Kun rouva Rendalen tarjoutui heti puhumaan poikansa kanssa ja samaten
silloin, kun hän tarttui tämän käteen sen tehdäkseen, hän ei tehnyt
sitä halukkaasti, vaan päin vastoin hyvin ahdistuneesti. Äidin
ja pojan välit olivat, kuten tiedämme, aikaa sitten menettäneet
luottamuksellisen luonteensa; viime aikoina ne eivät olleet edes
pysyneet hyvinä, jopa olivat lopulta käyneet suorastaan huonoiksikin.
Rendalenin puolelta tuntui täysi rikkoutuminen tapahtuneen. Kukaan ei
voinut mennä väliin, ei edes Karl Vangen. Tomas kieltäytyi puhumasta
siitä; hän kärsi, milloin Karl Vangen sitä yritteli.
Ulkonaisesti oli tämä viime käänne tullut kylläkin satunnaisena.
Sopimuksen mukaanhan Tora Holm olisi autellut rouva Rendalenia,
mutta kun hän jäi sairaana makaamaan Vestlandetiin, tarjoutui Nora
avuksi. Noran lahjat olivat toisilla aloilla kuin Toran, joten hänen
apunsakin muodostui toiseksi; hänet pantiin muun muassa hoitamaan
kirjanpitoa.
Eräänä päivänä Nora istui jouten ja kirjoja taaksepäin selaillen
vertaili entistä ja nykyistä. Tomasin astuessa arkihuoneen poikki
hienona, rivakasti kävelylle aikovana, kysyi hän: "Mikä Tomasine se
onkaan käyttänyt niin paljon rahoja? Ei se teidän äitinne ole. Sillä
omalle tililleen hän merkitsee suoraan: 'Minulle itselleni.'"
"Tomasine? En ole milloinkaan kuullut ketään Tomasinea mainittavan."
Hän astui pöydän ääreen, laski hattunsa pois, ja likinäköinen kun
oli, kumartui syvään yli tilikirjan, pörhisteli vaaleakarvaisia
silmäkulmiaan, tähysti harmailla, terävillä silmillään. Nora selaili
ja näytti hänelle menoerän kuukausi kuukaudelta, siitä oli moniaita
vuosia. Nora ei asiasta suuriakaan välittänyt, mutta sitten aloitti
_hän_. Noralle ei asia mitään erityisempää merkinnyt; Tomasista se
näytti peräti tähdelliseltä.
Hänen tutkiessaan kirjoja Nora tarkkaili häntä ja hänen ruumiillisen
läheisyytensä vaikutusta itseensä; tämä oli miellyttävä. Hän katseli
sileiksi ajeltujen kasvojen kesakkoja; tässä asennossa näkyivät suun
terävät piirteet, silmän välähtely ja otsan paiste vielä selvemmin.
Poskiseudun voimakkuus, kapinallinen punainen tukka huvittivat
katselijaa. Hän seurasi katseillaan noita lyhyitä, hiukan harittavia,
hermostuneita sormia niiden selaillessa lehtiä tai sivellessä näitä
ylhäältä alas. Käsi oli vanttera, kesakkoinen ja siinä tiheässä
vaaleita töyhtöjä, ranne leveä; käsivarren voi ikäänkuin tuntea, Nora
seurasi sitä tahtomattansakin ihan olkaan asti, -- hän oli varmasti
voimakas mies. Hän kuuli paidan kahinan ja kaulahuivin sipseen toisen
hengähdellessä; hän tunsi hajuveden keveän lemun, joka nyt hänen
päänsä ollessa lähellä sekaantui hänen ihonsa tuoksuun. Katselijan
valtasi hiukkanen pelkoa tai huumaannusta. Hän ajatteli keveämmin,
ripeämmin, oli tiukemmin jännittynyt. Hän toivoi tätä kestävän; se
tuntui ehdottomasti hyvältä.
"Missä äiti on?"
"En tiedä."
"Tämäpä on kovin kummallista." Hän sieppasi hattunsa ja läksi.
Tuskin viittä minuuttia myöhemmin tulla touhuttivat molemmat
sisemmästä käytävästä: "Mutta Tomas, millaisen sävyn sinä otatkaan?"
"Sävyn otankaan --?"
Heti, kun rouva Rendalen näki Noran olevan arkihuoneessa, hän kääntyi
ripeästi poikaansa: "Sh!" ja astui makuuhuoneeseen päin, toinen
perässä. Nora kuuli Rendalenin mitä kiivaimmalla äänellä herkeämättä
puhuvan; hän kuuli myös rouva Rendalenin torjuvasti, vihdoin itkien
puolustautuvan. Lopulta Rendalen poistui; pitkän tovin kuluttua tuli
hänen äitinsä sisälle, väsyneenä ja suruissaan.
"Minä olen kai tehnyt jotakin aivan typerää?" sanoi Nora hämillään.
Rouva Rendalen ei vastannut; hän asteli verkalleen edestakaisin.
Sitten alkoi tuska painaa kuitenkin enemmän kuin hän jaksoi yksinään
kantaa, ja Noran ilmeinen osanotto houkutteli häntä. "Hyvä Jumala,
tuon luulin olevan parhaita tekojani, -- ja sitten kuulen, että se on
kehnoin!" Kyynelet täyttivät hänen kakkulansa, ja hän ryhtyi tapansa
mukaan niitä puhdistamaan, samalla kun istuutui.
