Millan kirjeen jälkeen Nora katosi muiden seurasta; eipä hän moneen
päivään kyennyt toimeensakaan ryhtymään, hän oli ihan voimaton. Ensin
Tora omalla tavallaan, nyt Milla omallaan ... se oli liikaa hänelle,
jolla oli ollut johtava asema heidän yhteiselämässään, -- joka oli
luottanut heidän työskentelyynsä ja ollut siitä ylpeä. Viime aikoina
hän oli kärsinyt pilkkaa -- ei vähimmin isältään, sitten kun ilmeni,
että hänen esimiehyytensä saattoi hänet naurunalaiseksi; hän oli
koettanut kestää sitä, mutta Millan kirje lannisti hänet.
Jo ennenkin hän oli, kuten olemme nähneet, silloin tällöin tuntenut
elämänsä pintapuoliseksi ja ulkonaiseksi. Mutta tämän perästä! Hän
muisteli yhä uudelleen mielialoja ja tapauksia toveriensa keskuudesta
siitä asti, kun oli tänne tullut; hän kohtasi kaikkialla nuo suuret
kaipuut ja tuon surkean raukkamaisuuden, kun tuli koetus -- kohtasi
omassa itsessäänkin. Helposti innostuvia, sanomattoman epävakaisia;
aivot täynnä tyhjänpäiväisyyttä, turhamaisuutta, kateutta.
Monessa esiintyi iljettävä himokkuus, joka petti heitä itseään
sadoissa valeasuissa. Tärveltyneitä vuosituhantisesta perinnöstä,
väkevämmän mairittelemisesta... Hän ei enää tahtonut olla seuran
puheenjohtajana, tuskin jäsenenäkään; siitä ei ollut mitään hyötyä,
ja hänellä oli enemmän kuin kylliksi kiusaa omassa itsessään. Hän
näki saaneensa moninaisia irrallisia taipumuksia, "häiriöllistä
henkevyyttä", kuten hänen isänsä sanoi äidistä. Juuri nyt eivät
vanhempien välit olleet hyvät. Nora tarrasi kouluun, ihan kätkeytyi
sinne.
Tuli joulu; hänellä oli lomaa, ja hänen piti mennä kotiin, mutta
hän pyysi saada jäädä. Hän istui paljon yksinään, Tinkan anasti
Frederik Tygesen, joka vietti joulua kotikaupungissa; kihlaus oli
nyt jokseenkin julkinen. Anna Rogne lueskeli filosofiaa Rendalenin
opastuksella ja oli niin oppinut ja onnellinen, ettei soveltunut
seuraksi.
Usein, jonkun tullessa sisälle, Nora istui itkemässä. Hän osasi
silloin nopeasti kuivata kyynelensä; käsi sipaili molempia silmiä
niin ripeästi, kuin hän olisi kärpästä tavoittanut. Sitten hän
hymyili tulijalle avomielisesti, -- olipa se kuka tahansa; hänen
alakuloisuutensa aihe ei siis ollut talossa.
Nora nyreissään? Nora yksinäisenä? Kaikki tiesivät, että sitä
saattoi sattua. Mutta tällä kertaa sitä kesti kauan. Tietysti
kyseltiin, mutta Nora kävi heti niin ylvääksi, ettei kukaan kysynyt
toistamiseen...
Vihdoin joulun välipäivinä tuli kauan odotettu kirje Toralta. Sen
johdosta Rendalen lyöttäytyi hänen kouluystävättäriensä seuraan.
Kirjeen johdanto selitti heti, mitä tahdottiin tietääkin; se
muistutti tapauksesta, jonka he olivat heti muistaneet, mutta tähän
asti sitä ymmärtämättä. Se kertoi, miten oli käynyt Fürstin ja Toran
ensi kertaa kohdatessa toisensa aamupäivällä voimistelusalissa, kun
hän oli ollut kiihtynyt ja rasittunut harjoituksista ja Fürst oli
tullut hitaasti kävellen, lävistäen hänet katseellaan ja pidättäen
häntä naulittuna, kunnes oli seisonut hänen vieressään.
Kirjeen tempoileva kerronta, jota yhtä mittaa keskeyttelivät
lisäykset, sivuhypyt, vakuuttelut, antoivat selkeän kuvan Torasta.
Jollei hän ollut aina ollut "täsmällinen", oli hän nyt ihan
liikuttavassa määrässä, -- kenties juuri siitä syystä, että hän tiesi
tuohon itseänsä kohdanneeseen epäluuloon olevan jotakin aihetta. Anna
Rogne luki kirjeen ääneen heidän ollessaan koolla; hän osasi sen
ulkoa ja esitti sen hiukan tekeytyneesti, tasaisella äänenpainolla.
Siten kirje sai puhua omasta puolestaan; sen monet mutkat ja
lisäykset pistäytyivät hauskasti esille, vakuutukset kohosivat ilmi
kuin suihkut. Naurettiin ja oltiin liikutettuja.
