Mutta sitä kriitillisempänä hän sitten ilmestynytkin matkansa
päämäärään, tuohon pieneen lääninpääkaupunkiin, joka samalla oli hänen
vanha koulukaupunkinsa.
Elina oli häntä asemasillalla vastaan-ottamassa. Vaikutus, minkä
hän heti ensi silmänräpäyksessä teki Heikkiin, oli odottamattoman
miellyttävä.
Elina oli entisestään laihtunut, hoikistunut, hienostunut. Hän oli
ikäänkuin kasvanut, hänen tummansiniset silmänsä olivat entisestään
vain suurentuneet ja syventyneet, hänen kasvonpiirteensä älyllistyneet
ja täsmällistyneet. Sitäpaitsi hän oli hyvin puettu, osasi kantaa
pukunsa, käyttäytyi hillitysti ja puhui täsmällisesti.
Koko hänen olennostaan uhosi niin sivistyneen, niin kehittyneen ja
itsetietoisen maailmannaisen varmuus, ettei Heikki, joka ei lähes
kymmeneen vuoteen ollut nähnyt häntä, voinut olla siitä iloisesti
hämmästymättä.
Hän tulkitsikin parilla enemmän tai vähemmän sirostetulla sanalla julki
tuon vaikutuksensa. Elina taas otti vastaan hänen kohteliaisuutensa
aivan luonnollisella, vaivautumattomalla hymyllä, jolta ei puuttunut
toverillisuutta, mutta ei myöskään naisellista viehkeyttä ja
tyytyväisyyttä.
-- Tervetulemaan! hän virkahti. Toivon, että viihdytte täällä. Mieheni
on tosin poissa ja tulee vasta huomenna. Mutta minä olen sensijaan
valmistanut päivälliseksi erään toisen iloisen tapaamisen teille.
Hänen kädenlyöntinsä oli luja ja kiinteä kuten ennenkin. Mutta hänen
äänensä oli entistä helakampi, hänen naurustaan niinkuin koko hänen
olennostaankin särmät pyöristyneet ja henkevöityneet.
-- Minulle oli tämä jo kyllin iloinen tapaaminen, Heikki siihen
kohteliaasti huomautti. Mutta saako olla utelias?
-- Ei. Se on yllätys. Näytätte epäilevältä? Saattepa nähdä, että
tulette olemaan tyytyväinen.
Se oli todellakin yllätys Heikille. Sillä tuskin he olivat Elinan
kotiin saapuneet, kun sinne ilmestyi myöskin prof. Talvio, entinen
pappilan maisteri ja Heikin ensimmäinen opettaja ja ohjaaja opintielle.
Hänkin oli matkalla joululomalleen, jonka hän oli tällä kertaa
päättänyt viettää vanhan isänsä luona kotipitäjässään. Hänen vaimonsa
ja lapsensa olivat jo viikko sitten sinne matkustaneet.
Ukko oli jo vanha, kappaleen yli seitsemänkymmentä, mutta vielä terve
ja nuorekas kuin tervaskanto. Ei tiennyt kuitenkaan enää, milloin
oli elonmitta täyttyvä hänelle, ja siksi oli suku päättänyt viettää
tätä joulua vielä viimeisen kerran yhdessä hänen ympärillään kotoisen
kurkihirren alla.
Hän oli vain läpimatkalla tässä kaupungissa, johon junamatka loppui ja
josta hevoskyyti alkoi.
Hän oli tullut jo aamujunalla. Hän aikoi matkustaa vielä samana iltana.
Hän oli pysähtynyt tänne muutamaksi tunniksi vain toimittaakseen eräitä
asioitaan ja tavatakseen paria vanhaa tuttavaansa lyseonlehtoria.
Heikki katseli häntä hänen puhuessaan.
Paljon oli maisterikin muuttunut muinaisesta. Pois oli haihtunut
entinen hilpeä hymy hänen huuliltaan, kadonnut kasvojen reipas ja
avoin ilme, nenänvarsi ohennut, silmät pieniksi, teräviksi, pistäviksi
kultakakkuloittensa taakse siristyneet, koko mies ikäänkuin kellahtanut
ja kuivahtanut.
