1
Hän nainen lie vai lapsi vasta?
Hän nainen lie vai lapsi vasta?
En selvää saanut ongelmasta.
Kun luulet löytäneesi naisen,
syliisi saatkin lapsukaisen.
Jos tavoittelet lasta arkaa,
näät: naisena hän luota karkaa.
Kevät tuli aikaisin; siitä nousi nuorten leirissä suurta riemua
leppeätä taivasta kohti. Kevät kuohutti heidän veressään
levottomuutta, mieleenjohtumia, suuria suunnitelmia, hilpeätä
vallattomuutta, tohisevaa huimapäisyyttä; oli päiviä, jolloin
koulukoneisto uhkasi hajota pirstaleiksi ja kaikki käskeminen
joutui naurun asiaksi. Tarvittiin varoitteluja, nuhteita, osaksi
läpsäyksiäkin, lisättyä silmälläpitoa, monia keinoja pikku haahden
ohjaamiseksi vaarallisessa kevättulvassa ilman liian kovia
yhteentörmäyksiä ja keinahduksia.
Itse "seurakin" joutui huojuvalle kannalle. Ei voinut lehtien
puhjettua puutarhassa lähteä ulos ja pihan takalistolle muka
osoittamaan harrastusta jonkun ystävättären sepitelmään "naisten
nykyaikaisesta vaatetuksesta". Jos kokousta olisi edes pidetty
metsässä, olisivat he silloin voineet antaa "nykyaikaisen
vaatetuksen" kieriä kanervikossa ja vapaasti repeytyä siekaleiksi,
tai he olisivat voineet ripustaa sen johonkin puunhaarukkaan. He
olisivat voineet antaa lintujen viserrellä siitä. Nyt he vähät
välittivät "nykyaikaisesta vaatetuksesta", joka luettaisiin
ainekirjoitusvihosta; he jäivät ihan mutkattomasti, pois. Nora
käytti turhaan koko suostuttelutaitoaan ja kekseliäisyyttään.
Mutta sitten tuli muuan suuri tapaus -- keväästä ja kevätkaipuusta
kenties syntynyt sekin -- ja "seura kahahti täyteen", kuten Tora
bergeniläisellä puhetavallaan lausui.
Miss Hall oli ylimmillä luokilla tarmokkaasti yrittänyt luoda
jonkinlaista perustusta luennoille, jotka hänen aineessaan kuuluivat
näille luokille. Hänen ja täysikasvuisten oppilasten oli täytynyt
oikein yhdessä käydä asioihin käsiksi. Mutta seurauksena olikin
sitten se, että he olivat tässä uurastuksessaan saaneet luottamusta
tätä pikku naista kohtaan; puheltiin aivan avoimesti kaikesta, mikä
kuului naisen rakenteeseen, terveyteen ja lasten hoitoon. Kaupungin
äidithän olivat pysytelleet mahdollisimman kauan häveliäinä lasten
puolesta, kun nämä eivät itse halunneet lainkaan ujostella. Isät
auttoivat aviopuolisoitansa tässä; he olivat peräti säästeliäitä
selittelyissään. Mutta kun nuo häpeämättömät tyttölapset alituiseen
saivat yhä julkeampaa valistusta, ei lopultakaan mikään auttanut.
Mitä seuraan tuli, tämä tietämys ja etenkin tämä miss Hallin kanssa
solmiutunut tuttavallisuus vaikutti siihen, että naisasia vähitellen
solui fyysilliselle tolalle ja sieltä etsi äärimmäisiä perusteitansa.
Vedettiin uudestaan esille eräs teos, joka meidän kirjallisuudessamme
selittelee, että se vapaus, jonka mies ottaa itselleen avioliiton
edellä ja osaksi jälkeenkin, tärvelee miehen luonteen ja naisen
aseman, totuttaen uskottomuuteen ja omavaltaisuuteen polvi polvelta.
