Kello kolmen ja neljän välillä porhalsi kaksi onnetonta kirjapainon
juoksupoikaa kumpikin omalle kulmalleen sanomalehtitukku kainalossa.
He viskoivat _Tilskuerenia_ sisälle käytäviin, asettivat portaille,
pujottelivat porttien alitse. Kiireesti, kiireesti. Kirkko oli 30
aikaa sitten täynnä; nyt oli torikin "sullottuna" ylhäältä alas asti.
Kun kunnon porvarit tulivat takaisin kotiinsa ja löysivät
sanomalehtensä, lukivat he siitä seuraavaa:
"Tänä hetkenä, jolloin lehtemme painaminen alkaa, tarjoaa kaupunkimme
juhlallisen näyn. Hra meriväenluutnantti Niels Fürst ja neiti
Emilia Engel, molemmat kaupunkimme vanhimpiin ja kunnioitetuimpiin
sukuihin kuuluvia, vihitään avioliittoon tänään kello 4 Ristikirkossa
kunnianarvoisan rovastimme edessä. Maalta, missä kaikki perheet,
joilla on siihen varoja, nauttivat kesälepoaan, on tulvimalla tultu
tähän juhlatilaisuuteen. Huomattava määrä vieraitakin täyttää
katumme. Kerrotaan, että hra konsuli Engel on Norjan hovin hra
ylikamariherran kautta vastaanottanut Hänen Majesteettinsa kuninkaan
onnittelun. Hra konsuli Engel on tehnyt onnellisen perhetapahtuman
johdosta Yhdistykselle köyhien synnyttäjien avustamiseksi 10,000
kruunun suuruisen lahjoituksen, josta yhdistys saa käyttää korot.
Kaikille kaupungin köyhille kustantaa konsuli tänään päivällisen
kaupungin vaivaistalossa. Edelleen saimme tietää juuri viime
hetkessä, että hän erityisestä anomuksesta on antanut 2,000 kruunua
Ristikirkon oivallisten urkujen korjaamiseksi ajanmukaisiksi.
"Liput ovat liehumassa yli kaupungin ja sataman."
Keskipäivällä oli raikas tuulahdus virvoitellut hehkuvan kuumia
katuja; nyt leyhähdytteli vain jokin oikukas henkäys lippuja,
ja jokakerta, kun ne kohoutuivat, kattoi värikäs harso koko
kaupunkia ja pitkää satamaa; useat laivat olivat liputettuja
mastonhuipusta kannelle asti. Muuan parkkilaiva on hinattu
ulommaksi, upeimmin koristeltu kaikista, ampumaan kunnialaukauksia
siitä hetkestä asti, kun pariskunta on vihitty, siihen saakka, kun
morsiusvaunut pysähtyvät Engelin talon edustalle; sitten ammutaan
tervehdyslaukauksia päivällisten aikana.
Lenseä taivaan leppoisuus yli vuorten ja metsien ja meren ja
kaupungin! Kuinka kodikas olikaan kaupunki päivänpaisteessa!
Sen korttelit seisoivat kapearäystäisinä ja maalaisen prameina
mukulakiveysten välissä, jotka auringon lämmittäminä hohtelivat
lakaisusta tyytyväisinä. Kuvajaiset olivat hyvin voimakkaat;
kun rauhallinen ihminen tuli varjosta kadun harmaanvalkoiseen
kimmellykseen, tuntui hänestä samalta kuin vanhoina aikoina
talikynttilän sydämestä sen päästessä kynttiläsaksista vapaaksi.
Kissa aivasteli auringon paahteessa, mutta uskaltautui kuitenkin
kadun yli, sillä tänään olivat koirat kuuroja. Katuoja -- muulloin
monien pikku jalkineiden riemu ja tärviö -- haukotteli toivottomana;
sanomalehdenkantajat hyppelivät tasajalkaa sen yli tyhjistä taloista
kadun toiselta puolelta tyhjiin taloihin kadun toiselle puolelle.
Kaikkialla näytti ylen puhtaalta ja viehättävältä ja hiljaiselta.
Vain laiturikadulla tuntui lahonneen puun, suolatun sillin,
merirasvan ja muun lemua. Siellä työskenneltiinkin; juhla mastoissa,
uurastus kannella ja kannen alla. Muualla kaupungissa työt
enimmäkseen lopetettiin kello kolmelta.
"Vuorelta" nähtiin lapsiparvien hyppelevän torille päin, ja
hiukan myöhemmin sieltä asteli joukoittain naisväkeä, vanhaa ja
nuorta. Tunsivathan vuorelaisetkin hiukan niitä sukuja, jotka nyt
yhdistyisivät.
Olipa kerrassaan ihana päivä! Lyhyet maatuulen puuskaukset huokuivat
merelle; levottomina, tummina kärkinä ne tohahtivat esille, mutta
hävisivät sinisenharmaaseen veteen saarten luo. Ulkopuolella
levisi valtavan rauhallisena avara ulappa ja katseli maihin. Kyllä
olivatkin metsän peittämät vuoret ja mäet viehkeitä hongan ja
lehtipuiden kylläisissä väreissä, reunustanaan niitetyt nurmikot eri
vivahduksineen.
Hautuumaan viereisellä tiellä oli pitkä viiru jalankulkijoita;
lähiseudun talonpoikaisväestö ponnisteli mukaan viime hetkessä
saadakseen vilahduksen komeudesta, miehet edellä, naisväki
perässäpäin. Saarten lomasta sukelsi pieni myöhästynyt höyryalus,
hohisten ja puhkuen. Se oli täydessä lastissa tuoden lähikaupungin
väkeä, pikku torvisoittokunta mukanaan.
Vuori kohosi merestä päivänpaisteeseen kuin muurahaiskeko niiden
silmissä, jotka tulivat aavalta päin. Mutta kuva särkyi lähemmäksi
päästyä; silloin sen pikku talot kauan muistuttivat kuivamaan
ripustettuja sukkia ja liinavaatteita. Ihan lähellä siitä sitten
muodostui mitä huvittavin merilinnun sukuun kuuluvien ihmislasten
pesien sija. Alhaalla kaupungissa kaikki hienot pienokaiset
tähystelivät sitä pelonsekaisen kateellisina -- erittäinkin
tällaisena päivänä, sillä liput liehuttelivat mielikuvituksen
hereille.
Tuon tuostakin ihmiset käänsivät päänsä kartanoa kohti. Mahtava
punainen muurirakennus kimmelteli kaikista ikkunoistaan aurinkoa
heijastellen, mutta lippu ei ollut ylhäällä.
Vielä niin myöhään kuin runsaasti puoli neljältä konsuli Engel nousi
sikari hampaissaan ylisille katsomaan, oliko lippu ilmestynyt. Emilie
pyrki juuri ylisten portaita alas; hän oli mennyt tuonne ylös muuten
jo valmiiksi pukeutuneena, paitsi että hänellä vielä oli _peignoir_
yllään. Isänsä kohdatessaan hän punastui.
"Mitä sinä täällä ylhäällä teet, tyttöseni?"
