Sitten oli julkaistuna kirjelmä "Hra Tomas Kurtille, myöskin
Rendaleniksi nimitetylle".
Eräs kaupungin lapsi oli "häväissyt" oman pesänsä. Jos tämä kaupunki
oli huonompi kuin muut kaupungit, mitä lähettäjä epäili, niin
esitelmöitsijän oma suku oli varmasti eniten syypää siihen. Ja sekä
vanhalta että uudelta ajalta. Hän oli siis se mies, jonka pitäisi
puhua kaikkein viimeisimpänä.
Lähettäjä käytti nimimerkkinään "_Suum cuique_" [Latinaa, = kullekin
osuutensa. _Suom._]. --
Samana päivänä Rendalen piti toisen esitelmänsä, ja tähän,
joka oli ilmoitettu yksinomaan teknilliseksi luennoksi, oli --
opettajattaret mukaan luettuina -- saapunut 20, kaksikymmentä,
ihmistä; kymmenen tuli lisää esitelmän aikana. Saattoi nähdä
Tomasista, rouva Rendalenista, Karlista, että nämä kahdeksan päivää
olivat olleet heille raskas koetus. Tomas alkoi puheensa tänään kuin
toinen ihminen, -- hiljaisesti, voimattomasti, hapuillen; hänen
hermostuksensa oli kasvanut kahdellakymmenellä prosentilla. Nenäliina
vaelteli taskusta taskuun, vesikarahvi tyhjentyi, tukka pöyhistyi,
kädet tempoilivat, jalat liikkuivat kuin urkujen polkimilla.
Mutta ehdittyään koulun opetussuunnitelmaan ja alettuaan näytellä
aineistoaan, kojeitansa sekä niitä selitellä, elpyi hän ja oli pian
entisellään. Hänen oivallinen kykynsä tehdä kaikki selväksi ja
herättää harrastusta oli palannut.
Mikroskooppi ja sen alle asetettu lehti kiersi ympäri hänen
puhuessaan; herkeämättä hän osoitti heille jotakin uutta, joko
kokonaisia keräelmiä tai myöskin suuria värikuvia tai vieläpä
täydellisesti suoritettuja jäljennöksiä, joita voitiin irroittaa
liitoksistaan ja tutkia pienimpiäkin osiaan myöten, esim. ihmisen
rinnan, vatsan, kaulan, pään. Muutamat hienommat osat olivat
suurennetussa mittakaavassa tehtyjä. Heidän maassaan, kertoi hän
itse, ei ollut koskaan kerätty näiden aineksien vertaista; me saimme
kiittää suuren maailman harrastusta siitä, että meidänkin pienessä
ja etäisessä sopessamme saatiin nähdä sellaista ja että hänen oli
ylipäätään ollut mahdollista hankkia kokoelmaansa; osaksi siinä oli
hänelle lahjoitettuakin.
Ne harvat, jotka olivat esitelmää kuulemassa, olivat erinomaisen
tyytyväisiä. He arvelivat, että koulusta kyllä voisi tulla hyvä,
joskin hän oli pitänyt onnettoman puheen.
Mutta tätä hyväntahtoisempaa käsitystä edustivat liian harvat
voidakseen saada aikaan vastavirtausta.
Tiistain numerossa kysyi joku lähettäjä _"Suum cuique"-nimimerkin_
käyttäjältä, merkitsikö se: jokaiselle sialle [latinaa, sus = sika.
_Suom._]?
Jos tämä kysymys olikin eduksi Rendalenille, niin oli seuraava
kyhäelmä ehdottomasti pahin, mitä oli häntä vastaan julkaistu.
Lähettäjä aloitti pahoittelemalla, kuinka röyhkeätä oli nuoren
miehen, joka päälle päätteeksi oli tuskin lainkaan ollut kotona
täysikasvuiseksi tultuaan, kuitenkin pauhaavan ylväästi morkkailla
tämän kaupungin tapoja.
Lisäksi hän puhui kuin olisi tuntenut kaikki maan laivurit! Kuin hän
olisi seurannut heitä ympäri maapallon ja kuulustellut heitä. Ja
kokonaan hävyltä pään puraistakseen hän puhui, kuin hän tuntisi _koko
maailman_ kauppiassäädyn!
Niin nenäkäs, niin kevytmielisiä puheentapoja syytelevä mies ei
voinut olla kasvatuslaitoksen opettaja, kaikkein vähimmin johtaja.
