VI.

Noita ja muita asioita mietti Heikki nyt illalla Elinan kanssa pitkin

kuuraisen puiston polkua äänettömänä vaellellessaan.

He olivat ruvenneet tekemään aina useammin yhteisiä kävelymatkoja

kaupungin läheimpään ympäristöön, toisen aamupäivällä heti kahvin

juotuaan, toisen ehtoopäivällä ennen illallista. Aamupäivällä seurasi

myöskin Pekka tavallisesti heitä, ei kuitenkaan etemmäksi kuin siihen

kadunkulmaan, mistä tie kääntyi hänen lehtensä toimitukseen.

Illalla hän oli jo siihen aikaan toimituksessa, jossa oli nykyään

tavallista kiireellisempää, kuten hän väitti vaimolleen.

Heikki tiesi kyllä nuo kiireet, vaikka hän visusti karttoi niistä

puhumasta.

Kiireellistä juopottelua eikä mitään muuta! Ja missä seurassa? Parin

epäilyttävän, porvariston alimmalle asteelle lukeutuvan yksilön

kanssa, joista toinen oli entinen nimismies, toinen asemakirjuri, ja

jotka kumpikin olivat pienen viinatilkan vuoksi taipuvaisia senverran

poliittisista periaatteistaan tinkimään, että suostuivat näin

salavihkaa ja kenenkään näkemättä juomaan hänen punssiaan. Niin, ja

sitten vielä paikallisen punakaartin päällikkö Ryykkö Pällinkorva itse,

entinen kuritushuonevanki, joka jo marraskuun punaisen viikon aikana

oli johtamiensa joukkueiden väkivaltaisuuksien vuoksi tullut tunnetuksi

pitkin maakuntaa.

Heikki oli ensi hetkestä saakka tuntenut syvää vastenmielisyyttä häntä

kohtaan. Hänen oli virkansa vuoksi tosin pakko tavata häntä silloin

tällöin, mutta hän kieltäysi ehdottomasti olemasta sen ulkopuolella

hänen kanssaan missään tekemisissä.

Soma seura todellakin! Mahtoikohan Elina siitä tietää mitään?

Tuskin, sillä siinä tapauksessa hän arvattavasti ei olisi sallinut

sitä. Eikä Heikki oikein ymmärtänyt Pekkaakaan, kuinka tämä, joka itse

sentään oli sivistynyt ja selvänä ollessaan sangen hienotunteinenkin

mies, saattoi ollenkaan tulla toimeen mokoman sakin kanssa.

Muuten ei Heikillä henkilökohtaisesti suinkaan ollut noita Pekan

elämäntapoja vastaan mitään valittamista.

Juuri täten hän pääsi vaivattomasti näille kahdenkeskisille

kävelyretkilleen Elinan kanssa, mikä kaikesta heidän suhteensa

epäeroottisesta toverillisuudesta huolimatta oli sittenkin hauskempaa

hänen mielestään kuin kolmisin, sillä silloin tunsi Heikki aina

vaistomaisesti ikäänkuin alakynteen joutuvansa.

Heitä oli silloin kaksi ja hän oli yksin, siinä se oli. Ja tuolla

kotona heitä oli oikeastaan kolmekin ja silloin he muodostivat

voittamattoman ylivoiman, jota Heikki voi sietää vain siksi, että

elämäntyhjyys sen ulkopuolella oli hänestä vieläkin kammottavampi.

Mutta täällä kaupungin laidassa kuuraisten puiden alla kaksin

kävellessään tunsi Heikki itsensä Elinan kanssa täysin tasaväkiseksi.

Eipä silti, että heidän mieleensä olisi edes juolahtanut millään

tavalla mitellä voimiaan. He olivat päinvastoin tulleet jo niin

tuttaviksi, että he voivat vaietakin yksissä, eikä kumpikaan heistä

usein koko matkalla avannut suutaan muuta kuin johonkin tavalliseen,

yksinkertaiseen kysymykseen ja vastaukseen. Mutta Heikki tunsi, että he

täällä tulivat ikäänkuin lähemmä toisiaan, saattoivat vaivattomammin

puhua keskenään, minkä puhuivat, ja vaieta, minkä vaikenivat ja olivat

toisiinsa nähden vain mies ja nainen eivätkä äiti ja hänen miehensä

ystävä.

Sopivampaa tilaisuutta pieneen lemmenleikittelyyn Heikki tuskin

olisi voinut toivoa itselleen. Mutta hän oli luopunut jo siitä

ajatuksestakin, osaksi häpeän tunteesta vanhaa toveriaan kohtaan, jonka

vieraana hän oli, osaksi todellisesta kunnioituksesta Elinaa kohtaan,

jonka lämpimän, hyväätekevän ystävyyden hän pelkäsi täten kadottavansa.