Nora nousi ja tuli myötätuntoa tulvillaan: "Mutta rakas rouva
Rendalen --!" Hän polvistui johtajattarensa eteen. Vanhus ikävöitsi
tällaista ystävällisyyttä, ikävöitsi saada uskoa huolensa toiselle,
ja niin Nora sai kuulla, että Tomasine oli Tomasin sisar. Tyttö
oli aloittanut uransa hyvin, mutta sitten, kun hän oli matkustanut
Amerikkaan, hän oli joutunut huonoille jäljille, ja hänet lähetettiin
mielisairaana takaisin kotiin. Rouva Rendalen oli maksanut hänen
hoitonsa kuolemaan asti. Tästä kaikesta oli äiti ollut pojalleen
puhumatta; miksi olisikaan tämän tarvinnut sitä tietää? Mutta nyt
hän ahdisti äitiään mitä kamalimmilla syytöksillä. Vainajalla oli
ollut sama perintöoikeus isänsä omaisuuteen kuin hänelläkin; tätä
koskevat lait olivat halpamaiset, kukaan kunnon ihminen ei voinut
niitä noudattaa. Mitä kiihkeimmin sanoin hän oli paiskannut sisarensa
onnettomuuden äidilleen päin kasvoja; _hänen_ oli siitä vastattava!
Nora kauhistui. Hän oli kyllä kuullut yhtä ja toista siitä lähtien
kun oli tänne ylös tullut; mutta tätä --! Rendalenin olemus sinä
aikana, joka nyt seurasi, säikytti häntä jos mahdollista vielä
enemmän; hän kärsi yhtä suuresti kuin rouva Rendalen. Hän nimittäin
kohteli äitiään vieraasti, tylysti, milloin näki pakoksi olla hänen
seurassaan; yleensä hän kartteli äitiään.
Jo pojasta asti äiti oli Tomasista toisinaan tuntunut järeältä
ja jämeältä, niin, kuin eivät he olisi sukuakaan keskenään. Joka
kerta olivat sen vastapainona kiitollisuus, maailmankatsomuksen ja
toiminnan yhteisyys, ja mitä tahansa Tomas tunsikin, hän ihaili aina
äitinsä voimakkuutta, hänen johtokykyään. Nurjamielisyys tuli aina
nopeasti ja hälveni heti.
Viime aikoina sitä vastoin...
Äiti ei ymmärtänyt, missä oli vika, eikä myöskään Karl. Mutta he
ymmärsivät, että hän oli onneton. Enimmäkseen näytti siltä, kuin
hän olisi joutunut yltyvään itsensä kiusaamiseen, ja siinä he eivät
erehtyneet.
Nyt hän jälleen saattoi taitavasti kuin Kierkegaard keksiä, että
ellei _häntä_ olisi ollut, olisi hänen sisarensa elänyt onnellisena.
Silloin hänen sisarensa olisi perinyt omaisuuden ja saanut sen
mukaisen kasvatuksen. Hänen perinnäisissä taipumuksissaan ei olisi
päässyt valtaan se, mikä nyt oli johtanut mielenvikaisuuteen.
Tai hän ajatteli sisarensa kasvatetuksi yhdessä hänen kanssaan,
Augustan kanssa, kaikkien muiden tyttöjen kanssa täällä puutarhassa
ja koulussa. Taivaan vallat, noilla vierailla oli oikeus ja pääsy,
mutta ei vain hänellä, hänen sisarellaan, hänen isänsä tyttärellä.
Että hänen äitinsä saattoi levollisella omallatunnolla maksaa itsensä
vapaaksi tästä vääjäämättömästä velvollisuudesta, -- ja muutamilla
vaivaisilla taalereilla kuukaudessa! Milloinkaan tuntematta itseltään
enempää vaadittavan! Mikä rikos onkaan tehty tuota onnetonta kohtaan!
Eikä sitä sitten edes oivalleta!
Kesken tätä kaikkea sattui Toran tapaus. Äiti _tahtoi_ puhua
hänen kanssaan. Ensimmäisellä kerralla, kuten tiedämme, hänet
keskeytettiin. Mutta Toran nukkuessa hän meni poikansa huoneeseen ja
uskoi tälle kaiken.
Rendalen näki heti, miten suuri merkitys tapauksella oli koululle,
ystävättärille ja hänelle itselleen, ja joutui sellaiseen vimmaan
Niels Fürstiä vastaan, jota hän ei ennestäänkään rakkaana pitänyt,
että se voidaan parhaiten kuvata hänen omilla sanoillaan: "Jos hän
olisi täällä, niin näillä kahdella kädelläni peittoaisin hänet
taikinaksi!" Vaikk'ei Tomas sanottavasti ollut isänsä näköinen,
saattoi hän siinä määrin muistuttaa isäänsä, että rouva Rendalenia
pöyristytti.
Ja juuri tämä ahdistus antoi äidille rohkeutta. Nyt hän oli vuoden
ajan nähnyt poikansa kärsimättömyyttä, ärtyisyyttä, antanut heränneen
raivokkuuden yltyä. Aina kun hän itse oli sen aiheuttanut, oli hän
kyennyt vain puolustautumaan, kenties poistunut tieltä; poika oli
todellakin vähitellen lannistanut äitinsä.
Mutta nyt oli toinen ihminen kysymyksessä. Toran epätoivo ajoi rouva
Rendalenia eteenpäin; siinä olikin tuskallista sukulaisuutta sen
kanssa, minkä rouva Rendalen näki edessään.
Kun Tomas jälleenkin hillittömän purkauksen jälkeen aikoi rientää
pois, asettui äiti tielle.
"Tomas, sinä säikyttelet minut hengiltä rajuudellasi! Sinä päästät
sen joka kerta vapaammin valtoimeksi, niin että se voi kiihtyä yli
voimiesi, poikani."
Tomas vavahti ja kävi kalmankalpeaksi.
"Niin, kohtuuttomuus on kohtuuttomuutta, pääsipä se mille alalle
tahansa. Ja minusta tuntuu, että sinun tulee varoa itseäsi." Hänen
äänensä värähteli, heidän katseensa sattuivat yhteen ja mittelivät
toisiaan. Tomasin katseeseen oli noussut jotakin onnetonta ja
katkeroitunutta; se pisti.
