"Vaalea Milla ja tumma Tora,
tanakka Tinka ja kaita Nora."
Kiisteltiin, missä tämä erinomainen säepari poljentoineen ja
loppusointuineen oli ensi kerran kajahdellut, ylimmällä latinanko
vai reaaliosaston luokalla. Kiistaa ei voida enää ratkaista, mutta
näiden neljän neitosen näyttäytyessä säkeistöä useasti kiljuttiin,
laulettiin, jääryteltiin heidän takanaan -- aluksi kilvan Dösenin
sepityksen kanssa, joka kuului: _"Tora, Nora, ora pro nobis!"_ vaikka
tämä joutui edellisestä häviölle, koska se oli vaillinaisempi,
siihen kun ei sisältynyt noita kahta muuta nimeä, Tinkaa ja Millaa.
Mutta sekin sai väistyä; heistä sommitellun uuden sanan seppo oli
selkeästi tiedossa: Rendalen sanoi heitä eräässä tilaisuudessa
_"yleisesikunnaksi"_, hänen jälkeensä koko koulu, sitten poikakoulu
ja lopulta kaikki, jotka pääsivät suomaan heille sen kunnian.
Me tunnemme yleisesikunnasta jo kolme, nimittäin tiedämme heidät,
emme tunne sen paremmin. Valoisa Milla ei ole kukaan muu kuin Emilie
Engel, joka surupuvussaan näytti emaljikuvalta; tanakka Tinka on
Katinka Hansen, Augustan sisar, alttoääni, ja kaita Nora on maaherran
tytär, hän, joka oli purjeen alla, -- jolla oli suuret silmät ja
"sädehtivä" tukka. Tummaa Toraa emme sitä vastoin tunne, -- ja hän
saa vielä tovin häilyä salaperäisyydessä.
Vuosi sitten oli siihen osaan maata tullut uusi maaherra, Jens
Tue, jolla oli lisänimenään "tyttöjen Jukka". Sen sijaan, että
hän olisi astunut virkaansa, hän matkusti ulkomaille vaimonsa
kanssa, jota uhkasi keuhkotauti. Rouva oli mustasukkaisuudesta ja
turvattomuudentunteesta vähitellen menettänyt kokonaan tasapainonsa;
hänen piti näyttää niin sanomattoman tyytyväiseltä, kaikenlaisiin
henkeviin asioihin ja musiikkiin innostuneelta, mutta eräänä päivänä
voimat eivät enää riittäneet, -- hän sairastui. Mies otti hänet
silloin hoivattavakseen ja läksi matkalle hänen kanssaan, ja kun mies
sillä kierroksella oli pelkkää herttaisuutta ja hilpeyttä, ei enempää
tarvittu; vaimo palasi kotiin terveenä ja iloisena. Mutta heidän
ollessaan ulkomailla oli heidän tyttärensä täällä.
Olisi näyttänyt järjellisemmältä, että Nora olisi jäänyt Kristianiaan
sukunsa ja ystäviensä luokse. Tosin syystä sanottiin, että rouva
Rendalenin koulu ja täysihoito olivat erinomaiset, mutta siinä
saattoi tuskin olla koko selitys. Oltiin uteliaita maaherran
tyttärestä, kun hän astui maihin.
Nykyaikainen neitonen, pitkä, solakka; jollei juuri elegantti,
niin toki sulava sekä asultaan että olemukseltaan, -- oikeastaan
ylemmyyttä huokuva. Ei loukkaavasti; hän oli siihen liian notkea,
liian ripeä myöskin, ja hän valloitti sen, jonka puoleen kääntyi.
Hän toi kaikkialle vauhtia mukanaan, ja silloin ihmiset suvaitsevat
paljon.
Mutta kukaan ei tahtonut suvaita hänen kirjeittenkyhäilyään eikä
sitä uskomatonta kirjeiden paljoutta, jonka hän viikoittain sai!
Eivät opettajattaret, sillä hän löi koulutyönsä laimin; eivät
toverit, sillä hän löi laimin heidät. Niin, hän oli heitä tuskin
vielä nähnytkään! Hän vaipui joka yö uneen sormet musteessa ja
kasa kirjeitä vuoteensa edessä. Hän joko kirjoitti kirjeitä, luki
kirjeitä tai itki kirjeiden sisältöä. Jokaisella välitunnilla
hän juoksi lisäämään joitakin rivejä johonkin sepitelmäänsä tai
lukemaan uudestaan viimeksi saamaansa postia. Kun häntä kiusasivat
muiden vainoamiset, hän katosi joka aterian perästä. Missä hän oli?
Pantiin toimeen ajometsästys, ja hänet löydettiin ylisiltä, tietysti
kirjoittamasta, tällä kertaa suurta tynnyriä pöytänä käyttäen; hän
oli sinisenä vilusta. Häneltä oli jäänyt vähintään kaksikymmentä
"parasta ystävätärtä" Kristianiaan; kaikki nämä kaksikymmentä
kirjoittelivat, ja kaikki kaksikymmentä saivat vastauksia, pitkiä
vastauksia; toisen ei nimittäin koskaan saanut olla lyhyempi kuin
toisenkaan.
Onneksi hänellä oli toinenkin intohimo, ja usein käy niin, että
toinen pelastaa meidät toisesta. Häntä hurmasi soitto ja laulu. Hän
lauloi paikoitellen hämmästyttävän runollisesti; vaikka toisaalta
hänen laulunsa ei tietenkään ollut teknillisesti viimeisteltyä.
Mutta näinkin ihailivat häntä toverit -- eikä kukaan niin suuresti
kuin Tinka Hansen, sillä Tinka oli itsekin musikaalinen, mutta
toiseen ja säyseämpään tapaan. Kuten Augusta-sisarensa oli hänkin
aikaisin kehittynyt, eritoten johdonmukaisuuden puolesta. Katinka
oli tasainen, selkeä, varma; hän osasi ulkoa kaiken soittamansa,
ja hän soitti paljon. Hänestä tuli siten se, joka kunnioittavasti
säesti Noran laulua pianon ääressä. Mutta hänen suorituksensa ei
ollut paljon arvoista; Nora kävi sitä heti muokkaamaan eikä herennyt,
ennenkuin sai esille, mitä tahtoi. Tinka oli tästä hyvin kiitollinen.
Sitten Nora eräänä päivänä huomasi Tinkan soinnukkaan alttoäänen,
ja siitä päivästä asti viriteltiin duettoja, duettoja! Ikä kehoitti
kuitenkin varovaisuuteen, ja jollei Nora tahtonut pitää rajaa, tahtoi
ja piti Tinka. Nora oli tottunut käskemään, joten syntyi taistelu,
mutta Tinka oli siinä määrin tottunut voittamaan, milloin hänen
omatuntonsa sanoi hänen olevan oikeassa, että Nora piankin hävisi.
Tämä oli heidän ystävyytensä perustana. Noralle oli sanomattoman
viihdyttävää ja turvallista saada seurakseen toveri, joka häntä
ihaili ja samalla hillitsi. Mutta Tinkaan tehosi Nora jokseenkin kuin
sarja taidevaikutelmia sellaiseen, joka ei ennen ole mitään nähnyt.
Kun Nora lisäksi osoitti ehdotonta luottamusta, tuntui tunnollisesta
Tinkasta, että siihen oli vastattava.
Kaikki tiesivät sen, mutta Tinka ei ollut sitä kenellekään
kuolevaiselle tunnustanut: Tinka oli kihloissa. "Hän" -- miehenpuoli
-- tuli juuri niinä päivinä ylioppilaaksi; Tinka sai häneltä kirjeen
kerran viikossa, hän ei useastakaan syystä halunnut niitä useammin.
Frederik oli hänen nimensä, Frederik Tygesen; hänen isänsä oli
käräjäkirjuri Tygesen samasta kaupungista. Nora oli "ensimmäinen
maailmassa", jolle hän sen ilmaisi.
Voi taivas, kuinka Nora riemuitsi! Tosiaankin oikeissa kihloissa,
vanhempien vaiteliaalla suostumuksella, ja saaden kirjeen joka
viikko! Miten se oli tapahtunut? Niin, siinä oli se merkillistä,
ettei sitä tiennyt heistä kumpainenkaan. He olivat kerran, Tinkan
ollessa yhdeksännellä, kuulleet avoimesta ovesta rouva Rendalenin ja
hänen äitinsä puhelevan Augustasta ja Tomas Rendalenista, nimittäin
mitä _toinen_ oli sanonut äidilleen Augustasta ja mitä _toinen_
oli omalleen Tomasista puhunut. Ja sitten nämä kaksi lasta olivat
pysyneet yhdessä kuten nuokin kaksi olivat tehneet, mutta eivät
olleet koskaan puhelleet, että he niin tekisivät. Eivät koskaan.
Tälle yhdelle, perustana olevalle luottamukselle he rakensivat
lujan ystävyyden, ja Tinkan ystävyys toi muita samanlaisia suhteita
mukanaan. Osia Noran sielusta suvaitsi muuttaa tänne Kristianiasta ja
vähitellen sijoittua uuteen ihailijatarliutaan. Pian hän kirjoitti
parhaille kristianialaisille ystävättärilleen vain tuolloin tällöin,
ja kirjeet alkoivat: "On hirmuisen kauan siitä, kun --" tai "Olenpa
ihan heittiö, kun --" taikka "Toistaiseksi lykkääminen on pahinta,
mitä on olemassa".
Mutta oli määrätty raja sillä, keitä hän täällä ylimmällä luokalla
saattoi valloittaa, ja siihen hän ei ollut tyytyväinen; hän olisi
oikeastaan mieluimmin halunnut ne, jotka kieltäytyivät. Kuitenkaan
ei hän tämän rajan yli päässyt, sillä seikka oli se, että täällä oli
ollut kuningatar ennenkin, niin, oli vieläkin. Hänen mahtikeinonsa
olivat toiset; mutta olivatko ne vähäisemmät, se riippui kunkin
mausta.
Ensiksikin hän oli kaupungin rikkain perijätär, toisekseen
palvelija ajoi ylös koululle noutamaan häntä, milloin vähänkin oli
odotettavissa sadetta, lunta tai viimaa, ja pari likeistä kumppania
sai kyydin samalla. Jotakin hyvää oli hänellä miltei aina mukanaan:
hänen taskurahansa olivat sitä laatua, että mitä enemmän hän pani
liikkeelle, sitä enemmän hänellä oli; tuo pikku kukkaro tuntui
pohjattomalta. Hän sai äidiltä, hän sai isältä, hän sai kahdelta
naimattomalta sedältä. Lisäksi hän oli kelpo tyttö, hienotunteinen,
herttainen. Kukaan ei ollut kuullut hänen käyttävän kiivasta sanaa
tai tekevän rajua liikettä edes voimistelussakaan; hän esiintyi
pehmeästi, hiukan hillitysti. Hänen silmissään oli malttinsa
menettäminen ilkeintä, mitä saattoi kenellekään sattua. Hän eli kuin
untuvissa, ja hänen seurapiiriinsä pääseminen oli myöskin untuviin
joutumista. Me tunnemme hänet jo; hän oli Emilie Engel.
Aivan erityisen lahjakas hän ei ollut, mutta ahkera; hän ihan
ponnisteli, kun jokin teki kiusaa. Kaikki pitivät hänestä,
jotkut liehittelivät, pari suorastaan palvoi häntä. Mihinkään
näistä ryhmistä ei Tinka Hansen kuulunut; jos Tinka jollekulle
antautui, täytyi tämän olla hänen vastakohtansa, -- levollinen,
velvollisuuksistaan huolehtiva Milla oli liiaksi hänen itsensä
kaltainen.