Ja kuitenkin oli kuin olisi koko luomakunta heidän ympärillään tahtonut

houkutella heitä kielletyn lemmen poluille. Aamut olivat kauniita ja

aurinkoisia kuin synti, illat kalpeita ja kuutamoisia kuin katumus, öin

pakasti, minkä päivin sulatti, riite karskui kannan alla.

Oli vaarallisin aika vuodesta, kevään ensimmäisten vienojen tuntujen ja

talvipäivän tasauksen aika, jolloin taivas on tummansininen ja korkea,

maa valkea ja neitseellinen, riippuvat suuret, pyhät pääsiäistähdet

härmäisten puiden oksilla, kimmeltävät toiset paljon pienemmät tähdet

pitkin hallavia hankia, järviä ja lakeuksia.

Ja tällaisina iltoina, tällaisina päivinä ja öinä, jolloin koko

Luojan luomakunta näytti vain rakkauteen, vain suureen, komilliseen,

maailmoita-syleilevään hartauteen ja sopusointuun kehoittavan,

saattoivat ihmiset todellakin tappaa toisiaan, seisoa kahtena

vihamielisenä leirinä kiväärit ja kuularuiskut käsissä vastakkain,

väijyvinä, vaanivina, valmiina velisurmaan, milloin tulisi siihen

tilaisuus!

Eikö se ollut hulluutta, eikö se ollut kaiken kauniin ja hyvän

herjausta ja raadollisuutta?

Hän mainitsikin tuosta mielipiteestään Elinalle. Tämä katsahti häneen

hämmästyneenä:

-- Sinä et usko vallankumouksen onnistumiseen? hän kysyi.

-- En, vastasi Heikki vilpittömästi.

-- Suoraan sanoen, en minäkään, kuuli hän hetken perästä vierellään

yhtä vilpittömästi kuiskattavan.

Ja jälleen he tulivat ikäänkuin lähemmä toisiaan.

He eivät olleet koskaan ennen tätä asiaa kosketelleet. Puhuneet

kyllä paljonkin vallankumouksen yksityisseikoista ynnä sen tai tämän

rintaman voitto- ja tappiomahdollisuuksista, mutta eivät koskaan koko

asiasta, koko yhteisestä, suuresta, pyhästä asiasta, jonka kanssa

seisoi ja kaatui koko Suomen köyhälistö. He olivat suorastaan pelänneet

puhua siitä, sillä he olivat kammonneet vain täten vahvistavansa ja

kaksinkertaistavansa omat salaiset epäilyksensä.

Nyt oli tuo sana sanottu! Heidän ei olisi enää milloinkaan siinä

suhteessa mahdollista pettää toisiaan.

Heikki katsahti kupeelleen.

Elinan silmäluomet olivat kiinni, hänen povensa aaltoili raskaasti, hän

kohotti käsipuuhkan kasvojensa eteen ja virkahti tukahtuneella, kuin

kauan pidätetyllä tuskalla ja ahdistuksella:

-- Herra Jumala, mitä tästä tulee? _Mitä?_

He pysähtyivät kumpikin. Näkyi, että Elinan oli vaikea estää

kyyneleitään ilmi pursumasta.

-- Pelkään, että tästä tulee suuri onnettomuus, koetti Heikki vastata

niin tyynesti kuin mahdollista. Omasta puolestani olen sen jo kauan

aavistanut.

-- Aavistanut? Mistä asti?

-- Siitä kun näin sanomalehdistä senaatin tehneen sopimuksen Saksan

hallituksen kanssa ulkomaisesta apuretkikunnasta.

-- Ne kurjat! Pettivät isänmaansa!

-- Me ensin, he sitten. Unohdat, että taistelee ulkomaalaisia meidänkin

rivissämme.

-- Niin ryssät. Nuo roistot, jotka ovat ensimmäisiä pakoon pötkimään!

Parempi, että heitä ei olisi ollutkaan.

-- Ilman heidän apuaan ei taas mikään vallankumous olisi ollut meillä

mahdollinen.

-- Ehkä olisikin ollut parempi niin.

Elina kuiskasi sen tuskin kuuluvasti.

Mutta sitten purskahti hän ääneen itkemään peittäen kasvonsa kokonaan

käsipuuhkallaan. Kun hän samalla näytti horjuvan, kiirehti Heikki häntä

käsivarrellaan tukemaan.

-- Ei, anna minun olla! nyyhkytti Elina. Minä olen niin onneton, niin

onneton...

