Rakas Nora, tiedän ennakolta, että tästä ei tule säällinen
kirje; minulla ei ole aikaa. Luulen melkein, että sinä et saa
tätä näyttää toisille; he tuskin tajuaisivat tunteitani. Onhan
kerta kaikkiaan olemassa jotakin, mikä erottaa toiset meistä
kahdesta; sen sanoo minulle jokin tunne. Kunhan nyt vain voisin
saada _jotakinkaan_ ilmaistuksi kaikesta, mitä nyt -- tunnen,
olin vähällä vielä kerran kirjoittaa. Tiedätkös, minä olen elänyt
elämäni suurimman, kauneimman, rakkaimman päivän.
Niin, nyt sinä käyt uteliaaksi. En tahdo kiusata sinua, mutta
kumminkin minun täytyy aloittaa siitä, millä tavoin ja miksi
tulin sen kokeneeksi.
Kun tulimme tänne Kööpenhaminaan, niin kuka olikaan asemalla
vastassa muu kuin Niels Fürst? Tietysti se oli sovittua hänen
ja isän kesken, sen älysin kohta; mutta isähän osaa niin
oivallisesti olla vaiti kaikesta. Tiedätkö, mistä Niels Fürst
tuli?
Sofierosta.
Niin, nyt se on kirjoitettu, ja nyt ymmärrät kaiken. Niinkuin
olen sinulle kertonut, osoitettiin isälle jo jonkin aikaa sitten
se kunnia, että Hänen Majesteettinsa kutsui hänet katsomaan
Sofierota, kun hän seuraavan kerran matkustaisi ulkomaille.
Monelle norjalaiselle ei sitä liene tapahtunut, joten tämä on
isälle hyvin mairittelevaa.
Hän ei ollut siitä mitään kertonut minulle; hän ei tahtonut
ennenaikaisesti saattaa minua "hermostuneeksi", sanoi hän. Fürst
saapui suoraan Sofierosta; ajatteles, hänestä kukaties tulee
käskyläisupseeri sille prinssille, joka on merimies, nimittäin
H.K.K. prinssi Oskarille. Fürst mainitsi, mihin aikaan junat
seuraavana päivänä lähtisivät. Hyvä Jumala, jo seuraavana
päivänä! Silloin meitä odotettiin sinne!
Minä en saanut lupaa ryhtyä minkäänlaatuisiin
pukeutumishankkeisiin; minun piti vain tulla ihan matkapuvussani
kuten isänikin. Häijy luutnantti Fürst -- sinä tiedät, että hän
on sukua meille; hän nimittää minua "serkuksi", vaikka enhän
sentään ole --, hän sanoi minulle, että minä olin kyllin "soma"
sellaisenanikin. Tunnetko häntä?
Pitipä siis saada nukutuksi matkan jälkeen, käsitäthän, sillä
niukka nukkuminen tärvelee ulkonäköä. Enkä ole koskaan niin
ponnistellut unta saadakseni; olin läpikotaisin säikähdyksissäni,
sen arvaat. Ajattelin mitä maailmassa ikävintä oli, muistatko
tullivahtimestari Jacobsenin nenää? Makasin tirkistellen hänen
nenäänsä, kunnes todellakin huumaannuin uneen siitä. Ja niin
väsynyt olin, kuulehan, että kun uneen pääsin, nukuin kuin
pölkky. En Jumalan kiitos ollut kovin kehnossa kunnossa, kun
nousin ylös. Mutta sittemmin kävi tukalaksi, ihan toivottoman
tukalaksi. Sinä et ole koskaan ollut sellaisissa olosuhteissa,
joten ehkä pidät kummallisena, että mitä enemmän muistelin tuota
suurta hetkeä ja ajattelin, että minulla ei ollut tiedossani
ainoatakaan naista, jolta kyselisin -- miesväki ei voi vastailla
sellaisiin asioihin, ja ne nauravat --, sitä pelkäilevämmäksi
tulin. Tuntui hiukan aamukylmäkin, ja nämä kaksi, vilu ja säikky
-- Fürst nimitti sitä "kanuunakuumeeksi" -- tuottivat lopulta
seurauksia. Se oli hirmuisen noloa, sillä ajan mittaan en voinut
sitä salata; niin, ymmärräthän. Mutta minä saan lohduttautua
sillä, etten ole ensimmäinen nuori tyttö, jolle on näin käynyt
silloin, kun hän joutuu hovissa esiteltäväksi.