Karen Lote oli sivistyshistorian opiskelussaan ottanut erityisesti
huomioon avioliiton kehityshistorian. Hän osoitti nyt, että se
keino, jota oli useasti ehdotettu, nimittäin saman vapauden
antaminen naiselle, minkä mies itselleen otti, olisi taka-askel,
tavaton katko kehityksessä; ilmeisen selvästi kävi edistys kohti
loukkaamatonta yksiavioisuutta, yhtä pyhää miehelle kuin naisellekin.
Nyt seuraavassa kokouksessa miss Hall otti asian käsiteltäväksi
sen fyysilliseltä puolelta. Voidaanko fyysillisesti todistaa, että
miehellä on suurempi kiusaus kuin naisella? Siis parempi oikeus
puolustautua? Hän todisti päin vastoin, että naisella täytyy olla
monin verroin suurempi. Siitä huolimatta nainen useimmiten piti
avioliittoa kunniassa siveällä elämällä, kun taas täytyi vielä voida
sanoa, että miehen laita oli ihan vastakkainen.
Tämä puhe herätti vilkkaan puheensorinan. Mies oli siis tässäkin
ottanut väkevämmän oikeuden omaksi edukseen, -- mutta todellisuudessa
sekä itselleen että yhteiskunnalle turmioksi. Nainen sitä vastoin oli
sivistyneissä yhteiskunnissa kautta satojen sukupolvien kuulunut vain
yhdelle miehelle. Siten hänellä oli _peritty_ kyky olla uskollinen.
Siispä mieskin voisi saavuttaa tämän kyvyn.
Esitelmää seuranneen keskustelun aikana mielenkiinto asiaa kohtaan
vielä kasvoi, ja viikon varrella tähän aineeseen kohdistui niin monia
ajatuksia, että täytyi jouduttaa uuden kokouksen pitämistä.
Ensi kertaa yhdistyksen perustamisesta asti puuttui Tinka Hansen
puheeseen. Se nainen, joka otti puolisokseen siveettömästi eläneen
miehen, teki itsensä osalliseksi syyhyn. Hän hyväksyi sukupuolensa
sillä tavalla kohtelemisen. Ja nainen saisi itse rangaistuksen.
Kuvitteliko kukaan nainen, että moiseen elämään totuttautunut mies
voisi siitä heretä?
Niin, sitä eivät missään tapauksessa voineet _ne_ kuvitella,
jotka olivat viime vuosina kuulleet esitelmistä, että tapa on
hermostokysymys. Ei useampi kuin yksi sadasta voita tapaa vapaalla
tahdollaan; useimmiten siihen tarvitaan kovaa välttämättömyyttä.
Tinka oli kuten aina käsitellyt kysymystä "Frederikin kanssa"; ihmekö
siis, että hänessä tuossa seistessään oli uskottavuutta riittämään
kahdellekin.
Huomautuksia seurasi sellainen kohu ja sorina, että seuran koko
olemassaolon aikana tuskin oli moista nähty. Kahden tai kolmen
muodostamissa ryhmissä puhkesi ilmoille lauselmia, jotka kuvastivat
kunkin tunnelaatua, kuten: "Syleilläkin miestä, joka --!" --
"Ajatelkaahan, ruumis ruumista vasten sellaisen kanssa, joka --!"
Tätä supateltua suuttumusta kuuli Nora mennessään katederiin ja
sanoessaan, että heidän ei pitäisi sinä iltana erota lupaamatta
toisillensa: _he_ ainakin tekevät voitavansa, jotta nainen tässä
suhteessa saisi oman arvonsa ja vastuunsa tuntoa. Hän ei saanut
puhutuksi loppuun, kun jo kaikki nousivat seisomaan, kuin olisi
äänestys ollut tapahtumassa.
Muutamia päiviä myöhemmin heillä oli taas kokous. Oli tullut väliin
jotakin, mikä hajaannutti ajatuksia, -- uusi tapaus.