Hän istuutui valtoinaan lumihankeen ja itki niin, että koko ruumis

nytkähteli.

Heikki ei tiennyt, mitä tehdä. Ensiksikin hän oli kokonaan tottumaton

tällaisiin tilanteisiin ja toiseksi hän pelkäsi, että joku tulisi ja

näkisi heidät.

Hän ei siis osannut muuta kuin sangen koulupoikamainen hätä äänessään

änkyttää:

-- Ei, Elina, sinun täytyy nousta ylös, kuuletko, sinun täytyy. Sinä

vilustut. Kah, nousehan toki...

Eikä hän pitkään aikaan saanut Elinalta muuta vastausta kuin tuon saman

itkunsekaisen soperruksen:

-- Anna minun olla! Anna minun jäädä tähän! Minä olen niin onneton.

Minä tahdon kuolla. Minä en jaksa enää...

Vihdoin sai Heikki hänet suurella vaivalla jalkeilleen.

Mutta jos hän samalla luuli saaneensa hänet järkiinsä, hän erehtyi,

sillä jo seuraavassa silmänräpäyksessä purskahti Elina jälleen

hillittömästi itkemään, nojasi päänsä Heikin olkaan ja kuiski

kyyneltensä lomasta:

-- Sinä yksin ymmärrät minua, sinä yksin!

-- Ja miehesi? uskalsi Heikki siihen sangen salakavalalla

moukkamaisuudella huomauttaa.

-- Oh, hän viihtyy paremmin "toimituksessaan", kuten hän sitä sanoo!

Hän uskoo vallankumouksen menestymiseen. Mutta hän tarvitsee melkoisen

määrän alkoholia siihen jatkuvasti ja sydämensä pohjasta uskoakseen.

Heikki hämmästyi sitä viiltävää, ylenkatseellista säälimättömyyttä,

millä nuo sanat lausuttiin.

Kuitenkin hänen täytyi tunnustaa itselleen, että ne itse asiassa eivät

olleet pelkästään epämieluisat hänelle. Ja saadakseen niitä enemmän

esille hän ryhtyi velvollisuutensa mukaisesti puolustamaan toveriaan.

-- Pekalla on omat vikansa, hän sanoi, mutta myöskin suuret ansionsa.

Tarkoitan hänen hyvää, suurta sydäntään ja varsinkin sitä palavaa

innostusta, millä hän on vallankumouksellisen aatteen palvelukseen

antautunut...

-- Pelkkää alkoholia, kuuli hän Elinan jääkylmän äänen vierellään.

Ilman alkoholia hän on kuin vuodon saanut ilmapallo: hän kutistuu, hän

pienentyy, hän raukeaa tyhjiin. Oh, jospa hän olisikin oikea lentokone,

joka kulkee omalla moottorillaan! Mutta me emme nyt tahdo puhua

hänestä. Puhukaamme mieluummin vallankumouksesta.

Ja ikäänkuin se olisi luonnollisin asia maailmassa hän pisti kätensä

Heikin kainaloon ja veti hänet jälleen verkalleen kuuraisten puiden

kujaa vaeltamaan.

He kulkivat kotvan vaieten käsi kättä vasten. Heikki tunsi järkensä

suloisesti sekoavan. Eikä tuota yleistä hämärtymistä hänen sielussaan

suinkaan ollut omiaan paljon seijastamaan se pieni lujempi ote, se

tuskin tuntuva puserrus, minkä hän silloin tällöin tunsi kädessään ja

käsivarressaan.

Vihdoin pysähtyivät he jälleen. Elina katsoi häntä suoraan silmiin ja

virkahti:

-- Sinä väität siis, että nuo sadat ja tuhannet, jotka ehkä vieläkin

uhraavat elämänsä vallankumouksen hyväksi, tekevät sen turhaan ja

hyödyttömästi?

-- Minä en väitä mitään, vastasi Heikki hiljaisesti. Mutta minä olen

varma siitä, mikäli tarkoitat nykyisen Suomen sosialidemokraattisen

köyhälistön asiaa.

-- Niin, mitä minä sitten voisin muuta tarkoittaa?

-- Voisithan tarkoittaa esim. etäistä tulevaisuutta. Ja tiedäthän myös,

ettei tekoa eikä sen siveellistä arvoa ole suinkaan sen tuloksien

mukaan mitattava.

Mutta Elinaa oli nyt mahdoton millekään rikkiviisauksien poluille

eksyttää. Hän tahtoi suoran selon suorasta asiasta.

