtäisi tarkoituksen.

Aika kului. Hän kummasteli, kun ei saanut mitään tietoa Alfhildistä.

Mutta ei hän mitään pahaa ajatellut. Isä aina kirjeessään tyttöä kiitti

ja sentähden luuli hän kaikki olevan hyvinpäin. Tosin hänestä paljon

puhuttiin, kirjoitti Åsbjörn; mutta ihmiset olivat aina nopeat

sanomiseen. Kevät puoleen, kun Knut ja Alfhild kihloihin menivät, sai

Leiv kirjeen isältään, joka teki hänet levottomaksi. Alfhild oli terve

ja hyvinvoipa, hän sanoi. Hän oli usein seuroissa, ja ihmiset puhuivat

varmana asiana että Knut Åsen häntä kosi. Toiset sanoivat vielä

enemmänkin. Mutta, arveli Åsbjörn entiseen tapaansa, ei siitä huolinut

olla millänsäkään. Vaikea mahtoi olla semmoisella tytöllä, joka oli

kaikkien mielitietty, kun pojat aina ympärille tunkivat ja oma oli

kaukana poissa. Mutta Alfhildistä ei Åsbjörn tahtonut pahaa uskoa.

Hänellä oli niin kauniit kasvot ja uskolliset silmät. Jos häntä

epäilisi, niin ketäpä silloin voisi uskoa. Mutta varmaan Alfhild sitä

kummasteli, ett'ei Leiv hänelle mitään kirjoittanut. Tuosta Leiv

säikähti. Uudelleen hän kävi levottomaksi ja sai pimeitä ajatuksia.

Öisin hän istui ja kirjoitti Alfhildille kirjeitä, jotka aamulla jälleen

poltti. Päivillä hän teki työtä kuin hurja. Nyt täytyi kiirehtiä. Aika

kului, eikä hän vielä ollut pitkälle päässyt; kuinka hänen kävisi?

Tultiin kesään; hänen levottomuutensa kasvoi. Kasvot kävivät kalpeiksi

ja jotka sattuivat katsomaan häntä silmiin, huomasivat niiden käyneen

entistä raivokkaammiksi. Toisinaan Alfhildiä muistellessa hänelle

juohtui mieleen tuo filosofiia, joka kerran oli niin inhottavalta

tuntunut. Jos onni häntä petti tässä ainoassa, jota hän oli halunnut ja

jonka tähden hän niin kovasti oli työtä tehnyt ... silloin hän kumminkin

tulisi siihen päätökseen, että elämä oli vääryyden puolella.

Hän oli kirjoittanut isälle kotiin ja pyytänyt tätä ottamaan täyden

selon Knutin ja Alfhildin asiasta ja sitten kertomaan hänelle kaikki,

mitään peittelemättä. Kun hän saisi vastauksen tähän, hän heti

kirjoittaisi pitkän kirjeen Alfhildille. Syyspuoleen se tuli. Mutta näin

siinä kerrottiin:

"Nyt ennemmin vaikeneisin kuin puhuisin, jos mieleni mukaan tehdä

saisin. En olisi tätä koskaan Alfhildistä uskonut. Mutta tässä

maailmassa ei pidä mihinkään luottaa, tytön silmiin kaikista vähemmin.

Ei ole mikään varmaa eikä totta, paitsi kuolema, sanoivat vanhat. Olen

niin väsynyt ja surullinen, ett'en kykene pitkältä kirjoittamaan.

Enkö sitä ajatellut silloin kuin läksit että vaarallista oli jättää

tyttöä noin kauas luotaan. Ne ovat niin heikkoja, kun pojat niitä

ahdistavat. Knut Åsen oli kaunis mies ja sen lisäksi teräväjärkinen. Hän

osasi asettaa koukkunsa niin että kala tarttui.

Kerrotaan tosiasiana, että Knut ja Alfhild syksyllä viettävät häitä;

sunnuntaina kuulutetaan ensi kerran. Varmaan en tiedä, millä mielellä

Alfhild on. En ole tavannut häntä kaukaan aikaan kahden kesken; hän

näytti välttävän minua, ja niinpä annoin hänen olla. Olenhan minä

puolestani semmoiseen tottunut. Mutta sinun tähtesi se minuun kävi niin

pahasti, ett'ei sitä tiedä muut kuin Herra itse.