Rendalen oli lukemisen aikana istunut Noraa katsellen. Hän oli juuri
kuullut, ettei Nora enää tahtonut olla seuran puheenjohtajana, ja
silloin Rendalenin täytyi keskeyttää se kuoreensa sulkeutuminen,
jonka hän oli olokseen pakottanut.
Kirjeen anastaessa muiden huomion ja saadessa kunkin haastelemaan
siitä naapuriensa kanssa istuutui Rendalen Noran luo ja puheli hyvin
kauan ja vilkkaasti hänen kanssaan, -- kunnes yksi ja toinen huomasi,
että Nora usein pyyhkäisi suuria silmiänsä kädellään. Silloin
keskustelu ehtyi; alettiin katsella heitä.
Rouva Rendalen ehdotti, että saataisiin musiikkia; hän pyysi
poikaansa soittamaan. "Mielelläni", vastasi tämä, mutta jäi
miettiväisenä istumaan. "Mitä siitä sanotte, jos ensin koetan puhua
siitä masennuksesta, joka useasti valtaa naisen, kun hänen silmänsä
avautuvat näkemään hänen perimiään heikkouksia?"
He kaikki halusivat kuulla! Hän sanoi, että hänelle oli tänä iltana
muistutettu, miten hän runsaasti vuosi takaperin oli eräässä
seuran kokouksessa lohduttomasti puhunut perinnöstä. Tämä oli
todella johtunut vain onnettomasta mielialasta. Hänen mielipiteensä
perinnöllisyydestä oli juuri se, että toinen perintö joutuu toista
vastaan; ei lainkaan tarvitse olla toiveeton. Aikojen kuluessa ovat
suvut niin sekautuneet toisiinsa, että huonolla perintöhaaralla, joka
voidaan tukahduttaa, melkein aina on vierellään hyvä, jota voidaan
kehittämisellä lujittaa. On varottava, ettei sattuma saa _koskaan_
vallita; ensin kasvattajan ja sitten itsekasvattajan on oltava
ajoissa tarkkaavainen.
Hän oli niin perehtynyt aineeseensa, että pystyi paikalla esittämään
sarjan historiallisia todisteita. Hän lisäsi toisia omastaan ja
muiden kokemuksesta kerättyjä. Pojasta pitäen oli tämä kysymys
askarruttanut hänen mieltään. Hänen suvussaan oli taipumusta
mielenvikaisuuteen. Jokainen hänen keksimänsä esimerkki siitä
osoitti nimenomaan, että tauti puhkesi ilmi ainoastaan siellä,
missä se heikkous sai levitä, joka johti mielenvikaisuuteen. Missä
heikkoutta vankasti vastustettiin veren sekoituksella, kasvatuksella
ja itsekasvatuksella, siellä yksilö pelastettuna kävi elämäntyöhönsä.
Perintö ei ollut mikään määrääjä, vain yksi tekijä.
Toisinaan puhuttiin, että tieto ja seurustelu eivät auttaisi mitään.
Mutta mitä todisti se kirje, joka oli äsken luettu? No, se osoitti
ensiksikin hyvin selkeästi Toran perityt heikkoudet ja toisekseen,
että jos miss Hall olisi pitänyt luentonsa neljä kuukautta
aikaisemmin, olisi Tora kuitenkin pelastunut.
Voimme siis syystä sanoa: auttakaa toisianne tiedoilla ja
pelottomalla neuvolla! Nainen on ollut tuomittuna eristetyksi; mies
on etsinyt yhteyttä ja tietoa.
Vasta yhteiselämässä naisetkin opettavat toisiansa taistelemaan oman
asiansa puolesta.
"Sisäisellä kehityksellä" on usein käännekohtia, jolloin seurustelu
on tukalaa. Siinä menetelköön kukin kykynsä mukaan; "mutta älköön
kukaan epäilkö, että velvollisuutemme täyttäminen vain hyödyttää
sisäistä kellitystämme".
Enempää ei puhe sisältänyt; mutta tästä illasta asti, niistä
keskusteluista alkaen, jotka nyt seurasivat, johtui se voimakas
liittoutuminen kaikkien niiden naisten kesken, jotka seuraavana
aikana ajoivat koulun asiaa kaupungilla. Tästä illasta alkoi myöskin
seuran vallitseminen koulussa. Jokainen soraääni vaimennettiin,
ennenkuin se saavutti opettajista ketään. Jo ennen olivat seuran
jäsenet jakautuneet kautta kaikkien luokkien auttaakseen hitaimpia
läksyjen lukemisen aikana; tämä oli antanut heille vaikutusvaltaa,
ja he käyttivät sitä. Tästä illasta sai myös alkunsa -- ja se onkin
kai ajan mittaan paras tulos -- Rendalenin luennoitseminen vuorelle
rakennetussa rukoushuoneessa.
