_Nora Tue_."
Rouva Rendalenin makuusija narisi, hän kohottautui. "Sen minä asetan
hänen pöydälleen kynttilän viereen; onhan sinulla kirjeenkuori? No,
siinä se on. -- Oletko kirjoittanut päälle osoitteen?"
"Olen."
"Vain hame ja tohvelit, noin --. Tässä sinä teit sievästi, Nora.
Niin, hän oli tänä iltana hyvä. Kas niin." Hän köpitti poikansa
huoneeseen.
Jälleen päästyään vuoteeseensa: "Mutta, Nora, minkä tähden et heti
paikalla lausunut hänelle kiitoksiasi?"
Vastauksen asemesta Nora laski päänsä rouva Rendalenin pään lähelle,
suuteli hyvää yötä ja astua sipsutteli pois. Hän kääntyi ovessa:
"Sammutanko kynttilän?"
"Älä. Hyvää yötä, tyttöseni!"
* * * * *
Talvi vieri ohi; alettiin toivoa, että "sotakin" soluisi loppuun, --
tällä kertaa kuten viimeksikin.
Mutta kun mielet ovat pingoittuneita, tarvitaan lisäksi vain vähän.
Valtiollinen taistelu riehui parhaillaan mitä tuimimmin. Niin sanottu
"kansanpuolue" oli saanut itselleen sanomalehden; _Tilskueren_ tuntui
heistä painuneen matalimmalle vääryyden tasolle. Tämän ja uuden
lehden välillä puhkesi mitä ankarin kiista; se repeli hermoja pahasti.
Keväämmällä, Rendalenin syntymäpäiväksi, sai sitten "seura" sen
onnettoman ajatuksen, että toimitti suuren lipputangon pystytetyksi
torniin; siitä liehui merkkipäivänä suunnattoman iso Norjan lippu
ilman unionimerkkiä.
Tytöt eivät varmaankaan tulleet ajatelleeksi vanhaa lippuriitaa,
mutta Rendalen oli näyttänyt koko koululle piirroksia maapallon
kaikista valtakunnanlipuista ja silloin selittänyt, että
unionimerkkiä käyttivät vanhastaan vain ne valtiot, jotka olivat
sulautuneet toisiinsa, kuten Skotlanti, Irlanti ja Englanti
sekä amerikkalaiset vapaavaltiot. Tämä oli maailman käsitys
unionimerkistä, lippujen eri väreistä huolimatta. Unionimerkki antoi
siis Norjalle, pienemmälle valtiolle, sen leiman, kuin se olisi
sulautunut Ruotsiin.
Mutta loppu tulkittiin "mielenosoitukseksi"; se oli "politiikan
harrastusta koulussa". Rendalen ei sitten enää antanutkaan vetää sitä
ylös, hän tahtoi karttaa uutta kiistaa.
Mutta se ei auttanut. Vihaiset henget olivat heränneet; kaikki vanhat
syytökset ilmestyivät jälleen _Tilskuerenin_ palstoille, ja kerhossa
tiedoitti äkkiä pormestari 5,000 kruunun lahjoituksen "koulun
perustamiseksi ilman politiikkaa, ilman yksipuolisesti pinnistettyä
opetustapaa, ilman siveydenvastaista järjestelmää". Lahjoittaja
halusi pysyä salassa. Siten oli päästy ratkaisevaan alkuun.
Pormestari ja hänen puolisonsa panivat kumpainenkin lisäksi 1,000
kruunua. Hän edelliselläkin kerralla oli uuden koulun perustamista
ehdottanut; nyt hän astui julkisesti esille, hän oli niin
"sydäntynyt". Nimettömästi annettu lahja oli tarkalleen yhtä suuri
kuin rouva Engelin aikoinaan tekemä lahjoitus; oliko konsuli Engel
antajana? Heti merkittiin useita kannatuseriä, mutta ne eivät olleet
suuria.