"Minä haen --", hän solui ohitse, sanomatta mitä. Ei ollut lippua
kartanon tornissa.
Konsuli pölläytteli paksuja savupilviä. Jos siellä olisi ollut lippu
vaikkapa ilman unionimerkkiäkin, olisi se kuitenkin tänään tuntunut
uskomattoman hyvältä.
Siitä asti, kun oli alettu huhuta, että Tora Holm oli kartanossa
lapsensa kanssa -- ja sitä kerrottiin heti lauantaiaamuna, -- riippui
tuolla ylhäällä vuorella vieremä valmiina syöksähtämään heidän
päällensä. Se oli likistänyt konsulista kaikki hänen lahjoituksensa;
jos vain joku olisi vielä anonut, olisi hän antanut lisää. Hänellä
oli ollut kaksi unetonta yötä! Olikohan totta, että Rendalen oli
vanhalle rovastille lähettänyt kunnioitusta uhkuvan kirjeen,
jossa hän sanoi, että jos tämän piti olla "rauhaa", ilmeni tässä
jälleenkin, että rauha kuuluu pahallehengelle, mutta taistelu on
Jumalan!
Mitä he ajattelivatkaan? Häväistysjuttua?... Koko kaupunki kyseli.
Toran ilmestyminen lapsen kanssa juuri nyt oli tuomion julistamista.
Toralla oli siis peloton omatunto; tapahtuisi siis jotakin.
Mikään puolustus ei pätenyt tähän ainoaan tosiseikkaan: Tora Holm
uskaltaa tulla esille; Rendalen, rouva Rendalen uskoivat häntä,
_kaikki_ hänen ystävättärensä uskoivat häntä.
Se sai eloa kaikkiin Fürstin nuorenmiehenjuttuihin, nimittäin _sillä_
maankulmalla tapahtuneihin. Arkioloissa ne saattoivat osoittaa, mikä
lemmon veitikka Niels Fürst oli ja kääntyä roimaksi nauruksi. Nyt
nauru pysähtyi. Jutut eivät sietäneet Toran läsnäoloa; ne muuttivat
väriään, jotkut kuulostivat ihan roskaisilta.
Ja appi-isän suhteet! Nekin vedettiin jälleen esille. Yksikään
niistä ei sisältänyt rivakkaa viettelyä, odottamatonta, suurenmoista
valloitusta; ei mitään häväistysjuttua -- Jumala varjelkoon! Mutta
tiedettiin eräitä hiljaisia suhteita, joita oli usein kaksikin
yht'aikaa. Kalliita lahjoja ja pikku elinkorko ja niin ikään
tiedettiin. Tiedettiin lapsia, jotka kävivät hänen lapsistaan;
jotkut olivat häpeämättömästi hänen näköisiään. Nyt heräsi kaikki;
"varomattomuuksiakin", kaksikymmentä vuotta vanhoja ja vanhempia,
nousi jälleen unheesta. Tuollaisella pikku maalaiskaupungilla on
armoton muisti.
Äskettäin olivat ihmiset riemuinneet siitä, että rouva Engelin
lahjoitus oli saanut vastalahjoituksen, jotta tuolla ylhäällä valtaan
päässyt "siivottomuus" voitaisiin lopettaa. Nyt, kun naisväkeä tulvi
kaupunkiin jo sunnuntaina ja nuoremmat heti kiirehtivät kartanoon tai
keräytyivät ryhmiksi kaduille, lipui muisto rouva Engelin kauniista
hautauspäivästä yli kaupungin. Mitä hänen tyttärensä nyt saattoi
täytäntöön, se ei pohjaltaan ollut oikein äidin muistoa kohtaan.
Milla itse oli ainoa, joka ei tiennyt Toran olevan tuolla. Fürst
oli tullut lauantaina aamupäivällä, ja hän kuuli sen heti. Sekä hän
että isä ajattelivat, että Tora oli tullut tunkeutuakseen Millan
puheille. Peräti huolellisesti järjestettiin niin, ettei Tora itse,
ei viestin tuoja Toralta, ei kirje, ei merkki voisi saapua taloon
tarkastettavaksi joutumatta. Ympäristöt olivat saaneet tarkat ohjeet;
ne olivatkin yksinomaan molempien sukujen jäseniä. Morsiustytöt
tulivat kaupunkiin sunnuntaina; hekin olivat sukulaisia ja -- yhtä
ainoata poikkeusta lukuun ottamatta -- kaikki ulkopuolelta kaupungin.
Milla ei tiennyt mitään, paitsi että toinen puolue oli hävinnyt
ja kukistunut; se ei mitään niin hartaasti halunnut kuin
rauhaa. Hänen isällään oli vakaana aikomuksena auttaa koulua;
saattoihan se vaikuttaa paljon hyvää, luovuttuaan hankalimmista
haaveellisuuksistansa. Erittäinkin tästä isän lupauksesta Milla
oli kiitollinen. Hyväinen aika, miksi ei elettäisi sovussa? Elämme
varmastikin, vakuutti Fürst. Koulupuolue on tehnyt rauhan; onhan
vanha rovasti Green päässyt selvyyteen. Se on totta, vanha rovasti
Green on päässyt selvyyteen, toisti Milla itsekseen, kun epäilys
ahdisteli.
Sunnuntaina hän oli kirkossa kuulemassa ukkoa. Se teki niin
hyvää. Ja ehtoopäivällä hän kävi isänsä kanssa rovastin luona
vieraisilla. Rovasti oli erinomaisen herttainen. Hän kehoitti Millaa
kärsivällisyyteen; me emme muuta maailmaa, mutta me voimme antaa
sille hyvän esimerkin, -- sen oli hänen äitinsä tehnyt. Milla tuli
kovin liikutetuksi. Oi, jospa kaikki ihmiset olisivat hyviä!
Hänen isänsä ei ollut milloinkaan esiintynyt niin sydämellisesti
häntä kohtaan kuin nyt. Hänen herkeämätön ystävällisyytensä
muistutti sitä aikaa, jolloin hänen äitinsä makasi sairaana. Ja tuo
suurenmoinen hyväntekeväisyys ... hienommalla, kauniimmalla tavalla
hän ei olisi voinut osoittaa tyttärelleen kunniaa.
Fürst oli loppumattoman hyvällä tuulella, ja hän ilmaisi sitä
ylimielisesti. Hän kertoili hovista, hirmuisen häijysti muuten;
Fürstin seurassa oli kovin miellyttävää ja henkevää. Milla tunsi
itsensä todella onnelliseksi, -- joskin ohella tuntui heikkoa kaipuun
sivumakua, pientä levottomuuden häiriötä. Sen verran, että hänen
täytyi viime silmänräpäyksessä kiitää ylisille katsomaan, eikö
tornissa ollut lippua. Mutta ei ollut. Kenties siellä ei ollut ketään
kotona? Se olisikin molemmille puolueille parasta. Joskus muulloin he
voisivat sitten tavata toisensa. --
Nyt morsiuspuku ylle!...