"Mutta, Tomas, eikö minulla ole lupaa varoittaa sinua? Minulla,
joka olen äitisi? -- Ei, älähän toki noin minua katsele! _Minussa_
ei ole syytä tähän. Minä olen vastustanut sitä niin hyvin kuin olen
ymmärtänyt -- niin, jo siitä asti, kun et vielä ollut syntynytkään,
Tomas. Ja aion vastustaa edelleenkin. Nyt tänä vuonna et enää
taistele vastaan. Ja varsinkin minuun annat sen purkautua."
Tomas seisoi ikkunan ääressä ja katseli ulos. Nyt hän kääntyi, ja
hänen katseensa kuvasti surua.
"Missä vika, Tomas, Jumalan nimessä, missä?" -- Mutta Tomas siirrähti
pois ja nojasi päänsä käsivarteensa. "En ymmärrä sinua, Tomas!
Sinähän oletkin minua paljon etevämpi. Olet sanonut, että minussa on
jotakin synnynnäisen sokeata. Ja sen minä tunnustan. -- Niin, sinä
nöyryytät minua usein. Usein omissa, silmissäni, ja olkoon niin,
mutta myöskin muiden nähden, -- mitä sinun ei tarvitsisi. Mutta
sittenpä sinun pitäisi kyetä sietämään, että minä sinulle huomautan,
kun sinä puolestasi teet erehdyksiä."
Viime sanansa hän lausui melkein nöyrästi; ne vaikuttivat painavasti.
Tomas ei puhunut, mutta hän kääntyi ja alkoi silminnähtävästi
kuohuksissaan harppailla edestakaisin.
"Enkö voisi saada tietää, mitä sinulla on minua vastaan? Eihän
vikaani ole ainoastaan se, mistä minua oikaiset... Niin, Tomas, sinä
et siedä minun käyttävän sitä sanaa. Mutta _minun_ on kärsittävä
enemmän kuin sana. Ei ole ainoastaan se syynä; kaiken tämän pohjalla
on jotakin. Mitä se on? Minkä tähden et enää puhu, Tomas? Et minun
kanssani, et Karlin kanssa? Sinä olet itse onneton, -- luuletko,
ettemme me sitä näe? Ja silloin mielelläni tahtoisin olla sinulle
jotakin. Jos olenkin rinnallasi ala-arvoinen..."
"En siedä kuulla sitä sanaa!" kirkaisi toinen.
"Ei, ei; mutta ethän suvaitse puhella minun kanssani? Joten minun
täytyy ajatella ... ei, en sitä sanokaan! Mutta siitä nähnet itse,
millainen olet? Sinulle ei edes saa mainita vastaavia sanoja! Ja sinä
--? Minä vaikenen. Näen, että sinä kärsit, poikani. Jospa muistaisit,
että samoin on minun laitani! Luojan nimessä, saanenhan muistuttaa
sinulle siitä, että tätä on kestänyt jo lähes vuoden päivät. Enkä
minä tiedä vähintäkään vikaa itsessäni! Tomas, en vähintäkään muuta
kuin mikä johtuu kykyjeni puutteellisuudesta. Jos on vikana jotakin,
mitä _voin_ korjata, voi, sano se! Niin, sano minulle se, olipa se
mitä hyvänsä! Etkö voi osoittaa minulle luottamusta --?"
"Etkö sinä voi osoittaa minulle, _sinä_?" puhkesi Tomasin rinnasta.
Hän heittäytyi sohvalle kasvot käsien peitossa...
Ja sitten tuli ilmi, että hän riutui. Että hänellä oli lämmin,
kiihkeä luonne, jonka täytyi saada luottamusta osakseen, --
luottamusta ja rakkautta, muutoin hän menehtyisi. Että se
"suhteiden puute", johon hän oli totuttautunut ja jota hän oli
kehittänyt väsymättömässä opiskelussa, ainaisessa matkustelussa ja
suunnittelussa, se kääntyi tyhjyydeksi, se johti mitä kiduttavimpaan
nälkään täällä vakituisissa olosuhteissa, jotka päivittäin palasivat
samojen ihmisten sydämellisyytenä, alttiutena, uhrautuvaisuutena
samoja kohtaan, -- _hänen_ aina ollessaan ulkopuolella. Että hänen
olemuksensa anoi sitä, mitä hän sai katsella, -- "ei tuota riivattua
makostelua", kuten hän sanoi, ei, vaan juuri sitä, missä oli
perusmuotona luottamuksellisuus, luottamuksellisuus ja vielä kerran
luottamuksellisuus. Heidän täytyisi voida kärsiä häntä ja omaksua
hänet sellaisena kuin hän oli, _siksi, että he uskoisivat häneen_.
Muutoin hän joutuisi ihan hukkaan.
Ja rouva Rendalen istui siinä viimeiseltä pidellen hänen päätänsä
helmassaan. Hän kuunteli ja kuunteli, ja sydän paisui, ja kakkulat
hän laski kokonaan pois, sillä niitä ei enää kannattanut yrittääkään
käyttää. Hän ajatteli: hän on oikeassa, -- hyvä Jumala, kuinka
oikeassa hän on! Toinen kuva heijastui hänen eteensä toisensa
jälkeen. Mutta kaikkia muita voimakkaimpana se, mitä Tomasille oli
opettajatarten osalta tapahtunut. Heitä oli äiti heti uskonut ja
heti noudattaakseen, heidän mieltään ottanut koulun pojaltaan, niin,
siitä asti ollut jonkinlaisena ylivalvojana. Tähän hetkeen asti
hän oli elänyt siinä autuaassa kuvittelussa, että se oli Tomasille
yhdentekevää, jopa huojennus!
