Seura

Huomattiin pian, että koko ylin luokka ja sen mukana ylintä lähin

olivat joutuneet yhtenäisen johdon alaisiksi.

Rendalen tuli niin ihmeisiinsä muutoksesta, jonka aihetta hän ei

käsittänyt, että hän viimein kysyi, ja se kerrottiin hänelle. Tämä

huvitti häntä erinomaisesti; hän antoi noille neljälle heidän kuulun

nimensä ja teki lisäksi sen ehdotuksen, että he perustaisivat

nyt "seuran". Tosin heillä oli viikoittain kokoontumisilta hänen

äitinsä luona, ja sitähän he voisivat jatkaa; mutta parempi oli,

että he ottaisivat asian kokonaan omiin käsiinsä, määräisivät, mitä

haluaisivat luettavaksi ääneen tai mistä esitelmän kuulla tai mitä

itse toimisivat. Varsinkin viimeksimainittua. Nuorilla tytöillä

oli niin monia "hepeniä" mielessään, että heidän pitäisi aikaisin

uurastaa muodostaakseen jonkin aatteen valmiiksi, seuratakseen

jotakuta nimenomaista harrastusta.

Seura! Ylin luokka perustaa seuran! Ystävättäriä voidaan äänestää

jäseniksi kaupungilta, niin ikään sopii äänestää vanhempia oppilaita

lähimmältä luokalta, ja seurassaan he saavat puhella, mistä itse

tahtovat, kutsua kenet itse tahtovat pitämään esitelmiä, esittämään

musiikkia ... itse ovat he herroina, -- he, eikä kukaan muu. He

saavat laatia lakeja, valita puheenjohtajan, kirjurin, säätää

sakkoja!... Mitä kaikkia kuvitelmia tämä elähdyttikään liikkeelle --

ei ainoastaan ylimmillä luokilla, vaan kaikkialla aina alinta myöten,

missä pienimmät istuivat tavailemassa ja laulelemassa kissasta;

millaista eloisuutta syntyikään pöytien alitse ja päällitse,

kuiskimisia tunneilla, hälinää väliajoilla!

Kun koulun anastaa kysymys, josta ei saa tunneilla puhua ääneen,

saattaa se opettajat epätoivoon. Kukaan ei lue, kukaan ei kuule,

kukaan ei pysy järjestyksessä eikä muista. Jos tahtoo saada oikeata

hupia luokalla vallitsevasta kiihkosta, niin ei saa asettua eteen,

sillä silloin he talttuvat; -- ei, tulee asettua taakse ja pitää

silmällä palmikkoja. Voisi luulla niiden saaneen itsenäisesti

toimivan elämän. Ne hyppivät, ne tanssivat, ne kiertyvät ja ne

kiehittyvät hajalle; värieroavaisuudet käyvät tässä ylettömässä

rauhattomuudessa varsin hauskaksi. Kaikki nuo tulipunaiset,

vaaleanpunaiset, ruskeanpunaiset vastakohtina tummille, jotka

näyttävät ikään kuin vedessä kostutetuilta tai öljyä tiukkuvilta

taikka ovat himmeän tummia kuin kahvinsakka; niille, jotka ovat ulkoa

mustia ja sisältä ruskeita, ja ihan korpinsinimustille; vaaleille,

joissa on kaikenlaisia harmaita, keltaisia ja harmaankeltaisia

vivahduksia vihreässä pohjavärissä; yleensä kaikki nuo mahdottomat

siirtymisvärit, jotka ovat kehitysiälle ominaisia. Palmikot ovat

innokkaita kuin rupattelisivat keskenään, tekisivät temppuja

toisilleen, hypähtelisivät toisiansa vastaan; seläntakainen elämä on

uskollinen heijastus siitä, mitä edessä tapahtuu.

