VII.

Tätä iltaa seurasi sitten monia muita iltoja. Heillä oli nyt

sitäkin helpompaa olla yksissä, kun Pekka oli taas tavalliselle

pääkaupunkiretkelleen matkustanut.

Hän tarvitsi tietoja, hän oli sanonut lähtiessään.

Hänen täytyi muka tavata puoluejohtajia ja saada heidän kauttaan selvä

tilanteesta, jos hänen mieli voida toimittaa lehteään oikeaan suuntaan

ja yleensä ohjata vallankumouksen menoa omalla paikkakunnallaan.

Mahdollisesti olikin asianlaita niin. Heikillä -- ja kenties

Elinallakin -- oli kuitenkin pieni epäilyksensä, ett'eivät yksin

poliittiset syyt hänen matkaansa aiheuttaneet.

Ainakin sivutarkoituksena siinä täytyi olla myöskin juopottelu, jota

hän ei täällä kotikaupungissaan, vaimonsa silmäin alla, voinut tai

ei viitsinyt sentään aivan mielinmäärin harjoittaa. Sitäpaitsi hän

saattoi olla myös jo hiukan väsynyt Heikin seuraan, jolta hän vain

poikkeustapauksissa sai kannatusta näille pyrinnöilleen.

Joka tapauksessa hän matkusti. Heikki lupasi sillä välin hänen lehteään

vähän huolestaa.

-- Ja kotia myös! oli Pekka iloisesti vielä vaununsillalta huutanut.

Muista se, Elina: minä nimitän Heikin nyt näiden päivien varaisännäksi

sinne.

-- Kiitos, kiitos! Elina nauranut kättään huiskuttaen. Mutta käske

myöskin, että varaisäntä ei saa karata niinkuin oikea isäntä.

-- Uskollinen saakka kuolemaan, Heikki tuohon käsi sydämellä

vakuuttanut.

Pekan rajaton luottamus oli kuitenkin tehnyt kiusallisen vaikutuksen

häneen.

Aina tuosta hänen ja Elinan molemminpuolisten selittäytymisten

illasta saakka hän ei ollut oikein hyvin viihtynyt Pekan orren alla.

Syyttäen erästä kirjallista työtään -- sosialipoliittista julkaisua

vallankumouksen syistä, jota hän muka oli täällä kirjoittavinaan

-- hän oli heti seuraavana päivänä muuttanut hotelliin, missä hän

puolueettomalla alueella ollen tunsi myöskin toveruuden siteiden

vähemmän vaivaavan itseään.

Kuitenkin ne vielä vaivasivat jonkun verran eikä Pekan lähtö siinä

suhteessa ollenkaan vaikuttanut vapauttavasti häneen. Hänhän tulisi

tietysti takaisin sieltä eräänä kauniina päivänä ja silloin oli Heikin

huolestettava, että saattoi katsoa silmiin häntä.

Turhia huolia, joutavia epäilyjä! Nekin katkesivat kuin korsi lemmen

kaikkivallan niitä koskettaessa.

Oikeastaan se oli Elinan ansio. Taitavasti ja, Heikin mielestä,

tahallaan tämä antoi hänen kaikessa ystävyydessä ymmärtää, ettei

Pekkakaan mikään uskollisuuden perikuva ollut, pikemmin päinvastoin,

sillä viina herätti hänessä näet myös eräitä toisia intohimoja, joita

tyydyttämästä häntä esti joskus tilaisuuden puute, mutta ei usein

sekään, koska hänestä silloin olivat kaikki naiset yhtä kauniita

niinkuin kaikki kissat yhtä harmaita pimeässä.

Heidän avioliittonsa ensi aikoina olivat nämä ynnä muut seikat

antaneet aihetta moneen myrskyisään kohtaukseen, jolloin Elina oli jo

useamman kuin yhden kerran ollut valmis jättämään miehensä ja takaisin

vanhempiensa luokse muuttamaan. Pekan anteeksipyytelevä, lapsellinen

avuttomuus ja hänen oma häpeänsä, joka täten olisi tullut kaiken

maailman tietoon, oli kuitenkin aina estänyt hänet siitä, eikä vähimmän

hänen sisäinen ylpeytensä myöskin isän ja äidin suhteen, jotka olivat

olleet kovasti vastaan heidän avioliittoaan ja joille hänen täten olisi

ollut tunnustettava erehtyneensä vaalissaan.

Niin oli hän edelleen jäänyt Pekan, taikka oikeammin, oman kattonsa

alle, sillä hänenhän ne varat olivat olleet, joilla heidän ensimmäinen

kotinsa oli perustettu.

Nyt olivat kaikki myrskyt ja niiden mukana myös kaikki intiimi,

tuhatsäikeinen rakkaus-elämä olleet jo vuosia sitten ohitse ja

heidän keskinäinen suhteensa vain pelkälle toveruudelle ja vapaalle

suvaitsevaisuudelle perustettu.