Näin ollen pitäisi viipymättä julkaista kehoitus uuden koulun
perustamiseksi. Tiedettiin, että ystävällinen kääntyminen koulun
entisen johtajattaren puoleen, jotta hän jatkaisi edelleen ilman
herra Rendalenin apua, oli ollut turha. No niin, siispä lähettäjä
tahtoi vaatia arvossapidettyjä kansalaisia asettumaan uuden koulun
perustamiseksi julkaistavan kehoituksen etunenään. Se saisi yleistä
kannatusta.
Kaupungissa kummailtiin, kuka tämä lähettäjä saattoi olla. Kerhossa
pohdittiin ehdotusta vielä samana iltana, mutta sielläkään hän
ei paljastautunut. Yksimielisesti päätettiin odottaa konsuli
Engelin vuoksi. Ei epäilty sitä, että hän tahtoisi olla mukana, --
tiedettiinhän varsin hyvin, mitä seurauksia Rendalenin puheella
oli ollut konsulin perheessä; mutta ei käynyt päinsä puhua hänelle
suunnitelmasta juuri nyt. Rouva Engel oli vaarallisesti sairaana.
Vaikka neuvottelua kesti vain muutamia minuutteja, olivat kaikki
heti yksimielisiä. Neuvottelun päätyttyä ei kello ollut enempää kuin
yhdeksän, joten sen passiivisena kuulijana ollut tohtori Holmsen
lähti suoraan kerhosta, torin laidalta, ylös puistokujaa kartanoon
ja kertoi Tomas Rendalenille kaikki. Mitä pikemmin hän sai sen
tietää, sen parempi, arveli Holmsen. Piru nyt enää olkoon tässä
lemmon luolassa kauemmin; se oli _hänen_ neuvonsa. Tomas vei tohtorin
mukanaan äitinsä luo ja kertoi jutun siellä, heti lisäten, että hän
ehdottomasti tahtoi matkustaa pois.
Karl tuli samassa kotiin; asia kerrottiin taas hänelle, eikä hänkään
uskonut hyödyttävän jatkaa sen jälkeen, mitä hän oli sinä päivänä
kaupungilla kuullut.
Mutta rouva Rendalen ei tahtonut mitenkään väistyttävän. Mieluummin
painatettakoon koko koulusuunnitelma ja sen perustelu kirjaksi ja
vedottakoon kaupungista koko maahan. Täytyihän toki Norjassa olla
siksi monia ymmärtäväisiä vanhempia, että he saisivat täyden koulun!
Tämä, hän sanoi, ei ollut hänen ehdotuksensa, se oli Tomasin, jonka
siis piti se täytäntöönkin panna!
Hänpä tunsi Tomasin; tarvitsi vain suoriutua erinäisistä repeloivista
vaikutelmista, niin hän oli kyllä mies puolestaan. Sinä iltana ei
erottu ennen kahtatoista ja silloin he olivat yhtä mieltä
jatkamisesta.
Koulutyö vahvisti Rendalenia. Hän oli verraton koulumies ja sai
siitä eheän ilonsa. Ja nyt hän pani kaiken sielunsa työhön. Hän teki
hauskimpia ja opettavaisimpia kokeita, mitä tiesi, ja kertoi ja
selitti ja luennoi.
Vanhimman luokan hän oli aina kotiintulostaan asti ottanut yhtenä
viikon iltana erityiseen kokoukseen rouva Rendalenin huoneeseen. Hän
oli tutustuttanut heitä suureen naiskysymykseen, sellaisena kuin
tämä kuohutti mieliä yli koko sivistyneen maailman -- hän lueskeli
heille ja pani toimeen soitannollisia illanviettoja heidän kanssaan.
Tähän aikaan näillä kokouksilla oli tietenkin erikoinen merkitys
hänelle. Hän ei sanallakaan kajonnut päivän kiistaan, mutta luettavaa
ja keskustelunaihetta, jopa musiikkikappaleitakin valitessaan hän
ehdottomasti tuli valaneeksi niihin uskoaan suuren asian voittoon,
kiihkoaan, kun hänen herkkä mielensä oli tulvillaan. Ylin luokka
luotti häneen horjumattomasti, ja sillä oli suuri vaikutus toisiin.
Pian hän otti haltuunsa koko koulun laulunopetuksen, harjoitti
isompia kuoroja ja hilpeitä numeroita -- sekin loi yhteistuntoa.
Mutta kaikesta huolimatta näyttäytyi kapinan oireita. Että nämä
joka kerta tukahtuivat, siitä sai kiittää erittäinkin Karl Vangenin
aamuhartaushetkiä oppilasten ja opettajain kanssa.
