Tämä yhteistunto niiden kesken, jotka kulkivat etumaisina ja antoivat
suunnan, tämä vilkas tiedon, itsenäisen elämänkatsomuksen kaipuu
sieti kyllä arvostelua ja kenties hiukan pilaakin, mutta se oli
kuitenkin vääjäämätön todiste siitä, että koulu oli nyt hyvällä
tolalla.
Kaupungissa hämmästeltiin, että havaintovälineiden, kokeiden,
opetustapojen etevyys juurrutti niin selvää ja ennen kaikkea niin
harrastukseen perustuvaa tietoa lapsiin asioista, joita kaikki
pystyivät ymmärtämään ja jotka kuuluivat elämän läheisimpiin
tarpeisiin. Kodit olivat kerrontaa ja tiedonhalua tulvillaan,
pyydeltiin saada ostaa kojeita kemiallisiin ja fysikaalisiin
kokeisiin, mikroskooppeja, historiallisia piirroksia, jotka
valaisivat uskontoa ja elämäntapoja kautta kaikkien aikojen. Poikia
ja tyttöjä ei enää voinut toisiinsa verratakaan, kun oli innosta ja
opista kysymys.
Tämä saattoi opetustunnit onnekkaiksi; suuret kokoontumiset puolelta
päivin pöytien ääreen "aamiaiselle" tuolla ylhäällä olivat juhlia,
ja oppilaat juoksivat alas mäkeä ehtoopäivisin ilman kirjoja, ilman
läksyjä, vapaina, vapaina, vapaina...!
Mutta onnellisimmat jäivät tuonne ylös; ne olivat rouva Rendalen
ja Karl Vangen. Missä rouva Rendalen mennä touhotti kakkulat
nenällä hiljaa hyräillen epämusikaalisella äänellä, siinä tuntui
syyskesän heinäkuorma tulevan vastaan; raikas tuoksu leyhähti jo
kaukaa, ja mielellään antoi tietä noin valtavalle, hyödylliselle
ja kukkuroilleen sälytetylle ilmestykselle. Karl Vangen hymyili
aina leveästi; hänellä ei enää ollut aikaa vetää hymyänsä takaisin.
Hän säteili, kun vain joku vilkaisi ylös koulua kohti, ja saattoi
loppumattomiin asti kuunnella tai itse kertoilla koulun pikku
tapauksia; ne olivat kaikki merkillisiä tai hauskoja.
Vain _Tomas_ ei ollut oikein mukana. Mutta yleensäkään ei Tomasia
käynyt sanominen "sävyisäksi", jos sillä ymmärretään luottavaista
seurustelua, tasaista hyväntuulisuutta. Joko hän käytti pitkää Karl
Vangenia pukkinaan ulkona puutarhan käytävillä, vieläpä sisällä
arkihuoneessa, hypellen hänen ylitseen kuten on pikku poikien tapa,
tai harppoi edestakaisin, edestakaisin, tavallisesti hymisten, kädet
taskuissa, kunnes pelkkä katseleminenkin huimasi sivullista. Toisin
ajoin hän soitteli pianoa tuntikausia tai työskenteli koulussa ja
koulun hyväksi ilman levon hetkeäkään, mutta saattoi myös syventyä
johonkin uuteen kirjaan eikä silloin sietänyt minkäänlaista
häiritsemistä. Niin ikään hän teki tavattoman pitkiä kävelymatkoja,
luennoitsi ja huvitteli taas tyttöjen kanssa kuin toveri, mutta
sitten toisin ajoin ei kärsinyt nähdäkään heitä, koulua tai mitään
siihen kuuluvaa. Äidin täytyi silloin hoitaa kirjallisuustunti hänen
puolestaan, miss Hall sai osalleen kemian ja fysiikan, Nora laulun;
Tomas ei tahtonut, ei voinut. Sitten hän tuli taas iloisempana,
reippaampana kuin koskaan, teki työtä kahden edestä. Äiti katsoi
syyksi kaikki ne vuodet, jotka poika oli elänyt ilman säännöllistä
tointa.
Jos heillä oli vieraita, ei hän tullut näkyviin lainkaan, tai tuli ja
tenhosi kaikki, taikka tuli ja istui mykkänä. Seisoi ja puheli jonkun
kanssa, sanoi: "Niin, totta kyllä! Varsin oikein!" -- lähti eikä enää
palannut.
Nyt tuota katseltiin nerokkuuden näkökulmasta; Tomas Rendalenissa oli
jotakin nerokasta.
Ennen Amerikkaan lähtöä hän oli "keksinyt" erään
historianopettajattaren; "keksiminen" olikin hänen mielitekojaan.
Hän oli nimeltään Karen Lote ja opetti käsitöitä, kirjoitusta
ja piirustusta. Rendalen oli pannut merkille hänen tietonsa eri
tyylilajien alalta ja sai selville, että tällä nuorella tytöllä
oli melkoinen taidehistoriallinen sivistys. "Laajentakaa se
sivistyshistorialliseksi!" Hän ei väsynyt antamaan tätä neuvoa.
Täällä kotona on sivistyshistoriallinen tietämys kehno, ja ainoastaan
tällä historialla on koulussa arvoa. Hän alkoi jo silloin koota sitä
suurta piirustuskokoelmaa, joka koululla on, ja siten hän valtasi
tytön harrastuksen.
