Åsulv ja Bergljot rakastivat toisiansa. Eräänä kauniina iltana olivat he
ottaneet toisiaan kädestä ja luvanneet, ett'ei muu kuin kuolema heitä
eroittaisi, ja senjälkeen he tapasivat toisiaan sangen usein. Ja toisena
iltana, se oli talvella, olivat he itkien ja surren vakuuttaneet että
mitä silloin olivat vannoneet, siinä pysyisivät, vaikka maailma nurin
menisi!
Sillä Tarald, Bergljotin isä, ei tahtonut suostua. Hän ei suorastaan
voinut kärsiä Åsulvia, eikä sietänyt häntä silmiensä edessä. Ja minkä
Tarald Hankastad kerran päähänsä sai, se siellä pysyi.
"Sinun täytyy ottaa Pål Bråte", sanoi hän Bergljotille. "En ota", sanoi
Bergljot. "Otat", sanoi Tarald. "Nähdäänpäs", sanoi Bergljot. "Niin,
nähdäänpäs, etkö ota", tuumaili Tarald.
Eräänä iltana oli Pål Bråte Hankastadissa. Komea mies, mutta vanhan
puoleinen ja lyhyenläntä. "Siinä on kosijasi", sanoi Tarald. "Omakseni
ei hän milloinkaan tule", vastasi Bergljot. "No, kylläpä sinä olet
hyvä!" huusi Tarald ja kalpeni; se ennusti aina pahaa. Bergljot ei
uskaltanut vastata. "Ja tiedäkin että kohtelet häntä siivosti --
ymmärrätkös?" -- "Niin siivosti, kuin voin", sanoi Bergljot.
Tarald ja Pål juttelivat koko illan ja ryypiskelivät paloviinaa jotenkin
runsaasti. Lopulta he alkoivat pitää kovempaa ääntä. Tarald huusi
tytärtänsä ja Bergljotin täytyi tulla. "Nyt on minun tahtoni ja
aikomukseni", sanoi Tarald, "että sinä keväällä seuraat tätä rehellistä
nuorta miestä Pål Bråtea, ensin alttarille ja sitte hänen kotiinsa; mitä
siihen sanot?" Bergljot aikoi panna kovan kovaa vastaan. Mutta isä
katsoi niin terävästi, että hänen täytyi painaa päänsä. Hän katseli
alas, ajatteli hetken ja vastasi sitten hiljaa: "Jos niin on, että
suorastaan aiot pakoittaa minua siihen vastoin tahtoani ... niin seuraan
minä häntä ... alttarille ... mutta kauemmaksi en". Hän suoristi itsensä
ja vaaleni.
Tarald aikoi käydä kiinni, mutta Pål sanoi: "Hyvä on, Bergljot, kun
kerran tulemme niin pitkälle, niin voimmehan puhua lopusta sitten".
"Oikein sanottu!" huusi Tarald ja löi nyrkkiä pöytään; "terve! -- Pål
Bråten ja Bergljot Taraldin tytär Hankastadin juhlamalja!" He joivat;
Bergljot pujahti ulos.
Sinä iltana hän niinkuin edellä kerrottiin, tapasi Åsulvia. Sillä Åsulv
tiesi tuosta uudesta kosijasta ja väijyili talon ulkopuolella. Ja siinä
kun he seisoivat kuiskaillen surussaan ja hädässään, päättivät he, että
Bergljot seuraisi Pålea alttarille; mutta siellä hän vastaisi kieltäen
papin kysymykseen; siinä tapauksessa ei heitä yhteen vihittäisi, sen he
tiesivät ja ainahan asiat sitten jollakin tavalla selviäisi.
Keväällä vietettiin häät suuresti ja komeasti. Kaksi soittajaa siellä
oli ja paljon ihmisiä myöskin. Itse pappikin oli kutsuttu; hän istui
pöydän päässä, söi ja joi pitäjään etevimpien talonpoikien parissa.