Sanotaan, ett'ei Alfhild ole varsin iloinen. Jos saattaisit lähteä

kotiin, niin täällä ei ole kellään aavistusta mistään. Ennemmin

kuitenkin tahtoisin, ett'et välittäisi semmoisesta tytöstä, johon noin

vähän on luottamista. Mutta nuoruus ei semmoista kysy eikä rakkaus

myöskään. Kuta enemmän saa kärsiä ystävänsä tähden, sitä enemmän häntä

rakastaa. Elä sure liian paljon; minä tiedän, että jaksat kuorman

kantaa. Toivoa on siksi kuin papin eteen menevät".

Leiv luki kirjeen. Luki moneen kertaan. Tutki siksi, ett'ei saanut siitä

enää mitään käsitystä. Koko seuraavan päivän sanottiin hänen kävelleen

ympäri tuijottavin silmin ja puhellen itsekseen; ei hän vastannut, jos

jotain kysyttiin, vaan käyttäytyi kuin mielipuoli. Mutta seuraavana

päivänä oli hän rauhallinen ja kylmä. Silmissä oli kova katse ja kalpea

hän oli kuin kuolema; ilkeältä hän näytti, aivan kuin kantaisi

mielessään pahaa ajatusta; mutta levollinen hän oli. Hän oli sanonut

itselleen: "Alfhildin minä otan hyvällä tahi pahalla; ell'en saa häntä

Jumalan avulla, niin pidän itse neuvoa..."

Kahdeksan päivää hän teki työtä niinkuin ennenkin. Silloin läksi isäntä

pitemmälle matkalle, jättäen Leivin taloa hoitamaan. Toisena yönä Leiv

katosi. Väki häntä etsi, peljäten pahinta; Leiv oli viime aikoina ollut

niin kummallinen, mutta häntä ei kuulunut, eikä näkynyt. Isäntä tuli

kotiin. Hän huolestui kovin, sillä hän oli Leivistä pitänyt. Uudelleen

aljettiin häntä hakea, silloin isäntä huomasi, että rahalaatikko oli

tyhjennetty. Siinä oli ollut paljon rahoja, sillä hänen oli piakkoin

maksettava suurempi summa talon menoja. Ja Leiviin hän oli luottanut,

niinkuin itseensä. Nyt vasta hän alkoi epäillä. Kaupungissa hän sai

tietää, että useampia laivoja juuri sinä yönä oli lähtenyt Europaan.

Leivin nimeä ei löydetty; mutta joku oli nähnyt häntä kaupungissa sinä

yönä. Asia oli päivän selvä. Leiv oli ottanut kassan mukaansa ja

karannut.

Ja niin Leiv kuitenkin oli huonoa sukua.

* * * * *

Alfhild ei iloista päivää nähnyt senjäljestä, kuin Knutille oli

lupauksensa antanut. Samassa kun se oli tehty, tiesi hän varmasti

saavansa katua. Vanha rakkaus Leiviin heräsi uudelleen. Yksin ollessaan

hän enemmän ajatteli Leiviä, kuin Knutia. Monena iltana hän itkuunsa

nukkui; monta yötä hän valvoi pahojen unien tähden.

Mutta nähdessään, kuinka vanhukset olivat iloisia siitä että hän

Knutille meni, ja kuinka Knut oli onnellinen, hän hiukan tyyntyi ja

saattoi unhottaa surunsa hetkeksi. Kyläläisten seurassa hän iloitsikin;

sillä tätä kihlaustaan hänen ei tarvinnut hävetä. Ja jos heidän puheensa

häntä kiusasivat, lohdutti hän itseään sillä, ett'ei Leiv kumminkaan

tulisi. "Eikä hän kirjoita, ei kirjoita", sanoi hän itsekseen. "On kai

löytänyt jonkun toisen Amerikassa, arvaan ma. Semmoiset ihmiset eivät

ole enemmän luotettavia yhdessä, kuin toisessakaan".

Mitä pitemmälle aika kului, sitä surullisemmaksi hän kävi. Olihan Knut

tosin kaunis ja iloinen poika; mutta ei hän kuitenkaan ollut se oikea.

