Sota

Jo päivää ennen rouva Rendalenin kirjettä ja Noralle tullutta

sähkösanomaa oli Anton Dösen saanut kirjeen Fürstiltä. Sitä oli hyvin

punnittu, ennenkuin se kirjoitettiin, ja ilmeisesti se oli harkittu

luettavaksi ääneen tai lähetettäväksi kiertämään kädestä käteen.

Kertomuksessaan Torasta Fürst antoi heidän kohtaukselleen rouva

Gröndalin luona suuren merkityksen. Hän oli nähnyt tytön vain kerran

ennen, ja vilahdukselta, eikä ollut aavistanutkaan kohtaavansa

häntä tuolla maatalossa. Tyttö oli ollut hauska ja säveä, kertoi

rouva Gröndal, siihen asti, kun Fürst tuli; mutta silloin hän heti

kävi luonnottomaksi. Hän ei voinut sietää, että Fürst puheli rouva

Gröndalin kanssa. Hän piilottautui, etsitytti itseänsä -- ja keksi

matkustaa tiehensä. Tietysti Fürst läksi sitten mukaan, saadakseen

hiukan enemmän nähdä, mitä tuo olikaan. Heti hänen tultuaan tytön

läheisyyteen höyrylaivassa tämä itki! Hän ei antanut auttaa itseään

maihin, mutta heittäytyi joka päivä leiskumaan hänen asuntonsa ohi ja

kurkkailemaan, oliko hän kotona! Kierteli sitten edelleen lehtoihin

tai ylös metsään -- yksinään.

Hän muisti eräät koululla pidetyt esitelmät ja keskustelut; hänestä

tuntui, että nuoren tytön, joka pääsi niin aisteja kiihottavasta

ilmapiiristä, täytyi käyttäytyä juuri sillä tavoin. Hänestä näytti,

että tässä oli kyllin tepsivää "magneettista vaikutusta"; ei tarvittu

mitään muuta.

Hän ei tahtonut puolustella sillä, että oli vihdoin antanut

viekoitella itsensä seuraamaan perässä metsään, missä tyttö

huvittelitte leikkimällä piilosta hänen kanssaan; kaikki tyttösethän

aloittavat niin. Mutta Fürst tahtoi kysyä, tokko kukaan arvonsa

tunteva mies naisi heilakkaa, joka päivittäin tepsutteli hänen

ikkunainsa alitse houkutellakseen hänet metsään?

Rouva Rendalen ajatteli toisin; hän oli saapunut perässä Tukholmaan

saadakseen toimeen avioliiton. Tietenkin samanlaisen kuin hänen

omansa oli ollut.

Hänellä puolestaan oli liian korkea käsitys avioliitosta hänen

tahtoakseen sitä sillä tavoin häväistä.

Hän oli tarjoutunut pitämään huolta tytöstä ainakin niin kauan,

kuin lapsi kaipaisi äitiään, ja tunnustamaan lapsen omakseen. Niin

pitkälle käskivät kunnia ja velvollisuus hänen mennä; mutta edemmäksi

--? Se olisi kehnon teon korvaamista vielä kehnommalla...

Ja siitä olivat yhtä mieltä kaikki, joille Dösen luki kirjeen. Hän

luki sitä myymälässä, kadulla, kerhossa; toiset saivat sen lamaksi

mukaansa. Vaikka paperi oli huolellisesti valittua, kierteli se niin

kauan, että siitä tuli tahriutunut riekale.

Tästä kirjeestä otettiin kaksi jäljennöstä, toinen Rendalenille hänen

pyynnöstään ja toinen -- niin, Dösen mietti sitä hetkisen, mutta

uudistettujen rukoilujen perästä hän ei voinut evätä sitä -- Tora

Holmin äidille.