On kai huomattu, että Tora mielellään kertoili haaveellisia
seikkailuja ja sille rajalle kuuluvia tapauksia, -- hänen
mielilukemisensa oli Bulwerin _Omituinen tarina_. Hänen pikku
Augustuksen-päänsä, joka oli täpöisen täynnä värikkäitä korukankaita
ja siroja kuoseja, vieraita kieliä ja salaisia juorujuttuja, kaikkia
maallisia turhuuksia, hurmaantui kaikkeen salaperäiseen! Eräästä
päivästä alkaen ei kukaan ystävättäristä kuitenkaan enää kuullut
sanaakaan sellaisesta. Vain yksi ainoa, yksi ainoa saisi vastedes
nähdä tämän hämyisen puolen hänen kirjavasta olemuksestaan. Siitäkö
syystä, että hän tahtoi tämän yhden kanssa omistaa tämän yhden
-- kuten tytöt usein? Vai oliko _sekin_ jonkinlaista mystiikkaa,
että ainoastaan tuo yksi henkilö eheästi sopi siihen?... Missä hän
sitten kohtasikin Karl Vangenin, ja olivatpa he kahden kesken tai
kahdenkymmenen seurassa, -- Tora sai sovitetuksi niin, että he
joutuivat kuiskailemaan.
Hänen ystävättärensä ihmettelivät. Mitä merkillistä supateltavaa
hänellä papin kanssa oli? Juuri nyt oli Vangen antanut hänen lukea
John Wesleystä. Tora ahmi kirjan kuten hän kaikki kirjat ahmi, ja
sitten nämä kaksi puhelivat John Wesleyn äkillisistä herätyksistä.
Ihmiset, jotka joutuivat hänen katseensa, hänen haastelunsa, hänen
läheisyytensä vaikutukseen, tekivät kääntymyksen ja olivat hänen
omiansa siitä hetkestä alkaen. John Wesley polveutui pitkästä
pappisarjasta sekä isän että äidin taholta; tietysti tämä seikka oli
suuressa määrin keskittänyt hänen uskomis- ja julistamiskykyään. Se
tehosi kuin sähköinen kosketus; eräät luonteet eivät voineet sitä
vastustaa.
Miten tästä siirryttiin Kurteihin, jotka tähän aikaan ylen määrin
kiinnittivät Toran mieltä, niin, se on hänen arvoituksensa..
Mutta pian istui kelpo Karl Vangen innostuneesti kertoilemassa
hänelle Tomas Rendalenin taistelusta, jota tämä kävi vapautuakseen
Kurtien perinnöstä. Ennenkin oli suvussa ollut veren sekoitusta ja
ponnisteltu sen tapoja vastaan; mutta Tomas Rendalenin kasvatus
ja taistelu oli tarmokkuudessaan mallikelpoinen. Salamyhkäisesti
Vangen kysyi, oliko Tora huomannut Tomasin siisteyden, huolellisen
pukeutumisen. Oliko hän havainnut tuon keveän, miltei aistimattoman
tuoksun, joka johtui hienosta -- voi, niin kalliista! -- hajuvedestä.
Se seurasi häntä aina. Ehtimiseen hän peseytyi ja kylpi, lisäsi nuori
pappi punehtuen. Useimmat luulivat tämän johtuvan turhamaisuudesta,
ja turhamainen hän oli. Mutta eikö Tora voinut aavistaa, mitä se
merkitsi?