Käännyin viimein suoraan sairaaksi, ja siitä syystä minulla on
tuskin käsitystäkään matkasta tai mitä sen varrella puhelimme.
Kuitenkin jouduin riitaan. Fürst sanoi, että kuningasvalta
kaikissa maissa koettaa kerätä rahavaltaa ympärilleen
alempia luokkia vastaan. Se minusta kuitenkin näyttää kovin
nurinkuriselta. Onko kuningasvalta olemassa puolustaakseen
itseänsä? Minä ajattelin, että se oli olemassa alempien luokkien
puolustamiseksi. Sen sanoinkin. Silloin isä alkoi härnätä minua
"seuralla" ja koululla ja Karen Loten historiantunneilla,
-- niin, kuulethan jo hänen äänensä? Fürst kysyi, kuka siis
puolustaisi rikkaita. He, arvelin minä, puolustivat itseään. Joka
tapauksessa oli ilkeätä heidän kavaltaa alempia luokkia. Eikö
niin?
Voi taivas, kuinka Juutinrauma on viehättävä! Kun läksimme ylitse
(olenhan unohtanut sanoa, että me tulimme sinne, Helsingöriin
nimittäin, rautateitse) -- niin, siitäpä näet, millaisessa
kuohunnassa olen tänään! -- -- -- Ei, minä pyyhin kaiken pois.
Muutoin en pääse koskaan valmiiksi. Isähän tahtoo minua mukaansa
ulos aamupäivällä; saat pian kuulla miksi.
Aloitan linnasta, joka näkyy salmelle. Sen asema on
eriskummainen, mutta se ei ole niin iso kuin olimme odottaneet.
Ja niin tulimme Helsingborgiin. Siellä, kuulehan, -- niin, nyt
joudut ihmeisiisi, siellä odottivat meitä kuninkaalliset vaunut.
Sekä isä että Fürst eivät muka olleet millänsäkään; mutta olen
nyt varma siitä, että he olivat vähintään yhtä hämmästyneitä
kuin minäkin. Vaunut muuten olivat kuten muutkin vaunut; liveri
vain erottaa. Mutta minä istuin mitä kuolettavimmassa pelossa;
kuinka tässä kävisikään? Vaikka ilma oli nyt tullut herttaiseksi,
täytyi minun kuitenkin, ennenkuin astuimme vaunuihin, ensin olla
yksikseni. Missä määrin se tärveli minulta kaiken, sen voit
päättää siitä, että minä hikosin läpi hansikkaitteni; mutta
minulla oli tietysti toiset ottaa käsiini, kun jouduin perille.
Isä teki minut epätoivoiseksi sanoessaan: "Kuinka rasittuneelta
näytätkään, tyttöseni!" Luulenpa saaneeni kyyneliä silmiini,
sillä Fürst, jota vastapäätä istuin, alkoi hauskutella minua.
Mutta minä en paljoakaan kuullut.
Kesken kaiken huomasin maaperän olevan hiekka-, kivi- ja
kivihiilikerrostumaa ja purojen olevan vahvasti raudanpitoisia,
-- ja muistin Rendalenin sekä hänen karttansa ja kokoelmansa.
Niin, mitä kaikkea minun mielessäni vilahteli tuskassani, sitä
et voi kuvitellakaan. Jos joku olisi päästänyt minut kotiin
takaisin ja vaatinut korvaukseksi siitä vaikka melkein kaiken,
mitä minulla on kaunista, niin toden totta olisin hyväksynyt
tarjouksen. Me ajoimme pikku metsän halki ja päädyimme suurelle
avoimelle paikalle, -- linnan eteen!
