V.

Jos Heikki oli ottamalla vastaan miliisipäällikön viran tarkoittanut

todellakin mukavan riippuverkon tai kaikille tahoille vapaan

tähtäystornin hankkimista itselleen, hän näytti ainakin aluksi siinä

täydellisesti onnistuneen.

Virka ei tuottanut hänelle juuri mitään työtä eikä myöskään mitään

edesvastuuta. Kaupunki oli täysin rauhallinen, sotarintamat olivat

siitä kaukana, ei sattunut mitään epäjärjestyksiä ja miliisilaitoksella

kävi kaikki vanhan mallin mukaan.

Porvaristo "kenkkuili" täällä tietysti niinkuin kaikkialla muuallakin,

työpaikat pysyivät lakossa, kuten virastot, koulut ja useimmat

kauppapuoditkin, mutta yleiselle järjestykselle oli niistä siten vain

sen vähemmän häiriötä ja muuhan ei Heikkiä viran puolesta liikuttanut.

Kaikki valta kuului itse asiassa punakaartille, nimeksi

lääninvaltuutetuille. Heikillä ei ollut muuta tehtävää kuin katsoa

päältä, kuinka maata hallittiin, ja toimeenpanna Suomen sosialistisen

tasavallan määräyksiä.

Eikä aluksi myöskään muuta edesvastuuta.

Tietysti tapahtui täälläkin koko joukko valtiollisia vangitsemisia.

Mutta osaksi suoritti ne punakaarti itse, osaksi siirrettiin vangitut

heti lyhyen alustavan kuulustelun jälkeen lääninvankilaan, joten Heikin

vastattavina olevissa miliisikopeissa oli vain aina ohimennen muutamia

kaupungin porvarillisia mahtihenkilöltä.

Hän puolestaan koetti tehdä oleskelun heille siellä niin mukavaksi

kuin suinkin, piti silmällä, ettei kukaan saanut loukata eikä tehdä

väkivaltaa heille, ja luovutti heidät hyvin mielellään vankilan

viranomaisten haltuun, milloin kaikkivaltias punakaarti katsoi hyväksi

niin.

Myöhemmin muodostui täälläkin vallankumouksellinen oikeus-istuin, mutta

sen kanssa oli Heikillä vieläkin vähemmän tekemistä.

Mitään murhia ei tapahtunut eikä varsinaisia ryöstöjäkään, paitsi

luonnollisesti yhden tai toisen omaisuuden ja tavaralajin,

"kansallistuttamista", mikäli punakaarti piti sitä omille tarpeilleen

välttämättömänä.

Siinäkään suhteessa ei siis mikään miliisipäällikön syvää rauhaa

häirinnyt. Hän oli kaupunkiin ja kaupunki häneen sangen tyytyväinen.

Heikillä oli nyt hyvää aikaa tarkastella ympäristöään.

Ei niin, että hän olisi voinut taikka tahtonut edes jokapäiväistä

kanssakäymistään laajentaa: syvä juopa oli jo hänen virkansa takia

hänen ja kaikkien porvarillisiin puolueisiin lukeutuvien kansalaisten

välille kiinnitetty. Mutta kaupunkiin itsensä, missä hän ei ollut

käynyt sitten kouluvuosiensa, ynnä sen lähimpään ympäristöön liittyivät

tuhannet muistot hänellä, jotka nyt aina tuoreempina ja elävämpinä

alkoivat nousta esiin hänen sielunsa onkaloista.

Jokaiselta kadulta ja kujalta kangastuivat pitkät kuvasarjat, joka

pihalta ja aukiolta, joka puusta ja puistikosta tulvehti häntä vastaan

muistoja ja toiveita, mielikuvia ja ajatuksia, joita hän tuskin olisi

omikseen tunnustanut, elleivät ne olisi olleet niin selvästi merkityt

hänen silloisella, kömpelöllä ja naivilla puumerkillään.

Hyvä Jumala, mikä koulupoika, mikä maalaispoika, mikä mökinpoika hän

oli silloin ollutkaan!

Ujo kuin unelma, ahmatti kuin ensipolvi, määrätön eteenpäin pyrkivässä,

suurtöihin tähtäävässä sankarillisuudessaan, mässääjä oman onnensa

kunnianhimoisten valloitusten ja haaveellisten, etäältä siintävien

pilvilinnojen, joiden itsevaltainen isäntä hän yksin oli.

Mihin olivat ne nyt kaikki haihtuneet? Mitä oli hänestä tullut, mitä

oli jäänyt jälelle tuosta kaikesta elämän kovan todellisuuden sitä

koskettaessa?

Ei mitään, taikka mikä oli melkein pahempi vielä, ei juuri mitään.

Vain siipirikko lintu, joka ei uskaltanut lentää enää, vain

vallankumouksellinen, joka ei uskaltanut tehdä enää vallankumousta,

ainoastaan katsoa syrjästä ja odottaa, siksi kuin muut tekisivät sen ja

poimisivat kastanjat valmiiksi tulesta hänelle.

