Vähän jälkeen lukuvuoden alkamisen miss Hall pani toimeen
luentokurssit kaupungin naisille. Oli tullut muotiin kuulla hiukan
kaikkea sitä sopimatonta, mitä heidän tyttärensä ja nuoremmat
sisarensa olivat edellisenä vuonna kuulleet.
Luentoja pidettiin kahdesti viikossa laboratorion isossa salissa, ja
se oli tavallisesti täynnä. Useimmat niistä, jotka olivat tänä vuonna
päässeet ylimmältä luokalta, kävivät näillä luennoilla myöskin.
Kerran lokakuussa luentosaliin kokoonnuttaessa tuli Tora sisälle
ystävättäriensä seurassa. Yleistä ihmetystä ja tervehtelyä. Missä
hän oli ollut? Minkä tähden hän oli niin kalpea? ja voi hyväinen
aika, kuinka laihtunut hän oli! Oli siis totta, että hän oli ollut
sairaana? Vestlandetissako [rannikkoalue Stavangerista pohjoiseen.
_Suom._] hän oli oleskellut? Milloin hän oli saapunut kaupunkiin?
Asuiko hän nyt täällä kartanossa?
Keskustelu taukosi rouva Rendalenin ja miss Hallin tullessa sisälle;
ne, jotka eivät istuneet, riensivät hakemaan paikkaa. Mutta näytti
olevan tilan ahtautta; tungos ei ollut koskaan ollut näin suuri. Miss
Hall nimittäin selitteli eräänlaisia hermoilmiöitä, joita ei ollut
ennen tarkattu tai joita oli suorastaan väitetty olemattomiksikin,
ja tämä aine kävi tunti tunnilta kiintoisammaksi. Tilan saamiseksi
avattiin tänään ulkokäytävään johtava suuri kaksoisovi ja
suljettiin samalla käytävä. Tänne sijoitettiin nyt tuoleja; niin
ikään asetettiin pari tuoliriviä salin etualalle laboratoriopöydän
sivuille. Rouva Rendalenin käskevä ääni kajahteli, kunnes oltiin
levollisina. Toralle ja hänen ystävättärilleen osoitettiin paikat
näille etualalla oleville tuoleille.
Miss Hall aloitti siitä, mihin oli edellisellä kerralla lopettanut;
"ihmiskunnan moraali ja terveys vaativat, että naisen hermoja
vahvistetaan". Siihen ei riittänyt, että nainen aineellisesti
vaurastui; hänen tahtoaan oli kypsytettävä tietämyksellä, hänellä
piti olla elämässä päämäärä, joka ei hevin sallinut hänen joutua
toisen ihmisen pesurievuksi.
Professorimaiseen tapaan hän sitten lyhyesti selitteli niille, jotka
eivät olleet viime kerralla olleet saapuvilla, mitä hän oli silloin
puhunut.
Heikkohermoisia ja erittäinkin hysteerisiä luonteita voitiin muutamin
koneellisin tavoin saattaa "hypnoottiseen", "somnambuliseen",
"magneettiseen" tilaan. Se tila oli tajunnan taintumusta; ihminen
teki taintumuksensa aikana, mitä _se_ halusi, joka oli hänet siihen
tilaan saattanut. Hän oli toisen uhrina. Eikä ainoastaan nukkuessaan;
myöskin jälkeenpäin, herättyään, hän ehdottomasti totteli niitä
käskyjä, joita oli tuossa tilassa ollessaan saanut. Miss Hall
johdatti kuulijain mieliin pari esimerkkiä.
Tässä tilassa saattoivat joidenkuiden mielteet käydä muissa
paikoissa, vieläpä muiden ajatuksissakin, saapuvilla olevien ja
etäistenkin. Muutamat harvat saattoivat myöskin nähdä tulevaisuuteen.
Tätä tosiseikkaa ei enää käynyt kieltäminen, mutta selittää sitä
ei voitu. Ennen otaksuttiin, että tämä ominaisuus johtui uskosta;
nyt tiedetään, ettei se ole sen kanssa missään yhteydessä. Mutta
tuohon poikkeustilaan _kykenivät jotkut saattamaan itsensä_, toiset
kovin ponnistuksin, toiset pelkästään tahtomalla. Kaikki tekivät
sen -- mitä sitten muuta lisäksi käyttivätkään -- herkeämättömästi
tuijottamalla johonkin joko ajatuksissaan kuvastuvaan tahi
ulkonaisesti näkyvään esineeseen.