Hän piti sitä yllä lähettelemällä matkaltaan lisää kuvia sekä
kirjoja ja neuvoja, ja tuskin hän oli palannut kotiin, kun otti
historiantunnit koko koulussa, näyttääkseen opettajattarelle, miten
hän tarkoitti opetuksen annettavaksi. Kehitystä, yhteyttä hän
etsi ripeällä, historiallisella yleissilmäyksellä, jota valaisi
kartoilla ja piirustuksilla; hän teki sen lyhyeksi pienille,
pitemmäksi varttuneemmille, käyttäen yksityisseikkoja vain luonteen
omaisuuden selittelyyn. Hän teki sen yksipuolisesti, mutta siinä
oli voimaa ja värikkyyttä, siitä sai käsityksen historiasta. Karen
Lote viehättyi; Rendalenin olemuksen ja mielipiteiden uutuus, hänen
ihmeellinen opetuskykynsä, sen voimakkuus, joka sai toisen uskomaan,
ettei hänelle ollut maailmassa olemassa ketään muuta kuin se, jota
hän juuri sillä hetkellä katseli; -- hänen vaatetuksensa sorea
aistikkuus, hänen hyvin hoidettu asunsa, aina siihen hienon hajuveden
keveään tuntuun asti, joka häntä aina seurasi... tämä syvällisille
vaikutelmille herkkä lahjakas neitonen ei kuutenakolmatta
ikävuotenaan ollut kokenut mitään vähääkään tämän kaltaista, tämän
jokapäiväisen virkistyksen veroista.
Rendalenia kohdannut väärinymmärrys ja vaino kärsimyksineen kohotti
neiti Loten tunteet hurmaannukseksi. Mutta hän ei vaivannut sillä
ketään.
Sitten Rendalen otti koulun haltuunsa johtajana. Hän tuli ja kuunteli
toisen opetusta -- milloin sai vapaan hetken, hän tuli, otti
innokkaasti osaa tai lähti sanaakaan hiiskumatta. Pysyi poissa pitkiä
aikoja, tuli taas sitten joka päivä, otti häneltä kokonaisia tunteja,
-- tai harppaili edestakaisin, edestakaisin, -- ja jäi tykkänään pois.
Joulun edellä meni Karen Lote rouva Rendalenin luo ja vakuutti
hänelle, ettei hän voinut olla koulussa päivääkään kauemmin.
Kun hän vain kuuli Tomas Rendalenin askelet käytävästä, vapisi
hän; tämän läsnäollessa ei hän voinut kertoa yksinkertaisintakaan
tapausta, saati selitellä mitään.
Mutta minkä tähden?
Rendalen osoitti hänelle mitä ilmeisintä vähäksymistä! -- Neiti Lote
itki ääneensä.
Vähäksymistä?
Niin! Rendalen tarttui yhtä mittaa hänen sanoihinsa, otti koko tunnin
häneltä, -- tai ei pitänyt häntä oikaisemisen arvoisena, vaan käänsi
selkänsä, ei tervehtinyt, ei tullut. -- Hän luetteli vastuksiaan
loputtomasti.
Rouva Rendalen kutsui opettajattaret koolle ja esitti heille neiti
Loten valituksen, varmana siitä, että tämä oli mitä kummallisin
väärinymmärrys.
Mutta se opettajatar, joka oli tullut neiti Loten sijalle
piirustuksessa, vakuutti, että ellei hänellä olisi äitiä
elätettävänään, olisi hänkin jo aikaa sitten lähtenyt; hän ei
sietänyt Rendalenin herkeämättömiä muistutuksia lasten kuullen.
Rendalen oli tuskastuttava tyranni; juuri sillä tavoin eikä toisin
täytyi kaiken olla pienintäkin piirrettä myöten. Hän oli tehnyt
opettajattaren niin hermostuneeksi, että hän vapisi, kun vain kuuli
hänen tulonsa käytävästä. Hänkin itki.
Säikähtynyt rouva Rendalen kääntyi nopeasti toisiin; mitä tämä
olikaan? Puhukoot kielten opettajattaret, hänen pienestä pitäen
kasvattamansa oppilaat, hänen hyvät ystävättärensä, jotka olivat
hänen avullaan kehittäneet itseänsä edelleen ulkomailla. Niin,
he arvelivat kyllä, ettei Rendalen itse ollenkaan aavistanut
"muistuttelevansa", yhtä vähän kuin loukkaavansakaan ketään
sekaantuessaan opetukseen siten, että lapset huomasivat hänen
etevämmyytensä, -- mutta tuskastuttavaa se varmasti useinkin oli.
Hän oli niin epätasainen, sekä opettajattaria että lapsia kohtaan;
hän ei menetellyt samanlaisissa tilaisuuksissa samalla tavalla, vaan
aina mielialansa mukaan. Heidän mielipiteensä oli, ja siihen yhtyivät
kaikki, ettei häntä voinut sanoa sopivaksi johtamaan koulua. Samaa
mieltä oli itse miss Hall, jolla ei muutoin ollut mitään valittamista.
