Keskipäivällä voimistelusalissa, missä ylimmät luokat parhaillaan
harjoittelivat, hiukan laiskasti, sillä sää oli liian kaunis ja
isosta vuorelle päin antavasta ikkunasta oli pari ruutua avattu,
joten ulkoa tulvi sisälle puiden ja kukkasien tuoksua; keskipäivällä
voimistelusalissa, juuri kun miss Hall oli saapunut paikalle ja
tavallisuuden mukaan keskeyttänyt säännönmukaiset harjoitukset
ottamalla muutamia yksityisiä tekemään erityisiä liikkeitä;
keskipäivällä voimistelusalissa, missä sen johdosta osa tyttöjä
hetkeksi vetäytyi ikkunan luo taaskin katsahtaakseen noihin satoihin
kukkiviin hedelmäpuihin, jotka amfiteatterimaisesti kattoivat ison
neliön heidän yläpuolellaan kohoavasta rinteestä yhtenäisellä
ainoalla tiheällä kruunulla; keskipäivällä voimistelusalissa,
juuri kun samaiset tytöt eivät voineet täydellisesti nauttia
tästä hetkisestä, kuten olisivat tahtoneet, koska ihan ikkunan
alla muutamat nenäkkäät pikkupuut tänä samaisena vuonna olivat
niin satumaisesti kasvaneet pituutta, ettei piankaan enää ollut
mahdollista nähdä rinteen ihanuutta muualta, kuin mistä ne sen
sallivat, -- niin, vielä pahempi, nämä nuoret puut houkuttelivat
paikalle mehiläisiä keoistaan oikealta, ja nämä mehiläiset olivat
vielä nenäkkäämpiä, sillä ne surisivat sisälle avoimista ruuduista
ja säikyttivät tyttöjä, milloin nämä tahtoivat pilkistellä puiden
punoutumien lomitse; keskipäivällä voimistelusalissa, kun kaikki
kasvitarhan päivätyö-työläiset, ne, jotka käyttivät luisia eikä
teräksisiä lapioita, kuokkia ja tadikkoja ja aloittivat työnsä joka
päivä auringon noustessa, lopettaaksensa hyvissä ajoin ehtoopäivällä,
ja ahersivat ilman vakinaista työsopimusta, mutta myöskin ilman
valvontaa ja irtisanontaa koko kesän ja syksyn läpeensä, rouva
Rendalenin ruoassa sekä vaimoineen että lapsineen, hyvinä ystävinä
kaikkien paitsi kissan kanssa, parhaillaan kerrassaan satalukuisena
joukkona parveilivat joka kulmalta ja suoristautuivat jälleen
köyristyäkseen alas ja piiloutuakseen pensaisiin joka taholle,
-- seisoivat tytöt nyt sitä ihmetellen, kun samassa metsän puut
taipuivat istutusmaan vasemmalla puolella syvään, ja hiekkamultaa ja
siemeniä tuprusi ilmaan tehdäkseen synkän hyökkäyksen kasvismaalle,
syystä että pikapäinen "maatuuli" oli syöksähtänyt harjulle, käyden
suomimaan vähäisintäkään varoitusta antamatta vasemmalta oikealle,
-- ja tuskin se oli saavuttanut puutarhan, kun puiden kukkaset
eivät enää olleet puiden, vaan ilman: jok'ainoan täysin kehittyneen
umpun jok'ainoa terälehti lehahti leijailemaan, -- kepeämmin,
eloisammin lennellen kuin lumitähtöset voivat sinkoilla, sillä nämä
tavoittelevat maata. Ilmassa liehui miljoonia kukkasiipiä pelkkänä
tuikkivana valkeiden perhosten vilinänä, jonka aukoista vilahteli
yhtä ja toista vihreätä kuin saarina pilvimeressä, kuin kangastuksen
kareina.