Tomas Rendalen oli taisteluillaan lopulta saavuttanut saman
puhtaudenkaipuun, saman pyhän puhtaudentunnon, joka on nuorissa
tytöissä synnynnäinen. Rendalenille oli ruumiin hoito ja asu ja
tuoksu jonkinlaista temppelipalvelusta, -- aivan niinkuin nuorille
naisille, milloin heillä on varoja ja aikaa siihen. Hän oli sen
tajunnut Tomasin lausunnoista; hän oli varma siitä, että näin oli
asian laita. Niin, oli merkillistä, että se kehitys omaksui juuri
tämän muodon, eikö ollutkin? Mutta se johtui kenties siitä, että
hänet oli kasvatettu tyttöjen joukossa. Mitä Tora arveli siitä? --
Karl Vangen esitti tämän viime arvauksensa hyvin hämillään; hänelle
oli syystä tai toisesta tärkeätä, että toinen selvästi ymmärtäisi
miehen voivan olla nuhteeton, vaikk'ei hän juuri somistelisikaan
itseään eikä hajuvedellä pirskoittelisi.
Siitä hetkestä asti oli Tora Holmilla _yksi lisää_ haaveilukseen, --
yksi lisää runsaassa ohjelmistossaan!
Nyt hän kuvitteli ymmärtävänsä Rendalenin elämänsuunnitelman ja
toiminnan heidän keskuudessaan!... Ja jollei hän ymmärtänytkään
tai oikeammin ajatellut hänen mielialansa rauhattomuuden,
hänen epävakaisuutensa syitä, ei se enää häirinnyt Toran tästä
"tarmokkaasta" luonteesta muodostamaa kuvaa. Hän rakasti Rendalenia!
Ei ollut muuta sanaa sille, että hän olisi voinut Rendalenin tähden
tehdä mitä ikinä tahansa. Ja siinä muodossa hän kertoi sen, kertoi
ensin läheisimmille ystävättärilleen, sitten lähinnä läheisimmille,
sitten edelleen pitkin piiriä. Ehtymättömän voimakkaasti pursusi sama
juttu samassa äänilajissa kahdenteenkymmenenteen kertaan koko heidän
ystäväsarjansa viimeisille, ennenkuin seuraava päivä oli lopussa!
Noin suuri innostus tarttuu; jollei Tomas Rendaleniin entuudestaan
oltu hurmaantuneita, niin nyt oltiin. Punaisen tukan, kesakkoisen
ihon, leveän nenän, siristelevien killisilmien, kulmakarvattomien,
levottomien kasvojen uhalla hän oli miehen ihannekuva! Hän jäähdytti
sitä hiukan itse, kun tuli luokkaan ja alkoi harppailla pitkin
penkkirivejä vilkaisematta ainoaankaan heistä. Tai kun hän kiivaasti,
-- niin tulistuneen kiivaasti, -- että he hypähtelivät istuallaan,
-- tarttui johonkin, mikä häiritsi opetusta, sillä hänen kanssaan ei
käynyt leikitteleminen! Mutta he saivat hurmiokuvansa jälleen koolle
hänen lähdettyään, tai erittäinkin milloin hän sinä päivänä sattui
oikealle tuulelleen ja kävi tarmokkaaseen tapaansa suurpiirteisesti
ja selkeästi selittelemään, -- silloin ei ollut hänen vertaistaan.
Mutta juuri siitä syystä, että oli vain yksi Tomas Rendalen, oli
luonnollista, että muutamat heikommat luonteet alkoivat kysellä
itseltään: "Mutta hyvä Jumala, kun on vain yksi, ja meitä on niin
monta?" -- Niin, sitä he kyselivät.
En tahdo sanoa, kutka tai edes kuinka monet joutuivat tähän
epäilykseen. Kysymys on asiassa vähimmin tärkeätä; vastaus se
merkitsee. Vastaus! Sillä me voimme aivan hyvin jo nytkin tunnustaa,
että muutamat näistä tytöistä olivat ponnistaneet hiukan liikaa
sinä iltana, jolloin he olivat niin yksimielisesti myöntyneet Tinka
Hansenin ylevään esitykseen ja Noran jyrkkään lupauksen vaadintaan.