Tästä jäljennöksestä Dösen sai iloa. Toran äiti oli raju, voimakas,

elämäntaistelun katkeroittama ihminen. Yleensä hän ajatteli asioita

epäilevästi ja pilkallisesti. Suuttuneena hän oli häikäilemätön.

Eräänä aamuna, keskellä kiireisintä koulutyötä hän seisoi tuolla

ylhäällä käytävässä, yllään raskas, nukkavieru doffeliviitta,

räikeänvärisillä höyhenillä koristeltu hattu päässään ja paljaissa

käsissään vanha puuhka, jolla hän viuhtoi. Leveimmällä Bergenin

murteella hän vaati, että hänen tyttärensä annettaisiin hänelle

takaisin! He olivat tuhonneet hänet ja varastaneet hänet! Tora oli

tullut tänne kelpo lapsena, mutta täällä, "tässä kirotussa vanhassa

Kurtien pesässä", hän oli pilaantunut. Ja nyt, Jumala sen heille

anteeksi antakoon, hän oli ihmisten hampaissa ja häväistävänä. Häntä,

joka oli äiti, "sai nyt jokahinen vatvoaksensa". Mutta he joutuisivat

sen maksamaan! "Heidät manuutettaisiin, -- hän lähettäisi poliisit

heidän niskaansa."

Hänen sapekkuutensa oli hillitön, mutta hänen surunsa oli aitoa.

Kaikki karkasivat tiehensä; sitten hän tunkeutui erääseen luokkaan,

joka heti hajautui siitä syystä, että opettajatar pakeni. Hänen

onnistui sillä tavoin hajaannuttaa kolme luokkaa. Hän sai aikaan

yletöntä häiriötä. Muutamat säikähtyivät niin, että säntäsivät

ihan ylisille asti ja seisoivat siellä viluissaan kuunnellen,

uskaltaisivatko tulla takaisin alas.

Jotkut vanhemmat oppilaat, jotka muistivat historiasta, että

määrätyissä tilanteissa on osoitettava urheutta, pysyivät paikoillaan

puhuakseen hänelle järkeä. Mutta silloin hän joutui suunniltaan;

hänellä oli ilmeisesti jonkinlainen käsitys, että täällä opittiin

olemaan epäsiveellisiä. Häntä kuohutti, että "kelpo ihmisten lapset"

tahtoivat puolustaa sellaista. He kaikkosivat pois, muutamat sulkien

korvansa käsillään.

Mutta pienokaisilla oli hänestä mitä suurin ilo. He piirittivät

hänet ja seurasivat häntä riemusaatossa. Kulkue ajautui keittiöön,

missä rouva antoi saman esityksen. Siellä sääliteltiin häntä, mutta

he varoivat hiiskumasta vastaan sanaakaan. Sitten tultiin taas pian

käytävään Rendalenin oven eteen, joka oli suljettu; Karl Vangenin ovi

oli suljettu sekin. Palattiin rouva Rendalenin ovelle, joka oli auki.

Hänen huoneeseensa he tunkeutuivat; hän tahtoi nähdä, eikö Rendalen

ollut löydettävissä.

Rendalen oli kaupungilla ja palasi vasta seuraavalle tunnille.

Mutta Karl Vangen tuli kotiin. Hyvin totisena hän käski olla hiljaa,

toimitti lapset pois ja otti äitiparan kamariinsa. Siellä tämä istui

vähintään tunnin tyhjentämässä sydäntään. Yhtenä surinana kuului

hänen epätoivonsa Torasta, juoposta miehestä ja heidän hädästään.

Sata kruunua taskussaan ja kyynelehtivänä hän astui alas puistokujaa.

