Ensimmäinen vaikutus oli varsin lamauttava. Heikki Takaharjun täytyi
tunnustaa itselleen, että niissä oloissa ja siinä ympäristössä,
johon hän oli joutunut, elettiin vielä sangen kaukana kaikista
yhteiskunnallisista kysymyksistä, saati sitten vallankumouksesta.
Hän oli joutunut varsin vanhoilliseen ja virkavaltaiseen yhteiskuntaan.
Ylioppilaat, joiden kanssa hän yritti seurustella, olivat innostuneita
korkeintaan kielikysymyksestä, vain harvat kirkon ja valtion erosta,
valtiollisen ja kunnallisen ääni-oikeuden laajentamisesta tai muista
samantapaisista vapaamielisistä ja kansanvaltaisista uudistuksista
Useimmat olivat innostuneita vain tutkinnoistaan ja leipäluvuistaan.
Kaikista heistä oli jo tavallinen parlamenttaarinen sosialidemokratia
niin kaukana, ettei siitä kannattanut edes puhua heidän kanssaan.
Samasta syystä hän jäi vieraaksi myös osakunta-elämälle.
Hänelle jäi vain hänen luentonsa ja opintokammionsa.
Alkuaan hän oli kandidaattitutkintoa suunnitellut. Mutta hänen
ahtaat taloudelliset olosuhteensa, yhdessä hänen oman käytännöllisen
ymmärryksensä kanssa, tekivät pian lopun niistä unelmista ja ohjasivat
hänet miltei automaattisesti lainopilliselle alalle, millä turvattu
toimeentulo näytti lähimmältä ja varmimmalta.
Odottamaton onnenpotkaus saattoi hänet erään suuren suomenkielisen
aamulehden korjauslukijaksi.
Jollekin toiselle olisi opintojen jatkaminen tuon rasittavan toimen
ohella käynyt ylivoimaiseksi, mutta ei hänen rautaiselle fysiikalleen.
Muutamien tosin raskaiden vuosien perästä hänellä oli ylempi
hallintotutkinto takanaan.
Sattuivat samoihin aikoihin venäläisyyden ensimmäiset suuret
hyökkäykset maatamme kohtaan.
Ruvettiin myöskin entistä runsaammalla kädellä jakelemaan venäjänkielen
stipendejä virkamiehille ja virkamiehiksi aikoville. Heikki Takaharju,
joka sillä välin oli saanut pienen viran lääninhallituksessa, haki heti
sellaista apurahaa ja saikin. Virkatoveriensa vieromana, mutta omasta
mielestään aivan oikein menetelleenä hän nyt muutti pariksi vuodeksi
Moskovaan.
Olisi väärin sanoa, että hän teki sen nopeamman virkaylennyksen
toivossa.
Kaikkein vähimmän oli Heikki Takaharju mikään karrieristi. Hän oli
yksinkertaisesti vain välinpitämätön isänmaan suuressa asiassa.
Hänelle, joka oli sosialisti ja internatsionalisti ja joka vain
odotti yhteiskunnallista vallankumousta, oli luonnollisesti jotenkin
samantekevää, ketkä vallanpitäjät tuon joka tapauksessa kuolemaan
tuomitun kapitalistisen järjestelmän ruorissa istuivat, vaikkapa ne
sitten olisivat olleet hänen oman isänmaansa vihollisia.
Nehän olivat aivan ohimeneviä ilmiöitä. Tulisihan yhteiskunnallisen
vallankumouksen myrsky ne niinkuin syksyiset lehdet tieltään
lakaisemaan.
Venäjälle oli hänen mielensä jo kauan palanut.
Siellä hän tiesi tapaavansa todellisia vallankumouksellisia. Ja hänen
Venäjän-matkansa tulikin todella määrääväksi koko hänen vastaiselle
kehitykselleen ja kohtalolleen.
Hän tapasi vallankumouksellisia, akateemisen sivistyksen saaneita,
kuten hän itsekin oli.