Rouva Rendalen pyysi heitä kaiken hyvän nimessä ajattelemaan syvästi;
eiväthän he toki tahtoneet syöstä koulua nurin? Hän oli kovin
kuohuksissaan ja sanoi, että hän toistaiseksi ottaisi haltuunsa
johdon. Mutta he eivät saisi antaa sen tulla muiden tietoon! Hän
antautui luonteenomaisen rajusti järkkymyksensä valtaan. Silloin
toiset pelästyivät, syntyi liikuttavia kohtauksia, he ylistelivät
hänen poikaansa, toinen toistansa uutterammin; niin, jos ei olisi
äskeistä kuullut, olisi uskonut heidän kaikkien olevan hehkuvaa
ihailua tulvillaan.
Loppujen lopuksi: laatia erinomainen opetussuunnitelma nykyajan
parhaitten esikuvien mukaan ja itse olla verraton opettaja, -- se on
aivan toista ja paljon enemmän kuin olla kelvollinen koulunjohtaja.
Siitä olivat he ja äiti pian yhtä mieltä; tällä he lohduttelivat
toisiaan niin hyvin kuin kävi päinsä.
* * * * *
Mutta Rendalenille se oli hänen elämäntehtävänsä; jos hän sen
menetti, ei hänellä ollut mitään.
Siitä asti, kun Augusta vaipui hautaan ja hän sai tietää, ettei hänen
myöskään kannattanut luoda itselleen perhettä, oli se -- äidin koulun
ottaminen haltuunsa ja tekeminen siksi, mitä äiti oli uneksinut eikä
saavuttanut -- ollut hänen kihlauksensa, hänen avioliittonsa, hänen
sukunsa jatkuminen. Hän oli ylpeä siitä. Tätä oli hänen ensimmäisessä
nuoruudessaan, hänen työssään, hänen urheudessaan ilmennyt harras
tarmo; tämä oli niin ikään Karl Vangenin horjumattoman ihailun lähde,
rouva Rendalenin keskustelujen ja kirjeiden salainen teksti.
Kuitenkin tulivat taistelut, eikä Rendalenin hillitön luonne
kestänyt niitä kaikkia onnellisesti. Mutta joka kerta valtasi hänet
häpeän tunne ihanteensa edessä, ja se koitui peloksi, -- tuoksi
lannistavaksi peloksi, jota äiti oli tuntenut kantaessaan häntä
sydämensä alla. Äiti oli usein kuvannut sitä voimakkain värein:
mutta se ei ollut mitään verrattuna siihen, mitä poika koki; se oli
hirvittävää. Se ajoi hänet takaisin avomielisyyteen äitinsä kanssa;
se sai aikaan, että hän ehdottomasti säilytti tämän luottavaisen
suhteen. Se oli heille välttämätön, sillä heillä oli yhteinen
elämäntehtävä.
Kenties hän olisi syössyt nurin äidin, elämäntehtävän ja pelonkin,
jos hänen aistilliset rakastumisensa olisivat keskittyneet johonkin
yksityiseen ihmiseen, sillä hänessä oli hurjaa tarmoa, joka
silloin olisi tarrautunut toisen tarmoon. Mutta hänen luonteensa
perinnäinen levottomuus antoi toisen vaikutelman häivyttää toisen;
pelko sai aikaa tulla väliin aina voimakkaammin -- ja jäi lopulta
voimakkaimmaksi. Elämäntehtävä oli pelastettu.
Siitä asti, kun hän oli kokonaan päässyt voitolle, oli häneen
kehittynyt jotakin reutovaa. Se oli aina piillyt hänessä; se
muistutti hänen isänsä kuvainkaipuuta, hänen haluansa ottaa asiat
suurelliselta kannalta.
Hänen opintonsa pinnistyivät -- ei koskaan yhtä asiaa kerrallaan,
vaan rauhattomasti toisesta toiseen. Elleivät tutkintoaineet olisi
niin erikoisessa määrässä soveltuneet hänen taipumuksilleen, ei
hän olisi koskaan saanut tutkintoaan suoritetuksi; hän oli valmis
siitä aikaa ennen määräpäivää ja jo pitkälle ehtinyt muuhun. Hän oli
aina edellä siitä, mitä hänellä oli parhaillaan tekeillä; se tuli
määrätyn tai ajatellun kokonaisuuden niveleksi. Karl Vangenista,
joka näki hänen lueskeluaan, oli usein uskomatonta, mitä kaikkea
hän silti ehti. Aivan samoin hän seurusteli ihmisten kanssa; usein
ei hän tuntunut olevan saapuvillakaan ja sai kuitenkin aivan selviä
vaikutelmia.
Mutta nämä kaikki olivat samaa laatua. Hän näki kuvia ja todistuksia
jostakin, mitä parhaillaan tutkiskeli; ei ihmisiä, vaan ilmiöitä; ei
esineitä, vaan käsitteitä.
Niin kauan, kuin Karen Loten piti syventyä hänen historialliseen
menetelmäänsä, herätti hän tavattomassa määrässä hänen
kiinnostustaan, sitten ei vähääkään. Muiden kävi jokseenkin samoin
-- poikkeuksena miss Hall. Tämän opetus oli uutta; hän oli jännittynyt
näkemään sen seurauksia, ensin älyllisiä, sitten siveellisiä.
