Ja niin myrsky mylvähti. Ja niin tuli punainen vallankumous.
Heitti ihmiset hujanhajan, erotti perheet, rakensi raja-aidat
ystävien ja tuttavien välille. Pysäytti junat, asesti kansan, veti
kuin viivottimella rintamat kautta maan, sulki toiset punaiseen
piiritykseen, vangitsi toiset valkean vallan alaisuuteen.
Päästi irti kaikki intohimot, pani kiväärit päin maan laillista
hallitusta ja eduskuntaa paukkumaan, kumosi kaikki oikeus-istuimet ja
virkakunnat, levitti verta ja kuolemaa, kalpeaa kauhua ja punaista
hävitystä Suomen syrjäisimpiinkin metsäseutuihin. Oli kuin piru itse
olisi päässyt irralleen.
Mutta oli noussut myös sen valkea vastavoima. Aluksi sangen
tasaväkisinä ne iskivät yhteen ennenkuulumattomalla, fanaattisella,
metafyysillisellä uskolla ja kiivaudella.
Hänet, Heikki Takaharjun, tuo äkillinen rajuilma paiskasi syrjään itse
suurten tapahtumien keskustasta, miliisipäälliköksi erääseen pieneen
lääninpääkaupunkiin.
Hän oli joutunut sinne aivan sattumalta. Hän oli matkustanut
sinne erään vanhan koulu- ja ylioppilastoverinsa, sosialistisen
sanomalehdentoimittajan Pekka Piilosen luokse joulua viettämään,
mutta jäänytkin vähän pitemmäksi aikaa sinne tätä sanomalehtityössä
auttelemaan, kun hänellä itsellään ei nyt muutakaan tekemistä ollut
ja kun hänen ystävänsä sensijaan täytyi nyt liikkua ympäri lääniä
alituisilla agitatsionimatkoilla.
Täten tuli Heikki seurustelemaan sangen paljon kahdenkesken hänen
nuoren rouvansa Elinan kanssa, jonka hän myös oli ylioppilas-ajoilta
saakka tuntenut, joskaan tämä ei tyttönä ollessaan ollut koskaan tehnyt
mitään syvempää vaikutusta häneen.
Aivan lähellä hän ei ollut koskaan ollut Pekka Piilostakaan, yhtä
vähän kuin ketään muitakaan tovereitaan. Kuitenkin ne olivat tavanneet
toisensa aina silloin tällöin pääkaupungissa, jonne Pekan oli
ollut tapana saapua säännöllisesti pari kertaa vuodessa ja silloin
pääasiallisesti ryypiskelemään.
Pekka Piilonen ei nimittäin koskaan ollut sylkenyt lasiin ja joskin
hän nyttemmin oli sekä kunnon kumouksellinen että tasavaltalainen, oli
hän viinakysymykseen nähden täysin yhteiskuntaasäilyttävä aines ja
monarkisti, kuningas Alkoholin merkkien alla.
Myöskin kunnon kapitalisti hän oli ollut aikoinaan, perinyt isältään
maalaiskauppiaalta toistasataa tuhatta ja pannut ne menemään muutamina
iloisina ylioppilasvuosina hyvien toverien seurassa. Elina hänestä
sittemmin oli sosialistin tehnyt sekä hänet nykyiselle elämänuralleen
suunnittanut.
Se olikin ollut aikoinaan sangen tarpeellista. Sillä Pekka Piilonen
ei ollut hyvinä päivinään tuhlannut ainoastaan rahaa, vaan myöskin
aikaa, joten hän oli herännyt takaisin jokapäiväiseen todellisuuteen
yli-ikäisenä ylioppilaana, taskut tyhjinä, tutkinnot suorittamattomina.
Ettei kumpikaan näistä seikoista saattanut olla juuri minään
voittamattomana esteenä Elinan sosialidemokraattiselle käännytystyölle,
ei liene tarvis erikoisesti huomauttaa.
Pekka liukui siihen -- ja samalla avioliittoon -- mukavasti ja
tasaisesti kuin taitavan koskenlaskijan pursi suvantoon.