Kumpikin he tekivät, kuinka tahtoivat, joskin Elinaan nähden tuo

vapaudenkäyttö oli enemmän kielteiseksi kuin myönteiseksi muodostunut.

Hänellähän oli lapsensa, niin, ja sitten hän oli viime vuosina

kovin innostunut lukemaan, ei niin paljon kansantaloudellista ja

sosialidemokraattista kirjallisuutta enää kuin yleisinhimillistä,

kuuluisain arvostelijain ja ajattelijain teoksia ja maailmanrunouden

mestareita. Näin oli hänen onnistunut tässäkin syrjäisessä maankolkassa

ja pikkukaupungin ummehtuneessa ilmakehässä pitää sielunsa virkeänä

ja yleensä henkisen elämänsä tasolla, josta Heikillä mielestään oli

yksinomaan oppimista.

Ensi kertaa elämässään hän näki nyt naisen, jolta ei puuttunut hänen

ihailemiaan romanttisia ominaisuuksia, mutta joka ei silti säikkynyt

elämän realiteetteja, vaan sousi lujin, voimakkain, päämäärästään

tietoisin aironvedoin omaa uraansa ja ulappaansa.

Ja mikä oli hänen, Elinan, päämäärä sitten?

Siinä oli enää hyvin vähän mitään ulkopuolista, minkään varman,

määrätyn käytännöllisen tarkoitusperän saavuttamista tai esineellistä,

kouraantuntuvaa elämän-onnea. Pikemmin oli se erään henkilökohtaisen,

myötäsyntyneen sisäisen ihanteen jokapäiväistä toteuttamista ja toivoa

nähdä tuon ihanteen toteutuvan mahdollisimman paljon myös hänen

lähimmässä ympäristössään.

Heikki ymmärsi kyllä, että tuo lähin ympäristö oli hän, Heikki, tällä

kertaa. Elina toivoi hänestä sankaria.

Hän ei omien sanojensa mukaan voinut rakastaa muuta kuin sankaria,

ja koska tuo toivo oli pettänyt hänen miehensä suhteen, hän oli sen

nyt siirtänyt Heikkiin, jossa hän tapasi hyvinkin kiitollisen ja jo

lapsuudesta saakka valmiiksi muokatun maaperän tuolle sydäntaimelleen.

Tarvittiin hänen suhteensa vain rikkaruohojen kitkijää.

Heikki myönsi sen itsekin, myönsi, että siihen pitkän elämän varrella

oli kasvanut päälle kaikenlaista vahinkoheinää, kuten pikku-ivaa ja

pikku-itsekkäisyyttä, pikkujärkeilyä ja pikkukyynillisyyttä, jotka

estivät kaikkien jalompien kukkien siinä kasvamasta ja menestymästä.

Niiden täytyi ensin pois! Ja ne nousivatkin pois juurineen tämän

myöhän, oudon ja salaperäisen lemmentunteen hänen olentonsa sisintä

koskettaessa.

Kuin veitsi viilsi se hänen sydämensä syvimpään.

Ei ollut niinkään helppoa hänelle aluksi tunnustaa, että koko hänen

henkinen elämänsä ensimmäisistä ylioppilasvuosista saakka oli ollut

oikeastaan vain yksi ainoa suuri harha-askel, että hän oli tuhlannut

niin paljon parastaan kaiken maailman turulla ja tyytynyt niin

mitättömän pieniin ja pintapuolisiin elämän-arvoihin, vaikka toiset ja

syvemmät olivat tuossa aivan hänen vierellään vilkuttaneet.

Näihin jälkimmäisiin luki hän nyttemmin myös rakkauden, etupäässä

tietysti rakkauden Elinaa kohtaan, joka vain hänen väärän kehityksensä

vuoksi oli nyt niin myöhään hänessä ilmi leimahtanut.

Liian myöhään! sanoi hän usein katkerasti itselleen. Mutta heti toisena

hetkenä hän sanoi; se ei ole totta! sillä hän tunsi vielä uudistumisen

ja nuortumisen ilon kuin keväisen, valtavan luonnonlaulun läpi

olentonsa laikahtavan.

Totisesti hän tunsi kaikella sielullaan ja mielellään, että hän ei

tällaisenaan ollut kelvollinen Elinaa rakastamaan.

Mutta hän tahtoi muuttua toisenlaiseksi, karistaa kaikki pienet

pyyteet itsestään, kasvaa sankariksi sotijaloksi, tulla todellakin sen

ihannekuvan kaltaiseksi, jonka Elina aivan selittämättömästä syystä

oli hänestä muodostanut ja jonka vastaavaisuudesta todellisuudessa hän

nyt niin tinkimättömästi vaati tilille häntä. Eivätkä tässä auttaneet

vain sanat ja selittelyt, eivät vain ajatukset ja mielialat, vaikka ne

sitten olisivat olleet medestä tehtyjä, sokerista sorvaeltuja.