"Seuran" ensimmäisessä "perustavassa" kokouksessa valittiin Nora

puheenjohtajaksi. Tinka oli tottunut siihen, että kaikki työ

sälytettiin hänelle, joten hän jo ennakolta tiesi joutuvansa

kirjuriksi, ja siksi hän tulikin -- yksimielisesti. Siitä oli se etu,

arveli Nora, että hän siten voisi jäljentää keskustelupöytäkirjat

Frederikille. Ensimmäisenä säädöksenä oli kylläkin, että kaikki oli

salaista; mutta Tinkahan oli kihloissa.

Muuten he aloittivat ilman kirjoitettuja sääntöjä; mutta

Frederik vaati Kristianiasta käsin mitä tiukimmin lakeja. Hän

lähetti luonnoksen, joka sääsi sakkoa poissaolosta, sakkoa

määrätyn toimitettavan laiminlyömisestä, sakkoa toiskertaisesta

vallattomuudesta, sakkoa äänestämättä jättämisestä. Mutta

tytöt ottivat asian käytännöllisemmältä kannalta kuin hän --

"pökkelö", kuten Tinka häntä tässä tilaisuudessa nimitti. Kaikessa

hiljaisuudessa laativat Nora ja hän uuden lakiehdotuksen. Se

käsiteltiin seuraavassa kokouksessa vilkkaalla pauhulla; lakeihin ei

heillä näkynyt olevan luontumusta.

Kaupungilla tehtiin pilaa "seurasta"; jotkut katsoivat sen

sopimattomaksi, jopa muutamat kerrassaan vaaralliseksikin. Mutta

kun kaupunkiin samaan aikaan saapui näyttelijäseurue ja sen paras

näytäntö sattui "seuran" kokousillaksi eikä tämän jäseniä paria

poikkeusta lukuun ottamatta voitu saada uhraamaan illanviettoaan,

pidettiin tätä "seuran" innostuksen kenraaliharjoitusnäytteenä; ei

katsottu kannattavan houkutella esiin ensi-iltaa, he saivat olla

rauhassa.

Pian ilmeni vaarallinen puute "seuran" säännöissä. Jokainen sai

nimettömänä lähettää puheenjohtajalle keskustelukysymysehdotuksia;

sitten äänestettiin, otettaisiinko ne päiväjärjestykseen vai

ei. Siten esitettiin nimettömästi, että keskusteltaisiin

"kuolemattomuudesta"; äänestyksessä ei esitys saanut ainoatakaan

ääntä. Esityksen tekijä ei siis ollut "seuran" jäsen. Eräs toinen

esitys kuului: "Missä määrin on miesväen sallittava viljellä

huulipartaa?" -- ja se oli kirjoitettu samalla käsialalla. Nyt

ehdotettiin, ettei otettaisi lukuun mitään kirjelmää, jota ei ollut

kokousten aikana asetettu kirjurin pöydälle. Muistutettiin tätä

vastaan, että esitykset eivät siten enää pysyisi nimettöminä; mutta

nähtävästi luotettiin omaan kätevyyteen, sillä esitys hyväksyttiin.

Vaikka keskustelut olivat ehdottomasti salaisia, kerrottiin

kaupungilla jonkun nuoren neitosen tuolla ylhäällä pitämässään

esitelmässä katsoneen surkean raukkamaiseksi miehissä sen, etteivät

he voineet pitää siveydenlupaustaan yhtä hyvin kuin nainenkin.

Silloin Dösen tekaisi kuuluisan lauselmansa:

_Nora, Tora, ora pro nobis_. [Latinaa = Nora, Tora, rukoile

puolestamme. _Suom._]

Ei muuten koskaan päästy varmuuteen siitä, mitä tytöt olivat

kokouksissaan käsitelleet. He olivat sopineet, että antaisivat kaiken

heistä sanotun käydä todesta; tuo veitikkamainen salaseura hyväksyi

tämän pilan.