Kun nyt Nora tuli ja ensiksi liittyi Tinkaan ja Tinkan kautta
muihin, loukkasi tämä Millaa. Kun sitten Nora lähestyi häntä, oli
se myöhäistä. Paljon kohteliaisuutta, jopa avuliaisuutta, -- mutta
ei koskaan sanaakaan hänen laulunsa kiittelyksi, ei ainoatakaan
hymyä hänen Kristianian-huomautuksilleen, ei ainoatakaan katsetta
ylös, kun koko luokka hänen vilkkaita esityksiään kuunnellessaan
ihaillen tähysteli hänen kasvojaan. Nora ei kestänyt tätä
välinpitämättömyyttä; hän alentui liehakoimaan, ja kaikilla niillä
tavoilla, joita ainoastaan nuori tyttö taitaa, -- turhaan.
Niin jouduttiin puolueiksi. Nora havaitsi Millan tyhjäksi,
itsekkääksi, kylmäksi, vaateliaaksi, neitimäiseksi. Milla havaitsi
Noran -- ei, Milla ei havainnut Norasta mitään; Milla antoi
ystävättäriensä puhua ja kuunteli itse. Noran rento kristianialainen
puheenlaatu ja olemus oli sopimaton; hänen oikullista seurusteluaan
ei voinut sietää kukaan, joka piti itseään arvossa; hänen lahjansa
olivat kaikki pintapuolisia, hän oli luonteeton. Edelleen luultiin
voitavan muutamista lauselmista päättää, että hän oli vailla
uskontoa, ja Millan puolue oli uskonnollinen. Hän pääsi itse
ripille pääsiäisenä, ja hänen harrasmielinen äitinsä oli yhä vain
kivulloisempi, mikä sai hänen ajatuksensa ja katsantokantansa
verhoutumaan haaveellisuuden huntuun; hän viihtyi hyvin sen takana,
hänen kaipuunsa haki sitä. Ja tuohon hengelliseen unelmoimiseen hän
koetti saada mukaansa tyttärenkin.
Rippikouluaikana Milla sai uskotun itselleen Jensenin neitien
sisarentyttärestä, pikku Anna Rognesta, joka silloin oli voimakkaan
uskonnollisen herätyksen valtaama. Hän oli pari vuotta vanhempi,
mutta pieni kasvultaan ja heikko terveydeltään; olipa hän paria
kertaa ollut lähellä kuolemaakin. Annalla oli uskonnollista tietoa
enemmän kuin useimmilla aikaihmisilläkään, ja hän ihastutti
rippikouluaikanaan Karl Vangenia. Hän sai haaveellisuuttaan
siirtymään Millaan, jolla ei ollut mitään pikku haaveksimista
vastaan. Heti, kun pikku Anna näki tuon heijastuksen, ilahdutti
se hänen sydäntään, ja hän selitti Millan "henkeväksi". Hän piti
merkillisenä, että he kaksi eivät olleet ennemmin löytäneet toisiaan.
Sitten tuli se hetki, jolloin lääkärit menettivät toivonsa Millan
äidistä. Silloin kävivät pikku Annan voimat yliluonnollisiksi; hän
valvoi sairaan luona yhdessä ystävättärensä kanssa, luki, lauloi,
rukoili, sillä rouva Engel täytyi pelastaa ja pelastettaisiin!
Tohtori ei voinut häntä pelastaa, mutta sen voisi rukous, -- kuinka
varma hän olikaan, kuinka innostunut!
Ja kun sitten rouva Engel kuitenkin kuoli, olisi Anna
kirjaimellisesti antanut mielellään henkensä tyttären edestä. Hänestä
oli itsestään ylen kaunista nähdä rikkaan perijättären, jota kaikki
elämän mukavuudet ympäröitsivät, vaipuvan polvilleen Jeesuksen
edessä. Ja nyt, kun rukoukset eivät olleet päteneet ja hän kuitenkin
uskoi, niin, haikeimmassa lohduttomuudessaankin sentään hänen
kanssaan kiitti Jumalaa ihan alamaisesti, -- silloin solmi pikku Anna
sielussaan hänen kanssaan liiton, jota ei kuolemakaan katkaisisi.
Milla aloitti koulutyönsä nyt kolme viikkoa myöhemmin kuin toiset.
Hän asettui Anna Rognen vieruskumppaniksi; tämän kanssa ajaen
hän myös melkein joka päivä saapui kouluun, ja hänet jälleen vei
luoksensa vaunuissaan, -- hän asui nimittäin vielä maalla, ja Anna
oli enimmäkseen hänen luonansa.
Millan tulo herätti huomiota, Hänen surupukunsa teki hänet
tenhoavaksi; hänen kalpea katsantonsa ja hillitty olemuksensa
soveltuivat siihen kuin himmeät hopeahelat mustapuiseen huiluun.
Se hiljainen leppeys, jolla hän kohteli kaikkia, Noran palavimpia
ihailijoitakin saavutti hienotunteista ystävyyttä; tuntui
puolentoista päivän ajan siltä, kuin olisi kaikki vain ollut
hiljaista surujuhlaa Millalle.
Mutta ihan hänen edessään olevalle penkille oli tullut uusi silmäpari
katseltavaksi, uusi selkä, uusi kaula, uudet käsivarret. Uusi ääni,
uudet liikkeet ja -- Millalla ei se havainto ollut viimeisenä -- uusi
puku. Varsinkin kun siihen tulivat lisäksi uusi hattu ja uusi takki,
oli tässä värivalinta rohkeampi, kuosi hienompi, yksityispiirteisyys
runsaampi, kuin hän vielä oli kenelläkään nähnyt.
Hän tiesi, kuka tämä tulokas oli, -- isä oli tullipäällysmies
Holm Bergenistä, tuo ruskeakasvoinen, suuri- ja tummasilmäinen,
valkeakiharainen, ihmeellisen arka mies, joka joi, joi, niin että hän
vain armosta sai pysyä virassaan; hänellä oli kymmenen lasta!
Tora oli vanhin ja kaksitoistavuotiaasta saanut kasvatuksensa osaksi
Englannissa, osaksi Ranskassa, sedän luona, joka oli ensin toisessa,
sitten toisessa maassa laivanvälittäjänä. Nyt hän oli kuollut ja
jättänyt kasvatilleen pienen elinkoron. Kaiken tämän tiesi Milla. Ja
Anna oli myös tullut maininneeksi, että Tora Holm oli sievä.
Mutta tämä ei ollut oikea sana. Millä silmällä olikaan Anna katsonut?
Tora oli kaunotar, erikoinen, "ulkomaalainen". Anna oli kuullut yhtä
vähän kuin nähnytkin, sillä kaikki olivat tästä yhtä mieltä.
Milla ei ensi päivänä muuta tehnyt kuin katseli Toraa, ja vaikka
tämä käänsi selkänsä, ei hän mitenkään voinut kestää sitä alallaan,
vaan vääntelehti ja kyyristely kuin olisi tuntenut toisen katseet
niskassaan. Mitä rauhattomammaksi Tora kävi, sitä rauhallisemmin
Milla tutkisteli häntä. Kotona oli arkihuoneessa marmoriin veistetty
nuori Augustuksen pää; sitä oli Milla pienestä pitäen ihaillut. Tässä
se oli nyt penkillä hänen edessään naisruumiiseen juuttuneena ja
kääntelehti hohteessa ja väreissä!
Otsa ihan sama, koko pään muoto, leveys yläosassa, poskien kaari,
silmäkulmien kaari, leuan kaari -- samat, samat! Silmät olivat
toisenlaiset ja vilkkaammat; Augustuksen-pään silmät olivat tuntuneet
hiukan kuolleilta tai ainakin hidasilmeisiltä; nämä elehtivät
herkeämättä harmaansinisinä vivahduksina pitkien, tiheitten, tummien
ripsien alta. Suu oli täyteläinen ja kaareva. Tukka mustanruskea,
ruskeanmusta, aina sen mukaan kuin valo heijastui. Ihon väri oli
jotakin vaaleanruskean tapaista, Milla ei keksinyt sille määritelmää;
siinä oli sekoitus, jollaista hän ei ollut milloinkaan nähnyt. Ja
iso, liian iso luomi vasemmassa poskessa; se nähtävästi kiusasi
Toraa, sillä hän ei koskaan kääntänyt sitä poskeansa päin, milloin
kääntyi katsomaan Millaa. Vartalo oli kehittynyt, aika voimakas ja
ihan kuin taltalla veistetty. Arvattavasti hän oli yli kuudentoista
ikäinen. Tällä haavaa hän ei näyttänyt oikein terveeltä, hänellä oli
kepeitä sinisiä piirtoja silmien alla, ja hän hikoili. Koko hänen
olentonsa oli huomiota herättävä; Milla silmäili häntä ilman kateuden
häivettäkään. Uuden neitosen aisti voitti kaikki, mitä hän oli tähän
asti tavannut; kuinka paljon hän varmaan tiesikään!
Milla silmäili silloin tällöin vierustoveriaan. Anna istui siinä
terävänenäisenä ja laihana; varsinkin pistivät Millan silmiin tänään
hänen suhteettoman pitkät, ohuet, sinertävän valjut sormensa. Tuo oli
niin kokonaan toista!
Puhuttelisiko hän tulokasta, olisi huomaavainen? Kenties se olisi
hiukan tunkeilevaa; sitten se aikomus jäi itsestään sikseen, kun hän
toisella välitunnilla näki hänen kävelevän käsikkäin Noran kanssa.
Noina kolmena viikkona ennen Millan tuloa olikin tapahtunut jotakin,
kaikessa hiljaisuudessa mullistus, joka ei ollut vielä päättynyt.
Tora Holm oli eräänä aamuna ilmestynyt kouluun -- ja onnettomalla
tavalla. Hän oli tullut liian myöhään, ei tavannut isossa käytävässä
ketään eikä tiennyt minne mennä. Kaikki olivat kokoontuneina
aamurukouksiin "laboratorioon". Silloin tuli Karl Vangen, jota
eräs sairaskäynti oli viivyttänyt. Hän oli vähällä tölmätä Toran
kumoon ja joutui niin hämilleen, kuin vain nuori pappi voi joutua.
Hän otaksui tytön uudeksi opettajattareksi, hämmennytti hänet ja
itsensä kömpelyydellään. Kesti sen vuoksi tovin, ennenkuin tyttö
bergeniläismurteellaan sai tolkutetuksi, kuka hän oli; ja kun toinen
tämän kuuli ja hänen mieleensä välähti, että tytöllä oli ollut
tukalaa sedän kuoltua ja nyt surulliseen kotiin tultuansa, huudahti
hän: "Täällä me kaikki olemme teille hyvin, hyvin ystävällisiä --!"
ja tarttui hänen käteensä: "tervetuloa, tervetuloa!" Eikä enempää
tarvittu, kun tulokas jo itki. Hän oli hermostunut ja peloissaan;
kaikki oli uutta ja tuntematonta. Mutta silloin ei Vangen tiennyt
muuta tehdä kuin avata oven ja kutsua: "Äiti!" ja ulos tuli rouva
Rendalen kakkulat viistossa ja kysäisi hiukan lyhyeen (sillä rouva
Rendalen oli täsmällinen, ja niin piti muidenkin olla): "Mitä nyt,
Karl?"