Useimmat meistä tuntevat tuollaisen tuijotuksen vaikutusta hiukan,
mutta ainoastaan heikkohermoiset voivat erityisissä olosuhteissa
siten saattaa itsensä kiihtymykseen ja horrosnäkyihin. Monia
kääntymyksiä tapahtuu sillä tavalla, erittäinkin naisten keskuudessa.
"Tänään joudumme sitten siihen, mikä on naiselle vaarallisinta.
Muutamilla ihmisillä on kyky vaivuttaa toisia, etenkin naisia,
tähän tilaan ilman tavallista mekaanista välinettä, olematta ihan
lähellä, ilman mitään kosketusta, pelkällä katseellaan. He voivat
pakottaa asianomaisen katsomaan heitä ja katseensa hänen katseeseensa
kiinnittäen hallita hänen tahtoaan. Miss Hall kertoi, mitä oli
kuullut eräältä maailman suurimpia laulajattaria. Tämä oli kerran
seisoessaan rautatievaunussa, -- juna oli juuri pysähtynyt ja hän
katseli ulos ikkunasta, joka oli aseman vastakkaisella puolella
--, tuntenut itsensä huonovointiseksi. Hän tunsi että hänen oli
pakko katsoa taakseen ja kohtasi silloin pistävän silmäparin, joka
heti tuijotti hänen silmiinsä. Hän riensi joutuin ulos ja muutti
vaunua. Mutta mies perässä; tämä nähtävästi tunsi voimansa ja tahtoi
sitä käyttää. Laulajatar sai käsiinsä impressarionsa ja pyysi tätä
vapauttamaan hänet 'noista vihreistä silmistä'. Se tapahtui. Mutta
hän vakuutti itse, että ilman apua hän olisi ollut hukassa.
"Laulajatar sattui olemaan selvillä heikkoudestaan. Kuinka monet
ovat? Etenkin kun kosketus tulee lisäksi, ovat he heti suunniltaan.
Mies, joka ei tiedä, mitä tämä on, otaksuu sen tietysti tahdoksi
saada lisää ja toimii sen mukaisesti.
"Mutta sitä sen ei tarvitse olla. Minä rohkenen vakuuttaa, että moni
lankeemukseen suistunut nainen on yhtä viaton siihen kuin tietämätön
lapsi.
"Sen tähden..."
Tuoli kolahti nurin, jotakin pehmeätä, raskasta putosi; heti raapivat
useat läheiset tuolit lattiaa, kuului ympärillä seisomaan nousseiden
kirkaisuja ja huudahduksia. Silloin nousivat kaikki, takimmaiset
kapusivat penkeille. Kaiken hälyn läpi kuuluivat sanat: "Astukaa
syrjään!" Se oli rouva Rendalenin ääni. Penkeillä seisojat eivät
kuitenkaan nähneet mitään ja tekivät kuiskivia kysymyksiä etualalle
päin. Mutta vain kaikkein läheisimmät näkivät, mikä oli hätänä,
eivätkä he vastanneet, mutta eivät siirtyneetkään, ennenkuin rouva
Rendalen ja pari muuta nousivat nostaen elotonta ruumista, jonka
rouva Rendalen kantoi pois käsivarsillaan; se oli Tora. "Astukaa
syrjään", kuului uudestaan.
Miss Hall seurasi kintereillä, sitten Nora, sitten Tinka ja Anna
Rogne. Lopuksi useita ystävättäriä.
Miss Hall riensi edelle heti heidän ulos käytävään tultuansa ja avasi
oven rouva Rendalenin arkihuoneeseen; hän kiiti sisälle ja asetti
sohvalle pieluksen. Rouva Rendalenin laskiessa alas kantamuksensa
ja Noran ollessa apuna kääntyi miss Hall moniin ympärillä
olijoihin ja pyysi heitä poistumaan. Heti kun rouva Rendalen pääsi
suoristautumaan, uudisti hän karskisti pyynnön. He läksivätkin
kaikki. Ulkona isossa käytävässä he kohtasivat laboratoriosta
tunkeutuvan tulvan; oli käyty uteliaiksi. Samoin saapui tulijoita
kouluhuoneista, jotka vähitellen avautuivat.
Vain Nora, kalpeana kuin ruumis, piti oikeampana jäädä. Mutta kun
ystävätärparka alkoi osoittaa elonmerkkejä, valtasi hänet kamala
aavistus. Hän juoksi sulkemaan molempiin käytäviin johtavat ovet.
Tuskin se oli tehty, kun hän kuuli Toran huutavan: "Niin, niin,
näin on _minun_ käynyt! Niin, niin!" Ja sitten epätoivon itkua. Se
kajahteli käytäviin.