Tytöt riemuitsivat, kirkuivat, taputtivat käsiään, kaikki hyökkäsivät
ryhmäksi, kaikki huusivat, ihmeen lipuessa loistavana kasvitarhan
ylitse. Metsästä tohahtanut synkkä vainolainen ehätti kasvismaalle,
seurasi perässä samaan suuntaan. Pian se oli siinä, missä äsken oli
kukkasade ollut; sen ura oli soukempi, mutta vauhti vinhempi.
Tytöt syöksähtivät isoa ovea kohti, joka oli puolittain auki;
he tahtoivat seurata valkoista vaeltajaparvea, hedelmäpuiden
karkulaisia. He unohtivat olevansa voimistelupuvussa, täällä
rakennusten takanahan ei sillä ollut väliä; he kirkuivat, he
hyppelivät, -- kun ovi ulkoa päin työnnettiin ihan auki ja portailla
seisoi nuori mies, yllään valkoiset housut, meri väen upseerin takki
ja samoin lakki. Hän nauroi, ja hän tervehti. Hän tervehti, ja hän
nauroi. Tulija oli Niels Fürst.
Hänen takanaan seisoi alhaalla pihalla Kaja Gröndal vaalean hatun
ja sinipunaisen päivänvarjon suojassa. Hän näytti muhkealta. Hänkin
nauroi.
"Eikö Elisa ole täällä?" kysyi Niels Fürst. Kumpaisellakaan ylimmällä
luokalla ei kukaan ollut nimeltään Elisa; kukaan ei tuntenut koulussa
ketään Elisaa.
"Ei, ei Elisa", sanoi Fürst. "Olava?"
Ei ketään Olavaakaan kahdella ylimmällä luokalla. Olava? Kukaan ei
tuntenut ketään Olavaa koko koulussa. Hän ei vähääkään välittänyt
siitä, että kaikki ymmärsivät sen olevan leikin tekoa. Hän silmäili
heitä voimistelupukuisina, -- toista toisensa jälkeen... Molemmat
kädet olivat kukkasia täynnä; hänen täytyi tervehtiessään asettaa
oikeassa kädessään olevat rintaansa vasten ja painaa niitä vasemmalla
käsivarrellaan. Myöskin rouva Gröndalilla oli kukkasia. He olivat
ilmeisesti juuri ostaneet ne kartanosta, ja samassa oli hän kuullut,
että molemmat ylimmät luokat parhaillaan voimistelivat, ja sitä hän
oli halunnut nähdä.
"Suokaa anteeksi", hän puheli, "kenties hänen nimensä oli Petra? Tai
kenties hän ei ollenkaan ollut täällä?"
Hän kohotti lakkiaan, hänen tukkansa kaikki vaaleat kiharat
tuntuivat niin ikään nauravan, ja kaikki tytöt nauroivat niin, että
voimistelusalin seinät kajahtelivat. Niels Fürst hyppäsi alas,
rouva Gröndal kääntyi ja läksi hänen kerallaan; heidän kiertäessään
sivurakennuksen kulman Fürst vielä nyökkäsi taaksensa.
Tyttöjen nauru kiiri korkeassa hallissa. Omituinen kiihtymys oli
vallannut heistä useimmat. He juoksivat toistensa ympärillä,
viskelivät kysymyksiä, odottamatta vastauksia; missä kolme seisoi
ryhmänä, siihen täytyi useampia rynnätä lisäksi. Jos joku nauroi
enemmän kuin toiset, säntäsivät kaikki sinne.
Kaksi joutui kinaan, ja suukopu yltyi. Pari kiirehti paikalle, sitten
useampia, viimein kaikki. Kinakin koski ovelle ilmestynyttä suurta
kyyhkyssieppoa.
Tinka oli kinastelijoista toinen; hän oli vain kuohuksissaan
tunkeilijan häpeämättömyydestä ja etsi itselleen puoluetta. Silloin
hän sai näkyviinsä Toran, joka oli istuutunut rahille oven suuhun ja
oli kalmankalpea. Miss Hall parhaillaan hoivaili häntä.
Tinka juoksi heidän luokseen, ja jo kaukaa hän kysyi: "Mikä on
hätänä? Mitä on tapahtunut?"