Herkeämättä pyrki Rendalen kerhon jäseneksi ja yht'aikaa hänen
kanssaan useita hänen ystäviään, näiden joukossa Karl Vangen ja Nils
Hansen. Kaikki nämä päästettiin eräässä suuressa kokouksessa kerhoon,
Nils Hansen kuitenkin niukalla enemmistöllä; kerho oli osaksi hänen
maallaan, mitä seikkaa hän sai kiittää läpäisemisestään. Rendalenin
anomus sitä vastoin "pantiin pöydälle". Säännöissä kyllä määrättiin,
että jokainen jäseneksi pyrkiminen oli ratkaistava _ensimmäisessä_
kokouksessa, mutta onneksi oli niin monta lakimiestä paikalla, että
määräys voitiin tulkita, ja silloin osoittautui, että "ensimmäinen"
oikeastaan merkitsi "seuraavaa".
Tähän seuraavaan kokoukseen keräännyttiinkin mieslukuisasti.
Pormestari avasi kokouksen antamalla sen hämmästyttävän selityksen,
että Rendalen olisi pidettävä loitolla "rauhan" vuoksi.
Mutta kokoukseen oli joukko miehiä lähetetty asianomaisten vaimojensa
toimesta äänestämään Rendalenin hyväksi, ja muuan näistä siivoista
vaimojensa miehistä teki sen sävyisän huomautuksen, että pormestarin
ehdotus jo oli häirinnyt "rauhaa". Tästä toinen niin kiivastui, ettei
saanut sanaakaan suustansa pitkään toviin, joten konsuli Engelin
asianajaja, kaupungin paras puhuja, huomasi välttämättömäksi tulla
apuun. Hänen nimensä oli Bugge, ja hän oli rehevän kaunopuheinen.
Useat asianajajat seurasivat hänen jälkiään, ja kaikki he enemmän
tai vähemmän haastoivat rauhasta, moraalista ja kristillisyydestä,
-- joita aineita he toki tunsivat _von hörensagen_ [Saksaa, =
kuulopuheelta. _Suom._].
Karl Vangen kysyi, mitä ihmettä näillä suurilla asioilla oli
tekemistä sen seikan kanssa, että Rendalen halusi päästä
seurustelukerhon jäseneksi. Mutta tuskin oli Vangen noussut puhumaan,
kun pormestari veti pitkän luettelon taskustaan. Hän kysyi, saisiko
hän esittää pastori Vangenille moniaita kysymyksiä. "Kernaasti."
"Ensimmäinen kysymys: Onko totta, että herra Rendalen on sanonut,
ettei historianopetusta voida kunnolleen juurruttaa ihmisiin,
jotka uskovat maallisen elämän alkaneen paratiisissa ja maapallon
asukkaiden aloittaneen täydellisinä?"
Hiiskumaton hiljaisuus; sitten Karl Vangen hiukan vavahdellen:
"Kyllä, se on totta. Mutta --"
"Suokaa anteeksi, minulla on puheenvuoro", keskeytti pormestari.
"Ei", arveli muuan noista siivoista vaimojen miehistä, "pastorille
kuuluu puheenvuoro, sillä häneltähän kysyttiin".
Tästä syntyi suurta kohua. Todelliset miehet olivat onneksi
enemmistönä; siivoilla vaimojensa miehillä ei edes ollut niin
voimakkaita kurkkujakaan. -- "Toinen kysymys: Onko totta, että
Rendalen on sanonut --"
"Mutta, hyvät herrat", huusi Nils Hansen, "ripillepääsemistäkö varten
Rendalen kerhoon pyrkii?"
Naurun pauhina oli vastauksena. Koko salista ilman puolue-erotusta
kajahteli suunnaton iloisuus. Pormestari odotti; heti hiljaisuuden
palattua hän aloitti: "Toinen kysymys: Onko totta --", ja nauru
räjähti taas ilmoille äskeistä huumaavampana. Pormestari käänsi
luettelonsa kokoon ja läksi.
