Eikö muuta! -- He riensivät molemmin täysihoitolaisten huoneisiin,
jotka olivat nyt tyhjillään. Siellä he ryhtyivät tutkimaan
kirjoitusvihkoja, kirjesalkkuja, kirjankansia; he halusivat saada
selville, kuka ylimmillä luokilla oli niin konnamainen, että
harjoitteli Rendalenin käsialan jäljentämistä. Sieltä lähdettiin alas
luokkahuoneisiin. Ylimmät luokat olivat ihan siinä kunnossa, mihin
olivat jääneetkin, sillä näiden luokkien pesupäivä oli keskiviikko,
eikä iltasiivous ollut vielä ehtinyt sinne. Sieltä he huolellisesti
poimivat kaikki sinne tänne viskellyt paperitukot, kiehittivät ne
sileiksi ja tutkivat ne; he pilkistelivät ainekirjoitusvihkoihin,
koulukirjoihin, pulpetteihin. He tahtoivat saada selville, kuka se
onneton oli, joka harjoitteli Rendalenin käsialaa.
_Kaikki tekivät sitä!_...
Sikäli kuin tämä tosiasia valkeni, että siis kaikilla koulun
täysikasvuisilla tytöillä pyöri mielessä _Rendalen_ ja _Rendalen_ ja
yhä _Rendalen_, lauhtui miss Hall. Viimein he molemmat poistuivat
luokkahuoneista; ei hiiskunut sanaakaan toinen eikä toinenkaan.
Miss Hall ei enää koskaan puhunut siitä asiasta.
Mutta rouva Rendalen puhui Karl Vangenin kanssa. Maanantain
aamurukous otti tekstikseen, ettei kenenkään pitäisi koskaan
menetellä muita kohtaan toisin, kuin soisi muiden menettelevän häntä
itseänsä kohtaan. Tämä kärjistyi suoranaisiksi nuhteiksi nuorisolle,
"jolle oli suurta riemua etsiä muiden heikkoja tai kipeitä kohtia ja
oikein pistää heitä niihin".
Nuo neljä eivät rohjenneet katsoa ylös, mutta rohkenivatpa vilkua
hiukan sivulle, piirustuksenopettajattareen, joka oli sinä päivänä
saanut päähänpiston istua laboratoriopöydän ääreen, päin muita. Hän
nojasi pitkää käsivarttansa pöytään, pää oli vaipunut käsivaraan;
toinen käsi hypisteli jotakin pöydällä, johon hän herkeämättä
tuijotti. Mutta kyynel toisensa jälkeen kierähti pitkin kasvoja,
hänen liikahtamattansa tai niitä pyyhkimättänsä; hän oli kerrassaan
unohtanut ympäristön.
Kaikki neljä näkivät sen. Ja kun päästiin kolmanteen väliaikaan
ja opettajatar oli yhtä lohduton, itki yhä edelleen, -- silloin
ei Nora enää voinut kestää tätä. Hän veti opettajattaren mukaansa
erääseen täysihoitolaisten huoneeseen ja käsivartensa hänen kaulaansa
kietaisten kuiskasi häneltä anteeksi, anteeksi ja anteeksi; ei tullut
sanotuksi mistä.
He painautuivat toisiansa vasten mykässä luottamuksellisuudessa;
suru, myötätunto, häpeä, anteeksiantavaisuus sulautuivat yhteen.
Pitkää, köyhää neitiä, jolta he olivat kavaltaneet hänen kalliin
salaisuutensa, lohdutti vihdoin noin rajaton katumus, noin
täydellinen ymmärtämys, noin harras, harras sydämellisyys.
Samana päivänä kuulivat Tora ja Tinka, mitä Nora oli tehnyt. He
tahtoivat tehdä samaten, mutta hän kielsi; onnettoman ei millään
muotoa pitänyt aavistaa, että hänen salaisuutensa tiesi useampi kuin
yksi.
Karen Lote kääntyi sairaaksi. Rendalenin täytyi ottaa hänen aineensa
ja siirtää muutamia omia tuntejaan miss Hallille.
Kaikki kolme tunsivat, ettei kenenkään sopinut edes lähestyä Karen
Lotea.
Kuinka kummassa he olivatkaan joutuneet mihinkään niin inhoittavaan
kuin mitä olivat saaneet aikaan? Ja vieläpä parhaassa vauhdissa
käsitellessään naisen asemaa, naisen kunniaa ja vastuuta?