Olisipa Tora nähnyt sen!... Tora parka! Mutta siten käy, kun ei ole
varovainen. Milla pyysi kamarineitsyttä ystävällisesti tarkkaamaan,
että poimut painuisivat sileinä yli turnyyrin. Samassa rouva Wingaard
tuli sisälle tuoden morsiusseppeleen.
* * * * *
Kaikki, jotka lähikaduilla tungeksivat torille, näkivät jotakin
punaista kirkon avattua tammista ulko-ovea vasten vasemmalla. Se oli
punainen mekko, ja mekko oli pitkän matruusin yllä. Kirkonpalvelija
oli tahtonut häntä laskeutumaan alas, mutta se oli turhaa. Ylt'ympäri
seisoi naisia, jotka olisivat mielellään ottaneet parhaan sijan; hän
oli vastannut, että hänellä oli yhtä hyvä oikeus seistä siinä kuin
kenellä muulla tahansa. Ja se hänellä kieltämättä oli. Hän ei ollut
kaupungista; kukaan ei häntä tuntenut. Käteen tatuoitu merkki osoitti
hänen palvelevan sotalaivassa, ja sen hän sanoikin; nyt hän purjehti
puutavara-aluksessa. Hän oli kookas mies.
Muuten portailla ja niiden juurella sekä kauas siitä eteenpäin seisoi
naisia, pelkkiä naisia, vanhempia ja nuorempia, kaikki, jotka eivät
olleet päässeet kirkkoon. Joka kerta, kun sisäovi avautui ja nähtiin
sisälle kirkkoon, oli sielläkin molemmilla puolilla aina kuoriin asti
pelkkiä naisia, pelkkiä hattuja kukkasineen, sulkineen, harsoineen.
Yksinäinen, paljas miehen päälaki eräässä penkkirivissä näytti
yksinäiseltä jälkeenpäin kypsyneeltä karviaismarjalta syksyisellä
oksalla. Jos herra Max vainaja olisi voinut katsella kuorista, missä
hän lepäsi, olisi se varmaankin ollut eloisa näky hänen naisrakkaille
silmilleen, olletikin kun nuorimmat kaikkialla istuivat etumaisina.
He olivat olleet kiihkeimmät hankkimaan itselleen sijan.
Melkein kaikki päivänvarjot, mitä torilla nähtiin, olivat portailla
tai näiden ympärillä tai siinä päässä toria, monivärisenä,
liikehtivänä kilpikatoksena, jonka alla tarinoitiin juttuja ja
naurettiin loppumattomasti. Tuota "köyhien synnyttäjien" lahjoitusta
pitivät kaikki hyvin hupaisena. Että Engel, jolla oli aistia,
saattoikaan... No, se johtui tietenkin siitä, että rouva Wingaard
oli yhdistyksen puheenjohtajana; se veitikka oli konsulin siihen
houkutellut. Kumpainenkin omalla puolellaan portaita ja kumpainenkin
oman ryhmänsä keskessä seisoivat ne kaksi köyhää sisarusta, joilla
oli ollut kerhon ja hotellin emännyys, kunnes heidän molempien
täytyi syrjäytyä -- Engelin taloudenhoitajattaren tieltä. Heillä ei
ollut vähäisintäkään syytä säästää Engeliä tai hänen tämänpäiväisiä
vieraitaan, rannikon pomoja.
Lähinnä tätä parvea oli toinen liuta naisia, joilta ei ollut aivan
niin hyvin liiennyt aikaa paikan hankkimiseen. Siellä oli harvassa
päivänvarjoja, mutta runsaasti hattuja, huiveja ja päähineetöntä
nuorisoa. Hihitystä ja kuiskinaa ja supattelua!... Ei mitään
hartautta, juhlallisuutta, arvonantoa, -- ei ollenkaan sellaista oloa
kuin maalaiskaupungissa muutoin. Sielläkään, missä miesten tummempi
parvi oli vastassa, ei vallinnut totisuus eli "siivollisuus",
kuten pormestari olisi sanonut ja kuten hän todella sanoikin
viedessään komeassa virkapuvussaan puolisoansa kutsuvieraiden
joukossa sisälle kirkkoon kello neljännestä vailla neljä. Siellä
lasketeltiin sukkeluuksia ja naureskeltiin, tarkasteltiin juhlallisia
kutsuvieraita, jotka eivät olleet siitä tietääkseenkään; heitä
tähysteltiin hilpein katsein, ikäänkuin tovereita! Kaupunkia oli
työläs enää tunteakaan. Kun kaksi pojan vekaraa oli kavunnut erään
lähitalon savutorven huipulle, niin heille taputeltiin käsiä ja
huudeltiin! Tämä tapahtui juuri pormestarin saapuessa.
Keskellä kutsuvieraita, pormestarin kintereillä, hoiperteli kaupungin
urkuri täydessä humalassa. Hän oli pitkä- ja vaaleatukkainen
nuori mies, Schwabenista kolme, neljä vuotta takaperin tänne
konserttimatkalla saapunut soittotaiteilija, joka olikin jäänyt
kaupunkiin. Urkuri oli silloin juuri kuollut, urut olivat
erinomaiset, ja täällähän sai niin voimistuttavia merikylpyjä.
Pehmeäluontoinen, haaveellinen, aito musikaalinen ihminen, joka oli
arkipäivinä kaikkien suosikki ja sai enemmän työtä kuin suorittamaan
kykeni, ja joka juhlapäivinä, nimittäin "_wenn Konstantinopel erobert
worden ischt_" [Saksaa, = kun Konstantinopoli on valloitettu.
_Suom._], kuten hän sanoi, joi itsensä humalaankin. Se sattui
hyvin harvoin; mutta silloin hän teki, mitä ikinä päähän pisti.
Huippukohdan hän oli saavuttanut kerran, kun muuan sisälähetyksen
saarnamies puhui kuorin ovella synneistämme; urkuri näki kaikkien
ihmisten haukottelevan -- ja intoutui soittamaan urkuja, niin että
seinät tärisivät! Se selitettiin siten, että saarnaaja piti liian
pitkiä pysähdyksiä; urkuri oli pisimmän käsittänyt väärin.
Tänään oli hänen päähänsä pälkähtänyt sellainen hyvä ajatus, että
oli reippaasti pistäytynyt konsuli Engelin konttoriin ja pyytänyt
rahaa urkuihin. Ja sen hän sai maksuosoituksena kouraansa! Siispä
oli taaskin _"Konstantinopel erobert worden"_, -- ja samppanjakorkit
paukahtelivat! Kuka hyvänsä sai juoda mukana. Hän tuli autuaallinen
paiste kasvoillaan, suurellisesti heilutellen käsivarsiaan. Kaikki
nauroivat, ja hän nauroi. Ihan pormestarin ja hänen puolisonsa
kintereillä hän purjehti! He jäykistyivät niin kankeiksi, niin
kankeiksi, kuin urkuri olisi saanut heidät valjaisiin ja nyt ajanut
heillä kirkkoon.