Kun Knut laski leikkiään, tuli Alfhild aina hauskalle mielelle. Mutta

hauskuuden alla oli jotain kylmää, joka ei tahtonut sulaa: Knut tuntui

sittenkin vieraalle. Kun Knut otti häntä syliin, kävi hän niin hämilleen

ja ujosteli juuri kuin se, joka tietää myövän itsensä talosta ja

tavaroista. Tämä ei ollut hänen omansa; ei hän tälle mennyt täydellä

palavalla halulla. Välistä hän melkein tuumaili purkaa koko kihlauksen.

Sitten hän lähtisi Leivin jäljestä Amerikaan; siellä ei tullut suku,

eikä rikkaus kysymykseen. Mutta vanhukset säälitti häntä ja Knut

myöskin, eikä hän sen lisäksi tiennyt, jos Leiv hänestä enää välitti. Ei

hän kirjoita, ei hän kirjoita, valitti hän itsekseen. On kai löytänyt

paremman Amerikassa! Eräänä iltana ajatteli hän mennä Hegglidiin,

tapaamaan vanhaa Åsbjörniä. Mutta hän katui tiellä ja kääntyi takaisin.

Pitäjäs, vanhemmat, Knut... Olkoon sinänsä, ajatteli hän itsekseen ja

värisi vilusta.

Vanhemmat huomasivat, ett'ei hänen laitansa ollut oikea; Knut huomasi

sen myöskin. Se huolestutti heitä, Knut pelkäsi: Ehkä hän kuitenkin

katui, ett'ei ottanut Björn Haugstadia? Vanhukset eivät tienneet muuta

neuvoa, kuin kiirehtiä häitä. Naimiseen päästyään hän kyllä

rauhoittuisi. Knut arveli samaa. Ja kun he puhuivat siitä Alfhildille,

oli hänkin melkein yhtä mieltä. "Tehkää, niinkuin tahdotte", sanoi hän.

Hääpäivä määrättiin, kirkossa kuulutettiin ja Dalessa pidettiin suuret

kestit. Nyt täytyy koettaa olla iloinen, ajatteli Alfhild.

Mutta illempana lauloi joku pihassa korkealla ja kovalla äänellä:

Johdottaan tytön mieli lentää,

Ei sydämmessä häll' ole kenkään,

Hän kiintyä ei voi yhteenkään,

Vaan vuoroin on oma tuon ja tään.

Se oli Björn Haugstad. Alfhild kalpeni ja istui paikallaan, kuin kuva.

Juostiin ulos ottamaan miestä kiinni. Mutta hän ei ollut niin humalassa,

ett'ei päässyt pakoon vilistämään. Leikki ja tanssi alkoivat. Mutta

Alfhildin mielestä oli ilo loppunut sinä iltana.

Vanha Åsbjörn Hegglid oli näinä aikoina suruunsa menehtyä. Kuinka pojan

kävisi. Tyyntä, mutta syvää vettä siinä oli. Ei Leiv kehenkään leikillä

kiintynyt. Åsbjörn mietti, mitä hänen tuli tehdä. Oli varsinkin yksi

ajatus, joka ei antanut hänelle pahaakaan rauhaa, vaikka hän aina koetti

sitä karkoittaa. Hänen teki mielensä hävittää kaikki, mikä ei kunnialla

hänen omaansa ollut. Jos hän sen teki, poistuisi synti suvusta ja onni

tulisi sijaan. Mutta sitä tuumaillessaan juohtui hänen mieleensä, ett'ei

nuo oikeastaan hänen rahojaan ollutkaan, vaan _Leivin_. Oliko hänellä

oikeutta antaa pois toisen omaa? -- Mutta kun ne eivät olleet

kunniallisia rahoja? -- Niin, mutta kun ne olivat _Leivin_. -- Kauan

aikaa hän näin mietiskeli sinne ja tänne. Ajatteli välistä kysyä

papilta. Mutta luuli tietävänsä, mitä pappi vastaisi. Semmoisten oli

helppo puhua. Eivätpähän ne tienneet, minkälaista huonompain ihmisten

elämä oli. Joutavaa oli mennä papille mitään puhumaan; siitä vaan tulisi

erehdyksiä. Åsbjörn jätti sikseen. Mutta itse hän ei tullut selville.

Hän koetti päästä asiasta sillä, että antoi kymmenen taaleria köyhille.

Mutta kun Alfhildiä kolmas kerta kuulutettiin, antoi hän taaskin viisi

taaleria. "Sinä varmaan olet parempi, Åsbjörn, kuin mitä ihmiset

luulevat", sanoi pappi. Åsbjörnille nuo sanat tekivät hyvää, eikä paljoa

puuttunut, ett'ei hän niiden johdosta saanut parempia toiveita.