Entä hänen _oma_ työnsä? -- sitten kun vuosikausia kestänyt,
herkeämätön aineksien ja menetelmien etsintä kautta koko maailman
oli päättynyt, -- sitten kun takavuosina aloitettu ja korjailtu ja
loppumattomasti pohdittu opetussuunnitelma oli pantu käytäntöön,
-- erittäinkin sitten kun raaka, ulkoa päin noussut vastarinta oli
nujerrettu ... niin, mikä lipuikaan sitten sekaan ja tuli tielle --?
Eikö hän _voinut_ enempää --? Eikö hän _tahtonut_ enempää --? Eikö se
ollut hänelle enää kylliksi?...
Kaikki ihmiset hänen ympärillään olivat iloissaan siitä; varsinkin
hänen äitinsä ilo oli liikuttavaa. "Tämä on se koulu, jota olen
uneksinut, poikani! Minun rakas Tomasini!" -- Hän kuuli tuon
melkein joka päivä; hän kiitti ja suuteli äitiänsä siitä, hän
kaipasi sitä. Mutta kuitenkin! ... opetus, hänen pääaineensa, --
niin, häntä voi jännittää jonkin asian saattaminen vakuuttavan
selkeäksi, jonkin johtavan aatteen tekeminen muistettavaksi,
vaikeimman kuvaaminen helppotajuisesti; häntä saattoi viehättää uuden
käsityksen juurruttaminen vanhempiin kuulijoihin tai heidän huomionsa
kohdistaminen johonkin nykyajan kysymykseen. Kaikessa, mikä tarjosi
ratkaistavaksi jonkin ongelman, oli hän kekseliään kärsivällisesti
mukana; sen ulkopuolella ei hänellä ollut maltin ja harrastuksen
rahtuakaan.
Hän tiesi monet puutteensa, ja ne kiusasivat häntä yhä ahdistavammin,
hän kun kiihkeästi tutkisteli itseään. Oli hetkiä, jolloin hän ei
sietänyt koulua.
Silloin hän tunsi menettäneensä elämänhalunsa, kannustajansa ... hän
olisi sanonut rakkautensakin, ellei äitiä olisi ollut, ja Karlia
lisäksi; hän piti sydämellisesti Karlista. Vaimon ja perheen kaipuuta
se ei ollut, välitöntä ainakaan; eihän kukaan erityisesti vetänyt
häntä puoleensa?
Tämäkö se oli onnettomuutena? Ettei hän voinut solmia mitään suhdetta
--? Lapsena hän oli voinut...
Kun mies näissä mietteissään siirtyy päivästä toiseen ja jonakin
iltana kohtaa äitinsä itkun ja valittelun siitä, että opettajattaret
eivät enää tahdo sietää häntä johtajana, ei hän hätkähdä, kuin
kuulisi jotakin odottamatonta. Tomas pysyi pianon ääressä, missä
oli istunut äidin tullessa; hän näppäsi kosketinta silloin tällöin
äitinsä pitkän ja usein keskeytyneen puhelun aikana: hän näki äitinsä
epätoivon, kätki omansa. Hänestä tuntui, ettei hänellä nyt enää ollut
täällä tehtävää.
Hän huomautti hiljaisesti, että äidin kenties pitäisi toistaiseksi
ottaa koulu johtaakseen; hän tokaisi sen, ikäänkuin se ei olisi
merkinnyt mitään enempää. Toinen vastasi, että samaa oli hänkin
opettajattarille sanonut. Tomas kävi kalman kalpeaksi. Äiti kiiruhti
lisäämään, että tietysti ainoastaan Tomas kykeni valvomaan omaa
suunnitelmaansa. Hän pyysi poikaansa heti puhumaan opettajattarien
kanssa. Eikähän hän koskaan kenenkään kanssa puhellutkaan.
Hehän ymmärsivät häntä kerrassaan väärin; hän loukkasi heitä,
kun ei osoittanut heille mitään luottavaisuutta, ei edes aina
hienotunteisuuttakaan. Eikö hän sitten pitänyt heistä?
Tämä oli Tomasille liikaa; hän heittäytyi pianon yli ja itki, mutta
nousi heti, otti hattunsa ja takkinsa ja läksi ulos, vaikka äiti
häntä rukoili jäämään ja puhelemaan edelleen hänen kanssaan kuten
entisaikoina. Tomas ei voinut.
Sillä äidinkin suhteessa häneen oli jotakin, mikä nyt tuotti
hänelle tuskaa. Hän oli poikansa tullessa kotiin vastaanottanut
hänet mitä ihailevimmin; kaikki, mitä hän oli sanonut ja tahtonut,
oli oikein. Mutta hänen ohjelmapuheensa jälkeen oli äiti alkanut
epäillä. Vähitellen tämä oli yltynyt siinä määrin, että äiti nyt
liitti kysymysmerkin kaikkeen, mitä poika sanoi; opettajattarien
ensimmäisen valituksen perusteella äiti nyt otti koulun pois häneltä!
Tämän saattoi äiti oivallisesti yhdistää, ylpeyteensä poikansa
koulujärjestelmästä ja myhäilevään, hiljaiseen riemuunsa sen hyvästä
menestyksestä.