Pahimpia heidän härnääjiään oli konsuli Engel. Hän oli pian päässyt

sovintoon yleisesikunnan kanssa esittämällä tyttärensä kautta

anteeksipyytelyn. Edelleen hän lahjoitti Toralle japanilaisen

lippaan, jossa oli monia pienempiä sisällä, ja sisimmässä oli

uhkea rintaneula. Ja oikein saadakseen kaikki jälleen hyväksi hän

pani toimeen sopijaispäivälliset, joille Milla sai kutsua useita

ystävättäriään. Konsuli oli ripeästi hankkinut suunnattoman ison

nuken, jonka oli asettanut pöydälle ja juhlallisesti ojensi noille

neljälle; se vasta oli muhkea.

Tinka oli ottanut ylleen tukevimman pukunsa. Tora oli yltiöpäisellä

tuulella alapäässä Millan luona, jonka vieressä hän istui; hän pakisi

herkeämättä, niin että Milla tyrkkäsi häntä pöydän alla saadakseen

ystävättärensä vaikenemaan. Silloin Tora nauroi kuin hullu. Nora

juoksi pianon ääreen kesken jälkiruoan esittämään laulun, jota

konsuli ei ollut kuullut. Tämä vakuutti sitten, ettei hän ollut

milloinkaan huvitellut viattomammin. Hänellä ei ollut mitään muuta

muotoa keskustelulle heidän kanssaan kuin kiusoittelu; yleensä se

kohdistui "seuraan". He nauroivat hänen naljailulleen, he johtivat

sitä pitemmälle; mutta he eivät ilmaisseet mitään, sillä nainen on

perin tottunut kärsimään pilkkaa, kun on kysymyksessä jotakin, mistä

hän pitää.

"Seura" oli heidän elämässään suuri uutuus; ja pian se tuli

merkitsemään heille muutakin. Mutta sen osoittamiseksi kääntykäämme

takaisin erääseen, joka odottelee meitä.

Anna Rogne ei tullut kouluun sinä maanantaina, jona Milla oli

vastassa sydän itsesoimauksia tulvillaan. Heti kouluajan päätyttyä

Milla tavoitti häntä vaunuineen, mutta Anna oli sairaana; tädit

tulivat myhäillen vastaan ja vakuuttivat, ettei häntä saisi häiritä.

Seuraavana päivänä Milla saapui uudestaan; hän kysyi, eikö hän

saisi vilahdukseltakaan nähdä potilasta. Anna ja hän olivat yhdessä

alkaneet lukea _Fabiolaa_; eiköhän hän nyt voisi lukea ääneen

Annalle? Pikku Anna teki esteitä; myhäilijät myhäilivät, -- ja Milla

lähti.

Kolme viikkoa oli Anna koulusta poissa; Milla tavoitteli häntä vielä

pari kertaa, mutta ei päässyt sisälle asti. Sitten hän heitti silleen.

Anna ei ollut sairas; hän uskoi tädeille peittelemättä, mikä oli

vikana. Hänet oli petetty ja poljettu, niin, vieläpä ryöstettykin.

Mitä hän tällä viimeisellä tarkoitti, sitä hän ei pitkään aikaan

tahtonut selittää; hän ei voinut. Hänen täytyi saada olla ihan, ihan,

ihan yksikseen. He kuulivat hänen päivät pitkät käyskentelevän tuolla

ylisillä -- toisinaan öisinkin; heitä ahdisti mitä suurin pelko,

mutta he tekivät hänen toivomuksensa mukaisesti.

Joka kerta, kun he pitivät hartaushetken, antoivat he hänelle tiedon,

mutta hän ei saapunut koskaan. Hänen nähdessään heidän yltyvän

kummastuksensa ja huolestuksensa puhkesi viimeinkin ilmoille, että

juuri _tässä_ hän oli kärsinyt pahimman häviönsä, sillä kaikki,

mitä hänellä oli ollut rakkainta, oli hän jakanut Millan kanssa.