Suurta kohua syntyi, kun eräät vaunut tahtoivat raivata itselleen
tien; tähän asti olivat kaikki tulleet kävellen. Täällä ei ollut
tilaa vaunuille, väitettiin, ja asetuttiin eteen; järjestysvallan
täytyi ehättää avuksi. Vaunuissa istui epämääräisen ikäinen sievä,
hienostunut nainen hiukan pöhöttyneen herrasmiehen vieressä, jolla
oli hyvin kaunismuotoinen pää ja ylhäinen ryhti. Vastapäätä naista
istui punakka, vanhahko herrasmies, jolla oli isot everstin viikset,
pujoparta ja joukko ritarimerkkejä rinnassa; hän puheli koko ajan
siihen sävyyn kuin he kolme olisivat istuneet suljetussa kamarissa,
missä kukaan ei voinut heitä nähdä.
He eivät olleet tästä kaupungista; kukaan ei tuntenut heitä,
ennenkuin he olivat astuneet ulos ja ritarimerkkinen mies vei naisen
kirkkoon. Silloin kertoivat hotellin siivoojattaret, että hän oli
eräs pääkonsuli Kristianiasta; rouva ei ollut hänen, vaan sen herran,
joka käveli vieressä. Tämä oli konsuli Garman, Garman & Worsen
kauppahuoneesta. Heti heidän jäljessään tuli kaksi muuta vierasta,
konsulit Bernick ja Riis. Edellinen meni maahanpaniaisiin keppi
kädessä, jälkimmäinen tanssiaisiin Olavin ritarimerkki rinnassa.
Useita porhoja saapui peräkkäin puolisoiden kanssa tai ilman,
silli- ja puutavaramiljoonamiehiä. Heidän mustan yksitoikkoisuutensa
katkaisi maaherra uhkeassa virkapuvussaan ja ilman puolisoa,
vierellään vanha luuvaloinen kenraali, joka oli sukua Fürsteille.
Sitten seurasi virkamiehiä ja kauppiaita sekaisin, useimmat
vaimoineen. Nämä riippuivat miestensä käsivarressa kuin täyteen
sullottu ja hyvin kallisarvoinen vasu, jota vailla mies ei voinut
täällä näyttäytyä.
Hisahtamaton hiljaisuus levisi torin alimmasta päästä ja eteni
ylöspäin kuin verkkainen öljy virta yli kohisevan meren. Sulhanen
astui ulos vaunuista tuolla alhaalla, seuralaisenaan lankonsa,
konsuli Wingaard. Toisista vaunuista astui ulos pari meriväen
upseeria ja kaksi siviilimiestä; toinen näistä oli Anton Dösen.
Kaikki neljä liittyivät sulhasen saattueeksi.
Kaikki ne taitavat kenttäliikkeet, jotka olivat saaneet aikaan, että
Fürst tänään saattoi purjehtia väkijoukon läpi Ristikirkkoa kohti,
ihailtuna tai kadehdittuna, saateltuna tai inhottuna, hän oli itse
suorittanut; sikäli hän saattoi voitonsankarina kunniakkaasti kulkea
kirkkoon. Mutta hän ei astellut kuin voitonsankari; sen näki lapsikin
heti ensi silmäyksellä.
Hän nimittäin oli mitä kuolettavimmassa tuskassa. Tora ei ollut
näyttäytynyt, ei lähettänyt ketään puolestaan, ei kirjoittanut. Ei
hän eikä kukaan hänen ystävättäristään ollut edes käynyt Engelin
talon lähistöllä. Ei siis suostuttelemaan eikä säikyttämään Emilietä
hän ollut tullut. Miksi hän siis oli tullut? Mihin tähtäsi Rendalenin
uhkaus?
Kirkkoon asti riitti vaaraa. Tuolla sisällä suojasi kirkon oma,
pyhyys heitä ja kunnianarvoisaa pappia. Mutta täällä --! Hänen
silmänsä tähyilivät ylös rinnettä kartanoon... Se tapahtui
vaistomaisesti. Ei tuolla, vaan täällä voisi Tora astua esille. Tai
toisia astua esille --! Tora ei ollut ainoa.
Hänen puoliksi ummistuneet silmänsä vaaniskelivat, hänen ahavoituneet
kasvonsa olivat liikkumattomat hänen suupieltensä joustimet olivat
katkenneet; ei mitään hymyilyä. Hänen vaaleat viiksensä riippuivat
venyttäen kasvoja. Muhkean miehen käynti oli tullut pingoittuneen
varovaksi... jokainen askel voisi tuottaa onnettomuuden. Ellei
se kohtaisi häntä, niin se odotteli perässätulijaa, morsianta.
Kaikkialla kiilui silmiä, osaksi teräväkatseisia, mutta ei ollenkaan
niitä, joita hän pelkäsi. Hän oli pitempi kuin naiset; hän saattoi
katsella kauas, ja hän katseli, -- molemmille sivuille. Ei mitään.
Hän oli juuri laskenut jalkansa ensimmäiselle porrasaskelmalle, kun
pitkä matruusi astahti askelen eteenpäin: "Anna-Maija käski sanoa
terveisiä!"
Lähellä seisovat kuulivat sen; etäämpänä olijat näkivät
liikehtimisen: "Sanoiko hän jotakin? Mitä hän sanoi?" S-äänteet
suhahtelivat pitkin. Niille, jotka seisoivat etäällä kirkosta, kuului
suhina kuin kirkon ympärillä olisi varoiteltu "hyssssssssss".
Fürst seisahtui, silmät painuivat syvälle, ihan kuin olisi hienoa
tomua puhallettu hänen kasvoihinsa. Hansikoitu käsi kouraisi
nenäliinaa; sen mukana levisi hienoa tuoksua. Hän niisti -- ja astui
edelleen. Saattue perässä.
Sisällä oli hämy vastassa, päivänpaisteesta tultaessa; mutta hämyssä
tuikki silmiä, naisten silmiä, silmiä!
Täällä istuivat Toran ystävättäret! Fürst tunsi koko kaupungin; hän
tarkkaili heitä yksitellen. Etumaisina he istuivat, jännittyneinä,
levottomina, uhkaavina. Täytyi lopultakin olla tekeillä jotakin!
Samassa kuultiin suurten kirkonkellojen alkavan kumahdella; nyt siis
nähtiin morsiamen vaunut torin alapäässä. Mitä nyt tapahtuisi?
Nora, Tinka, Anna Rogne istuivat aivan hänen vasemmallaan hänen
astellessaan kuoriin. Hän loi väkisinkin katseensa toiselle puolelle;
siellä oli ensimmäinen tuolirivi tyhjänä. Kuorissa noustiin seisten
vastaanottamaan sulhasta.