Mutta kun oli tarpeeksi asti syöty ja juotu, vei Tarald pappia
erinäiseen kamariin. "Tänään on paha merrassa", sanoi Tarald. "Pahako
merrassa?" sanoi pappi ja katsoi häneen. "Niin", sanoi Tarald, "pelkään
tyttärelläni olevan jotain kirottua mielessä". "Ooho", sanoi pappi ja
myhähti, "vai niin on laita? Näin kyllä, ett'ei morsian ole juuri
iloinen, ja olen ennakolta kuullut puhuttavan yhtä, toista; mutta
arvaan, ett'ei tuo niin vaarallista ole. Semmoisia on ennenkin tavattu
ja kaikki ne ovat taipuneet alttarin eteen tultuaan. Olkootpa kuinka
kovaluontoisia hyvänsä, siellä ne sulavat. Itkeä piristävät hiukan ja
unohtavat sitten pian". "Se nyt on yhden tekevä", sanoi Tarald; "mutta
jos tyttäreni keksii jotain hulluutta tänään, niin elä ole
kuulevinasikaan, vaan laita heidät yhteen kuitenkin! -- Lupaa se; et
tule sitä katumaan". "Kyllä, kyllä; sinä olet hyvä mies Tarald ... ja
tyttäresi, näetkös ... niin -- niin; en ole vielä ikinä nähnyt tytön
monta päivää surevan, kun kerran on naimiseen tullut. Ne ovat kuin
pienet lapset, mikä kerran on nähtävistä pois, se mielestäkin haihtuu;
minä teen, niinkuin käsket, Tarald ja tiedän, että minua sitten
muistat". "Varmaan", sanoi Tarald ja puristi papin kättä.
Sitten he menivät kirkkoon. Pappi piti pitkän puheen. Hän sanoi, että
meidän tuli kurittaa ja ristiinnaulita oma tahtomme ja saisimme olla
varmat siitä, että Jumala itse oli meille määrännyt juuri sen, jonka
kanssa ensiksi alttarin eteen astuimme. Ja suuri synti oli ruveta
Jumalan tahtoa vastustamaan. Jos sokeassa sydämmessään luuletteli
jotakin toista paremmaksi, oli se vaan lihan ja saatanan kiusausta ja
ihmisen tuli karttaa, ett'ei semmoiselle korvaansa kallistaisi, sillä
helvetti silloin olisi edessä. Taraldin mielestä se oli verraton puhe ja
Pål arveli samaa. Mutta Bergljot ei sitä paljon kuunnellut. Hän seisoi
ja vapisi aivan kuin olisi ollut hengen hädässä.
Pappi alkoi vihkimisen, Pålilta kävi hyvin. Mutta kun Bergljotin vuoro
tuli, meni kaikki päin mäntyyn. Tyttö vastasi: "En", niin kovasti ja
terävästi, että sen jok' ikinen kuuli. Pappi tuntui vähän epäilevän ja
vilkuili syrjään; mutta siellä seisoi Tarald ja iski silmänsä häneen
niin jäykästi, että pappi kohta sai rohkeutensa takaisin ja pitkitti
vihkimistä ikäänkuin ei olisi mitään tapahtunut.
Toisessa kysymyksessä kävi samalla lailla. Alhaalla kirkossa syntyi
levottomuutta: mutta ihmiset eivät olleet oikein selvilläpäin ja niinpä
he ajattelivat että morsian varmaankin erehdyksestä vastasi hullusti.
Vanha lukkari istui penkissään ja töllisteli: Morsian on mahtanut juoda
viinaa tänäpäivänä, ajatteli hän. Tarald seisoi vankkana ja melkeinpä
paahtoi pappia silmillään; vihkimistä jatkettiin.
Bergljot peljästyi ja kävi hämilleen. Hän vapisi niin, että Pålin täytyi
häntä tukea, vaikka itsekin tunsi heikkoutta polvissaan. Kolmas vastaus
tuli niin matalana ja epävarmana, ett'ei sitä kukaan oikein kuullut;
pappi kiiruhti aivan kuin olisi hän seisonut tulisilla hiilillä.
