I.

Hän tiesi sen tulevan. Hän tunsi sen tulevan. Hän oli kuullut sen

kohinan jo koulupojasta saakka korvissaan.

Silloin kun muut hänen ympärillään eivät vielä mitään aavistaneet,

kun muut puhuivat isänmaasta ja ihmisyydestä täysin porvarillisen

maailmankäsityksen puitteissa, toiset nähden niissä osittaisia

parannuksia kaipaavia puutteellisuuksia, toiset katsoen, että kaikki

oli hyvin eikä mikään tulisi ainakaan lähimpien sukupolvien ijässä

muuksi muuttumaan, -- silloin hän oli jo tuntenut sen tulevan, silloin

hän oli jo kuullut sen kohinan, silloin hän oli nähnyt jo sielunsa

silmien edessä pelkkiä kauhunkuvia sekä peljännyt ja vavissut kuin

haavanlehti.

Minkä tulevan? Minkä kohinan?

Yhteiskunnallisen vallankumouksen.

Mistä hän oli saanut sen ajatuksen jo miltei lapsena aivoihinsa, hän ei

tiennyt itsekään. Mutta ehkä se johtui osaksi hänen syntyperästään ja

jokapäiväisistä olosuhteistaan.

Hän oli torpanpoika Etelä-Hämeestä. Lahjakkuudellaan kansakoulussa hän

oli pitäjän herrasväen, mutta varsinkin papiston erikoista huomiota

herättänyt. He hommasivat hänet oppikouluun, mutta vasta sitten, kun

hän kansakoulukurssinsa päätettyään oli muutamia vuosia raatanut

raskaan ruumiillisen työn tekijänä isänsä torpan mailla.

Ensimmäiselle luokalle hän oli jo liian vanha luonnollisesti. Mutta hän

sai lukea yksityisesti pappilan nuoren maisterin edessä ja suoritti

siten pääsytutkinnon suorastaan kolmannelle.

Samainen maisteri tuli muutenkin määrääväksi koko hänen sielulliselle

kehitykselleen.

Hän ei ollut mikään tavallinen pappilan maisteri eikä rovastin

apulainen, vaan rovastin nuorin poika, joka kandidaattilukunsa

pääkaupungissa suoritettuaan oli päätynyt pariksi vuodeksi tänne

maalle isänkotiinsa kaikessa rauhassa lukujaan jatkamaan ja pitkälle

ulkomaiselle opintomatkalle hankkiutumaan.

Hän ei aikonutkaan antautua vain vähäpätöiseksi koulunopettajaksi

eikä myöskään isänsä ammattiin, vaan oli jo varhain viitoittanut

itselleen tien filosofiantohtoriksi, dosentiksi ja professoriksi. Kun

ei isältä puuttunut varoja eikä häneltä itseltään innostusta, ei tuo

suunnitelma, jonka vertaista rohkeudessa ei ollut vielä kenenkään sen

pitäjän virkamiehen pojan päähän pälkähtänyt, näyttänytkään ollenkaan

mahdottomalta.

Hän oli koko kirkonkylän silmäterä, enin kuitenkin ukko rovastin, joka

suorastaan jumaloitsi häntä.

Hän näki parhaat unelmansa pojassaan toteutuvan. Hänellä

itselläänkin oli ollut nuoruudessaan paljon tieteellisiä ja

humanistisia harrastuksia ja oli hän alkuaan yliopistossa

historialliskielitieteelliseen osastoon kirjoittautunut, vaikka

taloudelliset vaikeudet olivatkin sittemmin pakottaneet hänet

leipäpapin leveämmälle ja keveämmälle uralle antautumaan. Nyt oli hänen

poikansa jo päässyt siihen, mihin hän itse ei ollut koskaan päässyt, ja

oli kaiken todennäköisyyden mukaan menevä vielä paljon pitemmällekin.