Häntäkään ei Heikki ollut enää varmaan puoleenkymmeneen vuoteen
tavannut. Eikä oikein tavannut silloinkaan, kadulla vain hyväpäivä
sanottu ja pysähdytty hetkiseksi juttelemaan.
Olivat kellahtaneet ja kuivahtaneet myös jonkun verran hänen ennen
niin iloisesti eteenpäin ryntäävät, taistovalmiit aatteensa ja
yhteiskunnalliset ihanteensa.
Ennen hän oli kuulunut porvarillisten puolueiden äärimmäiseen vasempaan
siipeen, nykyään hän tuskin ollenkaan otti enää osaa politiikkaan.
Hänestä oli tullut kirjaimellinen "kateederisosialisti".
Sellaisena hänelle oli jo kerran -- jossakin radikaalisessa
tähtiyhtymässä -- tarjottu senaattoripaikkaakin, mutta oli hän siitä
erään tilastotieteellisen tutkimuksensa vuoksi kieltäytynyt.
Hänellä ei näyttänyt olevan aavistustakaan nykyisestä tilanteesta.
Kun Heikki päivällisten kuluessa siitä huomautti, ja vaarasta, mikä
uhkasi sekä hallitusta että eduskuntaa, hän sai osakseen vain säälivän
silmäyksen noiden oppineiden ja itsetietoisten kultakakkuloin takaa.
-- Ei ne uskalla, selitti prof. Talvio. Heitä kohtaisi kuitenkin
kaikkien sivistyneiden piirien yksimielinen passiivinen vastarinta.
Kuinka? Kumota hallitus ja eduskunta? Sen he jättäisivät kauniisti
tekemättä. Heidänhän täytyisi silloin itsensä ruveta maata
hallitsemaan, eikähän siihen kelvannut kuka tahansa. Siihen
vaadittiin tietoja ja taitoja, joita ei voinut otaksua olevan meidän
sosialisteillamme.
-- Mutta elleivät he välitä tiedoista eikä taidoista? uskalsi Heikki
siihen vielä huomauttaa.
Elleivät he välittäisi myöskään sivistyneiden piirien passiivisesta
vastarinnasta? Jos he panisivat toimeen oman vallankumouksellisen
yhteiskuntajärjestyksensä? Jos he menettelisivät kuin Venäjän
bolshevikit?
-- Venäjällä se vielä voi käydä päinsä, mutta ei meillä, väitti prof.
Talvio järkähtämättömänä. Suomi on sentään kulttuuriyhteiskunta.
Ja ketkä täällä sitten neuvostotasavallan muodostaisivat? Eivät
suinkaan Suomen työväki ja venäläiset sotilaat!
-- Ehkä nekin. Mutta sitäpaitsi on täällä vielä punakaartit olemassa.
-- Yhtyvät varmasti valkokaarteihin, jos tosi tulee.
-- Mikä tosi?
-- Kysymys venäläisen sotaväen maasta karkoittamisesta.
Prof. Talvio kertoi jutelleensakin heidän johtomiestensä kanssa. Ei
ollut mitään pelkoa kansalaissodasta. Kaikki tulisivat olemaan isänmaan
suuressa asiassa yksimielisiä.
Ja Heikki sai osakseen äskeistä vielä ylempää heitetyn, opettavaisen ja
poliittisesti kasvattavaisen katseen, jota mestaroiva, kuivakiskoinen
äänenpaino oli tarkoitettu vielä enemmän korostamaan.
Kun ei hänkään omasta puolestaan tuntenut mitään syvempää halua ruveta
mielestään soaistua ja jälellejäänyttä yliopiston-opettajaa sen enemmän
ajan ankarasta jännityksestä valistamaan, kuivui keskustelu siitä
asiasta. Sammunut tulivuori! hän vain itsekseen ajatteli. Kalkkeutuneet
aivot, vanhoihin uriinsa lyöpyneet ajatukset! Tuota ei vallankumous
voi käyttää muuna kuin vaununrasvana tai raivaamiensa peltojen
väkevöittämiseksi.