Lopuksi ei Bergljot enää kuullut, eikä nähnyt mitään. Kuinka tämä kaikki
oli käynyt? Eikö hän vastannut tarpeeksi selvällä äänellä? Oliko hän
erehtynyt kysymyksistä. Raju tuska hänet valtasi; olisi tahtonut huutaa,
vaan ei voinut, tahtoi paeta tiehensä, mutta ei saanut jalkaa
nostetuksi; hän oli, kuin kiini lyöty, silmissä kaikki pyöri, kaukaa
kuului surinaa, suhinaa ja huutoa, alttaritaulu nousi ja laski, kuin
meren aalto, kuva kääntyi ja tuijotti... Pappi luki yhä kiivakammin ja
hikoili; samassa kun Bergljot vaipui alas matolle, oli pappi joutunut
siunaukseen. Pål polvistui hänen viereensä, pappi laski kädet heidän
päällensä ja siunasi ... ja niin he olivat liitetyt yhteen Jumalan ja
ihmisten edessä. Tarald riensi itse auttamaan morsianta, joka oli
melkein pyörryksissä.
"Mitä Jumala on yhdistänyt, sitä ihminen ei saa eroittaa", lopetti
pappi; hiki oli kohonnut hänen otsallensa. "Elä sitä niin pahaksi pane,
lapseni", kuiskasi Tarald, "ajattele, että olet nyt hyvässä naimisessa".
* * * * *
Seuraavana syksynä oli pappi virkamatkalla Stöleen; Hallvard Stöle oli
kuolemaisillaan ja halusi ehtoollista; renkipoika tuli veneellä pappia
noutamaan. Oli tunnin aikaa soudettavaa, ennenkuin Stöleen päästiin.
Ruma oli ilma, mutta pappi läksi kuitenkin.
Kun toimitus Stölessä loppui, oli jo sangen myöhäistä ja ilma näytti
epäilyttävältä. Papin täytyi kiirehtiä. Hän juoksi veneesen ja kääriytyi
turkkiinsa; "ala soutaa poika!" sanoi hän; ja poika työnsi veneen
rannasta. Kun pappi oli istunut paikalleen, huomasi hän, ett'ei hänellä
nyt ollutkaan sama poika, kuin tullessa; sillä tämä souti paljon
paremmasti. Kasvoja ei hän voinut näin pimeässä nähdä. Hän vaipui
ajatuksiin. Tuo Hallvard Stöle oli ollut kummallinen mies. Kova kuin luu
ja itsepintainen, mutta usein viisaampi kuin olisi luullut: Hm! hän oli
pettänyt pappia saatavissa, maksanut kymmenykset keveillä jyvillä,
varastanut puita toisten metsästä ja tehnyt useita semmoisia kelmitöitä,
mutta nyt hän oli muserrettu. Niin oli pehmeä kuin lapsi. "Luuletkos
minun joutuvan helvettiin?" oli hän kysynyt, "tai olisiko jotain neuvoa,
että siitä pääsisi? Lasse Vollen -- kuinka luulet hänen käyneen?
Lieneekö tullut taivaasen?" "Sitä toivokaamme". -- "No kyllä kai minäkin
sitte pääsen; sillä en minä ole häntä pahempi ollut". "Sinun tulee
katua, Hallvard. Teetkö sen?" "Kuinkas sitä kadutaan?" "Sinun tulee
surra ja murehtia syntejäsi..." "Tietysti minä sen teen! Jumala nähköön
ei tulisi ihmisen niin tehdä. Kaikki se eteen koituu viimein. Enin
kuitenkin kadun, että väkisin otin Karri Hangenin vaimokseni. Hänellä ei
senjälkeen ole ilon päivää ollut. Se minua painaa, aivan kuin olisin
ihmisen tappanut... Herra Jumala! Kuinka vähän ihminen ajattelee!" --
Järvellä satoi ja tuuli; ilta saavutti mutta poika souti hyvästi, eikä
pappi hätäillyt. Ajatuksissaan hän siinä istui. Tuo, mitä Hallvard puhui
vaimostaan, sai hänet miettimään. Olikohan se toden mukaista? Ei hän
koskaan ollut Hallvard Stölen vaimossa mitään erinäistä huomannut;
niinhän tuo oli aivan kuin muutkin eukot. Kenties oli useampiakin, jotka
tuommoista kärsivät? -- Ooh, eikös mitä. Joutavia ajatuksia. Hm! hän oli
vihkinyt monta semmoista paria. Jos sitä saattoi sanoa ihmisen
tappamiseksi, niin oli hän monasti ollut muassa. Lörpötystä kaikki. Ei
sen enempää. _Yhtä_ vihkimistä hän kuitenkin katui. Hm! kovinpa tuo ilma
kävi ilkeäksi...