Nyt Karl Vangen sai suunvuoron. Hänen ystävänsä Rendalen oli sitä
mieltä, että historianopetuksen piti tunnollisesti esittää kaikki
liikkeet sellaisinaan, siis myöskin kristinopin kehitys, mutta
että ihmiselämän kuvaaminen Jumalan opastuksen alaisena kuuluu
kirkkohistoriaan.
"Eikö hän siis ole kristitty?" kysyi Bugge.
"Se ei kuulu meihin täällä", huusi Nils Hansen.
"Eikö hän siis ole kristitty?" toisti Bugge.
"Ei, kristitty ei hän ole", vastasi Karl Vangen punaisena kuin pikku
poika.
"Sitä taulapäätä", kuultiin Nils Hansenin sanovan puoliääneen; nyt
lähti hänkin.
"Silloin hän on pettänyt meitä!" huusi Bugge.
"Se hänen olisi pitänyt heti alussa sanoa", arveli joku toinen, Useat
huusivat yht'aikaa, vallitsi levottomuus, häly, ilo. Kaikki siivot
vaimojensa miehet vaikenivat säikähtäneinä.
Muuan rauhallinen, arvossa pidetty mies nousi puhumaan: "Niin, minä
melkein saatoin älytäkin, ettei Rendalen ollut kristitty. Naisen
tasa-arvoisuus miehen rinnalla on vastoin kristinoppia."
Silloin pastori Vangen taas nousi korokkeelle, ja nyt hän puhui
lämpimästi. Rendalen oli toiminut täysin rehellisesti. Niin kauan
kuin kristinoppi kannattaa ihmisten siveellistä tietoisuutta, tulee
jokaisen koulunjohtajan sovittaa, että sitä opetetaan lapsille niin
välittömästi ja hartaasti kuin mahdollista. Ja siten oli Rendalen
menetellyt. Oli vain valitettavaa, että hänen työkalunsa oli niin
kehno, nimittäin puhuja itse. Mutta hän takasi läsnäolijoille, että
hänellä oli täysi tilaisuus antaa, mitä hän antamaan kykeni.
Tämä teki hyvän vaikutuksen, ja hetkisen näytti siltä, että jupakka
päättyisikin siihen. Mutta edellä mainittu kansalainen nousi
puhumaan; oli ilmeistä, että hän oli tosissaan. "Jos Tomas Rendalen
olisi sanonut tämän, kun hän kaksi vuotta takaperin puhui tuolla
voimistelusalissa, jos hän olisi sanonut: 'Minä en ole kristitty',
ei koulusta olisi tullut mitään." -- Siihen ei Karl Vangen kiireessä
tiennyt mitä sanoa; se näytti hänestä jokseenkin todenmukaiselta.
Heti jälkeenpäin toimitettiin äänestys, ja suuren suurella
enemmistöllä evättiin Rendalenin pääsy. "Ei siitä syystä", kuten
Bugge virkkoi, "ettei Rendalen ole uskovainen, sillä täällä ollaan
suvaitsevaisia, vaan syystä, että hän ei ole ollut rehellinen".
Niin pian kuin kykeni, Rendalen keräsi ystävänsä ja kutka kuulijoiksi
halusivat päästä, kokoukseen voimistelusaliin. Ja siellä oli salin
täysi yleisöä. Tämä oli taistelua, jota kaikki tajusivat, ja
useimmilla oli siihen harrastusta. Varsinainen naiskysymyskin oli nyt
paremmin selvillä kuin kaksi vuotta takaperin; Rendalen sai puhua
vapaasti. Hän aloitti selittämällä, että tässä oli uskontoa, käytetty
"viimeisenä pontena". Hän oli sitä kauan odottanut. Kuulijakunta
sai hauskan kuvauksen kerhon siveellisestä ja kristillisestä
vastuuntunnosta, jota se osoitti tupakansavupilvissä korttipöytien ja
punssin ympärillä; samaten siitä miesväen hyveestä, jona oli ankarat
vaatimukset -- naisen hyveestä.