Joulun alla hän taas oli käynyt Helsingissä juopottelemassa. Tavannut
Heikki Takaharjunkin siellä, istunut jonkun illan yksissä hänen
kanssaan, juonut paljon, Heikki vähemmän, tullut liikutetuksi vanhoista
koulumuistoista, kyynelöitynyt ja taputtanut olalle häntä.
-- Olet sinä sentään hyvä mies, Heikki, hän oli vesissä silmin
vakuuttanut, oikein hyvä mies. Mutta miksi et sinä ole oikea
sosialisti? Me olemme usein jutelleet siitä asiasta vaimoni kanssa.
Sinä et vielä oikein tunne häntä, mutta sinun täytyy tulla hänet
tuntemaan. Hän on jalo nainen Ja hän ihailee suunnattomasti sinua.
Samalla hän oli pyytänyt Heikkiä jouluksi heille. Heikki oli kiittänyt
eikä ollut tiennyt aluksi, mitä ajatella.
Että hänestä juteltiin, että jollakin jossakin oli hänen suhteensa
mielenkiintoa, että joku ylipäänsä näki vaivan ajatella ja muistaa
häntä!
Se oli uskomatonta.
Hän oli aina ollut niin yksin.
Jo ensimmäisinä ylioppilasvuosinaan hän oli vanhempiensa kuoleman
jälkeen myöskin kotikylästään täysin vieraantunut. Kukaan ei ollut
lähellä hänen sydäntään. Kuinka siis joku toinen olisi saattanut pitää
hänestä, vieläpä ihailla häntä?
Eihän se voinut olla totta. Täytyihän sen olla vain sananparsia, vain
juopon jaaritusta.
Kuitenkin kiinnitti se hänen mieltään. Ja kun kutsu myöhemmin, Pekan
kotikaupunkiin palattua, tapahtui myöskin kirjeellisesti ja molempien
puolesta ei hän epäillyt enää hetkeäkään, vaan matkusti.
Hänellä ei mielestään ollut yksinkertaisesti varaa lykätä luotaan niin
paljoa henkilökohtaista ystävällisyyttä.
Matkallaan junavaunussa hän koetti palauttaa mieleensä, mitä hän muisti
Elinasta.
Paljoa se ei ollut, vain joku pilkahdus, vain joku ilme, ele tai
äänenväre silloin tällöin. He olivat sattuneet yhteen jossakin
ylioppilaskokouksessa. Elina olisi mielellään tahtonut puhua hänen
kanssaan yhteiskunnallisista asioista, Heikki vastaillut vain
harvakseen ja yksikantaan, sillä se oli tapahtunut ennen hänen
Venäjän-matkaansa, eikä Heikki vielä silloin ottanut uskoakseen oikein
naisten aatteellisiin harrastuksiin.
Toisen kerran hän oli tavannut Elinan sattumalta kadulla Suomenlinnan
kapinan aikana, jolloin tämä oli ollut kuin poissa suunniltaan, puhunut
kuin kuumeessa, huitonut käsillään ja kääntynyt heti hänen kanssaan
kävelemään.
Elina oli jo silloin ollut kiihkomielinen sosialisti. Hän tunsi
henkilökohtaisesti kapteeni Kockin, hän oli ihastunut Jean Boldtiin,
hän oli innostunut Krapotkiniin hän katsoi uuden ajan aamun juuri tällä
hetkellä Suomenlinnan pattereilta koittavaksi.
Heikkiin oli hänen innostuksensa vaikuttanut yksinomaan
vastenmielisesti. Siinä ei ollut hänen mielestään järkeä pennin edestä
ja kaikki, missä ei ollut järkeä, oli uppo outoa hänen henkiselle
olemukselleen.
Niin, ja sitten hän oli tavannut vielä pari kertaa Elinan...
Mutta paljon pysyvämmin kuin nuo ohimenevät tapaamiset oli hänen
mieleensä jäänyt eräs tämän tummansinisten silmien vilpitön,
luottavainen katse ja hänen toverillinen kädenlyöntinsä, joka oli luja
ja kiinteä kuin hyvän kasvinkumppanin.
-- Tuo on luotu miehen toveriksi! hän oli jo silloin ajatellut
ja samalla ihmetellyt, miksi tuo punaposkinen, pellavatukkainen,
tanakkatekoinen ja hiukan pystynenäinen hämäläinen tyttö ei tehnyt
vähintäkään eroottista vaikutusta häneen.