Ulkona alkoi kuhina. Nyt morsiusvaunut ja niiden takana
morsiustyttöjen ja rouva Wingaardin vaunut eivät ainoastaan
tulleet, vaan harmaaliverinen ajaja tahtoi lisäksi päästä ihan
kirkon edustalle, ja sepä ei käynyt laatuun. Lähimmät painautuivat
taaksepäin, tehdäkseen tilaa, mutta takana olijat eivät antaneet
itseään työnnellä ja asettuivat hanakasti vastaan, joten monet
horjahtivat vaununikkunoihin. Kirahduksia, vihaisia sanoja, käskyjä
ja vaunuissa pelkoa. Engel pisti päänsä ulos, mutta hänen ääntänsä ei
kuultu; sitten hän astui esiin. Järjestysvalta oli paikalla ja teki
innokkaasti tilaa raharuhtinaalle, morsian seurasi kintereillä, ja
pian olivat morsiustytötkin päässeet alas. He järjestyivät, ja niin
läksi kulkue liikkeelle. He eivät tulleet samaa uraa kuin toiset
olivat saapuneet, mutta kaikkialla väistyttiin.
Myrtti kellanpunaiseen tukkaansa pujotettuna morsian näytti
englantilaisen akateemikon moitteettomalta teokselta. Kasvojen
piirteet olivat säännölliset ja aito englantilaiset, hipiä hieno
ja hyvin valkea, hartianviiva hiukan notkolla, tavattoman sievä
käsivarsi, ryhti kainon, hienon neitsyen. Hän astui etukumarassa
kehenkään katsomatta. Käsi lepäsi keveästi isän käsivarrella;
hiukan alapuolella isän ritarimerkin näkyi vilahdukselta tyttären
timanttikoriste, mutta ainoastaan niille, jotka seisoivat heidän
edessään tai korkeammalla. Vanhanaikainen solki, kallisarvoinen
koru, jota hänen äitinsä tiedettiin mielellään käyttäneen, kiinnitti
kukkavihon hänen povelleen. Tuulenpuuska kohotti hänen huntuaan
heidän tullessaan portaille; se tavoitti matruusin kasvoja, mutta ei
yltänyt. Tuuli leyhytteli hienoa tuoksuvirtausta kauas.
Kuinka keventyneeksi tunsikaan mielensä Engel seisoessaan ohella!
Tämä oli ollut tukalin taival, minkä hän oli eläessään kulkenut!
Eikä hän kuitenkaan ollut kiirehtinyt. Ei. Sävyisänä, hiljaisena,
leppeänä, hurskaana hän oli edennyt; katseensa hän piti kiinnitettynä
yhteen pisteeseen, -- siihen neulansilmäänkö, josta oli päästävä
läpi? Hänen säännölliset, kauniit kasvonsa näyttivät siltä, kuin
ei niitä olisi ikinä liikuttanut sellainen mielle, joka ei ollut
sopusoinnussa kunniallisen käyttäytymisen, vanhempien ja esimiesten
hyvien neuvojen kanssa. Niin, kuin hän ei olisi elämältäkään saanut
tietoa siitä, mitä sellainen oli. Aina oli hänen huonekuntansa ollut
jumalaapelkäävä huonekunta; kolmessa sukupolvessa oli perustettu
lahjoitusrahastoja. Sikäli olisi se tuoksu, jota nyt levisi
ympärille, voinut tulla Palestiinasta. Mutta hyväinen aika, ei siis
mitään vaaraa ollutkaan? Nythän olemmekin jo kirkossa!
Urut alkoivat pauhata päihtyneen schwabenilaisen kaikella kiihkolla;
niiden täyteläiset soinnut tulvivat konsuli Engelin mieleen ja
täyttivät hänet hänen oikealla olemuksellaan. Mitään onnea ei voi
verrata tasaluontoisen miehen onneen, kun hän on tuntenut olevansa
vaarassa ja sitten huomaakin, ettei mitään vaaraa ollutkaan!
Se ei hypähtele, se onnekkuuden tunne, eikä myöskään pursuile,
vaan jakautuu hiljakseen kaikkiin elimiin kuin kylläinen, jalo
itsestään nauttiminen. Se muistuttaa riemua jälleen kuntoon saadusta
ruoansulatuksesta, myhäilevää näkyä, miellyttävää tuoksua siitä, mitä
siis taas edelleen rohjetaan tavoitella. Hän kohotti herttaisimman
katsantonsa saarnastuolia kohti antaen kaikkien näkevien silmien
kannatella häntä. Hän aavisteli kateutta, ja se kutkutti häntä
mieluisasti. Mikä tulevaisuus hänellä olikaan kainalossaan!
Silloin morsiamen käsi värähti. Hätäisesti aleni konsulin katse
saarnatuolista; kalmankalpea oli morsian, hän tuijotti, hänen oli
työlästä tulla mukana tai hän oli vastahakoinen tulemaan. Mikä nyt?
Nora, Tinka, Anna Rogne ja useita muita oli ihan vastapäätä sitä
kohtaa, joka heidän piti sivuuttaa; -- no, entä sitten, oliko se niin
vaarallista?
Outo kiihtymys, vahingonilon ja säikyn sekainen, kuvastui kaikkien
kasvoilla, kaikkien, minne konsuli katselikaan ... ja se tarttui
häneen! Mitä se merkitsi? Ehdottomasti hänen silmänsä tapailivat
kuoria; jospa he jo olisivat siellä! Siellähän toki täytyi saada
rauha. Mutta kuorissa olivat kaikki nousseet seisomaan! He seisoivat
kauhistuneina ja katselivat tänne alas, -- ei morsiamen puolelle,
vaan vastakkaiselle. Vieläpä hänen tyttärensäkin kirahtaen ponnahti
taaksepäin, vetäen konsulin mukanaan.
Tuonne etumaiselle penkille, oikealle heidän eteensä, oli juuri
nyt tullut... siis sakaristosta, siis kuorin läpi ... pastori
Vangen, hänen perässään Tora Holm kantaen jotakin sylissään, sitten
miss Hall, sitten Rendalen. Siinä järjestyksessä he juuri olivat
istuutumassa, kun morsiuspari saapui. Toralla oli kaksinkertainen
musta huntu kasvoillaan ja kantamuksensa ympärillä, ja se oli
tarttunut johonkin, niin että hän nyt vasta pääsi miss Hallin avulla
vapaaksi ja kääntyi avokatseisena ja lapsi käsivarrellaan morsianta
kohti. Suuttumus, kielto, jylisevä uhkaus, jännitys saivat yletöntä
tehoa urkujen pauhusta.
Sitten Milla laahattiin eteenpäin. Hän tuli kuoriin kuin valkoinen
silkkipuku useiden muiden naistenpukujen keskeen. Rahinaa ja kahinaa;
päitä ja käsiä ja kukkavihkoja ja silmiä yhtenä vilinänä, niin
että Milla ei saanut selvää itsestään, omasta istuimestaan, omasta
kukkavihostaan, omasta nenäliinastaan. Viimeiseltä olivat kaikki
tarjoamassa apua, hajuvettä, häiritsevänä mylläkkänä. Pahimmin
oli tiellä tuo punainen isoviiksinen kummitus, jolla oli rintamus
ritarimerkkejä täynnä; hän tahtoi kaikin mokomin tyrkyttää Millalle
tämän omaa kukkavihkoa, ja Milla ei sietänyt sen tuoksua. Vihdoinkin
päästessään vapaaksi ja saadessaan hengähtää, oi, vielä kerran,
-- oi, ja vielä kerran ... hän puhkesi itkuun. Hän veti huntunsa
kasvoilleen. Hänen tuli niin itseänsä sääli, Millan; nehän olivat
tehneet kauheata. Ja sitten hän joutui raivoon. Voi, kuinka tuliseen
raivoon hän yltyi!