Työskentelyä naisen ja miehen tasa-arvoisuuden hyväksi ei voitu
sanoa "vihamieliseksi kristillisyydelle", ellei hyväksyttäisi
juutalaisuuden tunkeutumista kristinoppiin. Jos niin tehtäisiin ja
siis hyväksyttäisiin kaksituhatta vuotta takaperin juutalaisten
maassa naisten oloista vallinnut käsityskanta, niin hän voisi taata
kristityille, että he eivät sillä tuhoaisi nykyajan vaatimuksia,
vaan itsensä. Hän ei kenenkään apua niin kiihkeästi kaivannut kuin
totisten kristittyjen. Hän arvelikin, että sen kristityn, jolla ei
ollut taantumuksellisia tarkoitusperiä, täytyi tässä kohden asettua
samalle kannalle kuin suuri ranskalainen pappi Pressensé.
Itse hän oli historian opettajana koettanut luotettavasti osoittaa
kristinopin vaikutusta. Luonnontieteiden opettajana hän ei sitä
vastoin voinut estää, että monetkin tiedot kääntyivät juutalaisia
perielmiä vastaan; kristillisimmässäkin koulussa täytyi kunnollisen
opettajan joutua luonnontieteissä samaan asemaan. Mutta pääopit,
usko Jumalaan ja Jeesuksen kautta tapahtuvaan vapahdukseen, pysyivät
kajoamattomina.
Kristinopin julistaminen tässä koulussa oli vapaa, kaikkien
kunnioittaman papin johtama. Tietysti hänellä oli täysi oikeus
vaatia, että hänen oma uskonsa saisi jäädä ulkopuolelle. Niin, hänen
_velvollisuutensa_ oli vaatia sitä, kun kysymys tiettävästi vedettiin
esille pelkästään häiriön aikaansaamiseksi.
Tällä kertaa halkoi koulua vastaan tähdättyä virtausta hyvin voimakas
vastavirtaus. Ja oli hyvänä merkkinä, että miss Hallin julkiset
luennot koululla edelleen saivat runsaasti kuulijoita.
Mutta mitä olisivat Rendalen tai hänen innokkaat taistelukumppaninsa
sanoneet, jos olisivat tienneet, että koko liikettä heti lipun
nostamisesta asti johdettiin ulkoapäin? Että _Tilskuerenin_ parhaita
kyhäyksiä ei edes ollut omassa kaupungissa kirjoitettu. Että
pormestari oli pelinappulana keveässä, mutta voimakkaassa kädessä.
Että ne 5,000 kruunua, jotka olivat kannustaneet hänen kykyjään ja
siveysharrastustansa -- samoin kuin hänen puolisonsakin -- eivät
olleetkaan konsuli Engelistä lähtöisin.
Mitä olisi pormestari, mitä olisi asianajaja Bugge virkaveljineen
sanonut, jos he olisivat tienneet, että se suuri nimetön, joka oli
haastanut heidän kaunopuheisuutensa liikkeelle, oli heittiö, joka
oli tarkoin laskenut, että niin ne miehet käyttäytyisivät, kun
uskoisivat lahjoittajaksi konsuli Engelin? Mitä olisivat kaikki ne
kunnioitettavat miehet ja naiset, jotka taistelivat moraalin ja
kristillisyyden puolesta, -- mitä he olisivat sanoneet, jos olisivat
tienneet, että Tukholmassa istui mies, joka punnitsi heidän intonsa
ja ennakkoluuloisuutensa samoin kuin toisien matelevaisuuden ja
hännystelyn niin ylemmyydentuntoisesti, kuin raakojen luonnonvoimien
teho otetaan meidän tarkoitustemme palvelukseen?