Sitten häntä aavistutti, mitä hän muutenkin oli ehkä rikkonut --
hän ei tuntenut tätä hienoa, herkästi loukkaantuvaa luonnetta. Kun
Tomasissa taannutetut voimat taas olivat saamassa valtaa, niin se oli
äidin syy!
"Sinä tarkoitat tuota opettajattarien kanssa sattunutta, Tomas?" hän
kysyi, ja ääni oli pelkkää itsensä moittimista.
Silloin Tomas tarttui hänen käsiinsä ja piteli niitä, luetellessaan
vaivojansa. Siitä sukesi pitkän pitkä sarja, isompia seikkoja
ja pienempiä, niinkin pieniä, ettei toinen tiennyt niiden
olemassaolostakaan. Vastauksia, ohimennen annettuja neuvoja, toiselle
virkettyjä sanoja, mykkiä katseitakin jonkin johdosta, mitä Tomas
oli sanonut. Säikähdyksissään kelpo rouva Rendalen pyyteli anteeksi
kädellä ja suulla ja käsivarsilla ja povella ja vannoi, että jos
Tomas tämän perästä sanoisi kuuhun menevänsä, uskoisi hän poikaansa.
Mutta tuskin hän oli kiihdyttänyt itsensä tähän tukevaan
liioitteluun, jolle Tomasinkin täytyi hymyillä, kun hänen
muistinsakin heräsi. Hänen mieleensä kuvastui selvästi, millä tavoin
hän ensi kertaa oli alkanut epäillä. Se tapahtui hänen poikansa
suuren puheen jälkeen; Tomas oli siinä saanut hänet mukaansa
iljanteelle, paljon pitemmälle kuin hän saattoi seurata, ja sen
huomasi hän vasta perästä päin. Siinä oli syy! Tomasin todistelujen
voimallisuus, hänen suostuttelukykynsä ja lisäksi jokin, mikä oli
mahdoton kuvata, ei suonut ihmisille vapautta; sen vaikutuksen
alaisiksi olivat epäilemättä opettajattaretkin joutuneet.
Mutta ihmiset ovat valitettavasti sellaisia, että heti, kun he
huomaavat jonkun saaneen heidät mukaansa pitemmälle kuin heille
soveltuu, eivät he asetu vastarintaan ainoastaan siitä, -- sehän
olisi vain oikein, -- vaan he ovat sitten epäuskoisia kaikkeen
nähden, mitä hän sanoo. Rouva Rendalen tiesi toisinaan tehneensä
niin ja koettaneensa korjata sitä, mutta hän ei aavistanutkaan näin
tapahtuneen niin useasti, vielä vähemmän hän oli ajatellut poikansa
sitä huomaavan. Hän oli tuntenut vahingoittavansa itseään niin
tehdessään, mutta hänen mieleensä ei ollut ennen juolahtanut, että
hän vahingoitti myöskin poikaansa. Tomas oli tekeytynyt niin ylvääksi
ja niin eristyneeksi.
Niin, siten tuli tässä selvityksiä. Ne keskeytyivät, ja niihin
ryhdyttiin jälleen seuraavina parina päivänä aina, kun vain
kävi päinsä. Tora paran kohtalo ratkaistiin niiden ohella
lähitulevaisuudeksi; se oli vain pikku osakorvaus siitä kaikesta
suuresta, mitä hänen kohtauksensa oli täällä saanut aikaan. Nyt
avautui luottamuksellisuus, joka Tomasin taholta tulvi valtavan
vuolaana. Kokonaisen vuoden suuri tyhjyys täyttyi kahdessa päivässä.
Hän antoi niin välittömästi, niin hellästi ja niin uskollisesti
pienimmänkin, että äiti enemmän kuin ihaili, -- hän rakastui. Jos
hän istui tai käveli omissa ajatuksissaan ja poika odottamatta
tuli, karahti äiti punaiseksi. Milloin hän vain kuulikin poikansa
askelet, saattoi sen nähdä hänen sävystään; hän arvasi, mitä poika
tahtoi, ja _kaikki_, mitä hän tahtoi, oli erinomaista. Jos hän näki
poikansa olevan hyvällä tuulella, oi, silloinpa hän lauloi, -- ja se
oli pahinta, mihin hän saattoi puuttua, sillä vielä ei ole kukaan
käsittänyt, mitä hän luuli laulavansa. Nora olisi tuntenut itsensä
onnettomaksi, ellei häntäkin olisi temmannut mukaansa tämä suuri
sovintojuhla, jota kesti aamusta iltaan ja taaskin aamusta iltaan.
Kuten sanottu, kesken tätä mielten uudistumista järjestettiin
Toran asia. Rendalenilla oli pian selvillä, mitä oli tehtävä.
Sanomalehdissä mainittiin Fürstin tulleen määrätyksi Tukholmaan, ja
Rendalen tarjoutui viipymättä matkustamaan sinne Toran saattajana.
Fürst pakotettaisiin menemään hänen kanssaan naimisiin. Ei tietysti
ollut tarkoituksena, että hän eläisi moisen roiston kanssa yhdessä,
vaan että hänen nimensä saataisiin lapselle ja avustus hänelle
itselleen, jotta hän voisi oppia jotakin ja pitää lapsestaan huolta.
Vaikka Rendalenin pitäisi kääntyä Fürstin esimiesten puoleen, niin,
vaikkapa kuninkaaseen asti, niin hän takasi, että roisto joutuisi
täyttämään velvollisuutensa. Kukaan asianosainen, kaikkein vähimmin
hänen äitinsä, ei hetkeäkään epäillyt. Vallitsi lämmin, hyötyisä
ilma, toiveikas mieliala.