-- Ei, ei, selitti hän nopeasti ja hermostuneesti, minä tarkoitan aivan

tavallisia, aineellisia arvoja ja näitä aivan todellisia, nykyisiä

taistelijoita. Heidän taistelunsa on siis turha?

-- On ollut jo kauan sitten.

-- Mutta sittenhän on hirmuinen rikos antaa tämän teurastuksen jatkua

enää silmänräpäystäkään!

-- Epäilemättä.

Seurasi lyhyt vaitiolo.

Elina hengitti raskaasti ja peitti jälleen kasvonsa käsipuuhkallaan.

Heikki pelkäsi uutta itkun kohtausta.

-- Eikö täällä sitten ole ketään miestä, joka uskaltaisi sen julki

kuuluttaa? puhkesi kuin epätoivon huokaus vihdoin Elinan väräjäviltä

huulilta? Täytyyhän se kuitenkin kerran sanoa heille... Eikö ketään,

joka uskaltaisi ehdottaa edes aselepoa ja tehdä selkoa toivottomasta

tilanteesta?

-- Tuskin, vastasi Heikki olkapäitään nykäyttäen. Jos joku sellainen

sankari olisikin, niin...

-- Niin, juuri sankari! Juuri sellaista me tällä hetkellä tarvitsisimme.

-- Niin he eivät kuitenkaan kuuntelisi häntä, vaan huutaisivat hänet

alas tai repisivät hänet kappaleiksi vallankumouksen ilmettynä

vihollisena.

-- No niin, entä sitten? No niin, entä senkin uhalla? Hän olisi joka

tapauksessa tehnyt velvollisuutensa. Ja enemmän kuin sen: hän olisi

pelastanut, mitä vielä on pelastettavissa, ja estänyt tuhansia eläviä

ihmisiä kurjuuteen ja kuolemaan syöksymästä.

-- Unohdat, että hän tuskin onnistuisi.

-- Unohdat, ettei "tekoa eikä sen siveellistä arvoa ole suinkaan sen

tuloksien mukaan mitattava".

Elina katsoi uhmaten ja voitonriemuisasti häneen.

Mutta Heikkikään ei kääntänyt pois katsettaan, vaan tunsi kautta

olentonsa virtaavan kaiken sen älyllisen ylemmyyden, jonka hän aina

vaistomaisesti sai liian ylitulvehtivan, epäkäytännöllisen innostuksen

edessä.

-- En luule, että on olemassa sellaista sankaria, hän virkahti

kuivasti. Ainakaan minä en ole nähnyt pienintäkään merkkiä sellaisesta.

-- Mutta vallankumouksen johtajat, kansanvaltuutetut? Mitä he tekevät?

-- Arvattavasti samaa kuin mekin. Toivovat sankaria.

-- Hekään eivät usko siis enää asiansa menestymiseen?

-- Mikäli olen kuullut, eivät monet heistä ole siihen alusta alkaenkaan

uskoneet.

-- Kuitenkin he ovat menneet siihen mukana?

-- Monet puolipakotettuina, olen kuullut.

-- Sitä pahempi. Kuitenkin he ovat ottaneet päälleen johtajan

edesvastuun? Kuitenkin he ovat kehoittaneet myöskin muita ottamaan osaa

kapinaan?

-- Virta vie myötään. Ja joka on sutten joukkoon joutunut, sen täytyy

ulvoa sutten kanssa.

-- Mutta sittenhän he ovat vuosisadan suurimpia rikollisia.

-- Tuskin. He ovat vain luonteettomia.

-- Siinäpä se! Ja nyt saavat suuret kansanjoukot kärsiä heidän

luonteettomuudestaan.

-- Tuskin sitäkään. Suuret kansanjoukot ovat tahtoneet tapella: he ovat

saaneet tapella.

-- Eivätkä vieläkään kylläkseen?

-- Siltä näyttää. Ainakaan minä en ole huomannut vielä vähintäkään

rauhankaipuuta heidän riveissään.

He kääntyivät jälleen kävelemään.

Heikin jääkylmä äänilaji teki nähtävästi tärisyttävän vaikutuksen

Elinaan, joskin tämä koetti koota itseään eikä enää pitkään aikaan

puhunut mitään.

-- Heikki, virkahti hän vihdoin puoliääneen. Miksi et sinä ole yksi

johtajista?

-- Kiitos kunniasta. Jo sellaisenaan se olisi aivan liian korkea

virka minulle, saati sitten, kun sitä nykyisissä olosuhteissa näyttää

seuraavan vielä aivan ylimääräinen virkaylennys.

-- Hirsipuu?