Sellainen tajutaan jälkeenpäin, kun rauhassa ajatellaan sitä yhtä,
jota hieman rakastetaan tai jolta kernaasti suodaan saatavan
rakkautta ... ja josta tiedetään, että hän jo... Niin, sillä vanha
Kurtien kaupunki oli hirmuinen juorupesä.
Silloin alkaa hiukan epäillä noita lujia lauselmia Eikö asianomainen
nuori mies, siitä huolimatta mitä oli tehnyt, kuitenkin ansainnut
luottamusta, kun lupasi _hänelle_, tytölle jotakin? Ja kun hän
puolestaan lupasi tuolle nuorelle miehelle jotakin? Oi, varmastikin!
Hänestä kyllä koituisi kiltti poika, koituisi toden totta, kun vain
pääsisi hyvään hoivaan. Suurilla teorioilla ei kukaan elä.
Joku sitten huomasi tämän olevan kavallusta, ja niin he joutuivat
vihoihin keskenään, ja niinpä pidettiin uusi kokous. Siellä
haastettiin ne puhumaan, jotka olivat viime kerran jälkeen rohjenneet
muuttaa mielipiteitään. Pitkään aikaan ei kukaan tahtonut esiintyä,
mutta sitten tosiaan sanoi kuitenkin eräs urhea tummaverinen suoraan,
että he hänestä tuntuivat viimeksi menneen liian pitkälle. Jos kaikki
miehet olisivat olleet kuin ... kuin viimeksi oli toivoteltu heidän
olevan, niin silloin --! Mutta sellaisia he eivät nyt ole, -- ja mitä
siis? -- Niin, siinä nyt seisomme!
"Ja siinä saamme seistä!" oli vastaus. Tämä sankarillinen vastaus
sai myöskin vastauksen, -- ja siten syntyi kaksi puoluetta sekä
välittävä ryhmä; viimeksimainitusta ei kuitenkaan oltu oikein
selvillä, kuten keskipuolueiden laita useasti on. Tinka Hansen
(ja "Frederik") ja kaikki, jotka olivat yhtä mieltä näiden kahden
kanssa ("frederikiläiset" siis), taistelivat sukupuolten ehdottoman
tasa-arvoisuuden puolesta. Rikkomukset siveyttä vastaan tuli tästä
lähtien tuomita yhtä ankarasti, olipa rikkojana mies tai nainen. Miss
Hall oli opettajattarista ainoa kokoukseen saapunut, ja hän oli hyvin
innokas "frederikiläinen". Sikäli kuin tietämyksemme avartuu, virkkoi
hän, ei edes siveettömyyden seurausten tarvitse olla sukupuolille
erilaiset. Ei siis tätäkään voitaisi enää esittää erikoisena
syytöksenä naista vastaan. Ne, jotka määrittelivät erotuksen
siksi seikaksi, että naisen rikkomus loukkasi kotia, kun taas
miehen ... loukkasi toista kotia, loukkasi toisen vaimoa tai
tytärtä, ne saisivat hävetä ja vaieta.
Vähintään kahdesti miss Hall kertasi tämän, kun siihen ei vastattu
mitään. Vastapuolue sivuutti sen kokonaan; se hoki ja hoki, että
mies saattoi olla erinomaisen kunnollinen, jos olikin rikkonut tätä
vaatimusta meidän nykyisissä olosuhteissamme. Ainoastaan yleisesti
tiedetty siveettömyys teki avioliiton mahdottomaksi.
"Frederikiläisiä" suututti sellainen "kevyt" puhe. Se oli oven
avaamista leveälle jatkolle. He käyttivät niin voimallisia sanoja,
että toisetkin kivahtivat. Syntyi sekamelska; kaikki puhuivat, kukaan
ei tahtonut kuunnella.
Tämä sattui torstaina. Seuraavana iltana istui "yleisesikunta"
Millan luona koolla. He olivat aloittaneet samasta aiheesta, mutta
vähitellen palanneet Rendaleniin, mikä aihe siis osoittautui vielä
kulumattomammaksi kuin tuo toinen.