Ihmekös, jos ilo paistoi pappilan vanhoissa saleissa ja muhoili

tyytyväisyys rovastin ryppysissä silmäkulmissa, kun hän pitkä piippu

suussaan nuorimman ja toivorikkaimman poikansa kera kylätietä

käyskenteli!

Muut lapset olivat jo aikoja sitten kotinsa jättäneet, pojat mikä

millekin virka-uralle antautuneet, tyttäret naimisiin työntyneet.

Tämä ainoa oli heillä jäljellä enää. Siksi ei ruustinna tiennyt, miten

häntä hyvänä pitää, eikä rovasti, kuinka häntä näytellä ja kehua

ystävällisille kylänmiehilleen, sekä herroille että talonpojille.

Mutta mitä ukko rovasti ei voinut ymmärtää, oli se, että hänen poikansa

pääaineena ei ollut suomenkieli eikä pohjoismaiden historia, vaan

tilastotiede ja kansantalous, joista kummastakaan ei ollut edes puhuttu

hänen nuoruudessaan. Tosin oli pojalla arvosanat noissa edellisissäkin,

mutta väitöskirjansa hän aikoi kirjoittaa Suomen torpparikysymyksestä,

Europan eri maiden maanvuokra-olojen yleistä taustaa vasten katsottuna.

Tuokos oli ihme ukko rovastin mielestä! Eipä sillä, ettei ne olleet

tärkeitä nuo maanvuokra-olotkin niinkuin muutkin taloudelliset

kysymykset, olivat tietystikin, sillä lepäsihän niiden pohjalla valtio

ja yhteiskunta. Hänestä oli vain kumma, että nuori mies, sellainen kuin

hänen poikansa, jolla oli tilaisuus ihanteellisempiinkin harrastuksiin,

saattoi löytää ilonsa ja tyydytyksensä niin tuiki arkipäiväisistä

asioista.

Se oli hänen mielestään suoraan kuin olisi käynyt tunkiota perkkaamaan.

Mutta ukko rovasti lohduttausi sillä, että hänen poikansa kaikesta

päättäen tahtoi uhrautua kansan hyväksi, ja siinähän piili aina se

ihanteellisuuden siemen, jolla hänen mielestään ihmisen maallinen

elämänpolku oli joka tapauksessa jyvitettävä.

Hän oli itsekin omasta mielestään monella muotoa uhrautunut.

Hän oli ensiksikin uhrautunut Jumalalle, kääntäessään katseensa pois

maallisista harrastuksistaan ja antautuessaan papin-uralle, jolle hän

ei vielä silloin ollut tuntenut vähintäkään kutsumusta. Että hänet

olivat siihen aikoinaan pakottaneet hänen sekavat rahaseikkansa, sitä

hän ei ollenkaan ottanut huomioon, sillä nehän kuuluivat juuri niihin

maallisiin, jotka hän oli laskenut uhrilahjana taivaallisten alttarille.

Myöskin hän katsoi uhrautuneensa seurakunnalleen suostuessaan aikoinaan

sen sielunpaimeneksi ja tätä tärkeätä virkaa jo kolmattakymmentä

vuotta, enimmäkseen nuorten, pienipalkkaisten apupappien avulla,

toimitellessaan.

Tosin seurakunta sen oli maksanut hänelle runsain kymmenyksin, mutta

senhän se oli tehnyt vain sielunsa autuuden vuoksi ja maan lakien

täyttämiseksi, jotka tässä pitivät yhtä myös apostoli Paavalin

asettaman jumalallisen järjestyksen kanssa: joka evankeliumia saarnaa,

sen on myös evankeliumista elettävä. Sitäpaitsi hän oli tehnyt paljon

palkatontakin työtä lammashuoneensa hyväksi, kirjoittanut m.m. täysin

moitteettoman pitäjänkertomuksen, jonka hän oli omalla kustannuksellaan

painoon toimittanut, harrastanut seurakunnassaan sekä maanviljelystä

että karjanhoitoa että muidenkin elinkeinojen parantamista,

tavallisesta kirkollisesta ja epäkirkollisesta valistustyöstä

puhumattakaan, kuten esim. kansakoulujen johtokuntiin kuulumisesta.