Tora poloinen oli alusta asti pitänyt Rendalenin ehdotusta
vastenmielisenä. Hänen mukautumisensa ratkaisevana perusteena oli
huolehtiminen koulusta ja ystäväpiiristä, jotta mahdollisimman
vähäinen varjo kohtaisi kumpaistakin. Oltiin siksi sääliviä, ettei
sitä mainittu, mutta asiahan oli itsestään selvä.
Vain yhdessä kohdassa muutettiin Rendalenin suunnitelmaa: rouva
Rendalenin oli lähdettävä eikä hänen; -- matkasta olisi muutoin
voinut koitua hankalia seurauksia.
Kahden päivän kuluttua suunnitelman laatimisesta, kolmen päivän
kuluttua rajusti keskeytyneestä luennosta he läksivät matkalle.
Viimeisen päivän ehtoopäivänä rouva Rendalen kävi äkkiä
alakuloiseksi. Tiedettiin, että oli ollut hiukan pulaa rahoista
-- mutta sitähän tuolla ylhäällä sattui usein --, ja juuri nyt
oli se selvitetty; siitä huolimatta eivät usvapilvet hälvenneet.
Rendalen meni häntä puhuttelemaan ja tahtoi tietää, mikä oli hätänä.
Pari kertaa äiti torjui hänet verukkeilla, mutta toisen pysyessä
tiukkana hänen täytyi purkaa sanoiksi, ettei hän mitenkään voinut
sitä ilmaista; se oli toisen salaisuus -- ei Toran, hän kiirehti
lisäämään. "Käytä omia silmiäsi, niin pääset kiusaamasta minua!"
Ja Tomas käytti omia silmiään sekä ihmisiin että eläimiin, mutta
hänen oli aivan mahdoton käsittää, mistä äiti oli apeutensa saanut.
Rouva Rendalen matkusti salaisuuksineen. Rendalen kiersi jälkeenpäin
toisilta; kaikki olivat yhtä tietämättömiä.
Kaupungissa herätti huomiota, että rouva Rendalen tähän vuodenaikaan
ja kesken kiireintä koulukautta lähti -- Tukholmaan. Ja että hän
seuraa kaivatessaan valitsi Tora Holmin, joka oli sairas. Tora Holmin
äiti kertoi ylpeänä, että tytär ei mahdollisesti tulisikaan takaisin;
jos nimittäin Tukholma osoittautuisi oikeaksi paikaksi, niin hän
siellä "jatkaisi opintojaan". Kaikki olivat kuulleet, että Tora oli
harvinaisen lahjakas, joten tätä pidettiin varsin järkevänä.
Rouva Rendalen oli käynyt maaherra Tuen luona keskustelemassa
hänen ja rouvan kanssa Norasta. Hänen nähdäkseen oli Nora kuin
luotu opettamaan ja johtamaan. Hän oli myös vähemmän tekeytyvä,
mitä enemmän sai vastuuta, eikä silloin myöskään oikullinen. Rouva
Rendalen kysyi, eikö Nora saisi muuttaa koululle ja nyt ensinnäkin
hänen poissa ollessaan valvoa taloutta ja täysihoitolaa, vastata
varojen hoidosta ja kirjanpidosta. Sittemmin hän voisi olla apuna --
kenties myöskin edelleen kehittäytyä koulualaa varten.
Siihen molemmat vanhemmat antoivat empimättä ja heti suostumuksensa;
heillä oli hänestä ihan sama käsitys kuin rouva Rendalenilla. Isä
lisäsi myhäillen, ettei hänellä näyttänyt olevan mitään luontumusta
rakastumiseen. "Ei", arveli äiti iloisena, "hänellä ei ole mitään
taipumusta avioliittoon".
Tietenkin tuolla kartanossa ja täysihoitolassa pidettiin
ihmeellisenä, että nuorin opettajatar, edellisen lukuvuoden oppilas,
asetettiin heidän yläpuolelleen. Mutta oli kylläkin totta, että Nora
nyt osoitti parhaita ominaisuuksiaan; hän oli virkku, neuvokas ja
uskomattoman avulias.
Rendalenin kanssa hän tuli hyvin toimeen. Tomasia tuntui miellyttävän
puhella hänen kanssaan, tai oikeastaan _hän_ puheli ja Nora kuunteli.
Mutta Rendalenhan ei koskaan menetellyt toisin; hänellä oli tapana
lähteä, kun muut aloittivat.
Vaikk'ei hän vielä ollut kolmeakymmentä vuotta täyttänyt, hän alkoi
vähitellen omaksua omituisia tapoja, mutta jokainen niistä oli
merkkinä jostakin hänen kehityksestään. Eiköhän silläkin, että hän
juoksi keskusteluja pakoon, ollut alkuperusteenansa sarja surullisia
kokemuksia? Nyt hän rehellisesti taisteli sitä raivoa vastaan,
johon jotkin seikat, jotkin nimet saattoivat hänet. Seurauksena
oli, että joka kerta, kun hän tapasi itsensä siitä ja pysähtyi, hän
kakisteli, kuin olisi saanut sen väärään kurkkuun. Jos tuntui kovin
vastukselliselta, niin hän myöskin sylkäisi pariin, kolmeen kertaan
huulet yhteen puristettuina -- ei mitään näkyvää sylkeä, enintään
hienoa tihkusadetta, näkymätöntä suihketta.
Tinka matki sitä verrattomasti. Hän sovitti kasvonsa väänteisiin --
pienemmistä asioista kuin olisi ottanut liiallisen annoksen sinappia,
suuremmista kuin olisi nielaissut saippuaa --, käänsi päänsä sivulle
ja kakisteli kissan kuivaa köhää. Jos hän vielä oli sylkevinäänkin,
niin se tapahtui monen penikulman ylväältä etäisyydeltä. Pian kaikki
oppilaat osasivat sen; mitään he eivät osanneet paremmin.