* * * * *

Leivillä oli vaivaloinen matka. Syysmyrskyt ajelivat heitä edes

takaisin; toisinaan tiesivät missä olivat, toisinaan ei. Kaksi kertaa

luulivat varmasti olevansa kuoleman omat. Mutta he pelastuivat ja

tulivat vihdoin viimeinkin Englantiin. Leiv läksi heti toisella laivalla

Norjaan. Silloin oli jo myöhäinen syksy.

Hän astui maalle samalle sillalle, jossa isästään oli eronnut. Ei hän

uskaltanut sitä ajatella. Ravintolaan läksi niin pian kuin kerkesi,

mielissään siitä ett'ei kukaan häntä tuntenut. "Minä kun luulin tulevani

takaisin oikein mahtimiehenä", nauroi hän itsekseen.

Hän oli laihtunut, silmät olivat syvemmässä, kasvot terävät ja täynnä

partaa. Saas nähdä, vieläkö Alfhild minua tuntee, ajatteli hän. Enemmän

hän kuitenkin nyt oli mahtimiehen näköinen, kuin kodista lähtiessään.

Ei häneltä vielä ollut kaikki toivo mennyt. Eräästä merkistä päättäen,

hän uskoi onneensa. Amerikasta laivaan astuessaan oli hän ajatellut: jos

hengissä tulen kotiin, senjälkeen mitä nyt olen tehnyt, niin ei se ole

itseni tähden; mutta varmaan se tarkoittaa silloin, että Alfhildin pitää

minut omakseen saada. Nyt hän oli saapunut perille, vastoin luuloaan.

Siis mahtoi se olla Alfhildin tähden. Eikä hän voinut uskoakaan, että

senlainen tyttö kuin Alfhild olisi epärehellinen. Hän saattoi unhottaa

itsensä hetkeksi, mutta kun tiuka tuli, hän kyllä muistaisi sanansa ja

pitäisi sen. Ja kun Alfhild kerran oli hänen ... kaksin, kolmin

kertaisesti hän silloin sovittaisi sen, minkä nyt oli rikkonut. Ei

Alfhildin sukuun saisi pieninkään tahra häntä seurata.

Hän meni alas ravintosaliin. Siellä istui paljon maalaisia juomassa; oli

jo ilta. Toiset olivat humalassa. Sali oli kuin sumussa raskaasta

ilmasta ja tupakan savusta; rähinä, kiroukset, puhe ja pauhina täyttivät

huoneen. Leivin teki mieli kääntyä pois. Mutta siellä istui joku --

kukahan se oli? Hän oli enemmän humalassa kuin muut, kiljui kahta

kauheammin, löi nyrkkiä pöytään ja huusi kirous-sanoja... Se oli Björn!

-- Björn Haugstad.

Leiv pyysi olutta ja istahti. Hän oli kalpea. Nyt saan kuulla...

ajatteli hän.

Björn parast'aikaa kerskaili uudesta hevosestaan. Sitä vasta oli koni;

ei sen vertaa koko pitäjäässä. Niin pulskaa elukkaa ei hän vielä koskaan

ollut nähnyt. Perhana vie, kuinka se osasi juosta. Ja sitten se oli niin

viisas. Kun näki vaan varjonkaan piiskasta, niin jo laski ravia. Eikö

tehnyt kenenkään mieli vaihtaa?

Uusi vieras tuli tupaan. Hän oli korkea ja raskas, mustanpuhuva ja ruma,

ruskeat kasvot hänellä oli ja huulissa ilkeä hymy; harmaa hiussuortuva

riippui toisen korvan alta. "Hyv'iltaa Björn", sanoi hän ja laski

raskaan kätensä Björnin olkapäälle. "Hyv'iltaa Hans!" huusi Björn. Leiv

säpsähti, tuijotti mieheen ja tunsi hänet. "Vieläkö sinä elät, roisto",

ajatteli hän, "sinä, joka veit minulta rohkean mieleni ja iloisen

lapsuuteni".

"Täälläkö sinä istut Björn", sanoi Hans. "Luulin sinun olevan varsin

toisaalla tänä iltana?"