Nähdessäni paikan ja siinä kasvavan ruohikon, -- niin, mistähän
kaikkea sellaista johtuneekaan mieleen! -- muistin kovin selvästi
sen ajan, jolloin koulussa opin, että tuollainen paikka oli
englanniksi _bowling-green_ ja että rouva Rendalen samassa tuli
luokkaan ja kysyi, minkä tähden sen nimenä oli _bomling-green_.
Ja että Tora kuiskasi sen minulle; kuinka näppärä Tora olikaan
semmoisessa! -- Niin, en enää tiedä, mihin me pysähdyimme.
Minä tulin ulos vaunuista siten, että hyvin ylhäinen herra
otti meidät vastaan ja antoi minulle käsivartensa. Meille
osoitettiin pukuhuoneet; minun kanssani tuli joku rouvashenkilö.
Jumalan kiitos! Siihen silmänräpäykseen asti en ollut ihminen.
Pääsin siksi vasta, kun täälläkin sain olla yksinäni; sinä
ymmärrät. Ellen sitä sinulle kertoisi -- vaikka se onkin minulle
kiusallista --, niin koko päivä ei saisi väriänsä; sinun täytyy
saada tietää se sellaisena, kuin se oli. Se oli hirveätä. Kuinka
erottamatonta onkaan korkea ja alhainen!
Katselin itseäni kuvastimesta; voi, minkä näköinen olinkaan!
Saatoin niin selvästi huomata sen isäni kasvoista, kun tapasimme
toisemme eräässä huoneessa, -- ajatteles, minä en tajunnut, mihin
suuntaan kuljimme tai missä päin huone oli! Tiedätkös, minne
meidän piti mennä? Puutarhaan, ja siellä olisimme lounaalla
Heidän Majesteettiensa seurassa. Suurempi ei varmaankaan voi
olla armollisuus pienen norjalaisen kaupungin porvarillista
väkeä kohtaan. Eikö niin? Muistatko, kun silloin kerran puimme
nukkejamme hovitanssiaisiin?
Sama ylhäinen herra -- Fürst ei muista hänen nimeään, mutta
luullakseni hän oli kamariherra -- vei minua ja sanoi minulle
jotakin ruotsiksi, -- niin, minä en sitä ymmärtänyt; olin
suunniltani. Milloinkaan ei kukaan voi olla pahemmassa
ahdistuksessa. Nähdessäni puutarhan ja tullessani sinne ...
niin, silmissäni sulautui kaikki yhteen, puut, ihmiset, pöydät,
palvelijat, tuolit; kuolettava tuskani olisi voinut saada minut
vaipumaan maahan. Ponnistin kaikin voimin vastaan, sen vakuutan.
Se herra, joka minua vei, kaiketikin tunsi käsivarteni vapisevan
tai luki surkeista kasvoistani. Hän pyysi minua rohkaistumaan,
Heidän Majesteettinsa olivat kovin herttaiset; tämän puheen
ymmärsin.
Voi taivasten tekijä, kuinka he olivatkin säteilevän hyviä!
Erittäinkin kuningas! Oi sitä hymyä, sitä kädenpuristusta,
niitä silmiä! Kokonainen hyvyyden meri läikkyi edessäni. Mutta
muutakin kuin hyvyyttä, tiedä se; varsinkin silmissä on jotakin
viehättävää, niin, "lumoavaa", kuten Toralla oli tapana sanoa.
Tahdon näistä silmistä mieluummin käyttää taivaan kuin meren
vertauskuvaa, sillä siten sinä voit paremmin ymmärtää, minkä
ruotsalainen sanoo olevan "_tjusande_". Norjankielessä ei ole
sille vastinetta. Niin, _tjusande_ juuri! Vain etelän kansoilla
on sellaisia silmiä. Kuinka me olemmekaan kylmiä ja itsekkäitä --
se minun täytyy sanoa --, kun katsomme niihin. Ainakin minusta
tuntuu siltä.
Nyt saat kuulla minun ihmeeni, sillä ihme se melkein on.
Samasta hetkestä, -- voin sanoa samasta sekunnista, kun Hänen
Majesteettinsa silmät suuntautuivat minuun, minä olin terve.