Hänen epäilynsä ei silti ollut enempää kuin mihin kenties oli oikeus
sellaisella käytännöllisellä järjellä kuin hänen. Hän ei syyttänyt
äitiä siitä; hän ei vain voinut sietää sitä.
Tuo opettajattarien jupakka oli kamala. Hänen mielipiteensä heistä
oli se, että he olivat erinomaisia; ei kukaan siinä määrin kuin Karen
Lote, -- muutoin ei hän olisi tästä koskaan välittänyt.
Hänen suhteessaan ihmisiin täytyi sisinnä olla jotakin toivottoman
nurinkurista, kun häntä voitiin siinä määrin ymmärtää väärin. Hänen
oma tyhjyyden- ja haluttomuudentunteensa ehkä johtui samasta --?
Nämä naisethan olivat olleet häneen hurmaantuneita. He, ja ylin
luokka myös... Oliko sekin hairahdusta? Vai oliko se nyt häipynyttä?
"Hurmaantua", mitä oli "hurmaantua?" Hän työnsi sen halveksien
luotansa ... ja kuitenkin se oli ilahduttanut häntä ja eksyttänyt
hänet. Hän oli pitänyt sitä kiinteänä lähtökohtanaan.
Ei, sen, joka tahtoi saada, on annettava. Sen, josta pidetään, on
pitäminen. Ja hän ei sitä voinut ... siten ... kuin hän näki muiden
voivan.
Eikä se kai ihmeellistä ollutkaan. Hänen sukunsa oli kenties
tyhjentänyt kykynsä rakastaa ihmisiä. Mitä se oli tehnyt muuta kuin
sitä, polvi polvelta rikkoessaan ihmisten uskollisuussääntöjä,
heittäytyessään paatuneeksi ihmisten tuomiolle, haaskatessaan
vertansa oman itsensä ja jälkeläistensä hävittämisellä, -- ja muiden
ja näiden jälkeläisten myöskin?
* * * * *
Hän asteli maalle päin vasempaan -- samaa tietä kuin sinä
kevätiltana, jona oli pitänyt esitelmänsä. Hän muisti, kuinka
riemuissaan hän oli tullut kotiin Amerikasta, kuinka hän oli
unelmoinut antavansa maanmiehilleen esimerkin, joka valaisisi, jos he
sitä seuraisivat. Mikä oli pienen kansan ihanampaa kuin koota suurin
voimansa lastensa opetukseen, _siihen_ tallettaa säästörahansa?
Suuret kansat tuhlatkoot rahansa armeijoihin!
Hän muisti, kuinka häntä sinä iltana ilahdutti se ajatus, että
siten sovitetaan isäin pahat teot. Siten on maan päällä kaikki
kehittynyt. Herätys on tullut voimakkaimpiin sukuihin; vaistomaisesti
ne ovat tunteneet puutteensa ja etsineet veren sekoitusta niiden
parantamiseksi. Sen vuoksi on kaikella suurella ja hyvällä suku
esi-isänään, sen kärsimys perustuksena kaipuulleen, sen kaipuu
perustuksena työllensä.
Kun koulussa sadat nuoret innokkaasti pyrkivät eteenpäin, kun he
silmät loistaen pyrkivät hänen asettamiaan päämääriä kohti ja kun
vanhimmat hänen vaikutuksestaan johtivat asiain kulkua, kohottivat
lippuja --, olivat he ensi sijassa _yhden suvun_ talossa ja pääsivät
osallisiksi sen suvun kehityksestä. _Hänen_ sukunsa kehitys oli
johtanut tähän kouluun.
Mutta sisimpänä se kuitenkin toi heikkoutensa mukanaan. Hänessä, joka
oli rakentanut, oli myöskin häviön itu; hän ei siis voinut päästä
pitemmälle siinä. Hänellä ei ollut kantavaa rakkautta; -- hänellä
oli kyllä näkemystä, yritystä, kunnianhimoa, mutta... Sodan lahjoja,
miks'ei; ei rauhan.
Niinkuin hän mitteli maantietä tuona iltana esitelmän pidettyään,
sydämeltään sairaana, tuskaisena, oi, niin tuskaisena, sillä hänen
monivuotista varmuuttaan oli horjutettu, -- Karl oli harppaillut
hänen vierellään kuin pitkä, korkeakoipinen koira, säyseäkatseinen,
mykkä ... samoin asteli hän nyt jälleen, mutta nyt oli vain talvi
ja hän oli yksin; häntä hävetti ottaa ketään mukaansa. Se epävarma
uumoilu, joka oli häntä silloin ensi kerran puistattanut, oli nyt
varmuutta. Hän ei voinut päästä pitemmälle. Hyvä Jumala, hän ei
voinut. Hän oli koulun sairaus.