Koulussa oli sellainen elämä kuin kanakopissa, kun joku on

murtautunut sen asujaimia ahdistamaan. Vai eivätkö kaikki ole sitä

näkyä nähneet? Ensin kanat pelästyksissään kirkuen lentelevät

ikkunoita ja seiniä ja portaita ja orsia vasten, kunnes ovat

pökerryksissä ja väsyneitä eivätkä jaksa lentää. Sitten ne edelleen

täyttä kurkkua kaakattaen juoksevat ympäri lattiaa, törmäten

vateihin ja kaukaloihin ja toisiinsa. Ja vaaran mentyä ohi ei

metakka kuitenkaan lopu; ne kaakattavat, torailevat, rääkyvät kaikki

yht'aikaa ja heikentymättömästi. Hälyä kestää ja riittää, sillä aina,

kun joku aikoo lopettaa, on toisia itsepintaisempia, jotka eivät

hellitä; siten ne herättävät kaikki pelon muistot uudelleen, ja koko

parvi menoaa entistä pahemmin.

Vihdoin puhdistellaan höyhenet, lyödään siipiä, ravistellaan, kunnes

ollaan vanhalla tolalla.

Mutta sille ei koulu päässyt koko päivänä; vaikutus säilyi osittain

kauan, uhkasi tulla vaaralliseksikin.

Kylläpä kaupungilla vahingonilo ilkkui! Kylläpä remahteli

voitonnauru! Konttoreissa, laitureilla, kaduilla! Ei muusta puhuttu.

Kun rouva Rendalen pari päivää myöhemmin tuli kotiin, oli häntä

vastassa suuri ihmistungos, etupäässä miesnuorisoa. Koulussa oli

tullut lauantaina tietoon, että hän saapuisi sunnuntaina iltapäivällä

höyrylaivassa. Kukaan ei voinut käyttää vapaata aikaansa paremmin

kuin katsellakseen, millä tavoin suuruus palaa hävittyään taistelun.

Olihan häväistysjuttu, jota hän oli tahtonut matkansa avulla peittää,

nyt tullut tietoon samoin kuin matkakin.

Kun Rendalen ilmestyi laivarantaan vaunuissa, ei hän päässyt ajamaan

väkijoukon läpi, joten hänen oli etsittävä joku pitämään silmällä

vaunuja, hänen itsensä yrittäessä raivata tietä laiturille. Nora,

Tinka, Anna ja muutamat muut ystävättäret, jotka olivat päättäneet

lähteä yhdessä, pysähtyivät nähdessään väkijoukon -- ja pyörsivät

takaisin, seuraten pyhän Pietarin ammoin antamaa esimerkkiä, tietysti

siten muutettu, kuin meidän aikamme sallii. Ainoastaan pikku miss

Hall uhmasi noita vaarallisia sotavalmistuksia. Hän hiipi eteenpäin,

kunnes seisoi hermostuneen Rendalenin vierellä tämän juuri aikoessa

astua laivan kannelle.

Rouva Rendalen näytti voipuneelta; niistä katseista, joita hän

kiireessä vaihtoi Tomasin ja miss Hallin kanssa, ilmeni selvästi,

että hän ymmärsi, miksi väkijoukko oli saapuvilla, ja ettei hän

tuntenut itseään turvalliseksi. Hän tarttui hyvin lujasti poikansa

käsivarteen.

Mutta kunnioitus häntä kohtaan, kenties nyt silmästä silmään

seisottaessa myöskin sääli, sai aikaan, ettei kukaan ryhtynyt

mihinkään häiriön tekoon. Heille avautui tie. Tietysti eleistä

ja katseista ilmeni, ettei tässä kunniavartiona seisty. Muutamia

vanhempiakin tuttavia oli paikalla. Niinpä pormestari rouvineen.

He tuskin tervehtivät. Ylvään siveellisyyden kaikkea ankaruutta

soveltaen he katselivat syntisten kulkua ohitseen.

Lähinnä laituria seisovat painuivat syrjemmälle eteenpäin vaunuja

kohti; vähitellen sinne työntyivät kaikki, jotka nuo kolme olivat

sivuuttaneet. Vaunut olivat ihan piiritetyt heidän istuutuessaan

niihin. Sitten heidän täytyi verkalleen, askel askelelta, sivuuttaa

väkijoukko vielä kertaalleen. Nyt se oli käynyt kiusallisemmaksi.