-- Hyvä on toisen housuilla tuleen istua, hymähteli hän noissa

mietteissään katkerasti itsekseen.

Mutta mitäs tehdä, kun ei omiakaan ollut, ei uskoa, joka vuoret

siirtää, ei innostusta, jolla juostaan vaikka päänsä seinään, eikä

yleensä niitä kannattavia elämän aatteita ja ihanteita, jotka kysyvät

vain tekoja eivätkä tuloksiaan!

Silloin oli parasta istua miliisipäällikkönä koulukaupungissaan ja

miettiä kaiken katoavaisuutta.

-- Niin se käy, kun sydän kuolee, yritti hän vielä ajatella.

Mutta sitten pälkähti hänen päähänsä, ett'eihän hänen sydämensä ollut

koskaan elänytkään. Hänessä oli elänyt aina vain pää ja mikä päästä

lähti, eivät koskaan sydämen syvemmät tunteet ja intohimot.

Siinä suhteessa oli jo esim. Pekka Piilonen edellä häntä. Pekalla oli

ollut nuoruudestaan saakka ainakin juomisen intohimo, jonka hän on

ehkä sittemmin oli moniksi muiksi paljon henkevämmiksi vaistoiksi ja

mielihaluiksi, tunteiksi ja tunnelmiksi jalostanut.

Ilmankos hän oli saanutkin niin kauniin ja kunnollisen elämänkumppanin,

joka tietysti hetkestä hetkeen, viikosta viikkoon, vuodesta vuoteen

jatkaa tuota jalostamista.

Ja niin oli hänestä, tuosta juopporetkusta, lopuksi tuleva lämmin,

laaja, monipuolisesti kehittynyt personallisuus, sillä aikaa kuin hän,

Heikki, säännöllinen, säntillinen ihminen ja kunnon virkamies, kuihtui

ja kuivettui pois kuin mätä, madonsyömä oksa elämänpuussa.

Oliko se oikein?

Epäilemättä se ei ollut oikein. Mutta elämä olikin suurin väärintekijä,

arpajaisonnetar, rulettiruhtinatar, noppapelikuningatar, joka tuhlasi

suosiotaan tai epäsuosiotaan kokonaan asianomaisen arpojan sisäiseen

arvoon ja kunniaan katsomatta. Eikä sitä oikeutta tainnut saada sen

enempi tuonen tuollapuolenkaan, ei taivaassa eikä helvetissä.

Se oli väärin, hyvin väärin. Mutta ne, jotka onnistuivat, pitivät sitä

korkeimpana jumalallisena viisautena.

Aina hän ei kuitenkaan niin metafyysillisiä ajatellut. Varsinkin

silloin, kun hän yksin kierteli tuota vanhaa, autiota, tyhjäkatuista

koulukaupunkiaan -- olikin liikkumiskielto klo 8:n jälkeen --

sulivat kaikki hänen vaikutelmansa ja mietelmänsä vain yhtenäiseen,

surunvoittoiseen mielialaan, jonka epämääräinen keskipiste oli Elina ja

joka siitä säteili ja sitä kiersi kuin tähtisumu.

Rakastiko hän ehkä Elinaa?

Eihän tiennyt edes, mitä rakkaus oli, kuinka hän olisi voinut sitä

määritellä?

Mutta Heikki tunsi, että hänen oli hyvä olla hänen lähellään ja hänen

ilmakehässään, hyvä olla koko tässä kaupungissa ja tässä olotilassa.

Parempi kuin mitä hänellä oli ollut missään pitkään aikaan, ehkä

milloinkaan.

Toivoiko hän ehkä Elinan rakastavan häntä?

Mahdollisesti hänellä oli ollut tänne tullessaan ja vielä täällä-olonsa

ensi päivinä joku tuollainen salainen, tuskin hänen omille

sielunsilmilleenkään havaittava aamunkajo sydämensä syvimmässä.

Mutta se oli sikäli pimentynyt, mikäli hän oli tuon talon ainakin

ulkonaisesti kaikinpuolin onnelliseen ja kadehdittavaan perhe-elämään

tutustunut.

Että se olisi ollut yhtä onnellista sisäisestikin, sitä hän ei

ollut ensin tahtonut millään myöntää hänen itserakkautensa, jolle

oli mieluista kuvitella Elinaa sisäisesti särkyneenä, traagillisen,

tummanylhäisen elämänmurheen täyttämänä, joskin syvän melankolian

taltuttamana poikkeusluonteena, kamppailevana liian ahtaan ja

arkipäiväisen ympäristönsä kanssa, onnettomana avioliitossaan.