Mitä sanonkaan? Terve? Minä tunsin tuon katseen täyttävän ja
lämmittävän koko olemukseni; minä tunsin sen -- eikö olekin
merkillistä, mutta kautta Luojan, se on totta! -- polvissani.
Niin, polvissani. Kaikista kielemme sanoista vain yksi voi
täydellisesti määritellä minun tilani. Olen melkein samassa
tilassa nyt jälleen, saadessani kertoa sen sinulle; toiset eivät
minua ymmärtäisi: minä olin _autuaallinen_. Kenties on arkista,
vieläpä synnillistä käyttää sitä sanaa tässä yhteydessä; mutta
_tosi_ se on. --
Tiedätkö sitten, mitä kuningas sanoi? "Tervetuloa kotiini,
neiti!" kauneimmalla, parhaiten sointuvalla norjankielellä, mitä
olen kuullut.
Kuningatar hymyili. Hän kysyi, mistä kaupungista olin. Kuningas
vastasi minun puolestani. -- "Mikä on papin nimi?" kysyi
kuningatar. -- "Karl Vangen", vastasin minä, mutta se oli
hullusti; minunhan olisi pitänyt mainita rovastin nimi tai
yleensä vanhempien pappien. Samassa kuningas tervehti isääni,
joka seisoi Fürstin vieressä, ja sitten hän sanoi: "Huomaan, että
luutnantilla on oivallinen maku." Ihan niin sattuivat sanat,
toinen toisensa perästä. Olen niitä sittemmin useasti ajatellut,
sillä nehän osoittavat, että Niels Fürst on puhunut minusta
näissä korkeissa piireissä. En tiennyt, että he voisivat puhella
mistään sellaisesta.
Niinpä kävimme aterialle. Sama komea herra vei minut. "No?"
hän sanoi ruotsiksi, ja minä kiirehdin vastaamaan, että olin
hurmaannuksissani. "Siten käy kaikkien", vakuutti hän. Me emme
istuutuneet, vaan kävelimme niinkuin tahdoimme, ja nyt tuli --
ajatteles! -- toinen toisensa perästä esittelyttämään itsensä
minulle. Yksi oli kreivi, toinen oli paroni, yksi oli kreivitär,
toinen vapaaherratar, yksi oli ylitallimestari; varsinkin tämä
tuli ja meni ja puheli lakkaamatta. Ei juuri siinä, mitä he
sanoivat, mutta heidän koko olemuksessaan ja tavassaan oli
jotakin uskomattoman henkevää ja viehättävää. Mutta vaikuttihan
siihen kaiketi myös ympäristö ja paikka, sillä minä olin kuin en
olisi enää maan päällä ollutkaan.
Vain palvelijat, kuulehan, saivat minut tuntemaan itseni
epävarmaksi ja pieneksi; he tuntuivat minusta niin täsmällisiltä,
niin huomaavaisilta, niin ylvään tietäviltä, millä tavoin kaiken
pitäisi olla. Minä en suinkaan aina käyttäytynytkään oikein; me
norjalaisethan emme opi mitään.
Niin, olipa siellä aateluutta ja kauneutta ja hyvyyttä, ja
ikäänkuin kovin valoisaa ja korkeata. Mutta prinsseistä ei siellä
ollut ketään.
Mitä me söimme -- minä en maistanut juuri mitään --, sen
kuitenkin osaan ulkoa; olen päättänyt kirjoittaa sen kaiken
päiväkirjaani ja jäljentää sen Toralle, sekä sen että linnan
sisustuksen ja tuhansia muita seikkoja, joista sinä et välitä.
Ethän sinä ymmärrä edes ruoan hyvyyttä. Mutta minä teenkin
niin, että lähetän sinulle henkisemmän, etkä sinä näytä sitä
ainoallekaan ihmiselle. Voi taivas, jos sen tekisit! Nora, sinä
et tiedä, mutta minulla täytyy olla joku, jolle sen sanon;
muutoin onni on taakkana. En ole milloinkaan ollut kuten eilen ja
tänään; olen kuin hajoillut.