"Täällä on neiti Holm, tullipäällysmies Holmin tytär, äiti!"
"No niin, anna hänen tulla sisälle", vastasi rouva Rendalen, avaten
oven kokonaan. "Tervetuloa!" toivotti hän seisten ovessa ja ojentaen
kätensä hiukan hämärässä käytävässä seisovalle oppilaalle. Siinä oli
liian paljon käskyä, jotta Tora olisi voinut olla tulematta. Silloin
näki rouva Rendalen, että hän tuli kouluun itkien -- ihan kuin
viisivuotiaat pikku tyttöset; hän joutui ihmetyksiinsä. Hän osoitti
Toralle paikan, jolle tämä ujona asettui, ja pyysi sitten erästä
opettajatarta auttamaan häneltä pois hattua ja päällystakkia, --
jotka uusi hupakko oli istuutuessaankin jättänyt ylleen, ajatteli hän
itsekseen.
He veisasivat virren, ja Karl puhui kohtaamisesta. Kun kohtasi
ihmisissä olevaa hyvää, silloin kohtasi Jumalan; tämä oli hänen
aineensa. Se solui Toran ohitse kauniin äänen kohuna. Häntä kiusasi
hänen onneton esiintymisensä ja vaikutus, jonka se oli tehnyt --
ensinnäkin rouva Rendaleniin, mutta myöskin toisiin; sen hän oli
kyllä huomannut. Hän ei saanut rauhaa; vääntelehti, kun joku katseli
häntä; kääntyi päin ja kääntyi pois, kuin olisi tahtonut sekä näkyä
että olla näkymättömissä. Jos häntä puhuteltiin, kuten tietysti
vähin erin tapahtui, punehtui hän ja vastasi jotakin, jotka hän heti
jälkeenpäin paranteli.
Ja näin meni ensimmäinen päivä, toinen ja kolmaskin. Hän ei osannut
Norjan maantietoa eikä Norjan historiaa; niin, hän ei osannut mitään
paitsi englantia ja ranskaa ja karahti tulipunaiseksi, kun tämä
kävi ilmi. Mutta kun selvisi, että hän puhui näitä molempia kieliä
sujuvasti, punastui hän samaten. Hän ei tahtonut millään muotoa
voimistella; viimeisenä verukkeena oli se, ettei hänellä ollut
pukua. Hän ompeli itselleen sitten puvun, ja siitä tuli keimailun
mestariteos. Mutta hän ei myöntänyt sitä, se oli muka jokapäiväinen,
oikeastaan rumakin. Hän ei jaksanut voimistella, vaikka olikin
tukeva; heittäytyi kerrassaan ryhdittömäksi ja alkoi itkeä. Miss
Hall, joka valvoi voimistelua ja järjesti erityisiä liikkeitä
yksilöiden mukaan, otti hänet ikkunan luo ja tarkasteli häntä. Miss
Hall oli osittain unohtanut norjan kielen eikä kiireessä muistanut,
että Tora puhui englantia; hän hapuili jotakin sanaa, tutkiessaan
tyttöä. Tora ymmärsi hänet väärin ja karkasi hänen luotansa,
pukeutui, juoksi suoraa päätä kotiin eikä enää tahtonut tulla kouluun.
Oli jokseenkin työlästä taivuttaa häntä -- ei ainoastaan takaisin
kouluun, vaan myöskin täysihoitoon; hänen täytyi saada parempaa
ravintoa kuin hän sai kotonaan, sillä hänellä oli kalvetustaudin
alkua. Tämä oli se sana, jota miss Hall ei ollut muistanut. Tora tuli
nyt miss Hallin huonekumppaniksi, hän oli ensimmäinen siihen asemaan
joutunut; sittemmin oli melkein aina joku miss Hallin luona.
Vähin erin unohti vastatullut itsensä sikäli, että hän saattoi istua
alallaan, mutta ei koskaan silloin, kun joku pitempään katseli häntä
tai hänestä puhui. Hän ilmeisesti tunsi sen selässään, arvelivat
toverit. He tekivät kokeita, ja heistä oli hauskaa, kun hän
todellakin kävi vähitellen levottomaksi, vihdoin kääntyi ja katsoi
heihin.
Nora oli asunut koulun täysihoidossa koko edellisen vuoden; sen
vuoksi hän oli siellä nytkin. Hän ei puhutellut Toraa, paitsi
ohimennen; mutta eräänä sunnuntaina Tora kysyi häneltä, voisiko hän
saada luvan sommitella hänen hiuslaitteensa. Se herätti hoitolassa
sellaista huomiota, kuin hän olisi tarjonnut Noralle uusia hiuksia.
Viesti kulki huoneesta huoneeseen, kaikki riensivät koolle, vanhemmat
kuten nuoremmatkin; kaikki tahtoivat nähdä Noran saavan uuden tukan.
He seisoivat, he riippuivat toistensa yli tuon suuren toimituksen
tapahtuessa. Mutta vähempää ei se todella ollutkaan; nauru vaihtui
pian hämmästykseksi, riemuksi, kätten taputukseksi.
Eräänä päivänä Noran tukan joutuessa epäjärjestykseen oli Tora heti
nähnyt, että tällainen tukkalaite soveltuisi hänelle. Se sopi noihin
suuriin avoimiin silmiin, jotka olivat kokonaan hallitsevina hänen
pienissä kasvoissaan. Otsaa ei ollut juuri nimeksikään, posket
päättyivät ihan alkuunsa, ja suu vastasi kirsikkaa tai paria; nenä
täytti osan, -- oikea suvun nenä, mutta se vain ohjasi huomion
silmiin, jotka siis joka tapauksessa yksinään valtasivat katsojan
huomion.
Nyt oli löydettävä sellainen hiuslaite, että sekin olisi silmien
apuna. Tora oli nähnyt paljon ja tottunut saamaan "valoisia
aatoksia"; mutta tukkasommitelmissa ei hänellä ollut sellaista vielä
ollut. Hän sai sen!
Hän aloitti tietysti päästämällä hiukset hajalleen ja suorimalla ne;
sitten hän otti otsatukan ja solmi sen kahdeksi isoksi kiehkuraksi
kumpaisellekin sivulle. Se oli itsessään hyvin pieni eikä ollenkaan
silmiinpistävä; mutta vaikutus oli tässä hämmästyttävä. Kun
silmiin tuli säihkyä, niin tukka näytti kuin nostavan siipiänsä ja
kohottautuvan lentoon. Toisinaan se taas ikäänkuin sädehti; hiukset
olivat myös luonnostaan hiukan aaltoilevat.
Tähän asti ei Noraa milloinkaan ollut sanottu kauniiksi; hänessä
oli muuta kiintoisaa. Mutta nyt täytyi itse Rendaleninkin, jonka
ei muutoin ollut tapana juuri kiinnittää huomiota yksilöihin,
seuraavalla luentotunnillaan pysähtyä, sattumalta vilkaistessaan
Noraan päin. Koko luokka tiesi, mitä hän ajatteli.
Se, joka kenties vähimmin välitti siitä, oli Nora itse; nyt hän oli
suoriutunut tukastaan, eikä hänen tarvitsisi enää vastedes nähdä
siitä vaivaa. Mutta kun Tora heidän ystävyytensä edelleen kehittyessä
alkoi ihastella hänen lahjakkuuttaan ja liioittelevaan tapaansa
vakuutti, että Nora oli "pelkkää henkevyyttä", että Noran soitto
ja laulu "suorastaan veivät loihtumaailmaan", että hänen lentävät
sanansa "kaikki iskivät naulan kantaan", -- niin, _se_ oli jotakin!
Tällaista tahtoi Nora kyllääntymättä ahmia lisää, ja hän helli tätä
ystävyyttä. Tora Holm teki alituiseen uusia havaintoja, ennen kaikkea
sen, että Nora oli aina oikeassa; silloinkin kun hän oli muita
kohtaan ollut oikullinen, kiivas, niin, vieläpä saatuaan jonkin pikku
uskottomuudenpuuskiansakin oli Nora oikeassa ... _pohjaltaan_.
Silloin Noralle selvisi, että Tora Holm oli ensimmäinen, joka
konsanaan oli häntä täydellisesti ymmärtänyt. Ajatellakin, että tämän
heti huomasi vieras, uusilla, puolueettomilla silmillä katseleva!
Mitä hartaammin nämä kaksi keskenään seurustelivat, sitä
lahjakkaammiksi he tulivat. Toran kyky jutella tarinoita oli
"verrattomin", mitä Nora tiesi. Hän keräsi kaikki puoluelaisensa
häntä kuuntelemaan, -- ja silloin se alkoi! Seikkailuja ja romaaneja
täyttä vauhtia; mitä kaikkea olikaan Tora lukenut, millainen
muisti hänellä olikaan! _Tuhannen ja yhden yön tarinoista_ -- ei
nuorisonlaitoksesta, ei, vaan oikeasta kokoelmasta -- saattoivat
tytöt kuunnella yhä uudestaan samoja kertomuksia kuten pikku lapset.
Lisäksi he rakastivat sellaisia todellisuuden kuvauksia, jotka eivät
olleet sen korkeammalla, kuin että he niihin yltivät; kuitenkin piti
rakastajien (ja määrätyillä ehdoilla heidän itsensäkin) mieluimmin
olla jaloja ja onnettomia. Nämä 15--17-vuotiaat (Tora itse oli
melkein seitsemäntoista täyttänyt) olivat eri syistä vain varkain
lukeneet kirjallisuutta kouluaineiden ulkopuolella, joten kaikella
heidän lukemallaan oli pelkän satunnaisuuden leima Ne kirjat, joita
Rendalen oli nyt lueskellut heille, olivat ripeästi laajentaneet
heidän näköpiiriänsä ja kaipuutaan, joten Tora oli hirveän
tervetullut.
Mutta tarinoimisten lomassa Nora tahtoi saada Toran itselleen, oikein
omaksensa. Nora--Tora, Tora--Nora punoutuivat toisiinsa; muita ei
voinut tulla lisäksi. Nora selittikin avoimesti, että he halusivat
mieluimmin olla kahden.
Toverit tunsivat Noran ja tiesivät, että puuska tasaantuisi
muutamassa päivässä; he nauroivat vain. Mutta yksi ei nauranut.
Tinka Hansen ei voinut sietää uskottomuutta. Hän oli pari kertaa
ottanut Noran ankaraan tilintekoon ja varoittanut häntä. Tällä
kertaa hän oli vaiti ja antoi rangaistuksena olla sen, että jäi pois
tarkalleen toivomuksen mukaisesti; Nora ei koskaan saanut häntä
seurakseen.
Pian tuntui Norasta tyhjältä kaikissa noissa upeissa itämaisissa
linnoissa. Hän ei tiennyt, ennenkuin sai kokea, ettei hänellä ilman
Tinkaa ollut täyttä vapautta viehättyä Toran kertomiin; ilman häntä
ei hän edes oikein rohjennut kuunnella, Toran romaanit olivat usein
kovin "ranskalaisia". Hän oli nyt runsaan vuoden ajan ollut tottunut
Tinkan rajoihin; hän oli epävarma siitä, oliko hän rajain sisä- vaiko
ulkopuolella, -- paha omatunto pyrki mukaan. Sitten se pian purkausi
Toraan. Hän ei tiennyt, mihin he ryhtyisivät, hän keskeytti aloitetun
puuhan omavaltaisena, käski jotakin muuta, mutta pysähdytti senkin.
Lupasi eikä täyttänyt, -- kyllästyi.