Koulussa oli Rendalen nyt, kuten ensimmäisinä aikoina kotiintulonsa
jälkeen, pelkkää reippautta ja eloisuutta, uskomattoman kekseliäs
saamaan asioita helposti tajuttaviksi, usein tenhoava. Tosin hänestä
nytkin koitui opettajatarten vitsaus, se on myönnettävä; mutta ei
ollut enää mitään perustetta hänen ymmärtämisekseen väärin, vaikka he
monta kertaa hikoilivatkin tuskaannuksesta, kun hän alkoi sekaantua
asioihin. Kävi päinsä mennä hänen luokseen ja puhua hänelle siitä, ja
silloin hän oli vastustamattoman herttainen; mutta epäkohta ei silti
korjautunut.
Lasten epätasainen kohtelu ja saman asian erilainen käsittely
vaihtelevien mielialojen mukaan säilyi, paha kyllä, sekin; mutta se
tapahtui välittömästi, ja tämä sekä hänen ehdoton oikeamielisyytensä
ja ennen kaikkea se seikka, että hän avomielisesti pyysi anteeksi,
kun hänen todistettiin olevan väärässä, korjasivat enimmät haitat.
Miss Hallin täytyi tunnustaa, että hän oli liian ankarasti katsellut
tätä hänen parantumatonta heikkouttaan -- kuten useita muitakin.
Sillä itse vannoutuneimpienkin ihailijoiden oli sanottava, että
Rendalen ei ollut täydellinen. Niinpä hän fysiikan tunnilla useiden
luokkien edessä ryhtyi leikkelemään pöytään kasvoja, joiden piirteet
sattuma oli aloittanut, ja hetkistä myöhemmin hän riehui kuin
turkkilainen, syystä että muuan pikku tyttö oli raapustanut pienen
pienen nimen pulpettiinsa! "Luuliko hän, että sitä varten käydään
koulua? Ajatteliko hän pulpettien olevan veistelemistä varten?"
* * * * *
Rouva Rendalen ilmoitti Tukholmasta, että Fürst oli poissa, mutta
saapuisi jälleen moniaiden päivien kuluttua; heidän oli siis
odotettava. Aika käytettäisiin Toran sijoittamiseksi kunnolliseen
perheeseen.
Matkan he olivat tehneet maitse; vuodenajasta huolimatta se oli
virkistänyt heitä, samoin kuin nyt oleskelu Tukholmassa. Kirje oli
täynnä toivoa; Tora toipui päivä päivältä.
Rendalen oli ihastuksissaan; se, joka ei häntä tuntenut, olisi
uskonut, että hän piti Toran onnettomuutta mitä suurimpana
onnena. "Siinä sen näkee!" hän huusi iloisena, kun tapasi jonkun
asianosaisista. Mitä hän sillä tarkoitti, sitä ei aina ollut helppo
tietää.
Mutta hänen ja muiden voiton varmuudelle oli pahana kolauksena
sellaisen huhun leviäminen kaupungilla, että Niels Fürst oli
kihloissa! Ja kuka oli hänen morsiamensa? "Teidän uskollinen
ystävättärenne, teille ikuisesti kiitollinen Milla Engel."
Huhu oli Anton Dösenistä lähtöisin, Niels Fürstin parhaasta
ystävästä. Hän ei pannut sitä liikkeelle muuna kuin oletuksena, mutta
hän luuli olevansa varma. Suku pysyi molemmin puolin diplomaattisena;
"se ei tiennyt asiasta".
Sietipä nähdä "seuran" jäseniä heidän tavatessaan toisensa niinä
päivinä! Ennen kaikkia Tinka Hansenia, kun hän juhlallisesti avasi
pöytäkirjan ja näytti heille Millan nimeä! Hän saattoi käydä valalle
siitä, että "tietyllä siveettömyydellä" olivat kaikki ajatelleet
Niels Fürstiä. Milla oli kuulunut ankarimpiin. Hänen äitinsä
testamenttisäädös tekikin sen seikan itsestään selväksi. -- Ei,
kihlaus oli mahdoton! Hänestä ei voitu ajatella niin kehnoa! Sehän
olisi uskottomuutta sekä eläviä että kuolleita kohtaan.
Millan monet Noralle Pariisista lähettämät kirjeet luettiin
nyt uudelleen. Hän asui erään amerikattaren kanssa jossakin
ranskalaisessa perheessä, joka oli kärsinyt monia häviöitä, mutta
suku ja ympäristö olivat ylhäistä. Hän eli legitimistisessä
ilmapiirissä, ei kuitenkaan lajiaan ankarimmassa; hän sai tilaisuutta
ja halua ihailla kaikkea "hienoa", uskonnosta ja politiikasta
riippumatta -- kaikkea muodissa olevaa, kaikkea lahjakkuutta
ja kauneutta. Ja hän käytti tilaisuutta. "Sinä tiedät, niin
hurmaantuvainenhan on luonteeni", kirjoitti Milla.
Hän oli aloittanut "seuran" uskollisena jäsenenä, koulun kuuliaisena
oppilaana ja siten ranskalaisuuteen tympeytyneenä. Mutta melkein
huomaamattomasti tuli mielenmuute. Maalaukset, romaanit ja
teatterinäytännöt viehättivät häntä; ulkonainen elämä, joskin hiukan
taempana, kiihdytti. Ihan itsenäinen ei uusi käsitys ollut; erotti
amerikattaren äänen, vaikka käsiala oli Millan. Mutta juuri tämä
suhde vaikutti, ettei siihen ollut kiinnitetty sen ansaitsemaa
huomiota.