"Thyi!" sylkäsi Björn ja joi. Sitten hän lauloi:

"Ja jos mua vihkituoliin pyydät,

Mun ennen kuusehen hirteen syydät;

Ja ennen käyn tuonelan aaltoihin,

Kuin sulle morsiusvaatteisin".

"He--he", sanoi Hans. "Tuskinpa vaan se tyttö niin sanoo, joka näinä

päivinä morsianna on". "Hän! -- Hänelle se on yhdentekevä. Senlaiset

eivät mene naimiseen pojan, vaan talon kanssa. Sen mahdat tietää.

Terve!" "Terve, terve!" -- Leiv istui, kuin päähän lyöty, suu riippui

avonaisena, kurkku kävi kuivaksi... "Ihmiset sanovat", alkoi Björn

uudelleen. -- "Ihmiset ovat sanoneet, että minä siitä hentusta pidin. --

Sitä ei kukaan tiedä", -- hän joi -- "ja sama se, oli niin tai näin...

Kaunis hän oli peijakas... Sanokoot mitä hyvänsä, mutta ei hänen

vertaistaan koko kylässä ollut. -- Terve! -- Mutta minä en koskaan

häneen luottanut. Ja siinä tein juuri oikein minä syntisparka". Hän löi

pöytään; pullo kaatui kumoon, olut juoksi lattialle; sitte hän

heittäytyi pöydän yli mahalleen ja itki ääneen. "No, no Björn",

irvisteli Hans, "elä itke! elä itke! eihän sinulla ole itkun syytä.

Sinun eukkosi saattaa olla yhtä hyvä kuin Knut Åsenin, vaikk'ei hänen

nimensä ole Dalen Alfhild!"

Joku purskahti niin kamalaan nauruun, että kaikki jäivät sitä

kuuntelemaan, niin humalassa kuin olivatkin. Mutta samassa oli hän

tuvasta ulkona. "Se oli vaan eräs hullu englantilainen", sanoivat

ihmiset. Sitten he alkoivat juoda taas ja ilta päättyi hirmuiseen

tappeluun, jossa useat saivat pahoja vammoja, Björn Haugstad kuitenkin

enin.

Mutta silloin jo Leiv Hegglid makasi meren pohjassa.

Samaan aikaan kuin tämä kaupungissa tapahtui, oli Dalessa kolmannen

hääpäivän ilta. Pidot olivat suuret ja komeat, niinkuin jo edeltäpäin

sopi arvata. Surullista kumminkin oli, ett'ei morsian ollenkaan

näyttänyt iloiselta. Hän istui niin kylmänä ja kalpeana kauniin

kruununsa alla, että kaikki sitä ihmettelivät ja kävivät pahalle

mielelle. Ei hän kertaakaan nauranut, jos hymyili joskus, oli se kolkkoa

ja ilotonta. Silmät olivat kovat ja jäykät, aivankuin unitautisen. Knut

teki, minkä voi, saadakseen eloisuutta seuraan; mutta jotkut luulivat

tietävänsä, ett'ei hän ollut niin iloinen, kuin oletteli.

Puhuttiin, että Alfhildin oikea sulhanen kuitenkin oli Amerikassa. Yksi

ja toinen Björn Haugstadin pilkkarunoista pujahti esiin. Muutamat pojat,

joiden sydäntä vielä kirvelteli Alfhildin tähden, purkivat kiukkuansa

haukkumasanoilla ja pilkkarunoilla. Kun juomat alkoivat mennä päähän,

tulivat he rajuiksi ja hulluiksi. Toisen päivän iltana oli tanssissa

muutamien käsissä puukot välkkyneet ja sulhanen istui enemmiten

vanhuksien luona. Kolmannen päivän iltana alkoi sama leikki. Hurjassa

tanssissa he lensivät ympäri, heiluttivat puukkoja korkealla ilmassa ja

huusivat kuin villit. Knut oleskeli tuvassa. Kalpeana istui Alfhild

omansa ja Knutin äidin keskellä vaimojen joukossa. Sydäntä niin särki,

ett'ei hän välittänyt mistään. Leiviä hän ajatteli. Tavan takaa oli hän

näkevinään, kuinka Leiv tuli ovesta sisään aivan kuin sankari kansan

runossa, -- tarttui kiinni noihin irvistelijöihin ja viskasi yhden

toisensa jälkeen, kuin vanhan lapasen ikkunasta pellolle, -- otti sitten

hänet käsivarrelleen, nousi hevosen selkään ja ratsasti metsään. "Nyt

lemmessä elämme toistemme kanss', emme erkane milloinkaan!" -- Tuo näky

sitä enemmän valtasi hänen mielensä, mitä rajummaksi kävi melu. Hän vaan

istui ja tuijotti oveen ikäänkuin odottaen jonkun tulevan. Äiti ja

toiset vaimot koettivat turhaan saada häntä puheesen. Kysyttiin,

tahtoiko hän tanssia; ei. Tahtoiko sisään sulhasen luokse? Ei. Hän ei

tahtonut mitään. Kuin houreissa hän istui ja katseli kummallisia

näkyjä...