Mutta samalla johtui hänen mieleensä, ettei hän ollut itsestäänkään
enää niin aivan varma, mihin hän kelpasi ja mihin tuo suuri, huumaava,
huikaiseva juhlahetki saattoi käyttää häntä.
Siksi hän pidätti kaikki pilkalliset huomautukset, jopa mahdollisuuden
mukaan ajatuksetkin, antaen vain kunnioittavilla päänliikkeillä pontta
entisen opettajansa mielipiteille ja vilkaisten vain silloin tällöin
Elinaan, joka oli ikäänkuin jättänyt heille näyttämön ja siirtynyt itse
kulissien väliin.
Kaikesta päättäen nautti juuri Elina enemmän tästä tapaamisesta kuin
kumpikaan sen osalliset päivällisvieraat.
Ja ensimmäistä kertaa Heikin elämässä välkähti silloin hänen
sielussaan, että tuossahan oli hänen edessään ilmi-elävänä
todellisuudessa ainakin osa sitä romanttista, diabolista naisihannetta,
jota hän nuoruudestaan saakka oli kantanut povessaan.
Hehkuttajatar, hävittäjätär, miesten päänmeno, nauttijatar,
naurajatar, naaras-ilves heidän sukupuoli-surmaisten keskinäisten
sankarikamppailujensa! Eikö hän ollut tuossa? Eikö hän ollut
tahtonutkin tahallaan heitä kahta vastakkain omien silmiensä alla
taisteloon usuttaa?
Eikö helkähtänytkin ilkamoiva ilo hänen äänessään. Eikö kareutinutkin
kaukaa viisas Monna Lisan hymy hänen silmissään ja hänen huulillaan,
kun hän teeskennellyn viattomana hoiteli moitteettomasti
emännäntehtäviään ja samalla valitsi heidän kummankin rauhalleen
vaarallisimmat puheen-aineet?
Heti seuraavassa hetkessä Heikin kuitenkin täytyi noille lennähtäneille
mielikuvilleen herttaisesti hymähtää.
Elinako daimoni? Elinako Monna Lisa? Elinako miesten päänmeno? Tuo
jäntterä, vaaleatukkainen hämäläistyttö, jonka hän hyvin tunsi, jonka
sukuperän ja sielullisen kehityskulun hän taisi kuin viisi sormeaan?
Naurettavaa! Ei, eihän hänessä ollut eikä voinut olla mitään
salaperäistä, jännittävää, rikosromanttista.
Kuinka hän, Heikki Takaharju, saattoi järkevänä miehenä edes
hetkeksikään antautua mokomiin kuvitelmiin! Mutta se mahtoi johtua
siitä, että hän ei niin pitkään aikaan ollut naisten kanssa
seurustellut ja että hän oli kuin korpien erakko, jonka sydän on altis
sykähtämään heti ensimmäisen eteentulevan helman heilahduksesta.
Jotakin tuosta vaikutuksesta jäi kuitenkin pysyväksi Heikkiin. Eikä
hän voinut olla itselleen tunnustamatta, että sillä oli oma osansa
hänen merkilliseen viipymiseensä Piilosen perheessä, jonka vaivattomaan
ilmakehään hän tuudittautui, siksi kuin punainen vallankumous kuin
äkillinen pyörremyrsky hänet herätti siitä.
Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli silloin luonnollisesti matkustaa
Helsinkiin ottamaan selvää tilanteesta, ja mikäli mahdollista, myös
vallankumouksen johtajille palveluksiaan tarjoomaan.
Mutta Pekka pyyteli niin toverillisesti ja Elina katsoi niin kauniisti
häntä jäämään heille, että hän tahtomattaankin tuli heitä totelleeksi
ja päätti pysytellä vielä ainakin muutamia päiviä täällä ja täältä
syrjästä tapausten juoksua tarkastella.