Ja juuri tämän ajanjakson alettua tuli Milla kouluun.
Torstai-iltana rouva Rendalenin luona -- Tomasin piti juuri lukea
heille ääneen erästä uutta näytelmää -- Tora Holm sattumalta
seisahtui Millan eteen ja katseli hänen uutta mustaa pukuaan, joka
oli toinen kuin hänen koulussa käyttämänsä. Pukua lähestymättä hän
piirteli sormellaan ja virkahti: "Reunusteiden olisi pitänyt kulkea
näin, eikä noin, -- ja mieluummin olla kapeammat." Hän ei odottanut
vastausta, vaan astui edelleen ja istuutui.
Seuraavana päivänä, jo ennen aamurukouksia, tuli Milla hänen luokseen
kiittämään; hän oli nyt koettanut neuvoa ja havainnut sen oikeaksi.
Aikaa ei ollut enempään. Mutta ensimmäisellä välitunnilla he
ehdottomasti etsivät toisensa.
"Miten saatoitte sen heti nähdä?" kysyi Milla.
"Olin sitä äskettäin koettanut nukelle", vastasi Tora.
"Nukelle?" toisti Milla hiukan punehtuen.
Silloin Tora tunsi, että sitä ei hänen kenties olisi pitänyt
ilmaista; hän oli aina epävarma oikeasta. Voi hyväinen aika, kuinka
hieno vaisto Milla Engelillä täytyikään olla, kun hän punehtui hänen
tähtensä! --
"Te siis puuhailette nukkien kanssa?" sanoi seuraavana päivänä Milla
hymyillen, soluessaan ohitse.
Tora vakuutti ... niin, ei voinut käsittää, mitä hän oikeastaan
vakuutteli -- myönsikö hän itsellään tosiaankin olevan pari nukkea,
vai hänen sisarensako ne olivat; puolustautuiko hän sillä, että
naineillakin naisilla usein oli nukkia, joten siinä ei voinut olla
mitään hupsua, vai huomauttiko hän varsin hyvin tietävänsä, kuinka
sopimatonta se oli, koska kunkin ikäkauden tulisi pysyä omissa
hommissaan... Bergeniläinen tankkaili tätä ja muuta lisäksi, ja Milla
myhäili.
"Ettekö pistäytyisi minun luokseni iltapäivällä? Olemme nyt tulleet
kotiin maalta."
Tora ajatteli vasta kieltäydyttyänsä. Sitten hän oli siitäkin
julmasti pahoillaan.
Mutta kello 6 hän oli siellä.
Tora tahtoi eteen- ja ylöspäin. Hän ei olisi suonut itseään sitovan
sellaisen kodin kuin hänellä oli, sellaisen kohtalon, joka siellä
uhkasi. Hän siis noudatti kutsua, mutta oli samalla pelokas.
Konsuli Engelin talo oli kaupungissa jokseenkin ainoa, joka
pidettiin lukittuna päivälläkin. Ovikelloa soitettaessa tuli milloin
miespalvelija, milloin sisäkkö avaamaan. Sitten oltiin talossa, missä
samat brysselinmatot kulkivat pitkin käytäviä, portaita ja huoneita
ja missä ensiksikin joutui kahden seinäkuvastimen väliin, joista näki
itsensä kiireestä kantapäähän.
Tora opastettiin yläkertaan; "neidin" huoneet olivat siellä. Hänet
otettiin sydämellisesti vastaan. Kamarit olivat olleet rouva Engelin
olopaikkana viime vuodet; hän tuli silloin harvoin alas. Täällä hän
oli kuollutkin; siksi oli perhe tänä vuonna mennyt niin myöhään
maalle ja vasta nyt muuttanut kaupunkiasuntoon.
Täällä oli kaikki sirous ja mukavuus, millä voi huoneen varustaa.
Huonekalut kaikki kuin pieluksia sairaan ympärillä; mihin kajosi,
se antoi myöten. Ne oli päällystetty sammalen vihreällä silkillä,
jota myöskin ikkuna- ja oviverhot olivat. Seinien väri oli tumman
epämääräinen. Vanhanaikainen, ruusupuusta valmistettu, taiteellisilla
veistoksilla somistettu _chiffonnier_, sisälsi loppumattomasti pikku
komeroita ja kätköjä. Tora ei saanut kylläänsä sen katselemisesta.
Siellä oli Erard-piano veisteltyine päineen ja vertauskuvineen;
kirjakaappi samaa tyyliä. Maalaukset, jotka enimmäkseen olivat
maisemia, olivat erityisessä ulokkeessa, jonne tuli ilta-aurinko.
Kaikkialla oli hillittyä, miltei kuin liekomättäillä metsän
syvyyksissä. Tora siirtyi toisesta toiseen; hän katseli jokaista
esinettä kuin yksilöä, jonka kanssa hän halusi päästä väleihin.
Makuuhuoneessa hän ihaili pehmoista mattoa, johon jalka upposi,
nurkassa olevaa pikku leposohvaa, upeilla uutimilla eristettyä
sänkyä, peilipöydän esineiden moninaisuutta ja siroutta.
Milla oli iloinen, kun sai näytellä Toralle kaikkea. Tämä kävi ilmi
siitä, että hän sanoi tuntuvan siltä, kuin ei hän koskaan ennen olisi
saatellut ketään äitinsä huoneissa.
Yhden ainoan huonekalun Tora aina säännöllisesti sivuutti. Lopulta
hän ei enää voinut lainkaan sietää sitä; sehän rikkoi koko
yhtenäisyyden. "Mitä onkaan tuossa kaapissa?" hän kysyi; "miksi se on
tuohon asetettu?"
Milla vastasi hymyillen, että se todella pisti räikeästi silmään; sen
hän tiesi. Ei se ollut siinä ennen ollutkaan; se oli nimittäin hänen
ja oli seurannut hänen mukanaan lapsuudesta asti...
"Mutta eikö sitä sitten voisi sijoittaa muuanne?"
"Ei, eipä oikein." Vastauksessa oli jotakin pidättelevää; ei sopinut
kysellä enempää.
Toran lähtiessä Milla pyysi häntä taas pian poikkeamaan luoksensa.
Mutta oli parasta ilmoittaa tulonsa ennakolta, jotta he voisivat olla
kahden kesken; se oli hauskinta. Tora ymmärsi tämän koskevan etenkin
Anna Rognea; mutta sehän ei ollut hänen asiansa.
Niinpä tapahtui, että kun hän seuraavalla kerralla puolipimeässä
tarinoitsi erästä Tuhannen ja yhden yön seikkailua Noralle ja hänen
ystävättärilleen, jotka tilaisuutta varten olivat leiriytyneet
matoille ja pieluksille pitkin lattiaa, hän tokaisi: "Kaikista
tuntemistani ihmisistä muistuttaa Gulnarea enimmin Milla Engel."
Tämä oli siinä ympäristössä samaa kuin sanoa kuninkaan kuullen,
ettei hän ole valtakunnan viisain mies. Nora ällistyi, ystävättäret
lisäksi kuohahtivat. Tora tunsi tehneensä jotakin hullua; hän yritti
selviytyä antamalla Millalle sen "passiivisen" kauneuden, josta tässä
oli kysymys. Sanat "aktiivinen" ja "passiivinen" olivat siihen aikaan
iskusanoja ylimmällä luokalla. Oli "aktiivisia" ihmisiä samoin kuin
"passiivisiakin", "aktiivisia" silmiä ja "passiivisia", "aktiivisia"
värejä ja "passiivisia".
"Mutta, voi toki", virkahti eräs tytöistä, "eihän Millalla edes ole
mustaa tukkaa. Hän on vaaleaverinen!"
"Niinhän Norakin on", vastasi ajattelematon bergenitär.
"Minä en ollenkaan tahdo olla mikään 'passiivinen' kaunotar, minä, --
mikään itämainen prinsessa", huomautti asianomainen pahastuneena.
"Ei, enhän minä sitä lainkaan tarkoittanutkaan; minä tarkoitin vain
--", hän vaikeni, sillä hän ei tosiaankaan tiennyt, miksi oli se
sanonut.
"Tämä on silkkaa lirunlarua", arvelivat toiset ja ahdistivat Toraa
niin kauan, kunnes hän kyynelsilmin selitti, että Milla oli hienoin
ja kunnollisin koko koulussa; hän, Tora, oli äärettömän onnellinen
tuntiessaan jonkun, joka oli niin säveä, niin hienotunteinen.
Semmoisia eivät totisesti kaikki olleet.
Tämä meni yli kaikkien rajojen. Yksinpä niinkään sääliväinen tyttö
kuin Gina Krog ei nyt empinyt ilmaista, mitä hän oli jo kaksi päivää
tiennyt tahtomatta sitä kenellekään sanoa: että Tora kulki Millan
luona ja että he olivat "sinuja"!
Tuli hiljaista. Seuraavana hetkenä oli Nora poissa, seurue
hajalla. Tora koetti selitellä puolestaan, mutta kukaan ei ottanut
kuunnellakseen. Millan puoluetta ei ollut täysihoitolassa; kukaan
sikäläisistä tytöistä ei ollut astunut jalkaansa Milla Engelin kotiin
-- siitä syystä, ettei heitä ollut koskaan pyydetty.
Miten Tora heittelehtikään itseään ja päänalustansa käännellen sinä
iltana, -- unta hän ei saanut. Häntä vaivasi, kalvoi, ettei hän
voinut olla toisen ystävättärenä olematta toisen kanssa epäsovussa.
Nyt piti koko täysihoitola häntä uskottomana heilakkana, -- Jumala
taivaassa tiesi parhaiten, ettei hän semmoinen ollut. Mutta
tämän takia hän voisi joutua muiden ulkopuolelle, kenties saada
itseensä häipymättömän tahran. Hänellä oli alituiseen tulevaisuus
kysymyksessä. Hän oli niin ajelehtinut pitkin, että tunsi itsensä
kovin turvattomaksi; hän tapaili ja hapuili tukea, ja se lipui aina
hänen käsistään.
Hän vuodatti karvaita kyyneliä. Molemmista hän piti, kumpaisestakin
eri tapaan. Minkä tähden se ei voinut olla hänelle sallittua, kun
hän kaipasi sitä? Mitä hän tekisi? Hän ei olisi tahtonut uhrata
kumpaistakaan.
Seuraava päivä oli sunnuntai; hänen täytyi mennä kirkkoon, mutta hän
ei mitenkään voinut odottaa toisia, joiden myöskin piti lähteä, vaan
pyyhälsi kiireesti Millan luokse.
Milla oli pukeutunut niin ikään kirkkoon mennäkseen; he tulivat
käytävässä vastakkain. Mutta kun Tora pyysi saada häntä puhutella,
kummastui hän, vei hänet sisälle ja kiersi oven lukkoon. Nyt Tora
hyrähti itkuun ja kertoi kaiken, tarkalleen niinkuin asia oli; hän
ei salaillut, että piti heistä molemmista, eikä syytä siihen; eikä
myöskään, kuinka hylätty hän oli ja, mitä seurauksia tästä voisi
koitua hänen koko tulevaisuudelleen. Nora oli niin mahtava siellä
täysihoitolassa ja koulussa.
Kesken kertomisen, juuri kun Tora oli hiukan pysähtynyt itkeäkseen,
Milla kuuli jonkun olevan ovella; siellä koputettiinkin. Hän avasi
sen verran, että sai hiivityksi ulos. Tovin kuluttua hän palasi ja
kertoi, että hän ja Anna Rogne olivat sopineet kirkkoon menemisestä,
mutta nyt hän oli tehnyt esteeksi päänkivistyksen; tosin hän oli jo
viime sunnuntaina menetellyt samaten, mutta sille ei mitään voinut.