Lumi kajasteli tuolla päivinä, pelloilta se nimittäin oli sulanut;
kuutamossa maisema näytti aaveelliselta. Metsässä oli honkien
juurella lumi kiinteätä, osaksi myöskin poluilla, mutta tässä oli
ajotie jäätynyt syväuurtoiseksi, täynnä teräviä pikku kiviä, hevosten
kokkareita; missä oli paljasta tai puolittain paljasta, siinä oli
työläs kävellä. Hän palasi ruumiillisesti ja sielullisesti niin
uupuneena, ettei muistanut milloinkaan tunteneensa herpaannuttavampaa
väsymystä. Uuden hautuumaan kohdalla, missä hänen isänsä ja isoisänsä
lepäsivät ja missä meri aaltoilevana ja mustana vetäytyi lähelle tien
toisella puolella, tunsi hän jotakin, mikä saattoi toimittaa hänet
tuonne ylös tai tuonne alas, tai molempiin -- sekin oli mahdollista.
Kello oli jo kaksitoista; kuten esitelmänkin jälkeisenä yönä ei
hän nytkään tahtonut tulla kotiin ennenkuin oli varma siitä, että
äiti oli lakannut häntä odottamasta; tavallisesti äiti kävi levolle
yhdeksän ja kymmenen välillä. Mutta ylös puistokujaa ponnistellessaan
hän pian näki valoa arkihuoneesta ja vähän jälkeenpäin myöskin Karlin
kamarista. Jollei hän olisi ollut niin surkeasti menehdyksissä, olisi
hän pyörtänyt takaisin. Nyt ei auttanut.
Äiti oli käytävässä vastassa kynttilä kädessään. "Hyvä Jumala, Tomas,
kuinka sinä olet säikyttänyt minua!" hän kuiskasi.
Mitä hän sillä tarkoitti? Tomas katseli häntä; poloinen, vähintään
kymmenen vuotta vanhemmalta hän näytti -- niin itkettyneeltä,
niin kiihtyneeltä, niin surkean hylätyltä. Hän aloitti: "Tomas,
koettakaamme toki..." "Ei, äiti", -- hän torjui kädellään; "minä olen
niin kovin, oi, niin kovin väsynyt". Hän astui hitaasti äidin kamarin
poikki sisäkäytävään, hyvää yötä sanomatta, taaksensa katsahtamatta;
äiti kuuli hänen askelensa käytävästä, kuuli hänen avaavan huoneensa
oven, vetävän sen kiinni ja ... kiertävän sen lukkoon sisäpuolelta!
Se herätti aina vanhan muiston, tuo hirveä ääni. Ja miksi hän teki
sen? Sehän oli, kuin hän olisi lukinnut heidät eroon.
Tulta sytyttäessään Tomas kuuli Karlin tarttuvan heidän väliovensa
säppiin. Hän jätti kynttilän pöydälle, astui verhon luo ja näki
Karlin kalpeiden, huolestuneiden kasvojen tähystelevän ovelta. Miksi
olivat hän ja äiti asettuneet kumpainenkin omaan huoneeseensa?
Tietysti, jotta äiti saisi yksinään puhua poikansa kanssa tämän
vihdoinkin palatessa, oli Karl vetäytynyt omaan kamariinsa. Hän
olisi voinut heittäytyä Karlin kaulaan ja itkeä ääneen. Kaikki,
mitä hän oli äidin nähdessä pidätellyt, pyrki nytkin esille. Karlin
horjumaton luottamus häneen oli hänen voimakkain tukensa. Vielä tällä
hetkelläkin se säilyi; hän näki sen Karlin huolestumisen takaa aivan
kuten valovirran hänen päänsä takana ovesta, sillä heidän välissään
oli pimeätä. "Ei, Karl rakas, ei tänä iltana; minä olen niin
väsyksissä." Verkalleen, kuulumattomasti Karl veti pitkät säärensä
takaisin sisälle ja kiersi avainta lukossa ihan hiiren hiljaa.
Tomas kävi suoraa päätä vuoteeseen, vaipui heti uneen ja nukkui
yhteen menoon. Hänen herätessään ja noustessaan kelloa katsomaan se
kävi yhdeksää.
Heti esille pyrkinyt eilinen tuska väistyi tämän pitkän, terveen
unen tietoisuuden tieltä. -- Ei voi mitenkään olla niin paljoa
epäkunnossa, kuin eilen luulin, koskapa en ole tämän rasittuneempi!
-- Hän hypähti ylös. -- Minulle voi olla muu elämäntyö säästettynä
kuin tämä tässä, ellei se ole tämä. -- Hän pukeutui ripeästi ja sopi
samalla itsekseen, että hän tekisi muutaman päivän matkan. Hän tahtoi
punnita ja -- punnitessaan olla yksinään. Siinä kaikki selvitys,
mitä äiti sai tullessaan sisälle hänen luokseen hänen ollessaan
aamiaisella. Hän pyysi sanomaan Karlille terveisiä ja matkusti kello
10.
Se ei ollut äidille pelkästään epämieluista. -- Mielenmuutokset
ovat hänessä niin nopeita, -- ajatteli äiti; -- kenties hän tulee
takaisin toisena kuin lähtee. -- Hänen perusheikkoutensa, mielialojen
perustalla puhuminen ja toimiminen, herätti äidissä tuon katseen,
tuon kysymysmerkin kaikkeen, mitä poika sanoi; Tomas sai sen nytkin.
Hän vihasi sitä.