Milla kirjoitti, ettei se käynyt päinsä, mitä he olivat ajatelleet
ollessaan koulussa yhdessä; hänen isänsä oli oikeassa. Hän kertoili
joka kirjeessä yhtä ja toista, minkä piti todistaa tätä, -- ei
etäisimmälläkään tavalla säädyttömästi, vaan päin vastoin käyttäen
hienoutta, joka ei ollut taidokkuutta vailla. "Ei saa luoda
itselleen mitään harhakuvia", hän kirjoitti, "niin joutuu vähimmin
onnettomaksi".
Nora oli vastannut niin kuin hän siitä ajatteli.
Nyt tämä sai uutta merkitystä! Olisiko tuo Millan kirjoitustapa
enemmän kuin ohi vilahtelevan elämän satunnaisia varjoja? Olisiko
se tosiaan hyvin harkittua johdantoa kihlautumiselle Niels Fürstin
kanssa? Mahdotonta! Nora oli yläpuolella niin kehnojen luulojen.
Hän oli antanut Toralle juhlallisen lupauksen olla kertomatta mitään
Millalle; nyt hän katsoi olevansa vapautettu siitä ja kirjoitti
sydämensä kyllyydestä. Myöskin Tinka kirjoitti, kuohuksissaan siitä
synnistä, joka on tehty Toraa vastaan, ja huhusta, että moisen
henkilön kanssa oli Toran paras ystävätär kihlautunut. Hän, jonka
nimi oli pöytäkirjassa!...
Viisi pitkää päivää kului, ennenkuin he taas saivat kirjeen rouva
Rendalenilta, ja se oli kuivakiskoinen ja lyhyt; Fürst ei nimittäin
vielä ollut saapunut kaupunkiin. Heti jälkeenpäin tuli pitkä ja
liikuttava kirje Toralta, mutta sitten meni useita päiviä tuomatta
mitään viestiä kumpaiseltakaan.
Siitä kun Nora ja Tinka kirjoittivat Millalle, oli jo pian kymmenen
päivää kulunut; he olisivat voineet saada vastauksen, jos hän olisi
sen heti lähettänyt. Se hänen olisikin pitänyt tehdä sellaisen
ilmoituksen ja syytöksen johdosta.
Heidän korviaan alkoi kuumoittaa. Varsinkin kun eräs, joka ei ollut
ottanut osaa kirjeen kirjoittamiseen, nyt virkkoi, että hän kuultuaan
Millan ja Fürstin matkustavan yhdessä oli ajatellut: "Sepä sopiva
pari."
Puhuja tietysti oli Anna Rogne. Miksei hän sitten ollut sanonut?
Siksi, että toiset olisivat siinä nähneet epäluottamusta, "ja", hän
lisäsi hymyillen, "se olisi ollut väärin".
Vihdoin eräänä iltapäivänä Noran tullessa arkihuoneeseen
laulutunnilta oli pöydällä sinetöity iso kirjekuori: "Tässä se on!"
oli kirjoitettuna päälle Rendalenin isolla käsialalla. Nora aavisti
pahaa, kun Rendalen ei itse ollut heti tullut sitä tuomaan. Nora
olisi toisille luvannut olla lukematta sitä ennen heidän tuloaan
paikalle, mutta senlaatuisia lupauksia ei voi pitää.
Rouva Rendalenilla oli ollut suuri keskustelunsa Fürstin kanssa. Tämä
oli kuunnellut kaikkea rouva Rendalenin esittämää niin kohteliaan
levollisesti kuin olisi ollut valmistautunut siihen. Ja kun hänen
vihdoin piti vastata, aloitti hän huomauttamalla, että tämä oli
työläs tehtävä; asianomaisesta henkilöstä olivat henkilömielipiteet
niin erilaiset. Hänen silmissään Tora Holm oli tavattoman aistillinen
nainen, joka miehen läsnä ollessa tuskin kykeni hallitsemaan
itseänsä. Kysymykseen, tiesikö Fürst, mikä voima hänellä tässä
suhteessa oli, hän vastasi myöntävästi. Kuitenkin se vaikutti
ainoastaan eräänlaisiin naisiin, ja juuri sitä lajia oli Tora.
Hänellä ei ollut vähäisintäkään velvoitusta ottaa vaimokseen Toraa
paremmin kuin muita, joiden kanssa oli ollut suhteissa. Lapsesta
hän pitäisi huolta, ja kyllähän Torastakin, nimittäin kohtuulliset
määrävuodet.
Rouva Rendalen uhkasi kertoa kaikki hänen esimiehilleen, vieläpä
kuninkaallekin, jos olisi tarvis.
"Tehkää niin hyvin! Varmaankin minä yletyn yhtä kauas kuin tekin,
rouva."
Rouva Rendalen sanoi hänelle, että tästä koituisi kova sota, ja
siihen hän vastasi tietävänsä, miten sitä käydä. Hän ei antanut
joukon juonittelijoita karkottaa itseänsä uraltaan. Se nainen,
joka oli kysymyksessä, oli sopiva _femme entretenne_ [Ranskaa, =
jalkavaimo. _Suom._] hienommissa piireissä; pakottaa häntä hänelle
vaimoksi oli suunnatonta.
Mutta hän käsitti, mistä oli kysymys. Hänen piti uhrautua koulun
hyväksi. Hänen ei kuitenkaan tehnyt mieli olla niin kiltti. Hän
tiesi, millaisia esitelmiä koulussa pidettiin, sekä naisten
"seurassa" että muutoin; millaisia keskusteluja ja millaista
lukemista heillä oli ollut. Oli kylläkin käsitettävää, että
aistilliset luonteet sellaisesta tärveltyvät. Sen tähden koulun piti
hänen mielestään kestää seuraukset; niitä sille kaiketi koituisi
useampiakin.
Rouva Rendalen oli saanut sen nimenomaisen vaikutelman, että oli
tapahtunut jotakin, mikä oli vimmastuttanut häntä ja jo ennen
puhuttelijan tuloa ilmaissut hänelle, mistä hän joutuisi vastaamaan.