Millan kävi sääliksi Toraa; hän tunsi vilpitöntä hyväntahtoisuutta
häntä kohtaan, se kävi ilmi nyt. Hän lupasi olla panematta pahakseen,
mitä hyvänsä Tora keksisi ollakseen hyvissä väleissä Noran ja tämän
monien ystävättärien kanssa. Milla oli todella herttainen.
Tora ehti vain syleillä ja suudella häntä siitä; hänen täytyi
näyttäytyä kirkossa. Mutta eikö hän saisi tulla jälleen iltapäivällä?
Kuinka lohdutettu hän nyt olikaan; mutta hän kaipasi lisää, hän oli
niin peloissaan, hänen piti saada neuvotella kaikesta Millan kanssa.
Tämä pyysi häntä palaamaan niin pian kuin mahdollista.
Kahvihetken jälkeen hän tuli sinne, ja Milla kuiskasi, lukittuaan
oven ja laskien käsivartensa hänen kaulaansa, että nyt hän
toimittaisi ystävättärelleen erään ilon; ainakin hän luuli sen
häntä ilahduttavan. Kenellekään, ainoallekaan sielulle hän ei ollut
näyttänyt, mitä Tora nyt saisi nähdäkseen. "Tuo kaappi tuossa --"
"Tuo kaappi tuossa --?"
"Aikoinaan on se ollut minun nukkekaappini."
"Sinun nukkekaappisi!"
"Nyt tietävät kaikki, ettei se ole se enää", sanoi Milla. Samassa hän
kiepautti sen auki: sen isot kaksoisovet käännähtivät alhaalta ja
ylhäältä auki yht'aikaa, ja tyttöjen katseille ilmestyi rakennuksen
neljä huonekertaa: alimmaisessa täydellinen, uskomattoman sievä
keittiö, pesukomero ja ruokailuhuone; sen päällä sali, iso ja komea
sali, jossa oli mitä hienoimpia silkillä päällystettyjä huonekaluja,
kiilloitettu pöytä, uuni, kuvastin, kaappikello; kolmannessa
huonekerrassa makuukamareita ja niissä mitä viehättävimpiä pikku
sänkyjä, todellisia, täydellisiä vuoteita, sekä pesutelineitä, joista
ei puuttunut mitään aina eräisiin nimittämättömiin pikku kapistuksiin
asti... Neljännessä huonekerrassa oli vaatekammio, -- suurenmoinen
varasto nukenpukuja silkistä, sametista, _moire antiquesta_, eri
värisistä suuri joukko vielä leikkaamattomia kankaita, kaikenlaisia
jäännöspaloja, ilmeisesti ahkerasti huolella monien vuosien mittaan
keräiltyjä. Ja liinavaatteita, vieläpä sukkia, muita alusvaatteita,
kaikkia kaksittain, samoin kuin hattuja, päällystakkeja, koruja,
vöitä...
Tora kirkaisi! Hän oli polvillaan ja kurkotteli, mutta ei ollut
vielä sormellaankaan kajonnut, vain ahminut silmillään, kykenemättä
ajatuksissaan kokoamaan näkemäänsä. Sillä sitä ei voinut tarkastella
kokonaisuutena, siinä oli liian paljon, liian moninaista, liian
odottamaton yksityispiirteiden paljous; hän ei ollut vielä edes
lukenut nukkeja. "Yksi, kaksi, kolme, neljä, -- viisi, -- kuusi!
seitsemän!! kahdeksan!!! --" Hän oli aloittanut hiljaa, mutta korotti
ääntään joka numerolla, joten Milla kiirehti sanomaan: "Kaksitoista,
kaksitoista! -- Niitä on kaksitoista!"
"Kaksitoista! Kerrassaan kaksitoista! Hyvä taivaan Jumala! Sinä olet
säilyttänyt kaikki nuket, mitä olet eläessäsi saanut? Et hävittänyt
ainoatakaan?!"
Kyllä, kyllä sentään; mutta ei enää seitsemän vuoden ikäisestä saakka.
"Odotahan!" -- ja juhlallisesti kuin peläten tavoiteltavan katoavan
Tora pisti varovasti kätensä sisälle ja otti mitä suloisimman ison
nuken, joka oli puettu vaaleanpunaiseen silkkiin; kengät ja hattu
samaa vaaleanpunaista, päivänvarjo tummanpunainen, pikku viuhka
pistetty vyöhön. Alusvaatteet oli ommeltu pitsein ja kirjailuin kuten
aikaihmisten, hameessa oli tasku ja siinä nenäliina sekä käsiin
sopivat ranskalaiset hansikkaat; olipa vielä lemmikkien muotoinen
siro, pienoinen rintasolkikin, ja samaa tyyliä olivat rannerengas ja
kello. Hän mykistyi ihailuun; hänen käännellessään sitä, tutkiessaan
kuosia, vaatetusta, alusvaatteita, pitäen sitä kaukana itsestään,
pitäen sitä lähellä, keskeytti hiljaisuuden koputus ovelta. Joku oli
tullut portaita ihan kamarin luo tyttöjen kuulematta puuhiltansa
hisahdustakaan; he säikähtivät.
Milla kohotti sormensa; ei äännähdystäkään! Hän punastui ja kalpeni
jälleen. Tietysti siellä oli Anna. Mutta Anna ei ollut milloinkaan
nähnyt nukkeja, eikä saisi nähdä. Hän ei ymmärtäisi! Olipa täällä --
selitti hän sitten -- kaksi surupukuistakin nukkea, mutta Anna oli
tähän aikaan ollut niin paljon Millan parissa, ettei hän ollut saanut
valmiiksi useampia, vaikka hänen aikomuksenaan oli ollut nähdä ne
kaikki surupukuisina; siitä olisi tietysti tullut erinomaisen somaa.
Nyt koputettiin jälleen, epävarmasti, heikosti. He pidättelivät
hengitystään; Milla oli siihen menehtyä. Sitten he kuulivat
loittonevia askelia, ja nyt olivat korvat niin jännittyneinä, että he
kuulivat hänen sipsutuksensa vielä portaistakin. Tämä onneton sattuma
oli kerrassaan epätoivoon saattava. Milla oli ilmoittanut, että jos
kukaan muu kuin Tora tulisi, olisi hän päänkivistyksensä tähden
lähtenyt ajelulle.
Mutta palvelijatar, joka oli sen tiedon saanut, hänen oma
palvelijattarensa, ei siis nähtävästi ollut pysynyt paikallaan,
vaikka nyt oli hänen vuoronsa. Mitä Milla tekisi?
Mutta näistä mietteistä tempasi hänet eräs tuulispää.
* * * * *
Nora lojui Tinka Hansenin vuoteella. Huone oli pieni, siniseksi
maalattu, laudoitettu komero suutari Hansenin uudessa talossa torin
laidassa. Sängyn lisäksi siellä oli ruskeaksi maalattu, avonainen
kirjakaappi, pari tuolia, iso kahdelle aiottu pesuteline, jolle ei
ollut muutakaan paikkaa löytynyt, sekä korkea, lyhyt sohva, jossa nyt
Tinka istui katsellen ystävätärtään ja nojaten oikeata käsivarttansa
edessään olevaan pieneen kirjoituspöytäänsä.
Nora makasi ja nyyhkytti ääneen, ja sitä levollisesti katsellen istui
Tinka. Nyt oli Norakin kokenut, miltä uskottomuus tuntui; nyt hän
tiesi, miltä maistui tulla toisen takia hylätyksi.
Mutta suruna oli muutakin kuin hylätyksi joutuminen. Hänet oli syösty
alas, tuhottu. Tora oli ensin kohottanut hänet korkealle; hänhän oli
pelkkää henkevyyttä, erehtymätön. Nyt oli sama Tora antanut hänen
kukistua -- Milla Engelin tähden!
Maailma oli pelkkää valhetta ja petosta.
"Hyvä Jumala, minkä tähden et voi pitää minusta, Tinka? Sinä et
tiedä, kuinka onneton olen."
Mutta Tinka oli vaiti.
"Minä en voi elää ilman sinua, Tinka; ei, minä en voi! Tästä aamusta
asti olen huomannut, että olen aina väärässä. Minussa ei ole
vähääkään ryhtiä; ei, ei ole."
"Eipä kyllä", lohdutti häntä Tinka.
"Ei, ei ole. Voi taivas, mitä tekisin? Etkö voi puhua minulle?" Hän
itki nyt ihan hirveästi.
"Sinä tahdot itseäsi vain palvottavan, Nora."
"En 'vain', Tinka; älä sano 'vain'!"
"En -- en. Mutta sinä et ole koskaan onnellinen, paitsi milloin sinua
palvotaan, ja siihen ihmiset kyllästyvät."
"Mitä tekisinkään, Tinka? Kautta taivaan, olen siitä itsekin
kylläännyksissäni. Niin, sinä et sitä usko? Mutta se on totta.
Erittäinkin nyt, kun Millaakin palvotaan, -- uh, iljettää katsella
sitä!"
"Kaiketi vain siitä syystä, että sinä et itse ole Millan sijalla?"
"Ei, kautta taivaan, Tinka!" -- hän kohottautui kyynärpäänsä varaan.
"Tora on tehnyt sitä niin liian paljon, että olen nyt kyllästynyt.
Niin, olen ihan! Ja ajatteles, että nyt hän on Millan luona!" Hän
heittäytyi taas pitkäkseen ja itki suuttumustaan ja häpeäänsä.
Hän nousi äkkiä: "Mutta minun täytyy päästä; erilleen tästä. Se on
inhoittavaa; minä halveksin itseäni! Sinä et tiedä, mitä olen aamusta
asti ajatellut. Auta minua, Tinka! Sinä olet niistä kaikista ihan
ainoa, joka puhuu minulle totta."
Tinka istui liikkumattomana. Nora heittäytyi taas pitkäkseen, kääntyi
pois ja itki.
"Minä en voi käsittää", aloitti vihdoin Tinka, "että sinä, joka niin
haaveksit --"
"Älä käytä sitä sanaa!" keskeytti Nora kädellään torjuen; "se on
käynyt niin ellottavaksi, nyt kun Millakin sitä käyttää. Milla
'haaveksii' myöskin! Voitko ajatella mitään niin..."
"Kyllä, kyllä; minä en sano 'haaveksit'..."
"Ei, älä totisesti sitä tee --!"
"Sanonpa siis: harrastat; sinä, joka niin harrastat kaikkea, mikä on
oikeata ja suurta, ja joka olet niin urheakin -- sillä urhea sinä
olet: sinä voit auliisti mennä kuolemaan sen puolesta, minkä uskot
oikeaksi --"
"Niin, niin voin, Tinka! Minä uskon voivani!" hän nousi puolittain;
"voi, kuinka viehättävää on kuulla jälleen jotakin hyvää, -- ja
erittäinkin sinun suustasi! Olin ihan kuin kappaleiksi raadeltu!"
"Niin, mutta nyt tulee se, mitä aion sanoa, näetkös. Eikö ole häpeä,
että niin kelpo tyttö kuitenkin on moinen riikinkukko..."
"Riikinkukko, Tinka?"
"Riikinkukko juuri; sinä näytät riikinkukolta."
"Minäkö? Oletkohan sinä --?"