Tuskin he olivat päässeet siitä selviytymään, kun Rendalen läiskäytti

hevoselle kelpo sivalluksen raipalla, -- hän oli suutuksissaan.

Silloin hän kadulla näki Anton Dösenin ja monien muiden hänen

mukanaan kiitävän alas heitä kohti minkä ehtivät; he olivat

tulistuneita ja, nähtävästi tulivat suoraan päivällisiltä. Kaikki

tervehtivät suunnattoman juhlallisesti. Joko oli Dösenin tervehdys

epäkohtelias tai Rendalenista näytti hänen kiihtymyksessään siltä,

-- yht'äkkiä hän pysähdytti hevoset, heitti ohjakset taakseen miss

Hallille, syöksähti alas vaunuista ja Dösenin luo ja sivalsi tätä

niin terhakasti korvalle, että toinen kierähti nurin. Vaunujen

luo, etuistuimelle ja täyttä vauhtia pois niin nopeasti, ettei

kukaan tointunut hämmästyksestään, ennenkuin vaunut jo kumisivat

siltakivillä.

Kartanon käytävässä seisoivat nuo kolme karkulaista, Tinka, Anna

ja Nora. Miss Hall kiiti ensimmäisenä ylös portaita ja kertoi

säihkyvänä, mitä oli tapahtunut. Mutta rouva Rendalenia se ei saanut

ilahtumaan. Myös Rendalen katosi heti, kun oli taluttanut äitinsä

hänen huoneeseensa; hän palasi vasta pitkän ajan kuluttua ja oli

silloin nyreissään.

Keskustelu käsitteli yksinomaan Toran jutun pimeätä kohtaa, jota tämä

itse ei ollut pitänyt ollenkaan tärkeänä, tuskin mainitsemisenkaan

arvoisena, -- heidän kohtaamistansa rouva Gröndalin luona.

Kaupungilla se oli tuhonnut kaikki yritykset saada syyn Niels Fürstin

niskoille. Rouva Gröndal oli kirjaimellisesti vahvistanut Fürstin

käsityksen. "Tora Holm oli hullaantuneesti rakastunut; hän riensi

kaupunkiin ainoastaan saadakseen Fürstin mukaansa."

Rouva Rendalen tiesi vakuuttaa heille, että Toran oli tehnyt

"hullaantuneeksi" ainoastaan se tuttavallinen tapa, jolla rouva

Gröndal ja Fürst seurustelivat keskenään; se loukkasi häntä. Kenties

asiaan vaikutti lisäksi se, että Fürst oli alkanut herättää Toran

mielenkiintoa; nyt jälkeenpäin Tora ymmärsi sen.

Sovittiin siitä, että annettaisiin Toran itsensä esittää asia. Tinka

kirjoitti hänelle samana iltana.

Rendalen oli sillä välin tullut joukkoon, ja nyt juteltiin matkasta

ja miten Tora oli jaksanut. Rouva Rendalenin piti juuri esittää

käsityksensä sen mukaan, kuin hän nyt Toran tunsi, ja toiset olivat

hyvin jännittyneitä sitä kuulemaan, mutta Karl Vangen keskeytti

heidät; hän tuli kirkosta. Hänen ja kasvatusäidin välinen kohtaus

oli vielä sydämellisempi kuin tavallisesti; Rouva Rendalen läksikin

Vangenin keralla tämän huoneeseen.

Eikä rouva Rendalenia kuulunut takaisin.

Karl Vangenia oli Toran onnettomuus kohdannut syvimmin, mutta sitä ei

tiennyt kukaan muu kuin hänen kasvatusäitinsä.