Vihdoin hän äkkiä syöksähti ylös, vihlaisevalla huudolla mursi tien läpi

naisten kehän ja tanssivien piirin, lähestyen ovea epävakavin askelin;

kalman kalpea hän oli, silmät tunkivat ulos kuopistaan, suurina ja

valkeina, hirvittävät nähdä.

Sillä ovessa seisoi Leiv, pitkänä ja vaaleana; suuret, kiiltävät silmät

tuijottivat häneen kylmästi ja kalpeasti, kuin kaksi kuuta, märkä tukka

riippui suortuvissa alas otsalle, suu oli puoleksi auki ja sieltä kiilui

valkoiset hampaat, nuttu oli märkä, koko mies oli märkä; ja kun hän

kulki, näytti hän kahlaavan polvia myöten vedessä. Alfhild kuroitti

käsiänsä ja tahtoi hänen luokseen. "Leiv!" huusi hän tukahdetulla

äänellä. "Leiv!" uikutti hän niin surkeasti, että se itkien ja suhisten

kävi huoneesta huoneesen kautta koko talon; samassa hän tunnottomana

kaatui maahan ja kannettiin pois. Kaikki peljästyivät, humalaiset

selvisivät, naiset huusivat; samana iltana läksivät häistä kaikki muut,

paitsi lähimmät sukulaiset.

* * * * *

Alfhild sairastui tämän jälkeen. Kun sitten parani taas, oli hän kuin

toinen ihminen, surullinen, vakava ja hiljainen. Knut huolehti hänestä

niin hyvin, kuin ikään voi ja Alfhild oli ystävällinen hänelle vastaan.

Mutta ilosta ei siinä talossa paljon lukua ollut.

Sanottiin Alfhildin usein näkevän Leiviä. Mutta ei hän siitä enää

peljästynyt, vaan puhutteli häntä niinkuin muitakin ihmisiä. Knut sattui

joskus kuulemaan. Silloin hän itki. Semmoisina hetkinä ei hyödyttänyt

mitenkään koettaa Alfhildia puhutella; hän ei kuullut. Knut koetti

laulaa virsiä ja rukoilla; mutta sekään ei auttanut. Hän antoi kutsua

lääkäriä ja pappia, vaan kaikki turhaan. "Elä sitä niin sure", sanoi

Alfhild, "ei se niin pahaa ole". Jonkun vuoden kuluttua hän siihen jo

ikäänkuin tottui. Silloin se itsestään taukosi. "Nyt Leiv on saanut

rauhan", sanoi Alfhild. Mutta senjälkeen hän pian kuoli.

Vanha Åsbjörn oli myöskin kuollut. Heti häiden jälkeen hän oli myynyt

talonsa ja antanut kaikki köyhille, jättäen vaan hiukan itselleen. "Ei

se Leiviä paljon auta siellä missä hän nyt on", ajatteli Åsbjörn; "mutta

synnin -- synnin täytyy tulla pois suvusta". Senjälkeen ei hän kauan

elänyt. Pitäjäläiset saattoivat häntä miehissä hautaan. "Parempi hän oli

kuin luultiin", sanoi pappi ruumissaarnassansa, ja se oli kaikkien

mielestä kohdalleen lausuttu.

* * * * *

Näistä kovan-onnen kohtaloista tehtiin surullinen laulu, joka loppui

näin:

Jumal' armahda Dalen neittä,

Oli kaunis nainen hän.

Mut sydän heikko ja vilpikäs

Hält' turmeli elämän.

-- Meren aallot mustina itkee.

Jumal' armahda kaikkia meitä!

Niin lieto nuoruus on.

Se rikkoo, jott' ikipäiviinkään

Sit' on korjata mahdoton.

-- Meren aallot mustina itkee.