"Niin, en sitä minä ole sanonut..."
"Ethän tietysti, sen saatoin arvatakin --!"
"Tora sen on sanonut..."
"Onko Tora --? Sitä petollis--"
"Mutta Tora on oikeassa! Sinä olet peloittavasti riikinkukon
kaltainen, Nora ... ohuet pikku kasvosi, -- ja sinä olet niin
hentoinen..."
"Ei, mutta Tinka!"
"Totta se on. Kaikki me ystävättäret olemme yhtä mieltä siitä. Meidän
pitäisi olla silminä sinun laahuksessasi, -- niin, juuri niin."
Nora viskautui vuoteelle ja voivotti pää ja kädet pielukseen
painettuina.
"Olet tietysti loukannut Toraa, sinä olet loukannut kaikkia. Sinähän
olet niin oikullinen, olet niin hemmoteltu..."
"Niin, _niin_ minä olen", kuului pieluksesta.
"Niin olet. Samaa sanoo myös Frederik."
"Mitä Frederik sanoo?" Hän käänsi punaiset kasvonsa heti ylös
pieluksesta; Frederikin sana painoi.
"Minä luen sen sinulle", vastasi toinen, avasi kirjoituspöydän
ja otti esille vähintään viisiarkkisen kirjeen. "Hän kirjoittaa
tässä", puheli hän, etsien käsille neljännen arkin neljännen sivun
yhtä vitkallisen varmasti kuin oli avannut kirjoituspöydän, hakenut
kirjeen, lukinnut kirjoituspöydän ja nyt luki:
"Sinun ei myöskään sovi olla hänelle liian ankara; sillä jos hän
olisi sellainen luonnostaan, niin hän käyttäytyisi toisin ja osaisi
toisella tavoin pitää ihailijansa kiinni. Nyt hän on vain hemmoteltu
lapsi, joka ei ole milloinkaan tehnyt mitään siitä ylistelyä saamatta
ja on lisäksi käynyt niin oikulliseksi, että tänään kyllästyy
eiliseen kehujaansa."
"Hyvä Jumala, kuinka totta se on, Tinka!"
"Mutta kenties hän kerran kyllästyy siihenkin. Sillä tahtoohan hän
jotakin parempaa kuin tätä; sen vaikutelman sain kesällä. Mutta auta
häntä sinä, Tinka!" -- --
"Niin, tee se!" Nora oli kohottautunut ja istui nyt sängyn reunalla;
hän oli laskenut kätensä ristiin ja katseli Tinkaa. "Sinun pitää
alituiseen olla minun parissani, Tinka. Minä en tyydy itseeni
muulloin kuin silloin, kun sinä olet tyytyväinen. Voi, Tinka! -- Minä
en koskaan, koskaan, koskaan, koskaan enää ole sellainen! Jos vain
näet merkkejä siitä, niin ota minut siitä kiinni! Minullahan on halua
olla jotakin parempaa, tiedäthän. -- Minulla on halua tulla kuuluksi,
-- niin, älä nyt naura! Minulla _ei_ pohjaltaan ole halua laulaa ja
näytellä ilvenäytelmää noille toisille ja saada kehuja ja kehuja;
mutta on vain niin käynyt, minä en sitä ymmärrä! -- Minulla ei ole
halua; minä tahdon _taitaa_ jotakin, minä tahdon _olla mukana_
jossakin tenhoavassa! _Niin, sitä minä haluan!_ Luulen toisinaan,
että lähden sotaan, tai kuolen nihilistien riveissä Venäjällä ...
niin, luulen! Tai matkustelen ympäri ja puhun, joudun alashuudetuksi
ja häväistyksi. Niin, minä voisin... En tiedä, mitä varten se
tapahtuisi; mutta minua haluttaa. -- En sano sitä kerskatakseni,
Tinka; sanon sen vain siksi, että tunnen niin, -- kautta taivaan,
tunnen niin!... Jos erehdyn, niin se johtuu siitä, että se on pelkkää
kaipuuta. Kenties olen epäkelpo. No niin, silloin se on pelkkää
kaipuuta, kuulehan! Silloin se ei ole muuta. _Mutta kaipuu minussa
on!_ Minulla ei ole halua siihen, mistä nyt pöyhistelen ja kehumisia
saan. Minussa on sellainen sanomattoman suuri, suuri, suuri kaipuu!
--"
Hän oli noussut seisomaan, silmät säihkyivät läpi kyynelten, tukka
kuohuili; hän oli ojentanut pitkät käsivartensa, mutta samassa
yllätti itku, -- nyt hän kiemurteli vuoteella. Tinka ei kyennyt
vastustamaan kaikkia niitä hyviä muistoja, joita Nora nyt oli
herättänyt. Hän huojui kaikessa leveydessään ja täyteläisyydessään
vuoteen vierelle ja kumartui hänen ylitseen.
Ja niin he sitten istuivat tuokion yhdessä vaipuneina siihen
supatteluun, joka on sovinnon onnekkuudelle ominaista. Tinkan
mielestä ei häipynyt pois, mitä hän näinä päivinä oli muistiinsa
piirtänyt Noralle lausuttavaksi, mutta kaikki ponsi puuttui siitä;
Noran sukkelat vastaukset tekivät sen melkein äiteläksi. Hänen
täytyi lopulta nauraa _sitä_, mikä oli hänestä äsken näyttänyt hyvin
vakavalta, tavattoman arveluttavalta.
Ja kesken kaiken joku hyökkäsi ylös portaita, askelma askelmalta
ensimmäiset portaat kuin rumpukapuloilla, sitten toiset, nyt
kolmannet tänne ylös ja eteenpäin ylisten poikki samana riehuvana,
heikentymättömänä tuulispäänä... Oli vain yksi, joka toisinaan tuli
sillä tavalla; mutta hänhän ei siellä toki voinut olla...?
Täällä ylhäällä ei ovi ollut lukossa. Täällä ylhäällä ei koputettu,
täällä ylhäällä vain tempaistiin auki. Niin, Tora se oli. -- Hyvä
Jumala!
Noiden kahden tytön hämmästystä, loukkaannusta, arvokkuutta ei
kyettäisi hovissa osoittamaan paremmin. Tinkan pimeä tietämättömyys
siitä, että maapallolla saattoi olla mitään Tora Holmia, tai Noran
ylhäinen, sanaton "älä-koske-minuun!" ... oivalliset!
Milloinkaan ei ole niin hyvä näytös surkeammin jäänyt tehoansa vaille.
Tora säihkyi iloa, voittoa, riemujuhlaa, puhui _kahdestatoista_
nukesta, joista useat olivat tavallisten lasten kokoisia, ja --
hän uskoi itse -- _puolestasadasta_ nukenpuvusta, monenlaisesta
_moiré antiquesta_, silkistä, sametista, aamupuvuista; kirjailluista
paidoista, ja housuista, silkkisukista, hansikkaista ja päivän
varjoista ynnä muusta; kaihtimilla eristetyistä sängyistä,
pesutelineistä kaikkinensa, mitä siinä oli, nimittämätöntä kapistusta
myöten, joka nimitettiin; kaikesta keittiöpuolesta saliin ja salin
kalustoon asti; suurenmoisesta suunnitelmasta, että kaikkien nukkien
piti joutua hovitanssiaisiin kuninkaan syntymäpäiväksi; Millasta,
joka oli satatuhatta kertaa parempi kuin he saattoivat uneksiakaan ja
jolla ei ollut mitään vastaan, ei, joka _toivoi_, että he molemmat
saapuisivat hänen mukanaan katsomaan sitä _heti paikalla_ ja olisivat
saapuvilla noissa hovitanssiaispuuhissa... tietysti mitä hirmuisimman
vaitiolon säilyttäen. Niin, se oli totta! Se _oli "kautta taivaan"_
totta!
Sitten hän kertoi, miten tämä oli tapahtunut, -- Millan kamareista,
miltä ne näyttivät, miten hän oli käynyt siellä monet kerrat,
kuulematta sanaakaan nukeista. Mutta tänään oli Milla ne hänelle
näyttänyt vain sydämensä hyvyydestä lohduttaakseen häntä. Nyt hän
tahtoi ne toisillekin näyttää, jos siten kaikki voisi olla hyvin ja
kunnossa ja kaikki neljä olla tästä lähtien ystävyksiä! Tora oli sitä
esittänyt; Milla tali säikähtynyt, mutta sitten hän oli siirtynyt
Toran kannalle ja lopulta havainnut sen kauniiksi! Milla oli hyvä, --
ja niin piti heidänkin olla! Ei mitään empimisiä -- _heidän täytyi!_
Minkä tähden täällä piti olla kaksi puoluetta? Milla oli _omalla_
tavallaan, ja Nora omallansa. Oikeastaan he eivät olleet tehneet
toisilleen vähintäkään, kukaan heistä. Eivät rahtuakaan! "Siepatkaa
vain yllenne! -- ja aika vauhtia; puhumme siitä sitten matkalla
edelleen!"
Nuo kaksi silmäilivät toisiaan, mutta Tora ei suonut heille
hengähdyslomaa: "Voimme ilmoittaa kotiin, että jäämme sinne iltaan
asti, sillä se on tarkoituksena! Eihän toki käy päinsä hylätä kutsua?
Nimenomaista kutsua Engelille?"
Tora oli myrskytuulena, ja tempoi ruumiillisestikin mukaansa. Ja
myrskyn riehuessa oli syttynyt palo silmiin, liikkeisiin; hän räiskyi
kipinöitä. Hän valtasi heidät...
Tovin kuluttua he kaikki neljä seisoivat kaapin edessä. Johdanto,
alku-ujoilu, kursailu ja vastakursailu saivat hädin kahta minuuttia
osalleen; Tora tarttui Millaan ja työnsi hänet hiljaa kaapin ääreen:
"Avaa! Avaa! Me puhumme sitten! Avaa!" Milla tunsi itse, että tässä
oli toiminta parempi kuin puhuminen, -- ja avasi.
Kahden vastatulleen ihasteluhuudot palkitsivat hänet täydellisesti!
Tuossa pikku kokoelmassa oli talletettuna melkoinen määrä ahkeruutta,
järjestyksenhalua, uskollisuutta, kauneustajua, josta hän oli
itsekseen tietoinen ja joka kiinnitti siihen hänen sydämensä. Se oli
hänen aarteensa, sitä eivät olleet milloinkaan nähneet monet eikä
nyt pariin vuoteen kukaan muu kuin hän itse; sitä sulostutti siten
erityinen salaperäisyydenkin viehätys. Siitä nautittaisiin, kun se
aikanaan avattaisiin muiden hämmästyneille katseille, -- ja nyt siitä
nautittiin!
Kukin löysi omansa. Tinkan silmissä nuo nuket olivat lapsia; hän
laverteli niille lastenkieltä: "Voi hivveän sujoista", "hellan
telttu". Hän alkoi riisua erästä saadakseen iloita sen pukemisesta.
Tora riemuitsi kankaista, tunnusteli muutamia, piteli niitä
päivänvaloa vasten, asetteli niitä vastakkain. Erikoisesti hurmasi
häntä muuan korukudoksen kappale, jonka hän nyt vasta näki (Milla
etsi sen häntä varten esille). Se herätti suunnitelman toisensa
jälkeen; hän puhui herkeämättä.