Tällä kertaa äiti kuitenkin erehtyi: Tomas palasi ihan samana kuin
lähtikin; sen vain äiti huomasi, ensi kertaa puhuessaan hänen
kanssaan, että hän oli hiukan katkeroitunut opettajattaria kohtaan.
Kiittämättömiksi olennoiksi hän heitä nimitti; hän oli opettanut
heille enemmän kuin kukaan ihminen saattoi, joka ei ollut tehnyt
hänen matkojaan, kokenut ja lueskellut kuten hän. Hän ei tahtonut
joutua tekemisiin heidän kanssaan! -- Tavatessaan heidät hän
kiusasi heitä sirolla kohteliaisuudella. Se huvitti häntä; hän oli
suorastaan säälimätön heille. Opetuksen hän otti haltuunsa kuten
ennenkin, -- paitsi laulua, joka siirtyi Noralle; tämä oli siis
nyt sekä opettajana että oppilaana. Tomas vakuutti hänellä olevan
ensiluokkaiset opettajanlahjat.
Kenties hänen harrastuksensa koulua kohtaan heräisi jälleen, ajatteli
Karl, jos se saisi kauttaaltaan uudet opettajattaret! Hän puhui rouva
Rendalenille tästä. Rouva Rendalenin piti ryhtyä varovasti tutkimaan
asiaa, ja hän aloitti puhumalla Tomasin kanssa observatoriosta, jota
he olivat vähin erin varustelleet tornissa; heidän oli täytynyt
rahojen puutteessa pysähtyä. Ensi kesäksi arveli rouva Rendalen
saavansa varoja jatkamiseen.
"Luoja tiesi, missä minä silloin olen!" vastasi toinen ja kiirehti
pois.
Jos puhuisin suoraan opettajattarille? -- ajatteli hänen väsymätön
äitinsä; -- jos saan heidät pyytämään häneltä anteeksi? -- Hän
hommasi heidät koolle eräänä päivänä juuri ennen joulua ja kertoi
heille -- joutuen heti liikutuksen valtaan --, että hänen poikansa
oli nyt useaan kertaan päästellyt lauselmia, jotka viittailivat hänen
tahtovan matkustaa muualle.
Syntyi tovin säikähdys. Vihdoin Karen Lote sai sanoiksi, kun kaikki
alkoivat tuijotella häntä. Hän ei ollut tarkoittanut sitä, -- hän oli
vain tarkoittanut, -- hän ei ollut tarkoittanut yhtään mitään, olihan
vain ollut niin kamalan hermostunut. Hän oli luullut, ettei Rendalen
ollut häneen tyytyväinen. Piirustuksen ja käsitöiden opettajatar,
hyväpäinen, solakka, vaaleaverinen neitonen, innostui sitten.
Tätä spenceriläistä piirustustapaa, jonka Rendalen oli saattanut
käytäntöön, ei ollut alun pitäen oikein selvitetty, ja Rendalen oli
ehtimän takaa häntä ojentamassa. Kuitenkaan ei hänen olisi pitänyt
sanoa mitään; ei, ei olisi pitänyt. Hän itki.
Opettajattaret kaikin vakuuttelivat kiitollisuuttaan; Rendalenhan oli
joka alalla nähnyt ja kuullut niin paljon. Mutta oli kovin ikävää,
että hän kohteli heitä ... kuin nollia.
Rouva Rendalen tempasi käteensä kakkulansa, puhdisti ne ja asetti
nenälleen, -- tempasi ne taas pois, puhdisti ja asetti nenälleen.
Ei, nytpä tahtoi miss Hall sanoa, mikä oli vikana. Se, että hän
kohteli kaikkia ja kaikkea epätasaisesti. Sellainen menettely saattaa
opettajattaret epävarmoiksi ja heikontaa lasten oikeudentuntoa, ja
tämä on toiseksi pahin menetys, minkä lapset voivat kokea. Hän olisi
niin mielellään puhutellut Rendalenia, sanoi pikku amerikatar; mutta
tämä tekeytyi luoksepääsemättömäksi. -- Tänään oli hänkin hermostunut.
Tämä pani myttyyn rouva Rendalenin suunnitelman; hän ei tiennyt
mitä vastata. Kaikki neuvottelut pysähtyivät kuitenkin tähän;
portailta kajahti suuri kuoro riemuitsevia tytönääniä, ja kaikki
riensivät ikkunoihin. Siellä oli Nora oppilaiden kanssa. Näinä
viimeisinä päivinä ennen joulua oli oppilailla vähän läksyjä, ja
niinpä he ryhtyivät harjoittamaan muutamia kuorolauluja, mutta
harjoitukset päättyivät joka kerta tuolla ulkona portailla, -- se
oli Noran monia päähänpistoja. Se saavutti niin myrskyisää suosiota,
etteivät ainoastaan kaikki pienimmät, jotka eivät laulaneet mukana,
menneet tuonne ylös odottelemaan suurta hetkeä, vaan yleisökin
seisoi silloin puistokujassa. Heti kun tytöt vauhdissa ryntäsivät
päällysvaatteissaan kulman takaa ja syöksähtivät ylös portaita,
vetäytyivät joukot puistokujassa tiheämmin yhteen ja tulivat
lähemmäksi; rouva Rendalen ja opettajattaret olivat nyt ottaneet
pitkät takit ylleen ja seisoivat avoimissa ikkunoissa.