Hän joutui seurapiireihin, joissa ei puhuttu muusta kuin
vallankumouksesta, ei ajateltu, ei suunniteltu muuta kuin
vallankumousta. Noiden nuorten ihmisten, miesten ja naisten,
innostus, uhrautuvaisuus, itsensä unohtaminen ja vain tuon yhden
suuren, huikaisevan päämäärän silmälläpitäminen teki syvän ja pysyvän
vaikutuksen häneen.
Toisia heistä vangittiin, toiset olivat istuneet vuosikausia
vankilassa, eräät saaneet maistaa kasakanpamppua, eräät olleet
karkoitettuja Venäjän syrjäisimpiin kuvernementteihin.
Mikään ei ollut murtanut heidän sisäistä mahtiponttaan. Mikään ei ollut
heidän varmaa, elämän-iloista vakaumustaan lannistanut.
He olivat sankareita, he olivat uuden ajan airueita!
Noiden kalpeiden, tulisilmäisten nuorten miesten, noiden
kapeahuulisten, terävänokkaisten, huolimattomasti puettujen naisten
kera seisoi ja kaatui ihmiskunnan tulevaisuus.
Itse hän hiukan häpesi alussa kuulua heidän joukkoonsa, sillä hänhän
oli omasta mielestään melkein kuin "burshui", hänhän oli valtion
stipendiaatti.
Mutta pian huomasi hän hämmästyksekseen, että sitä ei suinkaan
minään häpeänä hänelle pidetty, pikemmin päinvastoin. Venäjän
vallankumouksellisten joukkoon kuului paljonkin porvarillisia aineksia,
vieläpä valtion virkamiehiäkin, jotka kukin kohdaltaan koettivat
kaikessa hiljaisuudessa edistää ja avittaa yhteistä propagandaa.
Toista oli varsinaisten taistelujärjestöjen laita. Niiden jäsenet
olivat enimmäkseen nuorta väkeä ja ammattirevolutsionäärejä, jotka
matkustivat maasta maahan, olivat tänäpäivänä Tukholmassa, huomenna
Sveitsissä, ja saapuivat Venäjälle vain jotakin terroristista tekoa
suunnittelemaan ja toimeenpanemaan.
Mutta juuri sellaisen järjestön jäseneksi olisi tahtonut päästä
Heikki Takaharju, ei senvuoksi, että hän heti olisi ollut valmis
heittämään pommia ensimmäisen vastaantulevan ministerin jalkoihin,
vaan valmistuakseen tulevaan tehtäväänsä Suomessa, tutustuakseen
sen menettelytapoihin ja ottaakseen oppia sen kumouksellisista
suuntaviivoista.
Mahdollisesti se olisi hänelle onnistunutkin. Mutta juuri kun hän
oli toiveittensa perille pääsemäisillään, veti poliisi tavallista
suuremman apajan sekä Moskovassa että Pietarissa, vangitsi satoja
vallankumouksellisia, niiden joukossa myös sen järjestön pääkomitean,
jonka puoltosanalla Heikin oli määrä tuohon kumouksellisen propagandan
kaikkein pyhimpään tunkeutua.
Itsekin epäiltynä hän katsoi silloin parhaaksi palata kiirevilkkaa
kotimaahan, missä hänet -- venäjänkielen taitonsn perusteella --
nimitettiin aivan ansiottoman korkeaan virkaan senaatissa.
Sitä laiskansitkaasti hoidellessa ja valtiollisen taivaan merkkejä
tähystellessä vierähti jälleen vuosi, pari.
Taantumus lepäsi raskaana ja liikkumattomana ei vain Suomen ja Venäjän,
vaan koko maailman yllä. Kapitalistinen yhteiskuntajärjestys näytti
lujemmalta kuin milloinkaan ja vallitsevien luokkien "häikäilemätön
riistäjävalta" kuin vuosisadoiksi maaperään paalutetulta. Täytyi olla
Heikki Takaharjun vuorenvankka usko oikean asian voittoon, jos mieli
tällaistenkin tunnustähtien alla säilyttää toivonsa yhteiskunnallisesta
vallankumouksesta.