Nora nautti kaapista kokonaisuutena, taidekokoelmana. Milla esiintyi
hänen silmissään uudessa valossa; kaikki tunsivat, mitä Nora hänestä
nyt ajatteli, -- sen näki Millan keveästä punehtumisestakin. He
osoittivat sitten koko illan toisiansa kohtaan arvonantoa, jonka muut
katsoivat luonnolliseksi.
Pian he kaikin istuivat pöydän ympärillä nuket välissään; kankaat
ja kaikki vaatetustarpeet, mitä voitiin ajatella käyttökelpoisiksi
suurta päämäärää -- hovitanssiaisia -- varten, oli levitetty
pöydälle, ja kahdeksan silmää ja neljäkymmentä sormea penkoi tuota
paljoutta. Ei voitu päästä yksimielisyyteen. Tora tahtoi saada
pukutanssiaiset, ja hänen taukoamaton puheensa täytti ilman kuvilla
ja kirjavilla väreillä; ritarineitoja ja _rococo_-naisia nauhoilleen,
sulkineen ja hattuineen kieppui yhtenä vilinänä. Milla pysytteli
nykyajassa, muotilehdessä, erittäinkin muutamissa ihan äsken
tulleissa numeroissa. Nora liehui milloin toisen, milloin toisen
mukana, mikäli jokin yksityisseikka tenhosi hänen mielikuvituksensa.
Tinka vastusti koko ajatusta. He voisivat kukin vaatettaa oman
nukkensa miten parhaaksi katsoivat.
Tämä herätti Noran ja Toran paheksumista; täytyihän toki olla
yhtenäinen tyyli. Milla kohteli esitystä säveämmin, mutta oli vastaan
hänkin. Noran taholta tuli väittelyyn pian kärsimättömyyttä, ja
sellaisen taituruuden nojalla, johon ainoastaan tytöt pystyvät,
sukesi tästä sitten kiista -- Tomas Rendalenista ja Karl Vangenista!
Ei ollenkaan Tinkan ja toisten välillä, vaan Tora Noraa ja Tinkaa
vastassa. Toran herkkähermoisuus ei sietänyt tuota samaa ominaisuutta
Rendalenissa; joko oli tämä syynä tai hänessä oli vastustuksen henki:
toisin ei voi selittää sitä, että hän ensimmäisestä päivästä asti
oli ollut epäsuopea Rendalenia kohtaan. Hypähtävä vertaus jonkin
punapilkkuisen tilkun ja Rendalenin käsien välillä oli nyt sytyttänyt
kinastuksen; Nora vastasi nimittäin heti, että Rendalenin kädet
olivat sukkelat, oikein puhuvat kädet, kun sitä vastoin Vangenin
olivat "tyhmät ja pitkät, yhtä leveät ylhäältä kuin alhaalta".
Kun tyttökoulussa on vain kaksi miespuolista opettajaa, eivät
oppilaat hevin voi ylistää molempia; toista on morkattava silloin,
kun toista kiitellään. Ja siinä koulussa sai säveä Karl Vangen
syrjäytyä, kun haluttiin hurmaantua henkevään Rendaleniin. Mutta
tässä oli Tora päinvastaisella kannalla; aina siitä asti, kun Karl
Vangen oli kätkenyt hänen kätensä omaansa lämpimäksi tervetuloksi
ja samalla säteillyt hänelle lempeällä silmäparillaan, niin, päälle
päätteeksi tehnyt sen senpäiväisen rukouksensa tekstiksi ... siitä
asti Tora piti hänestä. Ja mitä kömpelömpi ja herkkäuskoisempi Karl
Vangen oli, sitä enemmän Tora tappeli hänen puolestaan, joten toisten
_täytyi_ kiusoitella häntä.
Tällä kertaa se alkoi varsin vaatimattomasti; he sinkauttelivat
Toralle vain Karl Vangenin "tyhjän, tyhmän" otsakuoren, hänen leveän
suunsa, hänen pitkät sormensa, pitkät säärensä, isot jalkansa. Tora
puolestaan Rendalenin punaisen tukan, siristelevät silmät, hänen
naismaisen sievisteleväisyytensä, hänen hajuvedellä pirskoitellun
nenäliinansa. Mutta sitten ottelu kävi tuimemmaksi. Toran terävä
äly haki esimerkkejä Rendalenin hillittömästä kiivaudesta ja hänen
silloin tekemistänsä hairahduksista; esimerkkejä hänen epätasaisesta
mielialastaan: toisinaan hän harppaili neljännestunnittain
edestakaisin luokkahuoneessa puhumatta, kuulematta, näkemättä,
sitten hän taas oli pelkkää eloisuutta, kerrassaan remuavan
hyväntuulinen, -- joka suhteessa liikoihin menevä. Toiset pitivät
tätä arvostelua kohtuuttomana, syystä että se noin irrallisena
ei antanut vähäisintäkään käsitystä Rendalenista, joka kuitenkin
kaikitenkin oli herttaisin ja kunnollisin opettaja, mitä olla
saattoi. Tinkalla oli mainio matkimistaito eikä vähäisintäkään
taipumusta uskonnollisuuteen, joten Karl Vangen helposti tuntui
hänestä hupaiselta; hän alkoi nyt saarnata tai oikeammin määkiä papin
tapaan, -- silmät taivasta kohti kääntyneestä hartaudesta jäykkinä.
Nora nauroi katketakseen, Tora itki.
Millakaan ei ollut voinut torjua naurunhaluaan, mutta ryhtyi nyt
kuitenkin puoltamaan Karl Vangenia; hän huomautti levollisesti, että
Vangen oli hänestä "viehättävä". Rendalenista hän ei puhunut.
Koska Milla oli emäntä ja Nora ja Tinka ensi kertaa hänen
vierainansa, lopettivat he. Mutta Tora ei hellittänyt; nyt hän vasta
oikein veisasikin Karl Vangenin ylistystä.
Vastaamista välttääkseen ja vihjatakseen, että tämä jo saisi riittää,
Nora nousi nenäänsä nyrpistäen ja katsoi ulos ikkunasta.
"Voi hyväinen aika, tuollahan menee Anna Rogne!" huudahti hän.
"Onko hän käynyt täällä?" kysyi Milla, nousi kalpeana ja astui
ikkunaan päin.
"On varmastikin."
Hän näki Annan kiitävän tiehensä, hän oli ilmeisesti hyvin
kiihdyksissään. Itse hän riensi soveliaan ripeästi ulos ovesta ja
alas portaita. Kesti tovin, ennenkuin hän palasi.
Silloin hän oli hiljainen ja todella järkkynyt. Anna oli ollut ihan
ylhäällä asti, siis heidän ovensa takana.
Yleinen ihmetys. Milla kertoi sitten, mitä oli aamupäivällä
tapahtunut ja kuinka viaton hän pohjaltaan oli siinä asiassa. Tora
otti sen heti itseensä ja oli hirveän onneton.
"Ei, syy on yksistään minun", arveli Milla.
Mitä hän tekisi? Hän oli valjastuttanut vaunut.
Kukaan ei vastannut, mutta he katsoivat tahtomattansakin Tinkaan.
"Niin", tuumi Tinka, "mepä kaikin noudamme Annan ja selitämme
hänelle, miten tämä on tapahtunut". Nora ja Tora yhtyivät ehdotukseen
heti. _Se_ oli ainoa oikea!
Millakin myönsi, että tämä kai oli paras menettelytapa. Mutta hän
ei ollut milloinkaan hiiskunut nukeista sanaakaan Annalle; Annalla
ei ollut luontumusta sellaiseen. Ja nyt ei tätä nukkejuttua voinut
kunnolleen selittää Annalle häntä loukkaamatta.
Nora ja Tora älysivät sen; se ei käynyt päinsä.
Mutta Tinka uskoi sen käyvän. Hän oli valmis ottamaan toimen yksin
suorittaakseen.
Ei, jos sen joku tekisi, piti Millan se tehdä.
Tämä johti Millan mieleen ajatuksen kirjoittaa. Sanoa
yksinkertaisesti, että toiset olivat tulleet; eikö hänkin yhtyisi
joukkoon? Kirjelmää viemään hän lähettäisi vaunut. -- Kyllä,
arvelivat toiset, se kävisi päinsä.
"Lähde itse!" neuvoi Tinka.
"Ei, niin epäkohtelias en vieraitani kohtaan ole", nauroi Milla. Hän
istuutui kirjoittamaan.
Toiset istuivat sill'aikaa hiljaa. Mutta Nora keskeytti: "Tinka on
totisesti oikeassa; lähde itse! Mehän voimme siksi aikaa lähteä
kävelylle."
"Ei", vastasi Milla, käännähtäen kirjeestään; "eihän Annan tarvitse
tietää, että me olemme hänet nähneet. Silloin on mitä luonnollisinta,
että lähetän hänelle kutsun, koska te olette tulleet tänne."
Sen huomasivat toiset oivalliseksi. Hän sai kirjeensä valmiiksi ja
kiiti alas. Hänen palatessaan he kuulivat vaunujen vierivän ulos
talon sivuportista.
Milla myhäili: "Minä kirjoitin toisella kertaa selittäväni, minkä
tähden te olitte tulleet. Hansia pyysin kiirehtimään ja tekemään
pikku kaarroksen, jotta hän ei tapaisi Annaa; kenties vaunut siten
ehtivät perille ennenkuin hän itse."
Hän oli silmin nähden iloissaan siitä, että oli taitavasti
suoriutunut kiusallisesta tilanteesta.
Palattiin jälleen neuvotteluun nukkejuhlasta; mutta ennenkuin vaunut
toisivat Annan, täytyi nuket tamineinensa asetella kaappiin.
Äkkiä Nora huudahti: "Kun emme siis kuitenkaan puhu nukeista Annalle,
niin miksi ihmeessä emme voineet kaikin lähteä mukaan?"
He silmäilivät toisiaan kotvasen kummastellen; sehän oli totta!
He purskahtivat nauruun: kuinka he olivatkaan saaneet sen hupsun
ajatuksen, että kaikkien lähtö olisi ollut samaa kuin nukkien
ilmaiseminen? He koettivat muistella sitä. Yksimielisenä päätelmänä
oli, että se joka tapauksessa todisti pahaa omaatuntoa.
Tinka esitti, että nuket, puvut ja kankaat hyvissä ajoin
järjestettäisiin paikoilleen Millan valvonnan alaisina, mutta Milla
tarjoutui järjestelemään kaikki jälkeenpäin; heidän piti vain istua
rauhassa. Sitä vastaan he nostivat kapinan, paikoilleen sovittelu ja
järjestely oli niin hirveän hauskaa. Ja niin kävi.
Vaunut palasivat ilman Annaa; "hänellä oli päänkivistystä".
Tora katsoi Millaan ja Milla Toraan; tämä oli kiitoksia viimeisestä.
Se nolostutti heidät kaikki tuokioksi, mutta muistaessaan, että hehän
siis saattoivatkin ottaa nuket jälleen esille, olivat nuo kolme
vierasta piankin lohdutettuja.
Heidän jälleen päästyään puuhiinsa johtui keskustelu tietenkin
Annaan. Kukaan noista kolmesta ei pitänyt hänestä; heidän mielestään
hän oli tekeytyvä, "_prétentieuse_", kuten Tora sanoi suipistetusti
ääntäen ranskaa. Anna ponnisteli erikoisen muodon tavoittamiseksi;
kaiken hänen sanomansa tai tekemänsä piti olla niin hirveän oikein.