Sitähän ei kaikkea voitu maksaa rahalla, ja siksi ei

kiitollisuudenvelka hänen ja hänen seurakuntansa välisessä viimeisessä

tilinteossa missään tapauksessa hänen mielestään voinut jäädä hänen

puolelleen.

Mutta kaikkein enimmän hän katsoi uhrautuneensa kansalleen.

Hän oli sitä tehnyt sekä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran jäsenenä

paikkakunnallista murresanastoa, satuja, sananlaskuja ja arvoituksia

kootessaan että etenkin säätynsä edustajana useilla valtiopäivillä,

missä hän ei suinkaan ollut pannut kynttiläänsä vakan alle ja oli

vapaamielisessä sanomalehdistössä saanut pysyvän maineen yhtenä maamme

papiston vanhoillisimmista ja taantumusmielisimmistä jäsenistä.

Luonnollisesti häntä oli sitten tuossa samaisessa sanomalehdistössä

maalattu jos tervattukin niin, että joku toinen vähemmän lujaluonteinen

mies olisi siitä jo aikoja säikähtänyt ja vetäytynyt jo pelkän rauhansa

vuoksi takaisin omaan syrjäiseen Tuskulumiinsa. Niin ei ukko rovasti,

sillä se olisi hänestä ollut hänen virkatoveriensa hyvän luottamuksen

pettämistä. Edustajan toimi oli pyhä toimi hänelle ja hän otti vastaan

sen tuomat tuulet kuin tuiskutkin kristityn kärsivällisyydellä, katsoen

niiden kuuluvan kansalliseen asiaan, joka tässä tapauksessa oli

kirkollisen asian kanssa erottamattomasti yhdistetty.

Hän oli suomalaisen kansankirkon pappi siis ja sellaisena yhtä

loukkaantumaton kuin haavoittumaton.

Oli sentähden aivan suuremmoista, kuinka pitkälle kohti kammoamaansa

nykyaikaisuutta hän katsoi voivansa mennä vain rakkaudesta poikaansa ja

tämän valitsemaan elämäntehtävään, niin outo ja eriskummallinen kuin se

epäilemättä olikin hänen mielestään.

Kun hänen poikansa oli ilmoittanut hänelle harrastavansa

torpparikysymystä ja aikovansa siitä yliopistollisen väitöskirjan

kirjoittaa, hän oli hämmästynyt tosin ensin sanattomaksi, mutta

koettanut sittemmin olla neuvoillaan ja käytännöllisillä kokemuksillaan

siinä kaikin tavoin avuliaana, jopa jättänyt hänen käytettäväkseen myös

kaiken asiaa koskevan kirjanpitonsa.

Suuren seurakunnan rovastina hänellä luonnollisesti oli itsellään

paljon torppareita, joita hän ei kohdellut paremmin eikä huonommin

kuin muutkaan hänen virkaveljensä. Haki ulos saatavansa useimmiten

sangen tarkasti ja tunnollisesti, mutta antoi myös usein armon oikeuden

sijasta käydä eikä missään tapauksessa irtisanonut alustalaisiaan

heidän laiminlyönneistään huolimatta milloinkaan.

Koko tuo kysymys kuului hänen mielestään siihen alempaan, aatteettomaan

ja ihanteettomaan maailmaan, jonka kanssa hän ei mielellään liikoja

askarrellut.

Mutta koska hänen poikansa harrasti sitä, niin oli menneeksi! Myöskin

ukko rovasti tahtoi tietysti tehdä voitavansa asioiden esittämiseksi

niin oikeassa valossa kuin mahdollista ja ohjata isällisesti häntä

näiden seikkojen perinpohjaiseen käytännölliseen tuntemukseen.