Tässä vaadittiin tekoja, taikka vain yhtäkin tekoa, mutta sellaista,

joka siinä silmänräpäyksessä paljastaisi koko hänen sisäisen

olemuksensa ja näyttäisi koko maailmalle, oliko hän ehyt vai madonsyömä.

Tarvittiin sentähden oikeata suursiivousta hänen sydämessään.

Paljon sinne olikin kaikenlaista vanhaa rojua, lukinlankoja, koita ja

basilleja kokoontunut. Kaikki rakkauden suuren, säteilevän auringon

alle! Kaikki lemmen kirkkaan, kuluttavan liekin puhdistettavaksi!

Tätä sisäistä tilintekoaan teki Heikki nyt yöt ja päivät, yksin ja

kaksin Elinan kanssa.

Myöskin Elina näytti jotakin samantapaista suorittavan, vaikka se

koskikin nähtävästi vain käytännöllisiä ulkoseikkoja.

Hän puhui joskus pääkaupunkiin muuttamisesta. Sellaisilla ei taas

Heikki ollenkaan vaivannut päätään, sillä hänen mielestään ne kyllä

muodostuisivat itsestään, kunhan ensin vain saisi muodon heidän oma

sisäinen totuutensa.

Elina vaati häntä Suomen köyhälistön hyväksi uhrautumaan, siten että

hän esiintyisi julkisuudessa rauhanrakentajana. Nythän hänellä oli

lehti hallussaan, nythän hän voisi paukauttaa siinä julki mitä tahansa!

Heikki ymmärsi sangen hyvin, että se jäisi kyllä tuohon yhteen

kertaan, sillä tietysti lehti otettaisiin häneltä heti pois ja

varmasti miliisipäällikön virkakin, kuten ainakin epäluotettavalta

puoluetoverilta.

Mutta siihen se hyvin luultavasti pysähtyisikin. Ei häntä arvattavasti

mikään sen pitempi vaino kohtaisi, ei siihen sen enempää sankaruutta

tarvittaisi.

Hän tekisi itsensä vain mahdottomaksi vallankumouksen palvelukseen.

Ja sehän ei, Heikin nykyisiin mielipiteisiin nähden, suinkaan olisi

mikään uhraus. Pikemmin uhrautui hän nyt vallankumousta, vaikka

varovaisestikin, palvellessaan, sillä hänhän teki itsensä joka

tapauksessa siten solidaariseksi asian kanssa, jonka epäonnistumisesta

hän oli vakuutettu.

Heikki tiesi, että Elina odotti tuota tekoa häneltä. Mutta juuri sen

vähäpätöisyyden vuoksi hän lykkäsi sen päivä päivältä tuonnemmaksi.

Hänhän rakasti, hänellähän oli nyt toisia paljon tärkeämpiä kysymyksiä

ratkaistavanaan. Niistä ensimmäinen oli, kuinka Elina ollenkaan saattoi

pitää hänestä, vaikka hän itse uuden rakkautensa valossa oli mielestään

yksinomaan inhoittava.

Hän kysyikin sitä joskus Elinalta, mutta sai vastaukseksi vain

suudelman, joka ei ollut mikään vastaus, ei ainakaan hänen

tarkoittamaansa kysymykseen.

Toinen arvoitus, johon hän mielellään olisi tahtonut selitystä, oli se,

mitenkä Elina varakkaan ratsutilallisen tyttärenä oli aikoinaan tullut

sosialidemokraattisiin aatteisiin kiintyneeksi.

Tähän hän saikin aivan herttaisen ja vilpittömän vastauksen.

-- Se oli sillä tapaa, selitti Elina hymyillen hänelle, että prof.

Talvio oli juuri silloin tullut dosentiksi ja piti ensimmäisiä

luentojaan kansantaloudesta.

Heitä oli ollut siellä liuta tyttöjä, jotka olivat ihailleet häntä yhtä

paljon hänen uuden-aikaisten aatteittensa ja lennokkaan esitystapansa

kuin hänen muodinmukaisen pukunsa ja hyvinhoidettujen viiksiensä

vuoksi. Millainen leijona hän oli siihen aikaan ollutkaan! Kaikki

olivat häntä ihailleet.

-- Niin, hymyili Heikki hiukan surumielisesti. Olinhan siellä minäkin.

Prof. Talvio oli todellakin vaikuttanut siihen aikaan

yläluokkalaisuudellaan paljon enemmän Suomen soialidemokratian hyväksi

kuin monet hänen lipunkantajistaan myöhemmin alaluokkalaisuudellaan.