Jos joku ulkopuolella kuulisi sen? Nora kiiti sisempään käytävään
väentulvaa vastaan; hän ei selvästi tiennyt, millä aikoi estää heitä
tulemasta ovien lähelle. Hän ei itsekään käsittänyt, miten sai
tunkeutuneeksi täysikasvuisten ja lasten ahdingon läpi, miten sai
ääntä ja rohkeutta huutaa, että he eivät saisi mennä pitemmälle, että
heidän pitäisi tulla sisälle takaisin.
Hän nousi ylös katederiin, otti viivoittimen ja löi sillä voimiensa
takaa huomiota saavuttaakseen; molemmilta tahoilta keräännyttiinkin
sisälle. Sitten hän takoi jälleen, ja tuli hiljaista. Hän sanoi:
"Tora Holm on maannut hermokuumeessa. Ilma kävi täällä liian
painostavaksi, ja luento pelästytti häntä. Ja -- ja -- ja... Niin,
nyt kyllä tulee miss Hall."
Hän sanoi viimeisen lauseensa, kun ei tiennyt mitään muuta
sanottavaa; hän syöksyi pois, jottei olisi jo täällä sisällä
puhjennut itkuun.
Mutta miss Hall ei voinut tulla, ja lopuksi rouva Rendalenin täytyi
mennä luentosaliin ja nousta katederiin:
"Teidän tulee suoda anteeksi; miss Hallin on oltava sairaan luona.
Minun on otettava osalta syykseni se, mitä on tapahtunut. Neiti Holm
ei olisi niin huonovointisena saanut istua tässä tungoksessa. Enkä
minä myöskään kyllin ajoissa tarkannut häntä; luento vei kaiken
huomioni. Onkin aika, että kaikki me, joilla on tekemistä kasvatuksen
kanssa, kerran heräämme huomaamaan luentosarjan aiheen tärkeyden."
Hänen äänensä värähteli, hän oli niin valkea kuin hilkka hänen
päässänsä; hän lähti välittämättä niistä, jotka tahtoivat puhutella
häntä.
Mutta sisällä rouva Rendalenin makuuhuoneessa seisoi Nora painautuen
Tinkaan ja vapisten itkunsa vallassa. Tinka oli neuvoton. Joku
kurkisti käytävän ovesta. Kun ei kukaan kieltänyt, astui hän
hiljaisesti sisälle; hän katseli heitä suurin, tutkivin silmin. Siinä
oli Anna Rogne.
"Mikä on tullut?" hän kuiskasi. Nora kohotti kasvonsa, molemmat
tuijottivat häneen. Anna oli kesästä asti säilyttänyt muutamia Toran
lauselmia mielessään; näihin hän nyt nojautui kuiskatessaan: "Minä
aavistan pahinta!" Hän liitti kätensä ristiin, kyynelet tulvivat
esille. Nora laski päänsä jälleen alas Tinkan olalle ja itki ääneen.
Samaan aikaan he kuulivat Toran äänen arkihuoneesta. He eivät voineet
erottaa sanoja; ne lausuttiin katkonaisesti, toivottomuutta täynnä,
itkuisina, hurjina. Sitten tuli ihan hiljaista.
Hiljaisuus oli melkein pahempi. Täällä makuuhuoneessakin syntyi
haudan hiljaisuus. Viimein sitä oli mahdoton sietää. Mitä se
merkitsi? He vaihtoivat silmäyksiä keskenään ja aikoivat juuri
työntyä sisälle, kun kuulivat raskaita, rivakoita askelia ovi
lennähti auki, ja rouva Rendalen riensi sisälle ja heidän ohitseen
kädet pään yli kohotettuina. Mikä oli hätänä? Jumalan nimessä, mikä?
He menivät arkihuoneeseen. Tora makasi nyt lattialla; miss Hall
seisoi hänen ylitseen kumartuneena, pöydällä oli vadissa vettä.
Missä Hall katsahti ylös. "Auttakaa minua, että saamme hänet
jälleen ylös!" He tekivät niin. Tora ei ollut tainnuksissa, sen he
huomasivat; mutta hän ei tahtonut tai voinut ollenkaan toimia. Hänen
taas maatessaan sohvalla, ihan kuin kuollut, sinertävänä, laihana,
särkyneenä, kääntyi miss Hall omituinen ilme silmissään toisiin. He
katselivat häntä kammostuneina. Miss Hall vastasi heille myöntävästi
kahdella vakavalla pään nyökkäyksellä...
Kaikki kolme peräytyivät pari askelta.