Puhumattakaan synnintunnustuksesta ei edes ollut ainoatakaan

rukousta, ei virttä, ei rakasta raamatunkohtaa sellaista, mitä hän ei

olisi käyttänyt kuten käytetään kihlasormuksia, vaihdetaan lahjoja,

suudellaan toistensa valokuvia ... hän ei enää sietänyt nähdä sitä

tai kuulla sitä, ei ajatellakaan sitä!

Hän ei itkenyt, muiden nähden ainakaan; pikku Annalla oli tahtoa. Hän

katseli tapahtunutta kuin toinen vihollinen katselee toista; se ei

tuottanut _tuskaa_ vaan _suuttumusta_. Hän vihasi toista, halveksi

itseään. Hänen erehdyksensä -- viimeisen päivän viimeiseen hetkeen

asti, jolloin hän seisoi Millan oven edessä ja kuuli toisten nauravan

sisäpuolella -- ... voitiinko ajatella mitään naurettavampaa? Mitä

hän juhlallisen totisena oli toiminut yhdessä mokomankin kanssa, --

ja se sisäinen voima, jota hän oli uskonut siinä olevaksi ... ei

ollut rajaa hänen häpeämiselleen, kun hän sitä ajatteli. Ja kuitenkin

sitä oli ajateltava. Hän pakotti itsensä tunnustamaan sen tädeille;

hän pakotti itsensä tutkistelemaan sitä sen syvimpiä syitä myöten.

Siitä koitui työ, ja se toi muuta mukanaan.

Mutta hän kohottautui siitä, -- alkoi liikkua ulkona, tehdä pitkiä

yksinäisiä kävelyjä ja vihdoin lukea. Kolmen viikon kuluttua

hän saapui kouluun, hiukan kalpeampana kuin tavallista ja vielä

laihempana, mutta kaikessa muussa näköjään entisellään.

Hän ei istunut vanhalle paikalleen, mutta oli ystävällinen kaikille,

-- Millallekin. Tämä ei enää yrittänyt antaa mitään selitystä; mutta

ei kenties tapahtunut hänen tietämättään se, että Tora yritti. Anna

kuunteli häntä -- ja pyysi hiukan keltaista lankaa; hän toimittaisi

huomenna takaisin.

Kaikissa seuran kokouksissa hän kävi ahkerasti: tämä ilmeisesti

herätti hänen harrastustaan, mutta hän ei ottanut mitään toimivaa

osaa.

Sitten lähempänä joulua oli Rendalenia -- Noran ehdotuksesta --

kutsuttu puhumaan heille Henrik Ibsenin _Kummittelijoista_; hän

kieltäytyi, mutta pyysi saada puhua muutamia sanoja sukuvastuusta.

Hän arveli nimittäin, että siinä, jos se kehitettäisiin ja

omaksuttaisiin, oli useita uusia siveellisyyssääntöjä, vieläpä että

siitä puhkeaisi paljossakin mullistus. Tultiin jännittyneiksi;

ilomielin ajateltiin saatavan kiintoisa, hiljainen esitys --

ja saatiin katkonainen, mutta karmiva saarna. Tytöt istuivat

säikähtyneinä sekä Rendalenin omasta liikutuksesta että hänen

sanoistaan. Hän huudahti lopuksi, että ne, jotka päästivät

periytyviä tauteja lapsiinsa, -- ne, joilla esimerkiksi oli tiheään

mielisairautta suvussa ja jotka silti menivät naimisiin, -- ne,

jotka irstailujen heikontamina toimittivat lapsia maailmaan, -- ne,

jotka rahojen takia menivät naimisiin vaivaisten tai terveytensä

menettäneiden kanssa ja siittivät lapsia heidän kanssaan, olivat

pahempia kuin suurimmat roistot, pahempia kuin varkaat, väärentäjät,

rosvot, murhaajat ... sellaista hän syyti...