Tinka piirteli isolle puoliarkille Rendalenin käsialan jäljittelyä.
Toiset tarkkailivat kokeita, Rendalenin järeä käsiala oli hänen
siistin asunsa vastakohta, nimittäin huolimattomasti kokoon
solmiutunutta, kirjaimet toistensa niskassa ja sanat samoin. Tinkan
liioitellut näytteet muistuttivat korukirjailukaavauksia.
Tinka kirjoitti: "Minä en kestä tätä; tulkaa tapaamaan minua tänään
torille kello 9!" Tuon hän kirjoitti ikäänkuin pilkalliseksi
reunahuomautukseksi siihen, mistä he puhelivat, he näet parhaillaan
juttelivat niistä, jotka olisivat onnellisia moisen kirjeen
saadessaan. Hän kirjoitti sen poikittain, suurena punoksena yli koko
sivun; lehden toisensa perästä hän töherteli.
Kuka ensimmäisenä esitti, mitä nyt seurasi? Siitä he eivät
jälkeenpäin päässeet yksimielisyyteen. Vain se seikka on varma,
että ainoastaan Milla vastusteli, mutta siinä määrin heikosti
ja naurunhaluisesti, että muistutusten varsin oikein tulkittiin
merkitsevän päinvastaista. Kukin heistä otti toimittaakseen yhden
kirjeen perille lauantaina aamupäivällä; yksi pistettiin Karen
Loten päällystakin taskuun, yksi piirustuksenopettajattaren pitkän,
kauhtuneen, sinisen viitan taskuun; kolmas ja neljäs livahti miss
Hallin ja erään kieltenopettajattaren kauhtanoihin.
Kirjeet olivat allekirjoitusta vailla, kuoret avoimet ja ilman
osoitetta, -- kutsu oli kyhätty niin keveästi, että koko juttu
saattoi käydä pilasta. Mutta _se_ siinä juuri olikin houkuttelevaa.
Toiselta puolen ei nimittäin voitu kieltää, että juuri huolettomasti
sohaistua voitiin ajatella Rendalenille luonteenomaiseksi, silloin
kun hän tuskaantuneena tahtoi tehdä pikaisen lopun.
Kello 9 lauantai-iltana, niin rauhaisena ja leppoisan lauhana, ettei
kissakaan olisi osannut ajatella petosta, palasivat viimeiset urheat
kävelijät maaseudulle suuntaamaltaan runolliselta iltataivallukselta;
enin osa vetäytyi hartaina torin yli kaupunkiin. Samaten pyörsivät
siihen aikaan ne täysihoitolaiset, jotka olivat olleet ulkona
huvittelemassa, pitkin puistokujaa koululle. Siten oli laskettu
yleisesikunnan voivan liittyä jompaankumpaan näistä ryhmistä, kun se
epäluuloja karttaen halusi kokea pyydyksiään.
Tietysti he olivat paikalla kaikki neljä; he tapasivat muutamia
pahantuulisia ystävättäriä täysihoitolasta kappaleen matkaa alempana
ja lyöttäytyivät heidän seuraansa. He sovittivat niin, etteivät
menneet torin yli ennenkuin täsmälleen määrähetkenä. Ja aivan oikein,
laupias taivas: torin yläpäässä, juuri oikealle johtavan puistokujan
syrjässä, asteli samana hetkenä Karen Lote; kukaan ei voinut
erehtyä, hänen hoikasta vartalostaan, harmaasta päällystakistaan
ja hattutöyhdöstään. Siinä määrin oli noille kaikille neljälle
odottamatonta kohdata _hänet_, että jos nämä täysihoitolaiset eivät
olisi olleet niin yrmeitä ja väsyneitä, he olisivat huomanneet
salaliittolaisten hämmennyksen. -- Saattoiko siellä todellakin olla
Karen Lote?