Karl ei ollut mikään etevälahjainen henki mutta hänellä oli yksi
ominaisuus, joka vastasi paljoa henkevyyttä: hän ei ollut milloinkaan
puhunut muuta kuin totta. Hän sanoi asian tarkalleen siten, kuin sen
sielussaan tunsi; kukaan ja mikään ei saanut häntä siitä siirtymään.
Ja kun hänen elämänsä oli surun vihkimä ja sitten muuttunut iloksi,
oli hänellä ilmauksia molempia varten äänessäänkin. Se tehosi.
Hän rukoili niin hartaasti Jumalalta koulurauhaa; älköön ulkopuolella
riehuva riita tunkeutuko näiden portaiden sisäpuolelle. Me täällä,
mehän tarkoitimme vain hyvää toisillemme; eikö niin? -- Ei enempää
tarvittu, kun jo muutamat alkoivat itkeä. Eräänä kertana hän lisäsi
saaneensa valtuuden sanoa, että se, joka vähimmässäkin määrässä
epäili koulua, saisi lähteä milloin tahansa; sääntöjen edellyttämää
eroamisaikaa ei tarvinnut noudattaa. Tämän he kaikki saisivat mainita
vanhemmilleen; heidän tuli kertoa näille, olivatko tyytyväisiä täällä
oloonsa vai eivätkö, _tarkalleen niinkuin asia oli_.
Olivatko koulun viholliset saaneet selville, mikä valta Karl
Vangenilla oli tuolla ylhäällä? Nyt suunnattiin nimittäin hyökkäys
häneen. _Tilskuereniin_ ilmestyi kyhäys "Rovastinapulaiselle Karl
Vangenille"!
Hänen siveellisiä periaatteitaan kuten hyvää tahtoansakin pidettiin
arvossa; siksi ihmeteltiin mitä suurimmassa määrin, että hän saattoi
liittyä sellaisiin mielipiteisiin, kuin koulussa oli lausuttu.
"Kukaan, joka ei ollut aivan vähälahjainen tai liian herkkäuskoinen"
(sananmukaisesti), ei voinut erehtyä siitä, että kysymyksessä
oli uskonnon syrjäyttäminen ja luonnontieteiden toimittaminen
vallitsevaan asemaan.
Tämä saattoi liikkeelle kokonaisen vyöryn. Noista sepityksistä
mainittakoon yksi ainoa.
"Se, joka nämä rivit kirjottaa, ei voi olla ilmaisematta suruaan
siitä, mitä hän sai kokea, nimittäin että kun eräs röyhkeä ääni
kysyi kateederista Tyttökoulun Voimistelusalissa, eikö asia ollut
sillä tavalla, että ainoastaan ani harvat ovat taipuisia saamaan
pysyväisen uskonnollisen herätyksen, _silloin jäi 4 -- neljä --
pappia istualleen!_ Sanoivatko he tähän pilkkaavaiseen puheeseen
sydämessänsä: jaa?
"Eikö siis Jeesuksen suuri sanoma ole käynyt ulos _'kaikille
kansoille?'_ (Ks. Matt. 28:19, Mark. 16:15, Luuk. 24:47, Ap. Teot
10:42-43, Koloss. 1:23.)
"Siinä määrin se kävi ulos 'kaikille', että sen ensi sijassa voivat
ymmärtää yksinkertaiset. (Ks. Matt. 11:25, Luuk. 10:21, 1 Kor.
1:19-27, Room. 1:21-22.)
"Jos eivät ehdottomasti kaikki ole taipuvaisia pysyväisesti heräämään
Jumalalliseen totuuteen, niin mitä hirveitä johtopäätöksiä
voitaisiinkaan tästä tehdä?
"Niin, voisiko Raamattu silloin ylipäätään olla Jumalallinen totuus?
"Se mies, joka kysyi niin julkeasti, elää Kirkon opettajien keskessä,
niin, on heidän ystäviänsäkin. Sentähden rohkenen myöskin sanoa, että
se on epäuskon ääni, meidän keskestämme lähtenyt. (Ks. 1. Joh. 2:19,
Ap. Teot 15:24 ja 20:30, Gal. 2:4.)
"Missä olivat ne neljä Siionin vartijaa? Minä olin siinä ja siinä
nousemaisillani, mutta minä odotin heitä. Minä sanon tämän jälleen ja
surulla: missä he olivat?