Oli täytynyt tapahtua jotakin. Rouva Rendalen olikin muutamien

päivien ajan kävellyt silmät punaisina, ja Rendalen itse oli ollut

poissa, varmaankin Kristianiassa.

Tästä esitelmästä Anna meni häntä kiittämään omalla "koppavalla"

tavallaan. Anna sanoi hänen lähdettyään, että se oli parasta, mitä

hän oli kuullut. Vain yksi yhtyi tähän, ja se oli miss Hall; toiset

eivät sanoneet mitään, niin, olipa kauan kiusallisen hiljaista.

Vihdoin joku lausui, että esitelmä tuntui hänestä peloittavan

rajulta. Siihen pikku Anna vastasi, että ihmisiä täytyi herättää;

kaikki tehtiin "ajanvietteeksi", -- siinä oltiin tässäkin seurassa

jo pitkällä. Tämä nolostutti vielä lisää; Nora loukkaantui ja

kysyi, eikö sitten Anna tahtoisi tehdä jotakin seuran hyväksi. Anna

punastui, mutta kaikkien hämmästykseksi hän vastasi: kyllä, hän

yrittäisi.

Sitten hän katosi koulusta useaksi päiväksi, mutta seuraavaan seuran

kokoukseen -- viimeiseen tällä puolella joulua -- hän ilmoitti

esitelmän. Hän toivoi saavansa kuulijoikseen sekä Rendalenin että

rouva Rendalenin ja Karl Vangenin; sepä ei juuri ollut kynttilänsä

panemista vakan alle, arvelivat ystävättäret. Kutsutut tietysti

saapuivat.

Pikku Anna näytti tullessaan rasittuneelta; hänen kätensä myös

vapisivat, kun ohuet, kalpeat sormet selailivat käsikirjoitusta

tuolla ylhäällä katederissa ja asettivat kynttilät paikoilleen.

Ääni, sanonta olivat täsmälliset, toisinaan miltei terävät. Hänen

suuret silmänsä eivät kernaasti katsoneet ylös; milloin ne sen

tekivät, kuvastui niissä merkityksellisyys, joka saattoi ärsyttää.

Hän luki sana sanalta. Varsinkin alku oli siten pinnistettyä.

"Nainen ei samassa määrin työskentele itsensä parantamiseksi kuin hän

asettaa suuria vaatimuksia miehelle. Hän ei karsi olemuksestaan niitä

vikoja, joita hän sai toisissa ja huonommissa olosuhteissa. Siten

mainitsen tänä iltana yhden vian: valehtelemisen.

"Heikompana olentona hän on totuttautunut valehtelemaan. Mutta nainen

ei enää ole niin epävarmalla pohjalla, että hänen tarvitsee sitä

tehdä.

"Minä tarkoitan esimerkiksi sitä, että hän alituiseen tekeytyy

niin leppeäksi, niin hurskaaksi, niin vaatimattomaksi, niin

rakastettavaksi vieraiden edessä: kun vain vieras esiintyy, tulee hän

siten valheelliseksi.

"Ja minä tarkoitan sellaista, että jos suoran tien kulkemisessa

on jotakin epämiellyttävää, tekee hän heti kaarroksen; hän

verukkelehtii, teeskentelee. Jos hänen pitäisi tehdä jotakin, mihin

hänellä ei enää ole halua, niin hänellä on muka päänkivistys; jos

tulee joku, jota hän ei mielellään tapaisi, on hän mennyt ulos,

vaikka istuukin huoneessaan. Häntä ei vähimmässäkään määrin arastuta

käyttää palvelijatartaan, tytärtään, ystävätärtään valehtelemaan

hänen puolestaan, milloin hän itse ei voi.

"Muutamat naiset -- ehkä niitä on verraten moniakin -- ovat siinä

määrin tottuneet mainitsemaan vääriä syitä tai unohtamaan oikeita,

yleensä 'keksimään', että he tekevät sitä ilman mitään ulkonaista

pakkoa; se miellyttää heitä jonkinlaisena keikailuna.