Poissaoleva ei kuitenkaan saattanut ihan täsmälleen osua viholliseen;
missä naisia on mukana, ei aina ole helppo tehdäkään laskelmia.
Suurista ponnistuksista huolimatta olivat rahalahjat harvat, -- kovin
kovin harvat.
Pitääpä siis virittää miina ja räjäyttää pois osa tästä
vastarinnasta! Ja niin hän teki. Huhu Niels Fürstin kihlautumisesta
Milla Engelin kanssa oli häipynyt; nyt se elpyi uudelleen ja sen
mukana koko naispuolueen katkeroituminen! Rendalenin ympäristöstä
viskeltiin suuttuneita, pilkallisia sanoja yli kaupungin; ne
satuttivat ja loukkasivat molempia sukuja, sekä Fürstin että Engelin.
Varsinkin pisti konsuli Engeliä se, että Rendalenin kerrottiin
sanoneen: "Konsulin kaikkien jalkavaimojen pitäisi sinä päivänä
lähteä morsiussaatoksi."
Engel toimitti Rendalenille sellaiset terveiset, että tähän asti hän
oli pysytellyt ulkopuolella.
Mutta _jos_ tulisi häät, varustettaisiin uusi koulu sekä
rakennuksella että rahoilla.
Se, joka välitti tämän tiedon Rendalenille, sai heti paikalla
vastauksen: "Niin, on parasta, että konsulilla on varauksena _'jos'_.
Sillä missään tämän kaupungin kirkossa ei Milla Engel saa itseään
Niels Fürstin kanssa vihityksi."
Tämä meni toki yli kaikkien rajojen; sitä mieltä olivat muutkin kuin
konsuli. Nyt hän tunsi pakoksi toimia.
Milla ei nimittäin ollut uudestaan kihloissa Niels Fürstin kanssa;
huhu oli väärä, se oli juoni. Tähän asti ei konsuli ollut huolinut
puuttua asiaan; sellaisissa hommissa on käytettävä sopuisuutta.
Hän oli tyytynyt lähettelemään leikkeitä _Tilskuerenista_, pikku
kertomuksia, kaskuja jne. Hän oli myös saanut toisia kirjoittelemaan;
Millahan ei enää ollut kirjeenvaihdossa kenenkään kartanolaisen
kanssa. Mutta nyt konsuli kirjoitti suoraan hänelle. Hänellä oli
onneksi lähetettävänä leike eräästä luterilaisesta viikkolehdestä,
jossa muuan suuressa arvossa pidetty pappi parhaillaan tutkisteli
sitä väitettä, että naisella oli sama oikeus vaatia puhtautta
mieheltä kuin miehellä naiselta; tutkistelemuksen ankarasti
johdettuna tuloksena oli, että sellainen väite oli epäkristillinen.
"Siinä näet!" kirjoitti isä. "Mitä muuta on tiellä? Sinähän
rakastat Niels Fürstiä? Jos sinulla on mitään ehtoa asetettavana
avioliitollesi hänen kanssaan, niin mainitse se, lapseni! Sinun ja
minun arvoni vaatii, että sinut vihitään meidän olosuhteittemme
mukaisesti, syntymäkaupungissasi." Ja Milla mainitsi sen. Jos hänen
rakkaan äitinsä pappi, vanha rovasti Green, joka oli toimittanut
hänen äitinsä testamenttisäädöksen koululle, vihkisi hänet, _hän
omakohtaisesti_, saisi isä heti määrätä hääpäivän.
Siis vanhan Greenin, kaupungin enimmin kunnioitetun miehen, piti
mennä takuuseen puolueesta? Tämän katsoi konsuli jokseenkin
mahdottomaksi. Hän kirjoitti Niels Fürstille, että nyt hänellä oli
niukat toiveet.