Mutta hän säilytti. Kesti urhoollisesti ajan ahdistukset ja myöskin sen
moraalisen kujanjuoksun, minkä hänen asemansa venäläisen sortovallan
kätyrinä oli omiaan hänelle toisin-ajattelevien puolelta tuottamaan.
Tuli sitten Japanin sota ja Venäjän vallankumous v. 1905, jota vastasi
suurlakko Suomessa ja perinjuurinen hallitussuunnan muutos.
Tuokioksi näki Heikki Takaharjukin silloin pyhimpien toivojensa kipinän
tuleen leimahtavan.
Suurlakon aikana hänet nähtiin kaikissa julkisissa
kansalaiskokouksissa, mutta vielä enemmän niissä salaisissa, joista
hänen toveriensa sosialidemokraattisten puoluepäälliköiden kesken
pidettiin.
Hän ajoi luonnollisesti sitä jyrkempää suuntaa, joka tahtoi
poliittiseen vallankumoukseen myöskin yhteiskunnallisen yhdistää,
miehittää senaatin, takavarikoida pankkien omaisuuden j.n.e. Mutta hän
jäi vähemmistöön ja oli pakotettu vain syrjästäkatsojana suurlakon
hänen mielestään laihoihin parlamenttaarisiin tuloksiin, yksikamariseen
eduskuntaan sekä yleiseen ja yhtäläiseen ääni-oikeuteen tyytymään.
Suomenlinnan kapina seuraavana kesänä sai hänet vielä kerran korviaan
höröstämään, joskin hänen käytännöllinen järkensä jo heti alussa sanoi,
että se oli tuomittu auttamattomasti epäonnistumaan.
Mutta sitten hän vaipuikin täydelliseen, alakuloiseen apatiaan.
Uusien tuulten puhaltaessa hänen oli ollut pakko luopua virastaan
ja yhtyä eräiden samanmielisten laittomien lakimiesten perustamaan
asianajoliikkeeseen, jossa hän tuskin ansaitsi, mitä hän kulutti,
ja oppi sitäpaitsi ottamaan tuikun murheeseensa. Oltuaan jonkun
aikaa kokonaan resuperällä hän jälleen uusien tuulten puhaltaessa
kiipesi virkaan, vieläpä niin korkeaan kuin v.t. esittelijäsihteerin,
jälleen kiitos olkoon todistetun kielitaitonsa ja yleisen poliittisen
kannattomuutensa.
Nyt oli hän siveellisesti kokonaan rappiolla.
Itse yläluokkaan kuuluvana, sen etuoikeuksia nauttivana ja myöskin
kaikkia sen nautinnoita hyväkseen käyttävänä hän itse vielä vähemmän
kuin ennen luonnollisesti saattoi tuntea itseään kapitalistisen
yhteiskuntajärjestelmän marttyyriksi, eipä edes niiden marttyyrien
asianajajaksikaan, joita hän todella tiesi olevan tässä yhteiskunnassa
niinkuin niitä oli koko maailmassa.
Päinvastoin hän tunsi itsensä vaivaiseksi syntiseksi heidän edessään.
Siitä johtui hänen nyttemmin ainainen paha omatuntonsa, sillä yhtä
varma kuin hän edelleenkin oli yhteiskunnallisen vallankumouksen
välttämättömyydestä, yhtä epävarma hän oli jo siitä, mitä osaa hän
tuossa tulevassa maailmanmullistuksessa näyttelisi.
Kuuluihan hän itse juuri noihin riistäjiin, noihin veren-imijöihin,
joita vastaan oli noustava ja pauhattava. Olihan hänellä itsellään
kaikki saman yläluokan, saman kapitalistisen yhteiskunnan paheet, joka
juuri oli kumottava ja maan tasalle tasoitettava.
Eikö hän itse oman ympäristönsä kanssa kilpaa mätänemällä ollut
tehnytkin itseänsä solidaariseksi sen kanssa ja samalla tuominnut
itsensä menemään sen keralla perikatoon? Eikö tuo uudistava,
tuorestuttava maailmanmyrsky ollut hänetkin kuin kuivan oksan, kuin
mädän omenan tieltään karistava?