Tuolla hän taas kääntyi vasemmalle; kaiken maailman nähden hän siis
käveli täällä jotakuta odotellen.
He tuijottivat hänestä toisiinsa. He eivät nauraneet, he eivät
tehneet mitään merkkiä; he olivat säikähdyksissään.
Mutta mieliala muuttui, kun he näkivät pitkän
piirustuksenopettajattaren heilahtavan puistokujaan ylhäältä päin!
Hän asteli ripeästi alas heitä kohti; hänelle oli nimittäin samaksi
hetkeksi asetettu kohtaus puistokujaan! Milla kyyristäytyi Toran
taakse, Tora olisi myöskin mielellään lymynnyt jonkun suojaan;
heidän täytyi keksiä koirankuria saadakseen tekosyytä nauramiseen.
Piirustuksenopettajattaren pyyhältäessä ohitse kuumeessa ja kiireessä
he olivat juuri saaneet Tinka Hansenin syöstyksi erääseen kuoppaan,
joka kaikeksi onneksi oli kuiva.
Nyt he innostuivat kokemaan noita kahta muutakin sadinta! He läksivät
yhdessä täysihoitolan huoneisiin, mistä saattoivat nähdä pihan yli.
Miss Hallille he olivat sovittaneet kohtauksen voimistelusalin
taakse, mutta ellei hän värjötellyt siellä aivan liikahtamattomana,
ei hän siellä ollut. Paljoa paremmin ei myöskään onnistunut heidän
retkeilynsä puutarhan poikki oikealle, missä kieltenopettajattarella
olisi pitänyt olla kohtauksensa. Tämä kyllä aivan oikein tuli alas
polkua, mutta hän tuli useampien seurassa, hypellen täyttä vauhtia
ylhäältä metsästä. Hän ei edes vilkaissut ympärilleen. Jos hän
oli kirjettä lukenutkaan, niin oli hän pitänyt sitä pilana. Itse
livahtivat nuo neljä puutarhan halki ulos samaa tietä; he eivät
tahtoneet toistamiseen tavata Karen Lotea.
Mutta muutamia tunteja aikaisemmin oli tapahtunut jotakin, mikä olisi
saattanut kaiken ilmi, ellei sitä olisi pysähdytetty; silloinpa eivät
nuo neljä olisi enää jalkaansa kouluun astuneet.
Miss Hall oli kello kuuden tienoissa kävelyltä palatessaan hyvin
hermostuneesti, hyvin tiukasti vaatinut saada puhutella herra
Rendalenia. Hän ojensi Rendalenille kirjeen heti tämän tullessa.
Toinen otti sen, luki, piteli sitä jonkin matkan päässä ja ratkesi
nauramaan, ja kun miss Hall otti asian vakavalta kannalta, nauroi hän
vielä enemmän, lopulta ihan hillittömästi.
Kymmenen minuuttia myöhemmin hän sai miss Hallilta kirjeen, jossa
tämä ilmoitti matkustavansa ensimmäisellä höyrylaivalla. Rendalen
tulisessa kiireessä etsimään äitiä, jonka vihdoin löysi navetasta.
Pilkallisesti hän selitti tälle koko jutun ja vakuutti, että miss
Hall oli epäilemättä menettänyt järkensä. Rouva Rendalen kiiti
sitten miss Hallin luo. Tämä oli rajusti kuohuksissaan, itki ja
antoi kummallisia, kiivaita selityksiä, rouva Rendalenin ottaessa
kakkulat nenältään ja puhdistellessa ja puhdistellessa niitä; hän ei
ymmärtänyt rahtuakaan. Kenties selviää englanniksi paremmin, ajatteli
rouva Rendalen; mutta yhtä pimeänä asia sittenkin pysyi.
Lyhyimmin sanoen: mistä hän oli suutuksissaan? Miksi hän tahtoi
matkustaa? Mitä pitäisi tehdä? Mitä hyvitystä hän vaati?