Konsuli Engel sai siitä ensimmäisen katseen, -- ja kaiken muun
lisänä, mitä hän oli saanut, se vaikutti kuin viimeinen pisara, joka
tekee tajuttomaksi; konsuli istui hourien, että hänen lahkeensa
tutisivat tyhjinä. Mitä merkitsikään tämä?...
Hieno Fürst istui hänen vieressään siirrellen hattuansa kädestä
toiseen ja jalkojaan vuorotellen päällekkäin. _Häntä_ tämä kaikki
tarkoitti, eikä tuleva valtiomies ollut vielä päässyt niin pitkälle,
että olisi voinut istua alallaan silloin, kun häntä nyljettiin,
leikeltiin ja palasina heiteltiin pataan. Dösen, joka oli ihan hänen
takanaan, siveli valkealla hansikkaallaan vaaleitten viiksiensä
kärkiä, nyt oikeata, nyt vasenta, nyt vasenta, nyt oikeata,
kiireesti, kiireemmin, mitä kiireimmin. Hän oli uskomattoman
uuttera. Kirkossa olijat näkivät tuon valkoisen hansikkaan nenän
alla salamoitsevan ja luulivat hänen tekevän temppuja tai merkkejä,
kykenemättä ymmärtämään kenelle. Porhoista tuntui aseman painostus
kovin tukalalta. Mutta samalla kertaa heidän kuitenkin täytyi vielä
nähdä vilahdus naisesta, jolla oli lapsi käsivarrellaan; hän oli
hiivatin kaunis, -- ulkomaalainen. Ja he ojentelivat kaulaansa, ja
he käännähtelivät; konsuli Bernickinkin kaula venyi ja kiertyi kuin
kiekumaan opettelevan kukkopoikasen.
Kaiken onnettomuuden lisäksi rovasti jäi tulematta. Kirkonpalvelija
kävi ulos ja sisälle, sisälle ja ulos, kasvoillaan mitä
tyhjänpäiväisimmän touhuilun juhlallinen ilme.
Urkuri pitkitti reimasti! Hänestä tuntui, että rovasti Greenin
tuloon kestäisi jokseenkin kauan, joten hän voisi siirtyä virteen.
Mahtipontisen hän oli jo aikaa sitten käyttänyt loppuun; hän oli nyt
haipunut sen suoranaiseen vastakohtaan, imelään. Pelkkiä paimenpillin
säveliä mitä mahdottomimpina piipityksinä. Hänen mielikuvituksensa
kaiketi vaelsi kaikkien niiden pienokaisten keskuudessa, joita tästä
avioliitosta koituisi; hän heristeli niille sormellaan ja pititteli
niille kvintissä: "tui--tui!"
Vihdoin oli Engel tointunut sen verran, että taas tunsi hienon ja
karkean, hyvinkasvatetun ja sivistymättömän eron. Viimeksimainitun
laisille ihmisille oli häväistys juttu suurinta nautintoa. Mutta tämä
tässä oli uusi, ihan ennen kuulumaton. Tarvittiin _Kurt_ hautomaan
sellaista, panemaan toimeen niin riivattua konnanjuonta.
Hänen nenäliinansa oli jo märkänä, hänen hansikkaansa alkoivat käydä
harmaiksi. Löyhytellessään ja kuivaillessaan tuskan hikeä hän vilkui
ahdistuneesti Millaan. Hänen tyttärensä vihasi nyt häntä! Hän rukoili
Jumalaa, niin, sen teki konsuli Emil Engel, oikein hartaasti hän
rukoili Jumalaa, etteivät heidän syntinsä tulisi tämän viattoman
tyttöpoloisen päälle! He olivat valehdelleet tälle, kyllä, mutta mitä
parhaassa tarkoituksessa; senhän Jumala tiesi! Mutta kuka olisikaan
osannut olla valmistautunut siihen, että voitaisiin ryhtyä mihinkään
niin mielettömään kuin pyhyyden häpäisemiseen! Engel ei tavallisissa
oloissa sadatellut, hän oli liian hieno mies sellaiseen; mutta heti
tuon hartaan jumalanpuhuttelunsa jälkeen hän toivotteli sydämensä
kaikella voimalla: paholainen nuo kaikki omikseen periköön!
Märkä nenäliina sujahti jälleen esille. Samaan aikaan ajatteli Milla
aivan oikein: nousenko ja lähdenkö?
Engel näki sen hänen silmistään, hänen liikkeistään. Fürst näki sen
myöskin. Molemmat tunsivat sen kuin miljoonana sähköisenä pistoksena,
mutta he eivät kuitenkaan voineet luopua siitä viimeisestä toivosta,
että Milla oli liian hyvin kasvatettu tehdäkseen häväistysjutun
suuremmaksi. Edellinen tunsi, että jos hänen tyttärensä jäisikin,
olisi hän tästä hetkestä alkaen murtunut, tahrittu mies ...
jälkimmäinen tunsi, että jos morsian vain menisi hänen kanssaan
alttarille, niin kyllä hän kaiken uhalla vielä uransa raivaisi!
Mutta Greeniä ei ikinä kuulunut! Nyt kaikkien ajatukset kohdistuivat
tähän; kävi hirmuisen kiusalliseksi! Kaikkien silmät tuijottivat
sakastin oveen. Oliko hän sairastunut? Vai tekeytyikö hän sairaaksi,
päästäkseen eroon? Missä siis oli kappalainen? Kappalainen esille!
Miks'ei Karl Vangen noussut? Kuorissa olevat naiset, jotka eivät
vielä olleet tointuneet ensi säikähdyksestään -- moniaiden oli
täytynyt käydä käsin kiinni penkkinsä alasyrjään estääkseen
vavahteluansa --, heidät saattoi tämä uusi jännitys ihan sairaiksi;
useat alkoivat itkeä. -- Niin, ajatteli Milla, sääli on minua,
hirmuisen sääli! Hyvä Jumala, olisipa äiti elänyt! -- Ja hän itki
nyt mitä haikeimmin. Kaikki ihmiset olivat vannoutuneet häntä
vastaan, joka ei ollut mitään tehnyt. Pitipä nyt vanhan Greeninkin
antaa hänen näin julmasti istua kaikkien ilkeiden, ilkeiden ihmisten
ällisteltävänä!
Ja sitten kävi niin, että hän pääsi ensimmäisestä, varsinaisesta
kysymyksestä ja syöksähti hylätyn olonsa tunteeseen niin
voimakkaasti, että kun Green vihdoinkin tuli, se tuntui hänestä
huojennukselta, taivaan palkinnolta.