Hän koetti pessimistisellä tuulella ollessaan myös ystävilleen
sosialistisille puoluejohtajille noita pahan omantuntonsa tuskia
esittää. Mutta nämä vain nauroivat hänen epäilyksilleen, kehoittivat
häntä karkaisemaan kurkkuaan ja ennen kaikkea luontoaan sekä olemaan
muuten tyytyväinen asemaansa isänmaassa ja ihmiskunnassa.
Merkillistä väkeä muuten nuo sosialistiset puoluejohtajat! Mitä enemmän
Heikki heitä tarkasteli, sitä enemmän hän oppi kammoamaan heidän
pohjatonta ihanteettomuuttaan ja kyynillisyyttään.
He olivat sosialisteja yksinkertaisesti siksi, että he eivät voineet
olla muuta, että se oli käytännöllinen pakko heille ja heidän
toimeentulolleen. He olivat leipäpappeja, useimmat vielä paljon
suuremmassa määrin kuin ne valtiokirkon papit, joita vastaan he
pauhasivat. Jos kenellä vain olisi mitä mahdollisuuksia ollut,
he olisivat olleet ensimmäiset kiroamaansa ja sadattelemaansa
kapitalistiseen yläluokkaan lukeutumaan.
Mitä enemmän Heikki myös heidän kanssaan seurusteli, sitä enemmän häntä
ihmetytti se kunnioittava, miltei ihaileva ja kadehtiva sävy, jolla he
puhuivat suurkapitalisteista, suurviljelijöistä ja suurteollisuuden
harjoittajista.
Niitähän hänen mielestään olisi pitänyt vihata juuri. Nehän ne nyt
juuri olivat niitä pääroistoja, nehän ne nyt juuri olivat maasta
juuritettavat!
Mutta hänen ystävänsä sosialistijohtajat vain hymyilivät viekkaasti
hänelle, sanoivat, että hän oli naivi ja että hän ei ymmärtänyt
sosialismia ollenkaan.
Suurkapinalismihan juuri oli sosialismin ainoa tuki ja turva, sen ainoa
elämän-oikeutus. Ilman suurviljelystä ja suurteollisuutta oli turha
mitään sosialismia ajatellakaan.
Heikki ymmärsi tästä sen verran, että he eivät itse ollenkaan viskoneet
siihen sosialistiseen ihannevaltioon, joka oli ja oli aina ollut hänen
oma uskontonsa ja jota hekin joukoille saarnasivat. Heidän mielestään
kuuluivat yhteiskunnalliset epäkohdat ja niitä seuraava tyytymättömyys,
sorretut ja sortajat, riistäjät ja riistetyt, suorastaan asioiden
luonnolliseen järjestykseen.
Nyt hän oli myöskin ymmärtävinään, miksi he niin monia hyödyllisiä
parannuksia aivan intohimoisesti jarruttivat, sillä nehän olisivat
olleet omiaan tuota terveellistä tyytymättömyyttä poistamaan,
tasoittamaan juopaa eri kansanluokkien välillä ja siten itse sosialisen
kiihoituksen juuria uhkaamaan.
Heikin mielestä tuo tyytymättömyys olisi ollut poistettava, tuo juopa
tasoitettava. Näiden tunnussana taas kuului: luokkarajat selviksi!
Ei syntynyt mitään keskinäistä ymmärrystä heidän välilleen.
Maailmansota oli Heikin aivan musertaa.
Hän ei olisi ikinä uskonut sitä mahdolliseksi. Missä nyt oli kaikkien
kansojen sosialidemokratia, koko maailman "Internatsionale", joka vielä
äsken oli ollut niin valtava, niin varteen otettava mahti kaikkialla?
Se oli kuin pois puhallettu.
Missä oli kaikkien maiden köyhälistöjen yhtyminen, jonka piti tehdä
sodat mahdottomiksi? Missä kauniit lupaukset ja kongressipuheet,
missä kansainväliset komiteat ja sosialistisopimukset, missä kansojen
veljeys, vapaus ja tasa-arvoisuus?