Keskustelu oli siinä määrin järkyttänyt rouva Rendalenia, että hän
sairastui, ja siitä syystä hän ei ollut kirjoittanut aikaisemmin. Hän
ei ollut tahtonut sanoa mitään, ennenkuin voisi samalla ilmoittaa
lähtevänsä kotimatkalle seuraavana päivänä; sen hän voi nyt. Hänellä
ei ollut rohkeutta ryhtyä mihinkään enempää täällä vieraassa
kaupungissa, eikä hän uskonut, että se olisi ollut oikeinkaan. Sikäli
kuin hän ymmärsi, toivoi Fürst juuri julkisuutta ja sotaa.
Hän oli peloittava olento; oli oltava varuillaan.
Rouva Rendalen ei salannut, että tämä saattaisi heidän koulunsa
vaaraan ja koituisi suureksi suruksi Toralle itselleen ja hänen
viattomille ystävättärillensä; Tora oli kovin onnettomalla mielellä.
Heitä molempia kammotti huominen ero.
Kirje päättyi valitukseen siitä, että nämä taistelut, jotka
eivät kuuluneet koulun toimintaan, eivät milloinkaan loppuneet.
"Vihollisemme ovat tästä saaneet vaarallisen avun; pian ilmenee,
olemmeko _me_ mitään saaneet."
Myöhään samana iltana -- miss Hall, Tinka, Anna Rogne olivat kaikin
lukeneet kirjeen ja istuivat arkihuoneessa Noran kanssa koolla --
tuli sähkösanoma. Luultiin sen tulevan rouva Rendalenilta Tomasille,
ja Nora nousi pyytääkseen jotakuta palvelijatarta viemään sen
sisälle, kun Tinka huusi, ettei se ollutkaan osoitettu Rendalenille,
vaan hänelle itselleen. "Minulle?" kysyi Nora ja tuli lähelle. Aivan
oikein; se oli Millan lähettämä. Se kuului: _"Inhoittavaa. Huhu
perätön."_
Neljätoista päivää oli kulunut siitä, kun Nora ja Tinka olivat
kirjoittaneet; Millalla oli siis ollut kirje suunnilleen kymmenen
päivää, ja sitten hän lähetti sähkösanoman? Mitä tämä merkitsi?
Muiden piankin unohtaessa sen pohtiessaan rouva Rendalenilta tulleita
viestejä, joiden rinnalla tämä uutinen oli jokseenkin vähäpätöinen,
jäi Anna Rogne istumaan sähkösanoma kädessään. Hän aprikoitsi ja
aprikoitsi.
Toiset kyselivät itseltään, sotkeutuisivatko nyt _hekin_ Toran
häväistysjuttuun? "Sota" oli kenties jo julistettu? Niels Fürst
oli kirjoittanut jollekulle kaupunkilaiselle ja ilmaissut _oman_
käsityksensä; mitä siis tapahtuisi? Tulisi kai sellainen aika,
jolloin tuskin kukaan heistä rohkenisi näyttäytyä kadulla.
Anna Rogne keskeytti heidät. "Tämä sähkösanoma, -- eikö sitä pitäisi
viedä Rendalenille?" Kyllä, tietysti, se tehtiinkin heti. Kaikki
odottivat, että Rendalen rientäisi heidän luokseen. Mutta turhaan,
päin vastoin he kuulivat hänen kotvasen kuluttua näppäisevän pianoa.
"No, kun ei Rendalenkaan näy ottavan sähkösanomaa huomioon, niin
saanen minä sanoa, millä tavoin asian kulku lienee käynyt?" kysyi
Anna hiukan virallisesti.
Hänen mielestään täytyi asianlaidan olla niin, että Fürst ja Milla
olivat todellakin menneet kihloihin, mutta Noran kirjeen johdosta
oli Milla heti ja jyrkästi purkanut välit, vihjaten sen verran,
että toinen oli ymmärtänyt aiheen. Sen tähden hän oli esiintynyt
valmistautuneena rouva Rendalenin keskustelussa, sen tähden hän
halusi julkisuutta ja sotaa; muutoin ei hänellä ollut toiveita
voittamisesta. Ja voittaa hänen piti; rannikon rikkaimman tytön
naiminen oli ehtona hänen tulevaisuudelleen.
Juuri siksi, että Milla oli ollut kihloissa hänen kanssaan, oli hänen
ollut työläs kirjoittaa. Niin kauan hän ajatteli -- kenties yrittikin
--, kunnes keksi keinon sähköttää.
Anna lopetti sanoen: "Oletan luutnantti Fürstin tällä hetkellä olevan
Pariisissa."
Sopii yhtä hyvin hetikin sanoa, että Annan suhde Millaan kävi
kohtalokkaaksi jälkimmäiselle. Sillä oli vaikutuksensa -- ensinnäkin
niihin, joiden keskuudessa hän täällä joka päivä istui, ja myöhemmin
myöskin rouva Rendaleniin. Niels Fürst oli todellakin matkalla
Pariisiin; mutta jos Millan ystävättäret olisivat heti panneet
kuoreen rouva Rendalenin kirjeen ja lähettäneet sen hänelle, olisi
hän tuskin ottanut vastaan Fürstiä. Ja jos he sitten olisivat
pyytäneet Toraa kirjoittamaan Millalle -- niin, kuten hän sitten
kirjoitti heille itselleen, kun kävi välttämättömäksi, ... ei Fürst
millään ehdolla olisi koskaan päässyt puheille, ei suullisesti eikä
kirjeellisesti. Nytkään hän ei päässyt. Tarvittiin ensin uusiintuvaa
apua kotoa päin. Mutta siitä oli Fürst pitänyt huolen.
Hän ei ollut hukannut aikaa.
4