Mutta jos hän ei siis ollutkaan edes hetkiseksi kyennyt pääsemään
sen vertaa itseänsä ajattelemasta, että olisi voinut miettiä, minkä
tähden tämä tehtiin ... no, miettivätpä sitä _ne_, jotka istuivat
kuorin alapuolella. Eivät ainoastaan ne, jotka olivat olleet
suunnitelmassa mukana, heitähän oli vain jokunen, -- ei ainoastaan
puolue, ja se oli lukuisa; ei, _kaikki_ naiset tunsivat, kuinka
kuohuttavaa oli, että Milla sen jälkeen, mikä oli satuttautunut
hänen tiellensä, _tahtoi_ mennä edemmäksi! Ja jos hänet oli laahattu
tuonne, niin miksei hän nyt noussut? Miksei hän poistunut heidän
luotansa? He odottelivat sitä hetki hetkeltä; mutta Milla istui
alallaan! Oliko se todellakin mahdollista sen jälkeen, kun oli niin
järisyttävästi vedottu hänen omaantuntoonsa! --
Jokainen urhea nainen, jolla on täysi vapaus, käy ehdottomasti
heikomman, vääryyttä kärsivän puolelle. Mielet aaltoilivat kirkossa
kuin meri; kuohunta kävi yhä rajummaksi. Onko ajateltavissa, että hän
astuu alttarille tuon roiston kumppanina? Häpeä noille piirittäjille,
jotka sitä koettavat saada aikaan!
Kaikki tuijottivat alttaria kohti. Eikö vanha Green saapuisikaan?
Häntä arveluttaa viime hetkessä antaa kirkon siunausta tälle
avioliitolle! Karl Vangen ei olisi siihen ikinä ryhtynytkään! Hän
istui vietellyn ja petetyn luona, hän. Hän oli niin yksinkertainen,
että uskoi kirkon paikan olevan siinä, Karl Vangen. Kuinka monia
kiitollisia katseita kohdistuikaan hänen suuriin kasvoihinsa näinä
muutamina minuutteina ... niillä olisi voinut kullata useita
kirkonholveja ja tuhansittain virsikirjoja ja raamattuja!
Nyt nähtiin kuorissa olijain katseista, että vanha Green viimein
tuli! Tosiaan siis kuitenkin? -- Hitaasti ja sairaana hän tuli,
hyvinkin sairaana. Hän ihan näytti kirkolliselta kompromissilta,
kuiskailtiin. Tuskin hän oli päässyt alttarin eteen, kun virsi alkoi.
Koko kuorin seurakunta veisasi mukana. Innoissaan, kevennyksissään,
kiitollisina kaitselmukselle he veisasivat, sulhanen, Engel, kenraali
ja pääkonsuli, Bernick, Dösen, Riis, porhot, maaherra, -- veisasivat
ensimmäisestä morsiamesta, jonka itse Jumala ohjasi ensimmäisen
sulhasen luo. Yksikään heistä ei sitä uskonut, mutta he veisasivat,
veisasivat, niin että oli vahinko, että urkujen pauhu hukutti heidän
äänensä, sillä sellaisia veisuun ääniä olisi sietänyt kuulla. Heidän
naisväkensä säesti kimakasti; he olivat niin säikähtyneitä, etteivät
löytäneet virttä, mutta he osasivat suunnilleen sen ulkoa. Nopein
yhtymään mukaan ja äänekkäin avioliiton ylistyksen veisaa ja oli
rouva Garman.
Mutta paitsi heitä ja urkuria ei veisannut koko kirkossa yksikään
ainoa. Kuohunta kävi niin rajuksi, niin yleiseksi, että monet eivät
voineet istua. He nousivat seisomaan. Takana olevat tahtoivat myös
nähdä ja nousivat hekin.
Mutta ennen kaikkia muita Tora. Mitä nämä täällä hänen ympärillään
olivat tunteneet ja tunsivat, se oli lievää verrattuna siihen, mitä
tunsi hän, joka pohjimmaltaan oli äitinsä tytär ja oli jännittynyt
matkastaan ja tästä, minkä ainoastaan hänen rakenteensa saattoi
ollenkaan kestää. Ellei minkään muun, niin Millan itsensä vuoksi oli
tämä estettävä naimasta tuota konnaa. Tähän tarvittiin, että Tora
näyttäytyisi, hän ja lapsi. Kaikki muu saattoi jäädä tehottomaksi,
mutta tämä pakottaisi Millan pysähtymään; hän tunsi Millan! Oli vain
kysymys siitä, olisiko Toralla tahtoa ja rohkeutta siihen. Kyllä,
hänellä oli! Sillä hänen ystävättärillään oli tahtoa ja rohkeutta
olla mukana. Eihän asia koskenut vain häntä itseään; se koski koulua,
se koski Millaa, se koski suurta asiaa, se koski tuhansia!
Kukaan, kaikkein vähimmin Tora itse, ei ollut voinut epäillä, etteikö
morsiamelle riittäisi hänen näyttäytymisensä lapsi käsivarrellaan.
Siitä asti, kun Milla oli alkanut itkeä kuorissa ja kuitenkin
jäänyt istumaan ... ja tähän saakka, jolloin Green saapui, oli
Toran kiihtymys yltynyt siinä määrin, että läheisimmät alkoivat
pelätä. Vastapäiselle penkkiriville nähtiin se myös. _Silloin_ he
tiesivät, että nyt tulisi jotakin, jota eivät he eikä hänkään olleet
ajatelleet, ennenkuin se tapahtuisi. Tora oli Tora. Ja aivan oikein...
Fürst oli jo alttarilla, konsuli Wingaardin viemänä; Engel tuli
varovasti astellen matolla viedäkseen tyttärensä hänen vierelleen.
Milla nousi ja antoi morsiustyttöjen järjestellä laahuksensa ja
huntunsa, -- kun Tora syöksähti ulos penkkirivistä ja eteenpäin.
Kaikki tuonne kuoriin keräytyneet katselivat morsianta, joka ojensi
kätensä isälleen ja hänen kanssaan kääntyi alttaria kohden. He eivät
nähneet Toraa hänen tullessaan alttarin portaille. He kuulivat
takanaan kuin meren kohahduksen, ja samassa pyyhälsi jotakin mustaa
ohitse. Naiset kirkuivat, herrat jäykkenivät. Alttarilla olijat
kääntyivät päin, Engel horjahti taaksepäin, Tora hänen ja tyttären
väliin.
"Tahdotko, että asetan lapsen eteesi, Milla? Polvistutko sen päälle?"
"En, en!" huusi Milla kauhistuneena. Hän väistyi, ja kädet eteen
kohotettuina hän läksi pakoon kuorista; huntu hulmusi pitkällä takana.
Kaikki olivat nousseet seisomaan, Tora oli heti kiitänyt edelleen
sakastiin. Hän tunsi voimiensa nyt ehtyvän. Miss Hall meni perässä.
Mutta kun Milla ehti alas kuorista, ei hän tiennyt minne kääntyä.
Jonkunhan täytyi toki tulla, jonkunhan toki täytyi saattaa häntä;
hänen naisellinen vaistonsa sanoi hänelle sen. Hän kääntyi
epätoivoisena katsomaan taakseen. Sakastin ovi tuolla ylhäällä
avautui, vihlova kouristusitku kuului sisältä, vain sen aikaa kuin
oven avaamiseen ja sulkemiseen tarvitaan; mutta se riitti. Millakin
alkoi itkeä. Silloin kiertyi käsivarsi hänen uumilleen ja veti häntä
päättävästi mukanaan ulos; se oli Noran.