"_Eiväthän kai nukkuneet?_ (Ks. Matt. 24:42-43 ja 25:5, Mark.13: 33,
Luuk. 21:36, 1. Kor. 15:33-34, 1. Tess. 5:6, Ef. 5:14.)
"Jos nimeni asettaisin alle, ei se ilmaisisi mitään, mikä saisi jonkun
ajattelemaan. Sentähden asetan seuraavat pyhät sanat ja luvut:
"Davidin psalmit 80:7."
Koko kaupunki selasi esille Davidin psalmin 80:7 ja luki:
"Sinä olet meidän pannut riidaksi meidän läsnä asuvaisillemme; ja
meidän vihollisemme pilkkaavat meitä."
Viittaus ilmaisi sen suuttumuksen, jota kaikki tunsivat siitä, että
kaupunki oli heidän riitansa johdosta joutunut naapurien pilkaksi.
Sillä kateellisten naapurikaupunkien sanomalehdet olivat nälkäisinä
syöksyneet tähän häväistysjuttuun käsiksi! Sateli pisteliäitä
selostuksia ja paljasteluja. Kaupunki ei ollut milloinkaan ollut
jumalisuudestaan kuulu, yhtä vähän kuin siveellisyydestään tai
hyveistään yleensä. Sitä enemmän rikkaudestaan, rennosta elämästään
ja yritteliäisyydestään. "Roskakaupunkien" lehdissä oli alituiseen
luettavana mitä häpeämättömimpiä ylistyksiä tästä äkillisestä
kääntymyksestä, suurenmoisesta siveellisestä vakavuudesta, joka ihan
ihmetyönä oli vallannut "pikku Babylonin".
Pari päivää takaperin oli muuan noita nalkuttajia aloittanut
viivanalaisen, joka oli ilmeisesti omassa kaupungissa kirjoitettu.
Se olikin päivätty "_Kurtevigissa_", ja kaupungin _chronique
scandaleuse_ kertoiltiin siinä hyvin sukkelasti -- tietysti
tekaistuin nimin, mutta jokainen ihminen tunsi jutut. Se päättyi
huomautukseen, että oli helppo käsittää, minkä tähden kävi
"Kurtevigin" pyhäksi velvollisuudeksi ehkäistä uudistusta kaupungin
tavoissa.
Kun tämä oli ainoa Rendalenin uuden koulun puolustukseksi painettu,
uskottiin -- niin sokeaan kiihkoon oli jouduttu -- Rendalenin, jos ei
kirjoittaneen pakinaa, ainakin antaneen siihen aineksia.
Nyt merimiesyhdistys kutsui isoin kirjaimin kokouksen "urheata
merimiessäätyämme vastaan eräältä taholta singottujen syytösten
johdosta".
Kokouksessa oli se erikoista, että siellä oli tuskin kolmea
merimiestä saapuvilla. Puhetta johti eräs laivaveistämön omistaja,
joka ei ollut milloinkaan purjehtinut merillä. Pääpuhuja oli
kaupungin satamakapteeni, joka tosin oli aikoinaan ollut laivurina,
mutta siitä oli hyvin kauan. Hän pauhasi hirmuisesti. Hän oli
myös laatinut kirjallisen vastalauseen, joka ilmaisi "merimiesten
halveksimisen" sellaista puhetta kohtaan. Vastalauseen jäljennös
lähetettiin heti kokouspaikalta Tomas Rendalenille. Sikäli kaikki
kävi kuten pitikin; mutta punssin tultua ja siihen alusta asti
riuskasti kiinni käytyä elvyttiin piankin liian innostuneiksi.
Silloin ainoa saapuvilla oleva laivuri Kasper Johannesen suvaitsi
väittää, että "Tomas Rendalen, pahus vieköön, oli sentään hiukan
oikeassa".
Siitäpä jyty nousi! Satamakapteeni esitti viimein, että "tämä
uusi häpäisijä" viskattaisiin ulos. Kasper Johannesenin ei tehnyt
ollenkaan mieli hyväksyä "ulosviskaalikseen" miestä, joka _"itse
oli ottanut prosentteja!"_ Tunsihan hän ihmisiä, jotka olivat hänen
kanssaan purjehtineet! Laivaveistämön omistaja tahtoi sovittaa
jupakan arvokkaasti, mutta Kasper Johannesen käski hänen vain "mennä
helvettiin"; eivätkö he kaikki tienneet, että hän oli rikastunut
kelvottomilla aluksilla? Eikö itse merivakuutusyhtiön asiamies ollut
sitä sanonut? "Koreata huolenpitoa merimiehistä se, perhanassa!"