Milla ei enää tahtonut puhua toisten kanssa; koulussa hän pysytteli
itsekseen, ja jos joku tavoitteli häntä kotoa, oli siellä ovet
lukittu. Heistä kaikista oli kuin myrskyn edellä.
Mutta että Milla vetäytyi pois heistä kuin _he_ olisivat syylliset
eikä hän, sitä ei Nora kärsinyt. Niinpä nuo kolme eräänä päivänä
vetivätkin Millan syrjään ja vaativat hänet tilille. Milla tahtoi
loukkaantuneena päästä rauhaan, mutta siinä ei auttanut mikään.
Ja silloin Milla antoi kuulla, että he olivat viekoitelleet hänet
sellaiseen, mikä ei ollut oikeata. Ja sellaisessa ei hän enää
tahtonut olla mukana.
Hän ei saanut muuta vastausta kuin Noran suuret silmät, mutta niitä
hän punastui. "Tietysti oli hänelläkin osansa tapahtuneessa; siitä
hän ei tahtonut peräytyä. Mutta hän toivoi vastaisuudeksi pääsevänsä
häpeämästä itseään, niinkuin hän oli nämä päivät hävennyt." Silloin
toiset kysyivät, luuliko hän, että _he_ olivat hävenneet vähemmän.
Milla uskoi nyt heille hieman ylväästi, että hän ensimmäisessä
säikähdyksessään Karl Vangenin puheen jälkeen oli kysynyt isältään,
pääsisikö hän mukaan isänsä kylpymatkalle Etelä-Saksaan. Tämä oli
hyvin iloissaan myöntynyt; nyt ei Milla voinut enää peräytyä, he
matkustaisivat muutaman päivän kuluttua.
Ensin ystävättäret tunsivat sen kylmyyden, joka ilmeni siinä,
että Milla oli todellakin ajatellut kadota sanaa sanomatta. Mutta
Milla tunsi sen kyllä itsekin, sillä hän teki siitä hetkestä asti
käännöksen ja koetti haihduttaa sitä vaikutelmaa. _Hän_ se nyt kaikin
puolin oli herttaisin. Kun sitten piirustuksenopettajatar astui
esille, yllään hyvin siro viitta ja hattu, eikä ollut mahdollista
saada selville, kuka se "hyvä ystävätär" oli, jolta hän oli nämä
saanut, oli noille kolmelle heti selvää, että ne olivat Millasta
lähtöisin. Milla sen kyllä kielsi, mutta se oli hänen taholtaan vain
yhä kunnollisempaa. Siten sulautui molemminpuolinen närkästys vielä
likeisempään liittymiseen näiksi harvoiksi päiviksi, jotka hän vielä
oli heidän keskessään.
Hänen isänsä tarjosi "erojaispäivälliset". Päätapauksena niillä oli
kakun paljastaminen, jonka laella neljä sokerista valmistettua tyttöä
piteli toisiaan sormettomin käsin, tanssien punaisen lipun ympärillä,
jossa oli vaalilauseena _"Emansipaatio"_. Jalustassa oli kirjoitus
_"Seura"_.
Mutta pilkka ei enää tehonnut. Sama seura pani seuraavana päivänä
toimeen läksiäiskemut Millalle. Kaikki hyvät henget suosivat tätä
heidän viimeistä yhdessäoloaan, sen monia lyhyitä puheita, sen
musiikkia ja laulua, sen koko tunnelmaa. Eräs vakavamielinen tyttö
muistutti mieliin, että kaikki se viehättävä, mitä heillä oli
yhteisesti ollut tänä kouluvuotena, oli alkanut ylhäällä rouva
Engelin hautakummulla; nyt se päättyi täällä Millan läksiäiskemuilla.
Silloin tämä tuli liikutetuksi, ihan särkyneeksi. Hän selitti
olevansa aivan arvoton, hän ei ansainnut heidän osoittamaansa
hyvyyttä, hän ei ollut sellainen kuin he luulivat.
Tora tuli syleilemään häntä, ja se tapahtui vilpittömästä sydämestä,
sen tunsivat kaikki. Tora oli kiitollinen elämänsä kauneimmista
päivistä; sen hän nyt kuiskasi Millalle, ja se tuntui hyvältä.
He päättivät saattaa Millan kotiin; hän pisti käsivartensa Toran
kainaloon.