Niin nähtiin sekin ihme, että arvon rovasti omassa persoonassaan tuli

poikansa kera käyneeksi ensin läheisemmissä, sitten etäisimmissäkin

torpissaan.

Siellä se luonnollisesti herätti tavatonta, sydänalaa sykerryttävää

hämmästystä. Eukoille tuli tulinen kiire kahvipannujen kanssa,

ukot kutsuttiin kotiin ulkotöistään, lapsilta niistettiin nenät ja

lähetettiin toiset kaivolle peseytymään.

Mutta vielä suuremmaksi kasvoi tuo pelonsekainen hämmästys, kun nuori

maisteri otti esille muistikirjansa ja rupesi tekemään tunkeilevia

kysymyksiä torpan tuloista ja menoista, uutisviljelyksistä ja viime

vuosien viljasadoista.

Onkohan nyt joku asia rempallaan? he ajattelivat.

Lie jäänyt hyvinkin joku päivätyö jonakuna vuonna suorittamatta? Tai

lie kysymys vuokran korottamisesta? Täytyy pitää siinä tapauksessa

kieli keskellä suuta tai tässä vielä puhuu surman länget olkapäilleen...

Ja he vilkaisivat varovasti alta kulmiensa rovastiin ikäänkuin

kysyäkseen, mikä oli tarkoitus ja liikkuiko nuori maisteri oikein

luvallisilla asioilla.

Mutta kun he näkivät rovastin vain hyväntahtoisesti muhoilevan ja

rohkaisevan heitä ystävällisillä päännyykähdyksillä ja kun he eivät

nuoren maisterinkaan piirteissä huomanneet mitään epäilyttävää, he

alkoivat vähitellen aukoa sanaista arkkuaan, alkuperäisiä lähtökohtiaan

silti hetkeksikään unohtamatta.

-- Tämä poikani, joka on viisaustieteen majisteri, harrastaa köyhän

kansan parasta, huomautti rovasti ikäänkuin selitykseksi. Hän tahtoo

kuulla, olisiko kenellä mitään valitettavaa, jota hän voisi korjata,

kun hänestä kerran tulee Suomen suurimpia virkamiehiä, yliopiston

tohtori ja rohvessori.

Eihän kenelläkään ollut mitään valitettavaa.

Mutta maisteri teki innokkaasti muistiinpanojaan, rovasti

hörppi tyytyväisenä kahvikuppiaan ja nämä käynnit päättyivät

molemminpuoliseksi tyytyväisyydeksi moniin lämpimiin kättelyihin,

Jumalan siunauksen toivotteluihin ja sydämellisiin terveisiin

ruustinnalle.

Eräällä tällaisella tutkimusmatkalla tapasi maisteri eräässä torpassa

jo miltei miehenkokoisen pojan, jonka terävät, täsmälliset vastaukset

erikoisesti kiinnittivät hänen huomiotaan.

Hän otti selvää pojasta, kuuli tämän erinomaisesta menestyksestä

kansakoulussa ja lupasi hänelle kirjoja ja yksityistunteja, jos hänellä

oli halu jatkaa lukujaan.

Tietysti pojalla oli.

Kun ei ukko rovastillakaan ollut mitään sitä vastaan, vaan

hän päinvastoin väläytti mahdollisuutta pojan kustantamisesta

oppikouluunkin, oli asia selvä. Matkaa torpasta pappilaan ei ollut

kuin pari kilometriä, jonka poika mielelläänkin hiihti niin uusien ja

houkuttavien tulevaisuuden näköalojen hänelle avautuessa.

Luvut kävivät kuin leikillä. Mutta niiden alussa lainaili maisteri

hänelle paljon muitakin kirjoja, etupäässä historiallisia, mutta

myöskin yhteiskunnallisia ja kansantaloudellisia, kun hän huomasi pojan

erikoisen mielenkiinnon niihin. Pitkät keskustelut samoista aineista

olivat omiaan tuota mielenkiintoa vielä enemmän syventämään.