Myöskin työmiehet olivat hänestä pitäneet.

-- Kyllä, myönsi Elinakin. Mutta enimmän pidimme hänestä me,

naisylioppilaat, sillä meille hän oli todellakin uuden ajan airut,

meidän sankarimme ja epäjumalamme...

-- Ja jos hän silloin olisi kosinut ketä hyvänsä teistä, hänen ei

nähtävästi olisi ollut tarvis pelätä rukkasia.

-- Ei. Mutta kyllä hän alenikin sitten meidän silmissämme, kun hän nai

tuon tuhman ja ruman professorintyttären...

-- Kierosilmäisen, kyttyräselkäisen!

-- En muista, että hänellä olisi ollut kyttyrää. Mutta henkisesti

mitätön hän oli ja siksi se oli meidän mielestämme oikea mesalliansi

meidän nerokkaalle taruprinssillemme.

-- Tuo professori oli rikas.

-- Vaikka! En voi sittenkään käsittää, kuinka Talvio saattoi naida

juuri hänen tyttärensä.

-- Hän oli mennyt silloin enemmän vasemmalle kuin mitä hänen

yhteiskunnallinen arvonsa ja henkinen rakenteensa sieti oikeastaan.

Hänessä tapahtui luonnollinen vastavaikutus, hän tahtoi taas oikealle.

-- Nyt en minä ymmärrä sanaakaan, mitä sanot.

-- Onhan se aivan yksinkertaista. Tuo professori nimittäin ei ollut

ainoastaan rikas, vaan myöskin vanhoillinen, vieläpä uskonnollinenkin,

joten liitto hänen perheensä kanssa merkitsi palajamista takaisin

vanhoihin, rakkaisiin pappilatraditsioneihin.

-- Pelkään pahoin, että olet oikeassa. Joka tapauksessa hän rupesi

siitä saakka tyyntymään ja talttumaan.

-- Hän astui jäseneksi samaan yhteiskuntaan, jonka perikatoa hän

juuri oli ennustanut. Arvaan, että hänen vanha isänsä on mahtanut

äärettömästi iloita tästä kokokäännöksestä.

-- Mutta onhan hän vielä sosialisti.

-- On, tietoperäisesti. Sosialidemokraattiset aatteet ovat hänellä

vieläkin päässä, josta ne eivät ole koskaan sydämeen saakka

ehtineetkään. Meillä on paljon sellaisia sosialisteja sivistyneessä

köyhälistössämme.

Elina nyykäytti hänelle päätään ja vaikeni hetkiseksi.

-- Enköhän minäkin liene yksi niistä? virkahti hän sitten harvakseen.

Muistan, että minulle hämäläisen ratsutilallisen tyttärenä oli

aluksi hyvin vaikea tottua edes ajatuksissani esim. maanomistuksen

lakkauttamiseen. Nyt taas on koko vallankumouksen ajan ollut minulle

vaikea tottua tähän köyhälistön diktatuuriin.

-- Sehän ei ole mitään sosialidemokratiaa! Sehän on bolshevismia,

väitti Heikki.

-- Nimitä sitä miten tahdot, vastasi Elina hiljaisesti. Joka

tapauksessa on suomalainen sosialidemokratia sen hyväksynyt ja

toimiohjeekseen julistanut. Yhtä vähän minä olen voinut tottua näihin

murhiin ja väkivallantöihin...

-- Myöskin valkoiset murhaavat!

-- Sen pahempi, olen kuullut heidänkin surmaavan sotavankejaan. Missään

tapauksessa en usko, että uutta Suomea täten rakennetaan.

-- En minäkään.

Elina ojensi kiitokseksi kätensä hänelle.

He olivat Heikin hotellihuoneessa, jossa heidän myös oli tapana joskus

vaihteen vuoksi illallisen jälkeen tavata toisiaan.

Olisi ollut aika jo erota heidän. Mutta nyt niinkuin usein ennenkin

tuntui heistä, vaikka he olivat tuntikausia keskenään keskustelleet,

että he eivät itse asiassa olleet sanoneet mitään ja että vaadittaisiin

vuosia ja vuosikymmeniä, ennen kuin he olisivat edes sadastuhannesosan

itsestään toisilleen ilmoittaneet.

Elina nousi lähteäkseen. Heikki sai hänet lempeällä väkivallalla vielä

hetkiseksi sohvaan istumaan.

-- Viivy vielä! hän pyysi rukoilevalla äänellä. Tahdotko kupin kahvia

tai lasin viiniä ehkä? Meidän täytyy nyt kerrankin saada jutella

rauhassa keskenämme.

Hän unohti, että he tapasivat toisensa monta kertaa päivässä ja että

heillä, jos kenelläkään, oli tilaisuus mielinmäärin, aamusta iltaan,

pohtia toistensa elämänkysymyksiä.