Joka lauantai-ilta hän esitti luonnonhistoriallisia lakeja
piirustusten ja kokeiden valaisemina ja joka sunnuntai-ilta
sivistyshistoriallisia kuvauksia niin ikään kuvilla valaistuina. Nils
Hansen maksoi, mitä edelliset tuottivat kuluja Rendalenille; itse hän
oli joka ainoa kerta kuulemassa. Rendalen oli aloittanut tämän myös
ajoissa hankkiakseen itselleen puoluelaisia; "hän ei tahtonut leijua
ilmassa". Mutta heti hänen siellä seistessään valtasi hänen mielensä
tässä avautuva tehtävä, ja hän sai miss Hallinkin sinne puhumaan
naisille joka sunnuntai kello kolmen ja neljän välillä. Miss Hall
otti luennoidakseen vuorotellen lastentaudeista ja naistentaudeista.
Hän sai tavattoman runsaan kuulijakunnan. Siihen ei suinkaan ollut
vähäisimpänä vaikuttimena se, että taisteluvalmis miss heti selitti
kummankinlaisilla taudeilla osaltaan olevan saman aiheen: miesten
siveettömän elämän...
Mutta takaisin tuohon iltaan!
On hetkiä, jolloin ihmisten tahdot ja se, mitä ne ovat ennakolta
valmistelleet, kerääntyvät halukkaasti, kuin eivät olisi koskaan
olleet epäluuloisia toisiaan kohtaan, koskaan hajallaan; ne ovat
uuden kylvön suuria korjuuhetkiä. "Kartanossa" oli sellainen hetki
joulukuun 29 p:n iltana; päivä pantiin muistiin ja sitä mainittiin
sittemmin usein. Erottiin vasta puolenyön seuduissa; pois lähtevät
lauloivat astellessaan alas puistokujaa.
Alettuaan riisuutua rouva Rendalen kuuli ihmeekseen, että Tomas meni
jälleen ulos. Hän avasi puolittain oven: "Rakkaani, minne vielä?"
"Voi, on niin tähtikirkasta."
Rouva Rendalen ei ollut "runollinen". Hän astui ikkunan luo ja
kurkisti kaihtimen taakse; olipa tosiaan tähtikirkasta. Piste.
Koulumummolla onkin niin paljon ajateltavaa; ei liikene yhtään aikaa
tähdille. Mutta sävy, jolla Tomas tuon mainitsi?... Oikeastaan ei
Tomas viime aikoina ollut koskaan ollut iloisempi kuin tänä iltana.
Eikä hän ollutkaan koskaan ennen malttanut pysyä heidän seurassaan
koko iltaa, yli puolenyönkin! Tomas alkoi varmasti nyt vakiintua.
Vai oliko se erityisesti taistelunhalua? Hän oli hirmuisesti Kurtien
kaltainen...
"Rouva Rendalen?"
"Hyväinen aika!"
"Minä se vain olen --"
"Mutta, rakas Nora, etkö ole mennyt makuulle? Nyt minä lukitsen
oveni... Mitä näenkään? Sinä olet vielä täysissä pukeissa?"
"Niin, oli niin tähtikirkasta."
"Tomas meni ulos."
"Sen kuulin. Voi hyväinen aika, rouva Rendalen!"
"Mikä on mielessäsi, tyttöseni? Niin, suohan anteeksi, nyt minä
laskeudun vuoteelleni! -- Kas niin!"
"Minä olen niin onnellinen."
"Oletko? Sepä hyvä, se, sillä sinä olit kauan niin onneton."
"Kaikki, mitä Rendalen sanoi --"
"Niin, tänä iltana hän oli hyvä!"
"Rouva Rendalen, käykö päinsä kiittää häntä siitä? Luuletteko?"
"Luulenko, että se käy päinsä --? Mitä tarkoitat, tyttöseni?"
"En saanut rauhaa, ennenkuin sain sen kirjoitetuksi."
"Kirjoitetuksi? Kun asutte samassa talossa?"
"Ajattelin saada sen lähetetyksi hänelle tänä iltana."
"Tänä yönä, tarkoittanet? Voitpa yhtä hyvin odottaa aamuun,
tyttöseni, ja silloin voit sanoa hänelle sen. Tiedäthän, että Tomas
on närkäs."
"Mutta tänä iltana hän on hyvällä tuulella? --?"
"Tahdot siis asettaa kirjeen hänen huoneeseensa?"
"Hyväinen aika, enhän minä! Ajatelkaa, jos pastori Vangen tulisi, tai
Rendalen itse!"
"Tahdotko sitten, että minä --?"
"Rakas rouva Rendalen!"
"Otahan minun kakkulani tuosta, niin katson!"
"Olkaa hyvä!"
Rouva Rendalen luki:
"Herra Rendalen!
En voi mennä levolle, ennenkuin olen lausunut teille kiitokseni
tämäniltaisesta; tahdon niin välttämättömästi vakuuttaa, etten
omasta kohdastani tarvinnut sitä. Mutta minä en saanut siellä
tilaisuutta. Kiitos!