Vangen oli oleskellut kaikessa hiljaisuudessa ja tuntenut itsensä

onnellisimmaksi ihmiseksi maan päällä. Hän ei milloinkaan kohdannut

Toraa tämän silminnähtävästi ilahtumatta. Tätä seikkaa ei Vangen

rohjennut tulkita siten, että Tora rakasti häntä, -- kaukana siitä.

Mutta _hän_ rakasti ja ajatteli, että kun rouva Rendalen joskus

tulisi avuksi, voisi solea Tora kenties saada hänen kanssaan yhteisiä

harrastuksia. Ja sen tehtyään hän kenties avaisi silmänsä Vangenin

suurelle rakkaudelle. Silloin hän kukaties tuntisi Vangenin voivan

tehdä jotakin, jotta hänkin tulisi onnelliseksi.

Rouva Rendalen oli kyllä nähnyt hänen puhelevan Toran kanssa ja

Torasta, mutta hän ei ollut aavistanut mitään, ennenkuin oli

eräänä aamuna kertonut Vangenille, kuinka surkeasti Toran oli

käynyt. Silloin hän näki Vangenin värin vaihtuvan ja hänen jäävän

mykäksi sen sijaan, että olisi ilmaissut osanottonsa ja tarjonnut

apuaan. Tätäkään ei rouva Rendalen ollut pitänyt ratkaisevana;

hänen ajatuksensa olivatkin niin kiinteästi kohdistuneet Tomasin

kanssa muodostuneeseen uuteen suhteeseen, -- mutta kuitenkin hän jo

hämärästi aavisteli jotain. Kun sitten ei voitu saada hankituksi

niitä varoja, jotka rouva Rendalen oli laskenut matkaan tarvittavan,

ja Karl vei hänet kamariinsa tarjoten säästörahansa ja pikku

perintönsä ... silloin Karl näki hänen silmistään, että hän ymmärsi

kaikki. Silloin ei hän enää voinut pidättyä, vaan avasi sylinsä:

"Niin, siten on asia, äiti!"

"Rakas Nora!

En tiedä, mitä minusta enää ajatteletkaan, kun en ole

kirjoittanut.

Mutta viime kirjeesi saattoi minut niin suureen

mielenliikutukseen rakkaan Toramme tähden, etten todellakaan

tiennyt, mitä kirjoittaisin. Kuinka hämmentyneeksi ja

sanattomaksi sellainen tekeekään toisen, rakas Nora! Ja salli

minun heti lisätä -- myöskin häpeämään se pakottaa. Hirveätä,

että mokomaa voi sattua kenellekään, jonka kanssa olemme

seurustelleet!

En milloinkaan unohda, mitä isäni sanoi hänet ensi kertaa

tavattuansa. Silloin suutuin siitä kovin, sillä mehän ajattelimme

niin hyvää toisistamme.

Oletko myös varma siitä, rakas Nora, että asia on käynyt ihan

siten, kuin Tora on kertonut? Tiedäthän, ettei hän aina ollut

täsmällinen. Ja etenkin tämänlaisessa tapauksessa ajattelen

oltavan jälkeenpäin taipuvaisia värittämiseen. Etkö sinäkin sitä

luule?

En tahdo sanoa, mitä olen kuullut; sekin voi olla erehdystä.

Mutta sinä tiedät itse, rakas Nora, ettei hän milloinkaan ollut

varovainen. Muistatko, että sinun täytyi pari kertaa pysähdyttää

hänet kesken hänen kertoilemisensa? Hänhän oli ollut Ranskassa;

hän tiesi enemmän kuin me muut. Kun nyt muistelen, mitä hän

aikanaan on minulle jutellut, niin olipa siinä yhtä ja toista.

Eiköhän siitä jotakin jäänyt hänen luonteeseensa?

En tietysti sano tätä minään soimauksena; kaikkein vähimmin voisi

se johtua mieleeni nyt, kun hän on onneton. Mutta se kukaties

selittää kaikenlaista.