"Souda, souda poika!..." Niin, Bergljot ... siinä hän ei menetellyt,
niinkuin olisi pitänyt. Mutta ... se oli Taraldin syy...
Silloin vene pysähtyi; poika veti airot ylös. Pappi säpsähti. "Mitä
nyt!" hän sanoi.
Poika nousi seisaalleen ja otti askeleen lähemmäksi. "Oletko valmis
kuolemaan, pappi?" hän kysyi.
Pappi vetäytyi taaksepäin ja katsoi kauhistuen poikaan.
"Oletko järjeltäsi!" sai hän änkytetyksi. -- "Oletko valmis kuolemaan?"
kysyi poika taaskin ja tarttui kovalla kouralla papin niskaan.
Pappi painui kokoon, kuin kinnas hänen kourauksestaan: "En", vaikeroitsi
hän tukahutetulla äänellä.
"Sitten saat kuolla valmistumattomana", sanoi poika ja kohotti häntä
ylös.
Pappi kyyristyi veneen reunaan, riippuen siinä vedon tapaisesti kiini:
"Muista, että minä olen pappi", rukoili hän; "suuri synti on tappaa
pappia!"
"Lörpötteletkö sinäkin synnistä", kähisi poika ja raasteli pappia niin
että vene kiikkui.
"Muista herraamme, muista herraamme!" uikutti pappi.
"Muistitko sinä häntä silloin kun alttarilla seisoit ja vihit Bergljot
Hankastadin Pål Bråteen?"
Pappi kavahti semmoisella voimalla ylös, että irtautui toisen käsistä.
"Sinäkö --? Sinuako hän --?"
"Minua".
"Pyydä, mitä tahdot, mutta säästä henkeäni! Säästä henkeäni! Älä murhaa
pappiasi!" hän rukoili niinkuin lapsi.
Mutta Åsulv otti hänestä kiini molemmin käsin ja nosti hänet veneen
laidan ylitse: "Mene helvettiin!" sanoi hän.
"Anna minun ... anna minun ... lukea ... isä meidän", kuiskasi pappi
tuskasta menehtymäisillään.
"Pane sitten joutuin", sanoi poika ja laski hänet alas taas. Oli
pilkkoisten pimeä; tuuli yltyi. Pieni vene pyöri aaltojen harjanteella.
"Isä meidän ... joka, joka", sanoi pappi; hän ei tiennyt itsekään, mitä
lausui; -- "säästä henkeäni Åsulv! minä teen sinut rikkaaksi mieheksi!
Se oli Taraldin syy!"
"Lue nyt!" sanoi Åsulv.
"Isä meidän ... joka olet... Minä ostan sinulle talon Åsulv!"
"Jos tahdot lukea isä meidän, niin on parasta, että kiiruhdat", sanoi
Åsulv ja haalasi papin ylös jälleen.
"Lähes ... tulkoon ... sinun valtakuntas'... Ta... Ta... Tapahtukoon
sinun tahtosi niin taivaassa --"
Samassa tuli hirmuinen tuulen puuska vuorihuipun takaa. Ilmassa vinkui
ja ulvoi, vedessä kohisi, aallot nousivat kuin vuoret ... vene kallistui
syrjälleen ja molemmat, sekä Åsulv että pappi putosivat veteen.
Åsulv laski papin irti ja koetti uida. Hädässään pappi tarttui Åsulviin,
ja niin menivät molemmat pohjaan. Tuuli kiljui vuoren huipuissa, mustat
aallot tanssivat laineissa ja vaahdossa järvellä; ei kuulunut huutoa,
eikä parkuntaa, mutta vene liikkui ja hyppeli aallolta toiselle, pääsi
viimein maalle eräässä lahdessa ja pysähtyi.