Mutta kun ei tuokaan mielikuva ollut saanut mitään tukea

silminnähtävästä, järjin jännitettävästä todellisuudesta, hänen oli

vähitellen täytynyt luopua siitäkin ja ottaa vastoin tahtoaankin

uskoakseen, ettei Elinaa vaivannut itse asiassa mikään, että hän

päinvastoin oli varsin tyytyväinen sekä sisäiseen että ulkonaiseen

elämäänsä ja ettei siinä missään tapauksessa ollut Heikille muuta kuin

korkeintaan hyvän ystävän sija valmistettu.

Epäilemättä oli tuo huomio ollut aluksi hänelle jonkun verran

nöyryyttävä.

Mutta järkevämmin ajatellen hänen oli kuitenkin täytynyt tunnustaa

itselleen, että oli hyvä niinkuin oli ja ettei voinut toisin ollakaan.

Mikä oikeus hänellä oli pyytää enempää elämältä?

Eihän hän ollut sille koskaan enempää antanutkaan. Hän ei ollut koskaan

sille antanut sydäntään, siksi hän ei ollut myöskään siltä koskaan

saanut sydäntä. Hän oli antanut vain järkensä ja mielikuvituksensa,

siksi oli myöskin elämä hajautunut hänelle vain pelkiksi älyllisiksi

ajatuksiksi ja mielikuviksi.

Mutta arvoitukseksi hänelle joka tapauksessa jäi, kuinka Elina

sittenkään saattoi miestään täydellä olennollaan rakastaa ja olla

hänelle uskollinen elämässä ja kuolemassa.

Siihenkin hän oli saapa eräänä päivänä selityksen.

Pekka, joka ei vallankumouksenkaan aikana suinkaan ollut luopunut

tavallisista elämäntavoistaan ja piti sanomalehtensä toimituksessa

vakinaista punssivarastoa, oli kerran saanut houkutelluksi Heikinkin

paheenpoluille, joilta he olivat palailleet kotiin vasta kauan jälkeen

puoli-yön.

Elina oli ollut eteisessä heitä vastaanottamassa. Heikki, joka oli

ollut ensikertaa mukana tällaisessa, oli pelännyt ikävää perhekohtausta.

Mutta kaikkea muuta! Elina oli pistänyt vain kätensä herttaisesti Pekan

kainaloon ja johdattanut hänet sänkykamariin, missä heidän viisivuotias

tyttärensä oli herännyt juuri ja ojenteli unenpöppörössä pieniä,

valkeita kätösiään. Heikkikin oli saanut ikäänkuin armosta olla läsnä

tuossa kohtauksessa.

Se oli kestänyt vain muutaman minuutin, mutta tehnyt Heikkiin pysyvän

ja miltei pyhän vaikutuksen.

Lapsi? Niin, siinä oli mysteerio, jota hän ei tajunnut ja jonka takaa

saattoi aueta vielä monta samanlaista salaovea.

Lapsi? Niin, arvattavasti se oli se, joka yhdisti heitä.

Eikä Heikki voinut unohtaa, kuinka helakalta Elinan ääni oli

soinnahtanut hänen pyytäessään isää tuon pienen vuoteen ääreen

kumartumaan, eikä myöskään, kuinka Pekan hutikkaiset kasvot aivan kuin

sisäisestä valkeudesta kirkastuneet, kun hän oli kohottanut lasta

koholle ja sitä äidin kielloista huolimatta hetkisen edestakaisin

käsivarsillaan tuudittanut.

Tuossa oli jotakin, joka meni hänen ymmärryksensä ulkopuolelle, tajusi

Heikki. Tuossa oli kappale sitä maailmaa, joka ei ollut järjellä eikä

epäilyllä, vaan uskolla ja autuudella mitattavissa.

-- Hän on hyvä vaimo, oli Pekka vakuuttanut heidän jälleen

sänkykamarista poistuessaan. Eikös olekin? Ei koskaan yhtään pahaa

sanaa. Ja minä olen suuri sika, mutta hän tietää sen ja siksi hän ei

suutu minulle.

Kaivanut vielä sitten viimeisen punssipuolikkaan taskustaan, jonka

hän oli säästänyt kotitarpeikseen, hommannut lasit, istuttanut Heikin

salin sohvaan, saattanut vaimonsa hänen vierelleen ja pakottanut heidät

keskenään kilistämään.

-- Terve! hän oli sanonut. Teidän kahden pitää tulla lähemmiksi

tuttaviksi.

Heikin ja Elinan silmät silloin sattuneet toisiinsa, Heikin

varovaisina, tarkastelevina, vähän epävarmoina, Elinan suurina ja

säteilevinä niinkuin itse avomielisyys.

-- Mielelläni, oli Heikki kumartanut.

-- Minä puolestani olen sitä jo kauan odottanut, siihen Elina

rakastettavasti vastannut.

-- Ja minä olen teille kummina, Pekka vielä ehdotustaan vahvistanut.

Ja se valehtelee, joka väittää, että kahta parempaa ihmistä olisi koko

maailmassa.