Minun tulee häntä hirveästi surku, ja sinä tekisit minulle

palveluksen, jos voisit neuvoa minulle, millä tavalla voisin olla

hänelle hyödyksi hänen loukkaantumattansa tai kiusaantumattansa.

En tule tällä kertaa vastanneeksi rakkaalle Tinkalle. Vie hänelle

ystävälliset terveiseni ja sano, että hänen viime kirjeessään

esiintyvä puhetapa 'Toran paras ystävätär' ei missään tapauksessa

sovellu minuun.

Saattoi aikanaan näyttää siltä; sitä en kiellä. Mutta se oli

kokonaan Toran syy. Hän ei tunkeutunut seuraani, olisi väärin

sanoa niin. Mutta hänen kanssaan ollessa oli mahdotonta olla

joutumatta liian pitkälle. Minun täytyi olla pitävinäni siitä

enemmän kuin minulla oli halua, ja sitä kesti viimeiseen hetkeen

asti. Tiedätkös, minä en ollut ollut kolmea päivää hänestä

erossa, kun jo tunsin vastenmielisyyttä häntä kohtaan. Kenties se

oli minussa ilkeätä.

Hänen vaikutuksensa minuun ulottui kuitenkin pitemmälle kuin

eroomme asti. Tätä en heti älynnyt, mutta minulla on tässä

edessäni todistus, -- se kirje, jonka sinä ystävällisesti lähetit

minulle takaisin ja jossa minä kaikella kiireellä töhersin

jotakin Sofierossa saamistani vaikutelmista. Minä säilytän sen;

olkoon se rangaistuksenani. Olen juuri nyt lukenut sen lävitse.

Kun sinäkin valitettavasti olet lukenut sen (mitä en koskaan anna

itselleni anteeksi), niin pystyt päättelemään, voiko minulta

tullut kirje koskaan olla vieraampi kuin tämä? En tiedä miten,

mutta Toran minä siinä näen kauttaaltaan; en osaa sitä selittää.

Sen koommin en ole kyennyt kirjoittamaan Toralle.

Täällä, missä kaikella on muotonsa ja missä ei ole mitään sijaa

tunteilevalle tuttavallisuudelle, loukkaa niin sanomattomasti

tuollaisen pelkkä muisteleminenkin. Se on hiukan samanlaista kuin

menisi ulos kadulle tukka huolimattomasti kammattuna -- ja vain

alusvaatteisillaan.

Mutta kenties olen liian ankara, onhan seurustelusävyssä siellä

kotona paljon syytä siihen. Entisyyttä muistutti elävästi

mieleeni eräitten saksalaisten tapaaminen; hekin ovat sellaisia.

Tora kuitenkin oli pahin, mitä olen tavannut.

Mutta kuinka lahjakas hän olikaan! En ota ylleni uutta pukua enkä

tutki uutta kuosia muistamatta häntä. Eikö hänen pitäisi ruveta

muotikauppiaaksi? Jos voisin tehdä jotakin sen asian hyväksi,

olisi se minulle mieluista. Mihin muuhunkaan hän saattaa ryhtyä?

Minun on häntä todellakin kovin sääli.

Minulla on paljon kerrottavaa; koenhan jotakin melkein joka

päivä. Mutta tuo Toran selkkaus on saanut minut apealle mielelle;

minulta puuttuu halua aloittaa mitään iloisempaa.

Tora parka! Voithan sanoa hänelle terveiseni, mutta et saa sanoa

mitään siitä, mitä olen luottamuksellisesti kirjoittanut; se

loukkaisi häntä olematta hyödyksi kenellekään meistä. Kohtalohan

on nyt nostanut välillemme muurin, joten meidän ei tarvitse.

Terveiseni Tinkalle, rouva Rendalenille ja kaikille, joilla on

mielessään uskollinen ystävättäresi -- ja muissa suhteissa hyvin

onnellinen --

_Milla Engel_."