"Jospa niin olisi ainoastaan ihmisten välisissä suhteissa! Mutta

samanlainen on suhde Jumalaankin. Tästä käytän erään kirjailijan

sanoja. Hän lausuu: 'On työläs arvostella naisen uskonnollisuutta,

niin kauan kuin uskonto on hänen ainoana henkisenä harrastuksenaan.

Mutta kun näkee sata, kaksisataa, kolmesataa naista jonkun muotipapin

ympärillä, silloin voidaan aavistaa pahaa. Onhan toisen sanoille

antautuminen kylläkin helpoin ajattelutapa; mutta vielä helpommin

pääsee hurmaantumalla saarnaajaan itseensä, ja kaikkein helpoimmin

olemalla hurmaantuvinaan, koska muut hurmaantuvat...'

"'Se usko, joka on menettänyt maalliset ihanteensa ja sitten siirtää

ne taivaaseen, ei suinkaan ole niin varma hyvästä vastaanotosta

siellä, kuin papit lupaavat. Tavallisesti ei siitä tulekaan enempää

kuin epämääräinen kaipuu...'

"'... Niin ikään on monia naisia, jotka ovat kovin huolehtivia

ennakolta; parasta turvata itsensä ja omaisensa kaiken varalta.

Mitähän meidän Herramme sanoo, kun he aloittavat...?'"

Hän lueskeli otteita edelleen, ja useat niistä herättivät naurua

-- etenkin Karl Vangenissa, kumma kyllä. Siitä hän siirtyi naisen

toimintaan hyväntekeväisyysseuroissa, jolloin hän panee toimeen

iloisia tanssiaisia köyhien hädästä ("tulot köyhille", kuten

sanotaan), laittaa hauskoja myyjäisiä, niin, teatteriesityksiäkin

hukkuneiden tai palaneiden jälkeenjääneistä. Kuvattiin, miten

hän sellaisissa seuroissa kuin tämäkin tässä huvitteli suurilla

kysymyksillä, viehättyi erityisiin luennoitsijoihin; Anna oli ylen

terävä -- kuten yleensä nuoriso arvostelemaan antautuessaan.

Lopettaessaan ja alas tullessaan ei hän alussa käsittänyt, mitä

hänelle sanottiin; hän vastaili sattumattomasti ja kyseli uudestaan.

Mutta hän toipui vähin erin. Silloin hän etsi katseellaan Rendalenia.

Tämä oli poistunut.

Anna kummastui tavattomasti. Sitten hän sipsutti rouva Rendalenin luo

kuulemaan syytä. Hänen täytyi aloittaa kysymällä, miltä _hänestä_

tuntui.

"Niin, tyttöseni, sinä olet varmastikin aikalailla oikeassa;

mutta minä niin pelkään, että te nyt yllytte soveltamaan kaikkeen

'totisuutta'. Teitä poloisia, silloinpa te vasta oikein valehtelemaan

joudutte! Harvat naiset voivat pysyä 'totisina', tyttöseni. Mutta

muovailla itseään he kyllä voivat; nyrjähdyttää he voivat itsensä

myös, -- Jumala paratkoon! He käyvät usein niin luonnottomiksi, että

iljettää."

Vihdoin tuli Annan kysymys, hitaasti, varovasti: "Miksi herra

Rendalen lähti?"

"Luoja tiesi!" -- hän huokasi, katsoi ovea kohti, josta hänen

poikansa oli kadonnut, nousi ja poistui.

Karl Vangen puheli Toran kanssa. Nyt hän näki Annan seisovan jouten

ja tuli sanomaan, että hän oli "kovin mielissään" muutamista

otteista; hän tunsi kirjan. Karl Vangen oli ollut koitumaisillaan

muotipapiksi; onneksi hän oli välttänyt vaaran, mutta säikky

oli vielä veressä. Sen tiesi Anna tädeiltään, joten hänellä oli

salainen avain Vangenin puheisiin; tämä pysytteli yksinomaan naisen

uskonnollisessa suhteessa eikä ollut aivan yhtä mieltä esitelmän

pitäjän kanssa. Silloin Anna kysyi hänen mielipidettään muusta.