Mutta kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että hän kirjoitti hyvin;
siinä tuo virheettömyys ja tarkkuus oli paikallaan. Sitten he
yltyivät pilkkaamaan hänen uskonnollista haaveksintaansa. Edelliseen
ei Milla ollut kajonnut; jälkimmäisestä hän tyytyi sanomaan, että
hänessä ehkä oli sitä liiaksi. Nora oli ensimmäinen, joka irtausi
pöydän äärestä, hän ei kestänyt pitempään, hänen täytyi saada hiukan
musiikkia, sanoi hän. Koeteltiin Erard-pianoa. Milla pahoitteli,
ettei se ollut oikein vireessä, eikä se ollutkaan; mutta kuinka
soinnukkaat olivatkaan siinä sävelet! Nora lauloi, muiden vaaliessa
nukkejansa. Sitten hän tahtoi saada Tinkankin esille, mutta Tinkan ei
ensimmältä tehnyt mieli jättää sinistä nukkeansa; lopuksi Millakin
pyysi häntä.
He olivat laulaneet pari numeroa, kun ovelle koputettiin; Millan
kamarineito ilmoitti, että konsuli oli tullut. Suuri yllätys, häntä
ei ollut odotettu; Milla riensi alas. Toiset sopivat keskenään, että
heidän siis oli lähteminen; olisi tukalaa syödä illallista konsulin
seurassa. Varsinkin Tora vaikerteli; hänen kalvosimensa olivat
käyneet epäilyttäviksi, voisikohan pyytää Millalta paria lainaksi?
Neuvottelun kestäessä avautui ovi, sisälle tuli Milla nopeammin
kuin kukaan olisi uskonut hänelle mahdolliseksi. "Isä tulee!" hän
kuiskasi, riensi pöydän luo ja kaikki perässä; sieltä kaapille,
kaapilta pöydän luo, pöydän luota kaapille ... otsat kalahtelivat
yhteen, hartiat tuuppailivat toisiaan, varpaille tallattiin,
hillittyä kirahtelua, hillittyä naurua, hillittyä torumista... Kaikki
oli poissa pöydältä, lukon takana, kun konsuli koputti ovelle.
Nora oli työntäissyt Tinkaa, niin että tämä oli kuukertunut sohvalle;
itse hän istui nyt totisena tuolilla, Milla ja Tora seisoivat kaapin
luona.
Konsuli astui sisälle hienona, hymyilevänä kuten aina. Hän näki nuo
neljä tulipunaisina pidätetystä naurusta tai mistä lieneekään ollut,
hämillisinä, tekeytyneinä. Hän ajatteli: mikä hitto noiden on? -- ja
astui Noran, maaherran tyttären, luo, tervehti kohteliaasti, toivotti
hänet tervetulleeksi ja kysyi hänen vanhempiensa vointia; siirtyi
sitten toisiin, jotka Milla esitteli, sitten takaisin Noraan ja kysyi
hilpeästi, suotaisiinko hänelle huvi viedä neiti alas ruokapöytään.
Hän tuli höyrylaivalta ja oli merimatkan jälkeen niin nälkiintynyt
kuin ikinä mahdollista.
Nora antoi hänelle käsivartensa, mutta hän tahtoi toiset käymään
edellä, ja nämä empivät; näytti siltä, kuin toinen odottelisi
toista. Tinka ei lopulta voinut ymmärtää, miksi Tora ei hievahtanut,
ja kun konsuli uudestaan vetosi häneen, läksi hän, vaikka se oli
kiusallista. Minkä tähden ei Milla auttanut häntä? Hänkin nimittäin
seisoi kuin kiinni naulittuna. Konsuli työnsi keveästi Millaa:
"_avancez, mesdemoiselles_!" Milla horjahti keskilattialle, -- ja
näkyviin tuli nuken alaosa! Se makasi siinä "paljain pyllyin", kuten
laulussa sanotaan. Tora yritti sitä peittää, mutta konsuli oli
huomannut sen ja "Anteeksi, neiti!" kumartunut ottamaan sen ylös.
Tora juoksi, Tinka juoksi, Milla juoksi, Nora hellitti ja juoksi,
ja konsuli nukke kainalossaan perässä. "Mitä tämä on? Mitä ihmettä
tämä on?" Kaikki ryntäsivät ruokailuhuoneeseen ja seisoivat siellä
yhtenä rykelmänä, nauruun pakahtumaisillaan, kun konsuli tuli nukke
korkealle kohotettuna kuin lippu. Se oli sininen nukke, jonka Tinka
oli riisunut kolmanteen kertaan ja aikoi panna makuulle silloin,
kun konsuli tuli ja kaikki meni mullin mallin. Se oli nähtävästi
luistanut tyttöjen kantamuksista lattialle ja häijysti asettunut
jonkun liepeen suojaan silloin, kun kaappi lukittiin. Milla ja Tora
olivat havainneet sen yht'aikaa, yht'aikaa asettuneet pitämään sitä
piilossa.
Konsuli kävi pöytään nuken keralla. Ensin hän istui nukke
käsivarrellaan, sitten asetti sen ruokaliinaansa ja sitä pariin
kertaan hyssyteltyään laski sen pöydälle makaamaan teevati
päänalusena; siitä sieppasi sen Milla talteensa.
Leikkivätkö he siis tosiaankin nukeilla?
Kaukana siitä! He olivat kokoontuneet joululahjoja valmistamaan. --
Milla antoi tämän vastauksen.
"Miksi salata niin viatonta?" kysyi konsuli.
"Tietysti siksi, ettei nukke ollut puettu", vastasi tytär. Saattoi
kuulla, että he olivat tottuneita miekkailijoita. Pian tuli Nora
lisäksi; hänelläkin oli tottumusta, sillä hänelläkin oli isä, joka
kiusaili nuoria tyttöjä.
Toiset kaksi joutuivat ikään kuin hiukan ulkopuolelle. Mutta
korvaukseksi konsulin katse viipyi heissä melkein koko ajan.
Tinka saattoi kyllä ymmärtää, että Toran täytyi herättää hänen
huomiotansa; mutta miksi katseli konsuli häntäkin? Vähitellen hän
kävi epävarmaksi; hihasta oli kai jostakin kohti sauma ratkennut,
sellaista sattui hänelle toisinaan. Hän tähysteli vikaa niin hyvin
kuin taisi, mutta ei pystynyt havaitsemaan mitään. Hänestä tuntui,
kuin hän olisi alasti.
Konsuli oli hyvin hilpeä; äkkiä hänen koko huomaavaisuutensa
kohdistui Toraan. Ei ollut pitkälle päästy ateriassa, ja Tora oli jo
lopettanut!
Nuo onnettomat kalvosimet hermostuttivat nimittäin Toraa aivan
hirvittävästi. Konsulihan tuijotti häneen lakkaamatta. Luomea hän ei
katsellut, sillä sen sivun hän oli saanut käännetyksi Millaan; ei
yleensä kasvojakaan, -- hän katseli alemmaksi. Hän työnsi lautasen
edestään ja pisti kätensä pöydän alle piiloon.
"Hyvä neiti Holm, ettekö syö? -- Ettekö voi hyvin, pikku neiti Holm?
-- Mikä on vikana? Vai haluatteko jotakin? Sanokaahan vain! -- Milla,
annahan neiti Holmille uusi kupillinen teetä, -- niin! -- Eikö
teetäkään? -- -- Lasi viiniä? Hoo, lasillinen viiniäpä tietenkin! --
Maljanne, neiti! -- Mutta tehän ette maistakaan? -- Pidättekö enemmin
madeirasta? -- Mutta, hyvä neiti, punastutteko siitä? -- Päänkipua?
Ai, hm! -- Kenties tahdotte --? ... Tulisiko Millan auttaa teitä?
Ei sitäkään. Sanokaahan toki, mitä haluaisitte, neitiseni!... Onko
teillä useinkin päänkipua, neiti Holm? -- No, siis sitä ei teillä
toki ole. Minä tunsin erään nuoren tytön, jolla oli päänkipua milloin
vain hänen kalvosimissaan oli jotakin vikaa. -- Mutta, rakkahin
Milla, eihän se mitään neiti Holmin kiusaamista ole. -- Eihän, neiti
Holm?..."
Toran oli vallannut turvattomuuden tunne, joka syntyi vähemmästäkin
aiheesta kuin tällaisesta, ja joka kerta se sai hänet itkemään. Hänen
täytyi poistua pöydästä ja kiitää yläkertaan.
Millakin nousi, sävyssään arvokkuus, jota ystävättäret ihailivat; hän
meni perässä. --
Kun toisetkin tulivat kamariin, oli Tora mennyt, Milla kalpea, mutta
ehdottomasti vaiti tapahtuneesta. Myöskin Tinka ja Nora pukivat
ylleen; Milla antoi heidän tehdä sen. Hän suuteli heitä ja pyysi
pian tulemaan uudestaan; samaa hän pyysi alhaalla käytävässä. Vasta
takaisin yläkertaan tultuaan ja yksikseen sulkeuduttuaan hän puhkesi
itkuun. Mitään sellaista ei olisi koskaan tapahtunut, jos hänen
äitinsä olisi istunut pöydässä; itse ei hän kyennyt täyttämään sijaa,
häntä olikin isä erityisesti loukannut. Hänen äitinsä oli muuttanut
niin kovin liian aikaisin pois. Oi, äiti, äiti, äiti, äiti!
Ovelle koputettiin. Hän kysyi, kuka siellä. Hänen isänsä. Hänen
tietysti täytyi avata, mutta hän palasi sohvan luo ja heittäytyi
itkien sen takakulman yli.
Konsuli istuutui hiljaa, ja tovin kuluttua hän sanoi varovasti,
melkein kuiskaten: "Kuulehan, Milla, minä pahoittelen äskeistä, --
enpä enää totisesti tiedä, miten se sattui. Mutta se on kiusallista
-- tietysti enimmin sinun vuoksesi. Enhän arvannut, että hän
ottaisi sen niin sydämelleen. Minä pidän kovin paljon siitä, että
ystävättäriäsi poikkeaa tänne luoksesi, ja erittäinkin näistä
nuorista tytöistä. Kuitenkin ... ja kenties juuri se tunne ajoi
minua ... oletko ollut kyllin varovainen tuon yhden valinnassa,
Milla?"
"Mitä sillä tarkoitat?"
"En mitään määrättyä. -- Rakkahin, älä siitä niin kiivastu! Sinä et
varmastikaan ymmärrä minua. Tyttö, joka siinä määrin on epävarma
itsestään, näetkös, ja -- niin -- jota niin helposti voidaan
hämmennyttää...; voisi tulla päivä, jona katuisit seurustelleesi
hänen kanssaan."
Milla nousi ihan liidunvalkeana; hänestä aivan tuntui, kuin olisi
isä sanonut sen hänestä itsestään. Tuskinpa moni tyttö hänen iässään
olisikaan toisin tuntenut. Mutta hän ei hiiskunut sanaakaan. Hän
hyrähti ankaraan itkuun ja meni makuuhuoneeseen, lukiten oven
perästään.
Seuraavana päivänä, heti kun soitettiin välitunnille, oli Millalla
Tora käsikynkässään, ja sitten jokaisella seuraavalla välitunnilla;
he olivat molemmat mitä loistavimmalla tuulella. Nora ja Tinka
suorastaan ihastuivat Millaan tästä. He eivät olleet ajatelleet,
että hänessä olisi niin paljon sydämellisyyttä ja rohkeutta, -- ja
paremmin kuin mikään muu oli tuo pikku tapaus heidän ystävyytensä
pohjana.
"Yleisesikunta" oli muodostunut.
3