-- Niin. Kun sitä ajattelen, olen aivan tyytyväinen vaatimattomaan

asemaani miliisipäällikkönä kaupungissa, jossa ei tapahdu mitään ja

jossa ei senvuoksi ole myöskään mitään edesvastuuta.

-- Ja josta ei joudu hirsipuuhun?

-- Tuskin. Mutta miksi sinä minua sinne niin mielelläsi toivottelisit?

-- Kuinka niin?

-- Koska toivot, että olisin joku vallankumouksen johtajista.

-- Tiedätkö, miksi sen teen?

-- En. Sitä pyydän sinua juuri sanomaan.

-- Siksi, että sinä et varmasti menettelisi niinkuin nuo toiset. Siksi,

että sinä varmasti antaisit ennemmin repiä itsesi kappaleiksi kuin

rupeisit kansaa harhaan johdattamaan.

Nyt oli Heikin vuoro hänet pysähdyttää.

-- Oletko aivan varma siitä? hän kysyi matalalla äänellä.

-- Kyllä, vastasi Elina katsoen suoraan silmiin häntä. Minähän _tunnen_

sinut.

Elina lausui nuo kohtalokkaat sanat niin keskitetyllä hermopaineella,

niin salaperäisellä, elämäntärkeällä korostuksella, että Heikki näki

sinisten ja punaisten kerien tanssivan silmiensä edessä.

Häntä puistatti. Tuossako se siis oli se elämän mysteerio? Ei, se oli

siellä kotona pienen vuoteen ääressä, josta valkeat, lapselliset kädet

ilmaan ojentuivat.

Mutta mikä Herran nimessä oli siis tämä? Oliko se ehkä joku toinen

mysteerio vai ainoastaan eri muoto samasta asiasta?

Kuinka Herran nimessä voi noin vaan väittää tuntevansa toisen?

Jos tämä oli rakkautta, oli rakkaus sitten jotakin sangen

kursailematonta ja häikäilemätöntä. Jos tämä taas ei ollut rakkautta,

niin se oli huonoa pilaa tai suoranaista häpeämättömyyttä, joka oli

rangaistavaa.

Ja hän teki vielä heikon yrityksen tavalliseen, puolipilkalliseen

äänilajiinsa.

-- Tahtoisit siis niin mielelläsi sankariksi minut? hän sanoi.

-- En tahdo sinua muuksi kuin miksi itsekin tahdot, sai hän

vastaukseksi. Sillä täytyyhän sinun kuitenkin tunnustaa, että se on

ollut ja on vieläkin sinun palavin pyyteesi ja intohimosi.

Heikki tunsi polviensa vavahtavan.

Senkin tuo nainen tiesi siis, senkin!

Seisoiko hän siis tässä alasti hänen edessään? Vai oliko hän

lasikaappi, josta kaikki näkyi läpi, avoin kirja, jota kuka hyvänsä

saattoi selailla iltikseen?

Tietysti tuo nainen oli oikeassa. Mutta millä oikeudella hän oli

oikeassa ja millä oikeudella hän otti vapauden tunkeutua Heikin

kaikkein pyhimpään?

Mutta jos se tapahtui rakkauden oikeudella?

Niin, silloinhan ei hänellä, Heikillä, ollut mitään vastaan

väittämistä. Silloinhan hänellä ei ollut muuta tekemistä kuin avata

oman olentonsa ovet selkoselälleen, olla itse lakki kädessä portailla

ja kumartaa harvinaista vierasta kunniapaikalle astumaan...

-- Tahtoisit, että uhrautuisin muiden edestä? hän kysyi äänellä, jota

hän tuskin tunsi omakseen.

-- Tahtoisin, että voisin rakastaa sinua! hän kuuli helkähtävän

korvissaan kuin hopeatiuvun. Enkä vain rakastaa, vaan katsoa korkealle

ja kunnioittaa.

Samassa hän tunsi kuuman suutelon huulillaan ja kahden käsivarren

kaulaansa kuin kahleen, kuin salliman vaskilukon sulkeutuvan...

Nyt hän tiesi, ettei hänellä tulisi olemaan mitään vaalinvaltaa enää.

Hän menisi sinne, kuhun hän ei tahtoisi, vaan kuhun tahtoisi häntä

hänen tahtonsa tahto, ja toinen vyöttäisi hänet...

Suuret, pyhät pääsiäistähdet riippuivat kuuraisten puiden oksilla ja

katsoivat kummissaan kahta ihmislasta, jotka keskellä ajan ankaran

pauhinaa, sen surkeutta ja mädätystä, saattoivat vielä sankarillista

rakkautta ja rakastavaa ihmisyyttä kuvitella.