Mutta se mahtoi juuri johtua Elinan yhteiskoulumaisesta
toverillisuudesta, jota Heikki kammosi, sillä hänen oma nais-ihanteensa
oli vielä silloin romanttinen, diabolinen, daimoninen. Niin he olivat
jääneet eroottisesti aivan vieraiksi toisilleen.
Elina oli mennyt naimisiin rappiolle menevän ylioppilaan Pekka
Piilosen kanssa ja Heikki jäänyt uskolliseksi haaveelliselle
nuorukais-ihanteelleen, jolle hän ei löytänyt mitään vastaavaisuutta
todellisuudessa.
-- On se aivan ikuinen ihme, hän oli tuossa junavaunussa
nyykytellessään ajatellut, miten vaikea tuo kysymys on minulle ollut ja
miten helposti sen toiset näkyvät ratkaisevan.
Niinkuin esim. tuo Pekka Piilonenkin! Tuhlaapas ensin peritty
omaisuutesi, porsastapas ensin Helsingin ummet ja lammet, ja kun
tiukka paikka tulee, naipas sitten tuollainen kunnon tyttö, ei tosin
rikas, mutta kuitenkin ratsutilallisen tytär ja ainakin muutamien
kymmenientuhansien omistajatar!
Miksi en minä häntä nainut? Miksi en minä olisi häntä saanut yhtä hyvin
kuin Pekkakin?
Naama ei ole meillä kummallakaan toistaan koreampi, hän juo, minä
olen miltei raitis, hän on pelkkä riemu-ylioppilas, minulla taas on
lainopillinen tutkinto ja säädyllinen virka-ura takanani. Mutta se on
onni yksillä, kesä kaikilla, jos sitä nyt yleensä on minään onnena
pidettävä.
Taitaa olla vika siinäkin, että rakkaus on ollut aina minulle vain
pelkkä ruumiillisten vaistojen ja älyllisen intohimon, ei koskaan
sydämen asia.
Ymmärränhän minä, ett'eivät naiset voi sellaisesta pitää.
He tahtovat aina sekoittaa rakkauden huumaavaan, siniliekkiseen,
tulikukkaiseen taikapataan sitä omaa imelää, tunteellista,
hentomielistä siirappiaan, ja sitä minä en tahdo. Siksi jäänenkin
ikuisesti vanhaksipojaksi...
Mutta näin ajatellessaan hän ei kuitenkaan voinut olla toteamatta
nyt, kuten jo niin usein ennenkin viime vuosina pienen, hiuksenhienon
epäilyn hiipimistä aivoihinsa.
Mitä jos hän kuitenkin oli erehtynyt? Mitä jos se sittenkään ei ollut
pelkkää siirappia tuo hänen niin halveksimansa tunteellisuus ja mitä
jos monet tärkeät, ehkä tärkeimmät elämän-arvot vielä olivatkin hänelle
tuntemattomia?
Turhia!
Hän puhalsi ne pois mielestään kuin saippuakuplat.
Mutta ne tulivat takaisin, ne väreilivät kaikissa sateenkaaren
väreissä, ne keinuivat hänen sielunsilmiensä edessä, ne heijastelivat
aivan uudella, tarumaisella, pienoiskoristeellisella tavalla hänelle
ennaltaan hyvinkin tuttuja elämänilmiöitä...
Ja tuon kaiken olivat saaneet aikaan vain nuo yksinkertaiset
lavertelevan juoppolallin sanat: -- -- "Hän on jalo nainen." -- --
"Sinun täytyy tulla hänet tuntemaan." -- -- "Hän ihailee sinua." --
Heikki oikein harmistui tuon huomatessaan!
Mokomakin koulupoika! Eikö tuo haaveksivan, kuutamoissa kuvahtelevan
toverikuntalaisen psykologia siis koskaan karissut pois hänestä?
Hän koetti väkivalloin karkoittaa nuo ajatukset, sytytti savukkeen, ja
pakotti itsensä keskusteluun lähimmän matkakumppaninsa kanssa.