Sitä mieltä ei ollut Fürst. Useimmat vanhukset ovat taipuvaisia
sovitteluun. Hän ohjasi lankonsa rovastin puheille, ja tämän käytyä
siellä vastasi Fürst konsulille, että asema oli kenties parempi
kuin hän luuli. Konsuli matkaan. Ehkä hän kummastui, kun vanhus
päättävästi sanoi, että samalla piti koulua vastaan tähdättyjen
hyökkäysten päättyä. Omituinen hymy vilahti konsulin kasvoilla, kun
hän pahoitteli, että hänellä ei ollut niin suurta vaikutusvaltaa.
Vanhus kohtasi hymyn hymyllä; hän uskoi, että vaikutusvallasta ei
ollut puutetta. Ja niin sovittiin.
Eräänä perjantaiaamuna kutsuivat painetut kirjeet oman ja
naapurikaupunkien ystäviä kunnioittamaan läsnäolollaan konsulin
tyttären ja meriväenluutnantti Niels Fürstin vihkiäisiä.
Jo seuraavan viikon maanantaina kello 4 ehtoopäivällä ne
tapahtuisivat Ristikirkossa; kiirehdittiin. Muutamien vanhimpien
ystäviensä kutsukirjeisiin konsuli lisäsi omakätisesti, että perheen
vanha sielunpaimen, hänen unohtumattoman vaimonsa ystävä, vanha
rovasti Green, osoittaisi rakastavaisille sen kunnian, että vihkisi
heidät.
Samana päivänä puolenpäivän aikaan konsuli asteli pitkin laitureita,
juuri kun liikemaailman edustajia tuli sieltä tai hyöri siellä.
Häntä kohtasi yleinen tervehtely säihkyvin kasvoin ja innokkain
hatunheilautuksin, ja ne, joilla oli siihen lupa, hymyillen
puristivat onnellista kättä.
Ihmisiä oli suututtanut, että Rendalen tahtoi määrätä, kuka saisi
naida ja kuka ei, -- aivan kuin menneinä aikoina Max Kurt. Hän,
velkaantunut miespoloinen, niskassaan suuri koulu, joka minä päivänä
hyvänsä saattoi romahtaa hänen päälleen!
Viesti vihkiäisistä ja että rovasti Green toimittaisi vihkimisen,
kiersi lauantaina höyrylaivojen mukana pitkin rannikkoa molemmin
puolin, hyppäsi maihin saarilla, kylpi pitkin rantaa, hiipi halki
metsien kauas sisämahaan. Kaikkialla se sai aikaan eloa; toisen
puolueen kesävieraat riemuitsivat, toisen suuttumus oli suuri. Mutta
kumpaisessakaan puolueessa ei yksikään nainen ollut selittämättä,
että sinä päivänäpä hän lähtisi katselijaksi kaupunkiin! Lapset
mankuivat mukaan; vihkiäisiä toimiteltiin jo lehdoissa ja kareilla,
vanha rovasti Green seisoi lyhyessä mekossa ja paljain käsivarsin
messuamassa morsiusparille vapisevalla äänellä.
Hiukan myöhemmin tulla köntysteli se huhu perässä, että se, joka oli
antanut 5,000 kruunua uuden koulun perustamiseksi, -- oli ottanut
rahat takaisin! että konsuli Engel oli moittinut koko koulua vastaan
nostettua "rähäkkää"! Jos sitä ajettaisiin pitemmälle, täytyisi hänen
tehokkaasti tukea vaimonsa testamenttilahjoitusta; hänen vaimonsa
muisto vaati sitä häneltä.
Oliko ryhdytty sovitteluihin? Palaisiko Milla rauhan enkelinä kotiin?
Entä kristillisyys ja siveellisyys?