Samassa hetkessä, kun Milla oli antautunut, oli kaikki loppunut.
Kaikki viha oli puhallettu pois. Ja useimpien mielistä. Rendalen ehti
viereen heti jälkeenpäin ja astui nyt edellä raivaamassa tietä.
Urkuri, joka ei ollut nähnyt alkua, vaan odotteli ensimmäisen
virren värsyn jälkeen vihkimäpuhetta, nousi seisoalleen kohun
käydessä hillittömäksi; mitä tämä oli? Hän näki morsiamen kirkon
keskilattialla, toiset kuorissa ja koko seurakunnan jalkeilla...
"_Aber das war kurios! Wird's nichts daraus? Ho -- ho! Ich hab' meine
zweitausend_!" [Jopa on kumma! Eikö siitä tulekaan mitään? Ho-hoo!
Minulla on kaksituhattani! _Suom. huom._] -- Ja hän paiskautui
soittamaan urkuja. Jotkut tahtoivat pysähdyttää hänet; mutta hän
kysyi, "mitä he olivat morshiamelle tehnet. Hänele voi soito tehde
hyve."
Niin pian kuin kellonsoittaja kuuli urkujen pauhun, hän ajatteli:
"Kas niin, nyt he ovat vihityt!" -- ja puuttui mukaan molemmilla
kelloillaan. Ja niin pian kuin tervehdyslaivalle kuultiin
kirkonkellojen kumahtelu, alkoivat kanuunat jyristä. Heidän oli määrä
ampua siihen asti, kunnes morsian astuisi ulos, ja kun tätä ei voitu
nähdä laivalle, mutta siitä piti saada merkki, niin he tämän merkin
unohtuessa kesken hälinää ammuskelivat yhä edelleen, jyrisyttivät,
jyrisyttivät, jyrisyttivät. Heistä itsestäänkin lopulta tuntui
laukauksia tulevan kovin paljon, mutta se oli muiden asia, -- niin
kauan kuin heillä riitti ruutia, he täräyttelivät kaupunkia. Sillä
sielläkin oli juotu kelpo tavalla.
Tämä herätti yleistä hupaisuutta. Kaikki keikahti vakavuudesta
nauruksi -- ensin siinä joukossa, joka tulvi ulos kirkosta
urkujen pauhinassa ja kirkonkellojen kajahdellessa ja kanuunain
jyrähdellessä; sitten nauru levisi yltyvänä torilla odottaneihin,
jotka ulottivat sen yli koko kaupungin. Ei ollut milloinkaan
miesmuistiin naurettu niin paljon jokitörmiltä vuoren ja hiekkaniemen
uloimpiin asumuksiin asti. Maalaisetkin matkasivat naurellen
jyrinässä kotiin, ja minne he tulivat, siellä nauru remahteli.
Liput olivat liehumassa yli kaupungin ja sataman.
Kumahteli ja liehui, liehui ja kumahteli. Ja naurettiin!
Häävieraat aluksi silmäilivät toisiaan pelokkaasti. Hajallisina
ryhminä ja alla päin he sulloutuivat ulos kirkosta. Mutta ulkona
valtaan päässyt nauru oli tarttuvaa; tullessaan kotiin ja lukiessaan
_Tilskuerenia_ nauroivat _hekin_. Itse pormestarikin nauroi!
Ylös puistokujaa astelivat Nora ja Rendalen. Kanuunat jyrähtelivät,
ja he kääntyivät katselemaan yli kaupungin ja sataman liehuvia
lippuja -- ja nauroivat. Karl Vangen harppaili pitkillä säärillään
ohitse; Tora oli jälleen Nils Hansenin luona. Tora oli äärettömän
heikkona, mutta tyytyväinen.
Vangenin piti hakea vaunut, -- ja hän kiiti pois.
Ei vähempää kuin viisitoista nuorta tyttöä kiirehti yht'aikaa rouva
Rendalenin luo; toinen suuri saattue oli tulossa heidän takanaan.
He eivät kävelleet, he tohahtivat pyrynä ja sivuuttivat heidät
vilahduksena. Rouva Rendalen tuli sittemmin ulos portaille poikaansa
ja Noraa vastaan; mutta nämäpä käyttäytyivät kokonaan toisin kuin
kaikki muut, pysähtelivät joka hetki. Nyt, kun rouva Rendalen niin
suunnattomasti ikävöitsi heitä! Että saattoivatkin unohtaa hänet!
Yht'äkkiä hän tempasi kakkulat nenältään ja puhdisti ne. Sitten hän
asetti ne hitaasti nenälleen...
Ja Rendalen sanoi tuolla alhaalla puistokujassa astellessaan, että
hänen ensimmäisessä esitelmässään oli varmaan paljon yksipuolista
ja epäselvää, paljon mieleenlyöttymiä. Ja paljon muuten hänen
kehityksessäänkin sellaista, mikä ei läheskään ollut edes
puolivalmista. Mutta "elämä on koulu", ja se koskee ensi kädessä
koulumestaria.
Tai oikeastaan hän ei virkkanut sanaakaan kaikesta tästä. Hänellä
ei ollut vähintäkään tilaisuutta mihinkään niin jäykkään ja
kylmäkiskoiseen. Suoraan sanoen, sill'aikaa kun kaupunki ja satama
vasten tahtoaankin liputti hänen elämäntyöllensä, asteli hän
täällä kosimassa. Hän kosi sitä, jonka hiukset "sädehtivät". Tämä
ei tuntenut itseään sen arvoiseksi ja karkotti joukon kärpäsiä
silmiltään. Mutta oli niin mahdotonta tehdä muuta kuin suostua, ja
kuitenkin...
Sitten he sopivat monista, monista, monista asioista. Ensimmäinen
oli, että kun ihminen seisoo turvallisena toiminnassaan, silloin
voi kehityksestä tulla jotakin; ja toinen oli, että kun siihen
käydään kaksin, edistyy se kaksin verroin nopeammin. Tai kenties oli
jälkimmäinen edellinen, ja edellinen jälkimmäinen; he eivät olleet
syyntakeisia...
'Mutta viisitoista tyttöä oli yht'aikaa ylhäällä tornissa; heidän
teki tänään mieli vetää ylös lippu, jossa ei ollut valhetta. Ja
sellaisen asian puolesta, jossa ei ollut valheetta. He luikkasivat
alas pyytäen lupaa. Rendalen seisoi portaiden juurella; hän nauroi
heille. Nora oli juossut hänen luotansa -- ylös portaita rouva
Rendalenin syliin. Hän painautui nyt kiihkeän kiinteästi hänen
poveaan vasten odotellen, kunnes toinen saisi kakkulansa paremmin
paikoilleen.
"Eipä sentään", huusi Rendalen tornissa olijoille, "ei tänään --
Millan vuoksi. Mutta pian me aloitamme."