Tytöt olivat järjestyneet porrasaskelmille ylhäältä alas asti;
pienokaiset, jotka eivät laulaneet, täyttivät sivut. Ihan alhaalla
seisoi Nora, taaksepäin taivutettu vaalea tukka hilkan alla, joka
hänellä oli aina niskassa. Hän oli omaksunut Rendalenin tavan lyödä
tahtia, -- ainoan, minkä tuo levoton olento teki rauhallisesti,
liikuttaen vain oikeata rannettaan ja antaen merkkejä vasemmalla
kädellään. Nora piti kättänsä aivan samalla paikalla rinnan edessä
kuin Rendalenkin ja sai sen kyllä kuulla.
Laulu kaikui ihanana portailla; säveleet kiirivät voimakkaina
kauas. Kenties antoi myöskin lisänsä heidän edessään avautuva
näköala, jonka mielikuvitus muovasi soinnuiksi ja väreiksi; kenties
kohotti vaikutusta myöskin eräs _"vanha asiakirja"_ [johdannossa
on siitä käytetty joitakuita kappaleita. _Tekijä._], joka oli
juuri, ilmestynyt jouluksi ja jonka kaupungissa joka kolmas ihminen
kahdestatoista ikävuodesta ylöspäin jo tunsi. Kenties nimittäin
kuultiin samaan aikaan noita pimeitä menneisyyden ääniä, jotka
vastakohdan voimalla tekivät tyttöjen laulun valoisammaksi ja hetken
viehkeämmäksi. He seisoivat laulamassa jouluvirttä ylhäällä Kurtien
portailla.
Heidän alapuolellaan levisi kaupunki ja kahden niemekkeen kainaloon
pistäytyvä satama, jonka molemmat rannat nyt talvella olivat
laivoja täynnä. Sisinnä poukamassa pitkin savirinteitä kaikki
touhuiset tehtaat, suuret lankkuvarastot. Täällä vasemmalla vuori
talorykelmineen, venesatama allansa, ja vuoren ja kaupungin
ulkopuolella saaret ja meri. Sää on rannikolla rauhatonta; useimmiten
heidän siinä laulamassa seistessään ja katsellessaan yli kaupungin
ja meren vaikutelmia saaden kiiti ajelehtivia pilviä tai heijastui
särkynyttä valoa maiseman yli, tai jos oli rauhallista ja valoisaa
täällä, ärjyi merellä. Kenties se selitti, miksi tytöt mieluimmin
valitsivat kaihomielisiä lauluja.
Opettajattarille kuten oppilaillekin tuli portailta kajahteleva
laulu ensi hetkestä asti koulun loistokohdaksi. Jos työ jokaiselta
luokalta, koko viikon, vuoden, olisi voinut keräytyä lauluun; jos
kaikki hedelmälliset aloitteet, hyvät aikomukset, hienot alut
olisivat voineet saada vahvistusta kaikkien äänien sopusoinnusta,
ei laulukohtaus olisi voinut tehdä heitä onnellisemmiksi, --
opettajattariin nähden kenties juuri siksi, että heidän mielessään
oli tällä hetkellä jotakin kirvelevää.
Vanhemmat tytöt, etenkin "seuran" jäsenet, pitivät tätä hetkeä kuin
kokouksena. Mitä yhdellä ja toisella, kahdella ja useammalla on
erillistä hyvää, se aina yhtyy laulettaessa; kaikella ihanteellisella
harrastelulla on luontaista sukulaisuutta sopusointuisten sävelten
kanssa.
Mutta syvimmin se vaikutti erääseen joka kätkeytyi suljetun ikkunan
taakse, koska ei tahtonut millään muotoa, että hänet nähtäisiin. Itse
hän näki Noran, vaalea viitta hartioilla, pää taaksepäin ojentuneena
ja tahtipuikko kädessä; mutta hän ei tahtonut tulla esiin.
Laulu yli kaupungin ja kaupungille omistettu -- se, joka oli
alkanut rouva Engelin haudalla, -- kätki noina naisääninä kaikki,
mitä Rendalen maan päällä tahtoi. Kuinka onnettomaksi ne hänet nyt
tekivätkään! Hän koetti vastapainoksi muistella, mistä hän kuitenkin
monin ja lujin ottein oli päässyt voitolle, sillä se oli toki jotakin!
Eikä ollutkaan joka miehen saavutettavissa se, mihin asti hän oli
päässyt; -- mutta tähän oli raja pantu.
Taukoaisiko nyt laulu pian ... vai kajahtelisiko se vielä hänen
jälkeensä? Hän ajatteli äitiään.
_Hän_, Tomas, se todellisuudessa seisoikin portailla. Sisään vai ulos
--?
Ja koko kulkue porhalsi pois, riemuitsevina ryhminä alas puistokujaa,
yleisesikunta viimeisenä; Toralla oli nimittäin jotakin kerrottavaa
tai esitettävää, he astelivat verkalleen ja useasti pysähdellen.
Niin, tämäpä oli kysymyksenä: omistaa jotakin riemussa ja
totisuudessa muiden kanssa jaettavaa.