Toralle kuvailen pukuni; minullahan on tietysti nyt uusi, jolla
aion yllättää teidät kaikki, vaikk'ei mustasta saakaan paljoa
tehdyksi. Kuitenkin luulen sen somistavan minua. Enkä minä enää
näyttänyt sairaalta; sain useista kuvastimista nähdä linnassa
vilahduksen itsestäni, sillä tiedäkin, että meitä opasteltiin
katselemassa huoneita.
Aluksi silmäilimme huoneita sillä sivulla, mistä ensin tulimme;
sieltä siirryimme vasemmalle suureen saliin, jossa kuninkaallisia
vieraspitoja vietetään kaikessa komeudessaan. Saisipa kerran
olla mukana! Vierassali on verhottu valkoisella ja siniselle
pohjalle sommitelluilla arabeskeilla, seinillä suuren suuria
tauluja; yksi on Markus Larssonin, se on niin kummallinen.
Ja sinisellä silkillä päällystettyjä leposohvia ja tuoleja,
suunnattoman iso, monivärisestä lasista valmistettu kattokruunu,
uhkea! Seinävierellä kaksi punaiseen puettua ja runsaasti
kullattua neekerityttöä kannattaa lamppuja; oikeita taideteoksia!
Suunnattoman iso marmoriuuni -- muodoltaan semmoinen, mitä
me sanomme liedeksi; mutta sana on niin ruma -- ja uhkeasti
koristeltuja seinäkelloja ja posliinimaljakoita. Peräti omituinen
kukkapöytä japanilaista posliinia; voi, kuinka se oli siro.
Samoin japanilainen tai kiinalainen kirjoituspöytä, mustaa puuta
ja kultahelainen; mutta se oli kabinetissa.
Tässähän minä olen jo keskellä kuvausta! Se ei ole tarkoituksena;
minun siis täytyy sivuuttaa kabinetti. Sen kaiken saat lukea
Toran kirjeestä. Sinulle kerron vain sen verran, että kun näköala
on isolta ulokkeelta yli salmen ja kaikkien purjelaivojen ja
höyrylaivojen ja Helsingborgin ja Kronborgin, on tuskin ollenkaan
näköalaa pohjoiseen päin.
Etkö usko, että olimme makuuhuoneissakin? En tiedä, oliko se
oikein; mutta siellä olimme. Väen väkiseltä pidätyn kuvailemasta
niitä sinulle nyt heti, niitä ja Heidän Majesteettiensa
arkihuoneita. Hyvä Jumala, sinun olisi pitänyt nähdä valkoinen
silkkipäällys vaaleanpunaisine reunuksineen kuningattaren kamarin
sekä seinissä että katossa, ja siellä oleva kirjoituspöytä!
Kuinka olivatkaan kuninkaan huoneet ylevät ja vaatimattomasti
sisustetut! Kuninkaan makuuhuoneessa näin päänalusella kaksi
hiuskarvaa, niin, sinä tiedät, kuinka hyvät silmät minulla
on; silloin jättäydyn hiukan jälkeen ja otin ne kenenkään
huomaamatta, talletin ne kellokotelooni.
Mutta tämä muistuttaa minulle suuresta tapauksestani. Kun
palasimme puutarhaan, sattui valo juuri hyvin kirkkaasti
veräjään; silloin näin jotakin kirjoitettuna, nimittäin aitaan.
Minä sinne. Se oli ranskaa ja epäilemättä naisen käsialaa.
-- -- -- Niin, sinä näet, että olen sen tästäkin pyyhkinyt
jälleen pois, sillä kun on itselleen luvannut olevansa koskaan
kertomatta, mitä siinä oli, niin ei saa kertoa. Se oli
inhoittavaa. Minä laapiskelin sitä pois sormillani, mutta minun
täytyi kiirehtiä, ja siinä tulin puun sälöön repäisseeksi sekä
hansikkaani että sormeni kelpo tavalla, niin että vuoti verta,
ja sitten pyyhinkin sen näkymättömiin verelläni. Kellekään
kuolevaiselle en ole hiiskunut sanaakaan siitä ennenkuin nyt
tässä. Et sinäkään saa kertoa sitä kellekään; isälle sanoin
piikin pistäneen minua sormeen, kun olin aikonut poimia ruusun.