"Tunnen naisia niin vähän muissa suhteissa", vastasi toinen hiukan

punehtuen; "en rohkene puuttua siihen".

Heti aikuisten mentyä puhkesi häly valloilleen, sillä tytöt olivat

ihastuksissaan. "Pikku Anna" oli heistä vanhin, ja se unohtui

helposti, kun hän oli ruumiillisesti niin jälkeen jäänyt; he eivät

olleet ajatelleet hänen kykenevän mihinkään sellaiseen. "Olipa se

erinomaisesti sommiteltu; kerrassaan hyvin sanottu. Ja oman jäsenemme

suusta!"

Varsinkin olivat Nora ja Tora viehättyneitä. "Sellaisia me olemme!

Niin epätosia me olemme -- enimmäkseen pikkuasioissa, tietenkin. Ja

kuinka me huvittelemmekaan vakavalla, -- oih! Ei, tarvitaan tekoja

lisäksi; tai ellei tekoja, niin --"

-- "aivastuspulveria", virkkoi joku, ja koko parvi kikatti.

Mutta he jatkoivat taas. "Se on totta; kautta taivaan, se on totta!

Tässä täytyy tulla muutos; on häpeä, että me olemme tällaisia!"

Aloittaakseen tahtoivat kaikki saattaa Annaa kotiin, -- niin, he

tahtoivat! Ja sen he tekivät, niin että Annan molemmat vinovartiset

tädit yömyssyissään pelästyivät, kun kello 11 ja 12 välillä yöllä

kuulivat parven sorisevan ulkopuolella ja huutavan "hyvää yötä! hyvää

yötä! hyvää yötä!" kahdellakymmenellä heleällä tytönäänellä. Entä

pikku Anna itse? Hänenhän täytyi tulla sisälle kertomaan heille, mitä

oli tekeillä; mutta hän sanoi vain, että nuo olivat saatelleet. Hän

ei heti voinut selittää enempää; hän oli epävarma.

Hän oli kirjoittanut tuon sydänverellään. Hän oli kääntänyt

katkerimman kokemuksensa hyökkäykseksi; hän oli ollut varma siitä,

että hänen kimppuunsa käytäisiin tämän takia, että hänet syöstäisiin

hylkiöksi, -- ja hän olikin saanut siitä kiitosta ja taaskin

kiitosta, riemastusta ja taaskin riemastusta, kehumista ja yhä vain

kehumista... Hän makasi vuoteellaan eikä saanut unta.

Samaan aikaan makasi useampi kuin yksi pikku pää pohtimassa,

mitä ihmettä he oikein keksisivätkään. Kaipuu vakavuuteen,

järkkymättömään toteen tarvitsi ehdottomasti käytäntöä; muutoinhan

se voisi kuoleutua. Ja se keksittiin! Millalla oli surua; Milla ei

voinut mennä tanssiaisiin jouluna: kukaan ei menisi tanssiaisiin

jouluna. Niin, naurakaa vain, mutta se päätettiin yksimielisesti;

ystävätärtä ei hylätä surussa. Ei koko talvena tahtonut yksikään

"yleisesikunnasta" mennä tanssiaisiin. Millaa imarteli niin suuri

myötätunto; mutta... Ei mitään muttaa! Järkähtämätön, yksimielinen

päätös. Eikä asia siihen jäisi; aprikoitiin lisää...

Kaupungin nuorisoa suretti niin monen nuoren, iloisen tanssikumppanin

puuttuminen salista; mutta siinä ei mikään suru auttanut. Niin, heitä

ilahdutti, että surtiin.

Kuten sanottu: se ei jäisi -- siihen.

4