Tora oli seisonut voimistelemassa erikseen; hänestä oli nimittäin
tullut kiihkeä voimistelija, ja hän noudatti omaa järjestelmää.
Parhaillaan harjoitellessaan hän näki puoliavoimesta ovesta pienen
lintuparin, joka liehui edestakaisin erään pensaan ympärillä. Oliko
pensaan alla joku? Oliko niillä siinä pesä? Oliko se pelkkää kisailua?
Silloin hän näkee Kaja Gröndalin punaisen hameen peittävän pensaan,
ison kukkavihon ja päivänvarjon lintujen sijalla, meriväen upseerin
puvussa nuoren miehen, kädet täynnä kukkia. Tora ei tuntenut
häntä. Nyt Kaja keksi hänet, ja joko Tora kuvitteli sen tai Kaja
todellakin sanoi: "Tuossa hän on!" Meriväen upseeri katsoi nyt
Toraan, sitten hän piti silmänsä herkeämättä tähdättyinä häneen, ja
nämä silmät nauroivat ja pistivät. Kaja Gröndal tahtoi pidätellä
häntä ja vetäytyi taaksepäin, mutta toinen eteni vakaasti, ei
pysähtynyt portaidenkaan juurella, vaan nousi niitä ylös ja edelleen,
silmänräpäykseksikään päästämättä Toran katsetta irti omastaan. Tora
ei voinut jäsentäkään liikuttaa. Ikkunan ääressä remahtaneen suuren
pauhun, tuulispään, joka kohotti rouva Gröndalin harson ja uhkasi
kääntää hänen päivän varjonsa nurin, pensaitten taipumisen, puiden
kohinan ... kaiken hän näki, kuuli, mutta etäisesti. Hän ei voinut
oikein käsittää sitä, koota aistimuksiaan yhteen, -- kummallinen
raukeus yllätti hänet, etenkin herpaannuttaen polvet, ne eivät olleet
kannattaa.
Silloin tytöt päästivät huikean kirkunan ja ryntäsivät yhtenä parvena
ovelle päin; samassa upseeri työnsi oven kokonaan auki jalallaan.
Tämä tuntui Torasta kuin raikkaalta ilmalta, kuin joku olisi käynyt
häneen kiinni ja tukenut häntä. Mutta niin kauan kuin upseeri seisoi
tuossa, ei hän päässyt pois, vaikka halusi; hänen _täytyi_ seistä.
Vasta tunkeilijan mentyä hän koetti tajuta, missä rahi oli, ja sille
istuutuessaan -- vasta silloin -- hän tunsi voivansa pahoin. Hän
jäi taistelemaan kohtauksensa kanssa. Miss Hall tuli avuksi, ja nyt
myöskin Tinka, ja kun Tinka kysyi päättävästi ja voimakkaasta niin se
auttoi; hän sai itketyksi.
Toiset parveilivat paikalle, mutta näiden kalmankalpeiden kasvojen
edessä he kävivät hiljaisiksi, hiiskumattoman hiljaisiksi. He eivät
edes kyselleet.
"Hän on voimistellut liian rajusti", kuiskasi miss Hall.
"Hän tekee kaikki niin rajusti", lisäsi Nora hellästi istuutuen hänen
viereensä ja painoi hänen päänsä rintaansa vasten.
Toiset läksivät, miss Hallin pyynnöstä. Heidän kuultiin sitten
pikku eteisessä pukua muuttaessaan saavan takaisin koko entisen
hilpeytensä; sen jälkeen heidän kuultiin ryhmittäin poistuvan.
Vielä puoliselle soitettaessa Tora istui siinä Tinka toisella
puolellaan ja Nora toisella sekä miss Hall edessään. Tora oli puhunut
useita kertoja ja vakuuttanut, että nyt hän jaksoi hyvin. Kaikki
kolme luulivat, että hän oli voimistellut liian lujasti. Hän luuli
niin itsekin, mutta hän huoahti: "Hyvä Jumala, kuinka ilkeä ja paha
ihminen!"