Täällä oli tilanne vielä epäselvä. Ei tiedetty, kenelle kaupunki
kuului oikein, punaisille vai valkoisille, jotka kulkivat vain
kyräten karsaasti toisiaan, kummankaan puolen ryhtymättä mihinkään
vihollisuuksiin tai väkivallantöihin.
Parin päivän perästä oli tilanne siinä suhteessa selvä. Kaupunki kuului
punaisille. Mutta mitä enemmän se taas alkoi selvetä koko maahan
nähden, sen alemmaksi painui Heikin mieli ja sen onnellisemmaksi
salliman oikuksi hän katsoi sattumaa, että hän oli täällä eikä esim.
pääkaupungissa.
Siellä hän olisi tietysti periaatteilleen uskollisena syöksynyt
suinpäin vallankumouksen kuohupäihin. Täällä hän sensijaan saattoi
pysyä rauhallisena syrjästäkatsojana ja sovittaa tilanteen mahdollisten
muutosten mukaan menettelytapansa.
Mutta taaskin hän tunsi jo edeltäpäin, millaiseksi se käytännössä
tulisi muodostumaan. Samanlaiseksi kuin Suomenlinnan kapinan aikana!
Sillä taaskaan hän ei täysin luottanut asian onnistumiseen.
Tämä ei sittenkään vielä ollut _hänen_ hetkensä, ei hänen suuri
hetkensä, tunsi hän.
Vallankumouksen ensimmäinen ehto oli, että sen täytyi onnistua. Vain
silloin se merkittiin historialliseksi vapausliikkeeksi, jolla vielä
myöhäiset sukupolven tulisivat hurraamaan.
Vallankumous, joka ei onnistunut, oli rikos, oli valtiopetos.
Sellaisessa ei ollut hyvä olla mukana kenenkään, joka edes hiukan
välitti nykyisestä ja varsinkin kuolemanjälkeisestä elämästään ja
kansalaiskunniastaan.
Kuitenkaan ei Heikistä ollut aivan vastenmielistä, että hänelle
tarjottiin ja melkein väkipakolla tyrkytettiin miliisipäällikön paikka
tuossa rauhallisessa pikkukaupungissa.
Virkahan oli hänen nähdäkseen verrattain viaton. Vaikka vallankumous
epäonnistuisikin -- kuten hän varmasti _luuli_ sen epäonnistuvan --
ennättäisi siitä aina pujahtaa ajoissa piiloon, eikä siitä missään
tapauksessa arvattavasti kaula menisi.
Mutta voihan olla, että hänen luulonsa pettäisikin ja vallankumous
onnistuisikin...
Silloin oli aina hyvä, että oli ollut edes kannaksilla mukana siinä.
Sieltä oli aina helppo sitten sepipajulle tai itse kuskipukillekin
istahtaa.
Aivan itsekkäisyydestä vapaat eivät olleet siis suinkaan
ne vaikuttimet, jotka saivat Heikin edes näin takalaidalta
vallankumoukseen osaa ottamaan. Kuitenkin ne olivat täysin
hänen sisäisen olemuksensa mukaiset, jossa kyllä piili eräät
suuret mahdollisuudet epäitsekkääseen uhrautuvaisuuteen, jopa
sankarillisuuteen ja marttyyriuteenkin, mutta ainoastaan kylmän,
kirkkaan järjen puitteissa eikä sokean, surmansuuhun syöksyvän
innostuksen.
Hän tahtoi _voittaa_, ainakin että hänen asiansa voittaisi, samalla
kuin hän itse sortuisikin. Ja siksi hän otti vallankumoukseen osaa vain
toisella jalallaan, sillä hän tiesi, että jos se menisikin, hän vielä
toisellakin tulisi sangen hyvin tämän maailman läpi tanssahtelemaan.
Mutta hypätä tasakäpälää iankaikkisuuteen, asian vuoksi, jonka
onnistumisesta tai oikeudesta -- Heikille ne kaksi käsitettä olivat
yksi -- ei ollut täysin vakuutettu?
Ei kiitoksia. Siihen hänellä ei ollut vähintäkään halua, mutta koska
sitä näytti olevan sen enemmän muilla, teki hän mielellään tilaa
tuhmemmille.