Tovin kuluttua hiipi ensin yksi lattian poikki rouva Rendalenin
luokse hänen huoneeseensa, sitten toinen ja kolmaskin. Rouva Rendalen
istui isossa nojatuolissa, liikkumattomana. Nora tuli ja laski päänsä
hänen helmaansa.
Ei puhuttu mitään.
Mutta sitten he taas kuulivat Toran äänen arkihuoneesta, kuulivat
hänen selittelevän, itkevän, vaikertavan. Ja hetken kuluttua miss
Hall tuli heidän luokseen.
"Mitä nyt taas?" kysyi rouva Rendalen voipuneesti, melkein ynseästi.
"Tiedättekö", sanoi miss Hall, "mies tuli hänen luokseen vielä
kerran". He tuijottivat häneen. "Hän oli siirtynyt pienelle saarelle
erään luotsin perheeseen. Sen sai mies vainutuksi tietoonsa ja
vaani hänet käsille sieltäkin! Senkin roisto! Silloin hän pakeni
Vestlandetiin, ja siellä hän sairastui."
"Lapsiraukka", huudahti rouva Rendalen. Hänen saalinsa heräsi
jälleen, hän nousi ripeästi ja kiirehti taas Toran luo; hänen ei
olisi koskaan pitänyt jättää tyttöparkaa. "Rakas, rakas lapseni
--!" puheli hän tullessaan. Mutta tuskin oli Tora hänet nähnyt, kun
kääntyi pois, nosti molemmat kätensä häntä kohti ja huusi: "Ei, ei,
ei! Älkää tulko! Älkää sanoko mitään! Ei, ei, ei! -- Minä en voi
sille mitään, minä en voi sille mitään! -- Kyllä, hyvä Jumala, minä
voinkin!" -- ja hän ratkesi mitä rajuimpaan itkuun.
Rouva Rendalen tuli kuitenkin. Niin pian kuin toinen saattoi kuulla,
sanoi hän: "Älä ota asiaa siten sydämellesi, lapseni! Me emme sinua
silti hylkää." Tämä tuntui häntä tyynnyttävän; mutta kun rouva
Rendalen virkkoi, että asiassa oli viipymättä tehtävä jotakin ja että
hänen täytyi puhua poikansa kanssa siitäs niin puhkesi kiihtymys
taaskin valloilleen.
"Ei, ei, ei! Voi, Jumalan nimessä, ei, ei!" Hän joutui ihan raivoon.
"Mutta rakas Tora? Tiedät itse, millä kannalla asia on. Tässä
_täytyy_ toimia, sillä tämä kohdistaa moitteet..."
"Minä tiedän sen, minä tiedän sen! Mutta ei mitään hänelle! Ei vielä!
Ei! Tahdon ensin päästä pois tieltä! Älkää sanoko mitään! Sitä ei
tarvita!" Hän riehui, ja hänen äänensä oli niin sydäntä särkevä, että
kaikki muut riensivät paikalle. He yrittivät saada hänet olemaan
hiljaa pitelemällä häntä käsin, mutta hän ei kaiketikaan nähnyt
heitä. Hän vapautti joka kerta kätensä ja päänsä ja kiemurteli ja
itki ja rukoili, että he olisivat vaiti, vaiti! Tällä välin tuli
Rendalen.
Hän oli sattumalta avannut kylpyhuoneen oven ja heti kuullut itkun ja
vaikerruksen; hän oli luullut sen tulevan makuuhuoneesta ja mennyt
käytävän poikki sinne. Nyt hän seisoi täällä.
Tora hypähti ylös, kirkaisi, -- heittäytyi sitten pitkäkseen
eteenpäin, kasvot käsillään peittäen. Rouva Rendalen astui poikaansa
vastaan, tarttui hänen käteensä ja saattoi hänet hänen huoneeseensa.
Tora ponnisteli ylös ja ulos; hän ei nyt enää tahtonut elää, ei
mistään hinnasta! Hän reuhtoi itsensä irti heistä, ilman Tinkaa
hän olisi karannut pois; hän oli järjiltään. Hän sekä puri että
kiskoi; Tinka piteli kunnes oli turtana ja pyysi apua. Silloin
Anna nouti rouva Rendalenin, ja heti tämän tultua Tora antautui.
Hänen taltuttamanaan hän suostui ensin istumaan sohvalle ja sitten
hiukan tyynnyttyään käymään makuuhuoneeseen, riisuutumaan siellä ja
paneutumaan vuoteeseen, joka oli tehty rouva Rendalenin makuusijan
viereen.
Sitten rouva Rendalenin täytyi istuutua pitelemään häntä kädestä.
Vielä unessakin hän nikotteli kuin lapsi ja voihkaili.
3