Jouduttiin kiihdyksiin, toisaalta naurettiin. Jotkut eivät tahtoneet
antautua, niiden joukossa pormestari. Mutta miten saadakaan uutta
koulua ilman Engeliä? Ja kuka ei olisi lopulta halunnut rauhaa, kun
päästiin tyynemmin harkitsemaan sen etuja? Lahjoittajattaren tytär
vihittynä avioliittoon Niels Fürstin kanssa ... sepä sellainen
voitto, että kelpasi! Pari moista naimaliittoa lisää -- mieluimmin
koulun etevimpien oppilaitten keskuudesta --, ja silloin seisoisi
horjumattomana hyvä vanha perustus, hyvä vanha hyveen- ja vallanjako
sukupuolten kesken. Silloin jatkakoot kernaasti puuhiaan Rendalen ja
seura ja miss Hall. Torasta ei enää puhuttu.
Maanantaina Milla vihittäisiin, ja saman päivän iltana hän lähtisi
matkalle. Perjantai-iltana hän saapuisi; ei kolmeakaan päivää
kaupungissa! -- se ei osoittanut suurta uljuutta, arvelivat hänen
entiset ystävättärensä.
Eikä yksikään heistä ollut mennyt laivasillalle häntä vastaan. Mutta
sitä ei tarvittukaan; rankasta sateesta huolimatta oli siellä täysi
tungos. Ne häät, joita varten hän palasi kotiin, olisivat ilman
alkuhistoriaansakin olleet merkillisimmät miesmuistiin. Sulhanen
voisi nyt haltuunsa joutuvan suunnattoman omaisuuden tukemana
aloittaa hovista uran, joka veisi maan korkeimpiin asemiin. Kaikki,
jotka hänet tunsivat, sanoivat häntä "synnynnäiseksi valtiomieheksi"
-- ei kovinkaan mairittelevaa tälle kaupungille, mutta sitä en minä
voi auttaa.
Morsian oli kaunotar, jolla oli täydellisen maailmannaisen
edellytykset; ja hän olisi nyt niin lyhyen tovin kotona, että hänet
oli vilahdukselta saatava näkyviin.
Lippuja oli kohotettu kaikkialle, mutta ne riippuivat häpeissään
pitkin tankojaan kuin raaviskellut värilaikut. Kaupungin ympäristön
kauniita vihreäpukuisia vuoria verhosi sumu; talot, puutarhat,
satama häämöttivät tuhkanharmaasta hunnusta. Katot eivät olleet
punaisenruskeita, vaan mustia, talot eivät valkoisia, vaan
savenkarvaisia, eivät keltaisia, vaan nokeentuneita; kaikki värit
olivat vaimentuneita, niin että rakennukset kyyristyivät kiinteämmin
yhteen ja näyttivät ihmeellisen pieniltä ja köyryisiltä sen silmissä,
joka tuli Pariisista ja seisoi sateessa höyrylaivan kannella sen
lipuessa satamaan saarten lomitse.
Ainoastaan kartanon pitkä päärakennus ja jäykät kiviaidat
puistokujien reunoilla kyräilivät puiden ja vehmauden kehässä.
Tiilikiven väri oli uhkaavan tumma, ikkunat ammottivat pikimustina;
tylppä, yrmeä torni vaaniskeli. Hänen tullessaan lähemmäksi näkyi
tornin huipussa suunnattoman iso valkoinen lipputanko ilman lippua...
Kartano oli sulkeutuneena, leveänä ja uhkaavana. Hän tahtoi kääntää
huomionsa pois siitä ja alensi katseensa Ristikirkkoa ja sen hoikkaa
huippua kohti. Sen huipun alla hänet uhallakin...
Taivaan vallat, mitä tuo on? Kaikki tuo liikkuva musta tuolla
laivasillalla? Aina rakennusten seiniin asti? Sateenvarjoja?
Todellakin pelkkiä, pelkkiä sateenvarjoja! Mitä tämä merkitsi?