Muutenkin kohteli maisteri häntä melkein kuin vertaisenaan. Puhui

milloin totta, milloin pilaa hänen kanssaan ja vaikutti siten

kaikinpuolin kasvattavasti ja kehittävästi häneen.

Itse hän oli oikein ylpeä oppilaastaan, vei hänet mukanaan kaikkiin

kirkonkylän seurapiireihin ja tasoitti silläkin tapaa hänen tietään

opin kukkuloille aurankurjesta.

Tuo maisteri oli muuten sangen merkillinen mies.

Aikana, jolloin meillä vain harvat yhteiskunnallisia asioita

harrastivat, hän oli niihin kaikella sielullaan ja sydämellään

syventynyt, kirjoitteli niistä jo sanomalehtiin ja piti valaisevia

esitelmiä Helsingin Työväenyhdistyksessä.

Mitä varsinaiseen sosialistiseen liikkeeseen tuli, ei siitä Suomessa

ollut vielä jälkiäkään, jonka takia sitä oli seurattava vain muiden

maiden, etupäässä Saksan taloudellisia oloja silmälläpitäen. Mutta

torpparikysymys täällä oli, joskaan ei vielä päivänkysymykseksi

kärjistyneenä, mutta joka tapauksessa yhteiskunnallisena epäkohtana,

josta jo edistysmielisimpien nuorten poliitikkojen parissa

keskusteltiin.

Siksi oli maisteri siihen kotkansilmänsä iskenyt ja aikoi tehdä sen

sekä tieteelliseksi että sosialipoliittiseksi erikoisalakseen.

Häneltä imi torpanpoika -- Heikki Takaharju oli hänen nimensä

-- ensimmäiset käsityksensä yleisestä maailmanmenosta ja siitä

yhteiskunnallisesta vallankumouksesta, joka maisterin varman

vakaumuksen mukaisesti uhkasi kaikkia maailman valtakuntia.

Nämä ajatukset syventyivät Heikissä yhä enemmän koulunpenkillä.

Ijältään tovereitaan vanhempana, tiedoiltaan, harrastuksiltaan eikä

suinkaan vähimmän ruumiinrakenteeltaan heitä paljon vankempana ja

kehittyneempänä, hänelle olisi ollut mitä helpoin asia kohota heidän

itseoikeutetuksi johtajakseen niin luokalla kuin toverikunnassa että

vapaan urheilun tanterilla.

Mutta hän ei viitsinyt. Hänellä ei ollut aikaa. Hänenhän tuli

valmistautua tuohon toiseen tärkeämpään johtajatoimeen, joka pian

oli vaativa kaikki hänen voimansa ja ajatuksensa: yhteiskunnalliseen

vallankumoukseen.

Sen pääjohtaja oli luonnollisesti oleva hänen oppi-isänsä maisteri

itse, mutta sen pienessä, uskollisessa esikunnassa oli myöskin hänellä,

Heikki Takaharjulla, oleva varmaan oma vaatimaton asemansa.

Siksi hänellä ei ollut aikaa turhuuksiin.

Siksi pysyttelihe hän erillään muista tovereistaan, autellen vain

heitä heidän opinnoissaan vähäistä raha- tai ruokapalkkaa vastaan,

joka kaikissa tapauksissa oli riittävä tekemään hänet kotipitäjänsä

herrasväestä, myöskin rovastista, riippumattomaksi. Ja siksi suoritti

hän koko koulukurssin muutamissa vuosissa, lukien aina kesällä

seuraavan luokan yli, joten hän myöhäisestä opintojen alkamis-ijästään

huolimatta kuitenkin tuli verrattain nuorena ylioppilaaksi.

Mitä hän nyt tekisi?

Nyt oli aika hengähtää ja katsahtaa ympärilleen, missä kulki maa ja

yhteiskunta.