Tuosta kaikesta ei ollut jälellä enää jälkiäkään.
Oli vain sota, oli vain ihmisten teurastus ja tappaminen, äärettömien
taloudellisten arvojen hävittäminen ja tuhoaminen, eikä minkään
vapauttavien yleisinhimillisten aatteiden tai esiinmurtautuvan
kansainvälisen edistyksen nimessä, kuten yhteiskunnallisissa
vallankumouksissa tapahtui, vaan aivan yksinkertaisesti natsionalismin,
imperialismin ja häikäilemättömän kapitalistisen kauppasodan merkeissä,
jotka tempasivat koko ihmiskunnan äkkiä kuin kymmeniä, niin, satoja
vuosia taaksepäin.
Kiihkokansalliset, valloitushaluiset hallitukset riemuitsivat
kaikkialla. Kaikkien maiden köyhälistöjen edustajat olivat niille sokeaa
uskollisuuttaan vannoneet, kansainvälinen sosialidemokratia oli niiden
astinlaudaksi alentunut.
Mutta samalla kun hän huomasi tuon, häntä rupesi yhä enemmän
pelottamaan.
Täytyihän sodankin joskus loppua. Täytyihän kerran tulla tilinteonkin
päivän, jolloin kansat heräisivät verisestä, mielenvikaisesta
hurmiostaan ja kysyisivät, ketkä olivat heidät siihen saattaneet.
Täytyi tulla suuren tuomionpäivän, sitä hirmuisemman, mitä kauemmin
sota kesti, mitä enemmän uhreja se vaati ja mitä tuimempaa tuskaa ja
kurjuutta se toi tullessaan.
Venäjän suuri vallankumous ei sentähden tullut minään yllätyksenä
hänelle, joskin se sai hänet sydänjuuriin saakka vavahtamaan.
Siinä se nyt oli, siinä se nyt jyrisi ja salamoi se suuri tuomiopäivä!
Ettei se kasvaisi ja paisuisi yleismaailmalliseksi vallankumoukseksi,
hän ei epäillyt hetkeäkään. Häntä vain ihmetytti, ett'eivät ihmiset
hänen ympärillään näyttäneet sitä ollenkaan aavistavan.
Ne askartelivat vain arkitoimissaan, keinottelivat tai päivittelivät
elintarpeiden kallistumista, puhuivat korkeintaan Saksan voitosta
ja iloitsivat Suomen itsenäisyydestä, samalla kuin hän tuskin
saattoi hengittää raudanraskaasta, turmanenteisestä ahdistuksesta ja
odotuksesta.
Puhkesi sitten marraskuun punainen viikko täälläkin. Ja nyt hän
oli varma siitä, ettei mikään mahti maailmassa voinut estää enää
kansalaissotaa eikä bolshevismin myrskyä yli rajan mylvähtämästä.
Hän pyysi ja sai nopeasti eronsa senaatista, johon tällä välin olivat
jälleen uudet, maan laeille uskolliset kansan luottamusmiehet astuneet.
Hänellä piti olla vapaat kädet joka suuntaan ajan ankarimman hetken
koittaessa.
Että hän menisi mukana tuohon myrskyyn, sen hän tiesi, sillä hän tiesi
myös, ettei kukaan voisi jäädä sen ulkopuolelle. Mutta hänen täytyi
olla vapaan senvuoksi, että hän voisi vapaasti valita paikkansa siinä
ottamatta enemmän edesvastuuta hartioilleen kuin minkä hän tiesi
voivansa kantaa ja minkä laatu parhaiten vastasi hänen synnynnäisiä
taipumuksiaan ja voimiaan.
Kuten näkyy, hän tunsi vielä sangen huonosti vallankumouksen käytäntöä,
joka asettaa miehensä mihin sattuu, ja ryöppyää edelleen hurjistuneen
luonnonvoiman tavoin, käyttämiensä välikappaleiden kohtalosta ja
tarkoituksenmukaisuudesta vähääkään välittämättä.