Kaikista hänelle lähetetyistä tiedoista ja kenties vielä enemmän
niistä, joita ei ollut hänelle lähetetty, hän oli saanut sen
käsityksen, että joskaan kaikki ei ollut kuten hän olisi toivonut,
oli täällä nyt kaikessa tapauksessa rauha vallalla eikä mitään
vaaraa. Rovasti Greenin vaikutusvalta suojasi häntä, ja itse hän ei
suinkaan tahtonut olla kenenkään ihmisen vastuksena. Mutta hänen
nähdessään kaikki nuo ihmiset johtui hänen mieleensä muisto siitä,
millä tavoin rouva Rendalen rukkaa oli tervehditty hänen palatessaan
Toraa saattamasta. Ja Milla vaaleni kalmankalpeaksi, -- hänet yllätti
hirveä pelko.
Vaikka hän ponnisti vastaan kaikin, kaikin voimin, hänen täytyi
vavahdella, -- ja väristys huojutteli pian polviakin, niin että koko
ruumis tärisi; hänen täytyi pidellä kiinni, istuutua. Vähäisessä
neljän minuutin ajassa hän koki ... oi, enemmän kuin äitinsä
kuollessa, sillä silloin hänellä oli likellään leijuva lohduttaja,
jälleennäkemisen lupausten valo, pimeyden kirkastus. Tämä tässä oli
pohjattomaan kuiluun tempaava hirviö. Säälimättömästi nauraen se
väijyi hänen ympärillään, tavoitteli hänen käsiään, ... minne hän
voisi ryömiä piiloon?...
Hänen isänsä oli mukana, mutta tällä haavaa alhaalla hytissä
kokoamassa tavaroita Konsuli kuuli laivan käännähtävän kohti laiturin
kylkeä, sitten satojen hurrausta, ja taas ja taas. Hän kannelle,
-- silloin hänen tyttärensä syöksähti häntä kohti, hapuili häntä,
painautui hänen rintaansa vasten, suupielet värähtelevinä. Hän, joka
aina oli eheätä puuta, oli tällä hetkellä pelkkinä sälöinä. "Mutta
Milla --! Nehän hurraavat morsiamelle! Milla!..."
"Pitele minua", kuiskasi tytär. "Anna minun tointua. En tiennyt;
luulin --", ja hän itki, -- oi, kuinka hillittömästi hän itki!
Kaikeksi onneksi sattui laituriin laskemisessa jotakin viivytystä;
meni aikaa, ennenkuin laiva oli kunnolleen kiinnitetty. Kapteeni
noitui, jännitys jakautui Millan kuunnellessa, niin että hän
astuessaan maihin isän käsivarren varassa, vielä vaaleana, vielä
hiukan vavahdellen, kuitenkin kykeni muhkeassa matkapuvussaan
hymyilemään keimailevan hattunsa alta. Häntä sievisti se, että hän
oli itkenyt. Huikea hurraa morsiamelle, konsuli Engelille! Melkein
pelkkää miesväkeä, eikä ketään, joita hän tunsi lähemmin; kyllä
sentään, tuollapa olivat Fürstin sisar ja rouva Gröndal. Sitten
Wingaard ja nyt muita, ja kukkasia ja tervehdyksiä ja tungosta,
ja taas ja yhä hurraata ja uusia tervehdyksiä, pelkkää, pelkkää
ystävyyden osoittelua, pelkkää, pelkkää riemukasta vastaanottoa.
Vielä enemmän kukkasia! Vaunut melkein täyteen! Istuessaan niihin --
samoihin, joissa hän 13--14 kuukautta takaperin oli ajanut tänne alas
Toran kanssa -- hän ei saanut aikaa muistella viimekertaista. Tämä
oli suurenmoista, verratonta! --
* * * * *
Samana yönä, kellon käydessä kolmea, tulivat kyytirattaat verkalleen
ylös puistokujaa kartanoon. Niillä istui tiheään hunnutettu nainen,
lapsi käsivarrellaan. Häntä odotettiin, sillä Rendalen kiirehti heti
alas ottamaan hänet vastaan ja viemään hänet ylös; portailla seisoi
rouva Rendalen. Se oli liikuttava kohtaus.
2