"Nyt minulle alkaa ikävät ajat", nyyhki Tora.
"Mutta tulenhan minä takaisin, Tora!"
Tinka torui hänen liiallista herkkyyttään. Se uhkasi nimittäin tehdä
kaikesta irvikuvan, niin että se kävi muille tukalaksi. Mutta Tora ei
ollut ensi kertaa sellainen.
Heidän hyvästellessään Millan oven edustalla Tora juoksi perässä
portaille ja käytävään: mikään ei voinut olla kylliksi. Sisällä
käytävässä hän otti esille pikku lippaan, jonka Milla heti
tunsi: siinä oli hänen ainoa arvokapineensa, perintö sedältä,
joka oli nuoruudessaan tuonut sen Kaliforniasta, -- pienistä
raakakullanrakeista pujotellut painavat ketjut, kerrassaan komea
koru. Hän painoi ne Millan käteen; itse hän ei ollut niitä
milloinkaan käyttänyt.
Mutta Milla ei millään muotoa tahtonut riistää niitä häneltä; hän
ei edes tiennyt, millä puolustelisi sellaista tekoa isälleen. Hän
torjui sen päättävästi, lopulta kylmästi, niin että Tora loukkaantui
ja kapaisi pois; mutta Milla saavutti hänet, pidätti hänet, pakotti
hänet sisälle luoksensa, suuteli häntä. Eikö hän uskonut Millan
tajuavan, kuinka suurta hän tarjosi? Mutta Millalle oli epääminen
omantunnon asia. Eiväthän he saisi erota toisistaan tuolla tavoin.
Tora jäisi hänen luokseen. Hän olisi siellä yötä. Eikö niin?
Ja niin kävi. Kun nuoret tytöt oikein pitävät toisistaan, täytyy
heidän nukkua yhdessä.
Ulkopuolelle jääneet odottelivat tovin. Kun Toraa ei lopultakaan
kuulunut, he astelivat kappaleen matkaa loitommaksi; heidän pisti
vihaksi. Kuitenkin he tulivat kaikin takaisin ja hiipivät hiljaa
puutarhan veräjästä sisälle, konttorirakennuksen ohitse. Vähän
myöhemmin kuulivat molemmat ystävättäret ylös makuuhuoneeseensa
hillittyä naiskuoron laulua ikkunan alta. Tinkan alttosooloon he
lauloivat: "Uinuos!"
Sitten kaihdin vedettiin puolittain ylös, ja vaalea ja tumma,
toisiaan syleillen, kumpikin valkoisessa yöpuvussa, nyökkäili nauraen
alas...
Koko koulu oli seuraavana päivänä tullivajan luona, rouva Rendalen,
opettajat, opettajattaret, kaikki -- paitsi Anna Rogne; hän ei ollut
saapunut eilisiltaisiin läksiäisiinkään.
Yleinen itkun, suutelemisen ja Millan matkapuvun ihailun kohu.
Pienokaisistakin tuntui, että heidän piti olla mukana; itkeä he
eivät voineet, mutta he osasivat suudella. Ensin yksi pienempi
tarjosi suukkosensa, sitten kaksi, sitten viisi. Viimein kaikkien
täytyi saada suudelma matkalaiselta ja hengitystään pidättäen hypätä
takaisin.
Kamarineito sai kaikki kukkamaljat ja sitten useita vateja täyteen
kukkasia; hän ihan laahasi niitä.
Itkettynyt Tora oli ilmestynyt sinne Millan ja Engelin seurassa
saaden jälkimmäiseltä kaikkea mahdollista kohteliaisuutta osakseen;
mutta nyt hän pysytteli kaikkein takimmaisena. Millan täytyi etsiä
hänet käsille antaakseen hänelle viimeisen kädenpuristuksensa,
viimeisen suutelonsa.
Kun höyrylaiva viimeisessä käänteessään sivuutti laivasillan ja tuo
mustapukuinen solakka olento, -- jonka hatunharso oli repeytynyt
puolittain irti, niin että sekin liehutti, -- kohotti nenäliinansa
ystävättäriä kohti, tuli laivasillalla siinä silmänräpäyksessä
pelkkää valkoista näkyviin; pienet edessä, isommat näiden takana,
_kaikki_ huiskuttivat nenäliinojaan. Höyrylaivasta katsoen se näytti
mereen syöksyvän kosken vaahtoamiselta.
2