Ihme ettei kukaan minua nähnyt, Nora? Mutta he seisoivat
katsellen jotakin puutarhassa. Ja että kukaan muu ei ollut
nähnyt sitä kirjoitusta, ennenkuin minä sen näin? Eikö se ollut
ihmeellistä?
Kuninkaalliset ja heidän seurueensa eivät enää olleet
puutarhassa. Mutta se herra, joka oli ottanut meidät vastaan,
ilmestyi nyt. Kun hän ei näyttänyt aikovat viedä meitä toisten
luo, pyysi isä häntä esittämään H. Majesteeteillensa meidän
alamaiset tervehdyksemme, ja niin läksimme puutarhasta. Vaunut
vierivät taas esille, ja hieno seuralaiseni ojensi minulle
viehättävän kukkavihkon _"kuninkaallisesta puutarhasta"_; miltä
kuuluu sinusta? Se on kirjoittaessani tässä edessäni. Se on
sommiteltu Ruotsin ja Norjan väreistä. Fürst kyllä huomauttaa,
että useimmissa kukissa on niitä värejä, mutta minä luulin, että
siinä oli syvempi merkitys.
Ihailen erittäinkin erästä liljaa ja ruusua. Muutamia lemmikkejä
liitän tähän kirjeeseen.
Sillä sinun tulee tietää, rakas Nora, että nyt en minä tulekaan
kotiin. Toivoakseni se on sinulle melkein yhtä suuri hämmästys
kuin oli minullekin isän sanoessa sen minulle tänä aamuna. Minä
lähden Pariisiin oppimaan täydellisesti ranskaa.
Onko hän äskettäin tehnyt sen päätöksen, vai minkä tähden hän
ei ole sanonut sitä minulle aikaisemmin? kysyt sinä tietysti.
Tiedätkös, me matkustamme jo huomenna; mitä siitä arvelet? Isällä
ei ole aikaa viipyä kauemmin poissa; meidän täytyy kiirehtiä.
Mutta miksi emme sitten matkustaneet suoraan? kysyt jälleen!
Niin. Sitä kysyin minäkin, -- vaikka toden totta en olisikaan
mistään hinnasta eilispäivääni vailla.
Isä vastasi, että hän teki päätöksensä vasta eilen. Luutnantti
Fürst oli hänelle huomauttanut, että jokainen hienosti sivistynyt
ruotsalainen nainen puhuu yhtä hyvin ranskaa kuin ruotsia, ja
samoin jokainen saksalainen ja venäläinen, yleensä tulee jokaisen
hienosti sivistyneen naisen puhua ranskaa kuin äidinkieltänsä.
Matkustaminen ei ole minulle epämieluista. Siihen kyllä menee
kokonainen vuosi. Minun siis täytyy erota teistä; mutta sitä
enemmän on meillä toisillemme kerrottavaa, kun taas osumme yhteen.
Erästä seikkaa minun täytyy sinulta kysyä. Luutnantti Fürst
sanoo, että...
Näin pitkälle olin päässyt, kun isä tuli aamupäivällä ja minun
täytyi kätkeä kirje. Hän otti minut ulos eikä antanut minulle
aikaa. Vasta nyt illalla olemme jälleen kotona, ja tiedätkö,
minkä tähden? Sulloaksemme kapistuksemme ja matkustaaksemme.
Heti. Uusi päätös. Luutnantti Fürst suo isälle sen huvin, että
lähtee mukaan. Heitänpä siis kirjeen sellaisenaan rautatien
postilaatikkoon. Aavistan, että jos lukisin sen, et sitä saisi.
Sinun _Millasi_.
Nora oli äitinsä kanssa lähtenyt kylpylaitoksesta, kun kirje tuli
sinne. Se lähetettiin heidän perässään Kristianiaan, missä he
oleskelivat. Kotiin tullessaan hän löysi seuraavan, Hampurista
lähetetyn sähkösanoman: "Älä lue kirjettä, joka tulee; lähetä se
minulle Pariisiin, _Hótel Continental_."
Mutta silloin oli kirje luettu.
2