J.n.e., j.n.e. Tämä päättyi katutappeluun.
Päättyi? Se ei päättynyt koko kesänä, ei koko syksynä. Kaupunki
ei enää puhunut koulusta. Viikkokausiin ei kukaan puhunut muusta
kuin liikeasioistaan ja siitä, kutka olivat rehellisiä ja kutka
prosenttivarkaita; liikeasioistaan, ja kutka laivurit olivat
suorastaan suurvarkaita ja kutka vain pikku näpistelijöitä;
liikeasioistaan, ja kutka laivurit olivat ihan rehellisiä; --
liikeasioistaan, ja laivuri N.N:stä, jonka nyt kelpasi vetäytyä
yksityiselämään ja ryhtyä johonkin hommaan maissa! Laivojen
syksymmällä kotiuduttua joutuivat laivurit itse mukaan. Muutamia
erotettiin; nämä antoivat ilmi toisia, jotka olivat säästyneet.
Perämiehet, matruusit eivät tahtoneet olla todistajina, mutta heidät
pakotettiin siihen. Mitä rajuimpia vihavälejä pääsi alkuun -- tai
taisteltiin loppuun paikalla. "Laivurisota" pelasti koulun. Kaupunki
ei ollut kyllin iso pitämään kahta polttavaa kysymystä käynnissä
yht'aikaa, ja näistä kahdesta tuli se, joka koski raha-asioita,
tietenkin ajan mittaan tärkeämmäksi.
Mutta jos "laivurisota" pelastikin koulun, ei se pelastanut
Rendalenia. Hän saattoi odottaa tilintekoa minä hetkenä tahansa.
Hän ei mielellään pistäytynytkään alas kaupunkiin, eikä missään
tapauksessa iltaisin.
Hän sai taas muistutuksen tilanteen kireydestä, kun hänen vähän
jälkeen sodan syttymisen oli eräänä sunnuntaiaamuna aivan varhain
lähdettävä vaunuilla alas tullivajalle; hän meni vastaan miss
Hallia, joka saapui englantilaisessa höyrylaivassa. Lauluseuran
ja voimisteluseuran piti tehdä retki; siellä oli siten parisataa
nuorta ihmistä koolla varhaisesta ajasta huolimatta. Noiden kaikkien
keskessä Rendalen ei tuntenut itseään turvalliseksi. Täpärällä
oli, että he jättivät hänet henkilökohtaisesti rauhaan; sisukkaita
katseita ja uhkaavia viittauksia sinkoili häneen. Hänen astuessaan
veneeseen heitettiin köysi sillä tavoin irti, että se löi hatun
häneltä päästä ja roiskautti ryöpyn hänen niskaansa -- epähuomiossapa
tietenkin.
Käsitettiin, minkä tähden hän oli tänne vaunuineen tullut,
tietystikin noutamaan kaupungin uutta hyveenvartijaa, amerikkalaista
lääkärimissiä. Englantilaisen höyrylaivan jyhkeä keulapää kohosi ihan
vastapäätä; ihmiset lykkäsivät oman matkansa, kunnes oli saatu nähdä
missi. Tuolla peri Rendalen hänet ja hänen tamineensa veneeseen, hän
oli ainoa matkustaja. Täytyihän noin merkillistä katsella.
Ja se olikin sitten lapsi! Pieni, laiha, ripeä nainen, joka ylös
hypähtäessään epäsi kaiken avun. Hän kapaisi heti alas portaita
takaisin, sillä veneessäolijat koettivat nopeasti penkoa esiin
hänen laukkuaan, eikä hän osannut esittää ohjeitaan norjaksi;
hän palasi vireästi ylös laukku kädessään, -- sitten vaunuille,
sitten ylös vaunuihin, yksi, kaksi, kolme, kepeästi, hymyillen.
Mutta istuuduttuaan hän kummastellen silmäili taaksensa tuohon
painostavaan, epäluuloiseen laumaan. Suuren silmäparin pitkällinen,
tutkiva katse lipui yli väkijoukon; Rendalen järjesteli sillä välin
matkatavarat ja laitteli ohjaksissa jotakin kuntoon, ennenkuin nousi
vaunuihin.
Sitä aikaa käyttivät tämän naisen lääkärinsilmät. Ne olivat saaneet
selkeän, kylmän huomiokyvyn; ne eivät enää harhailleet pitkin,
vaan valitsivat muutamia kasvoja sieltä täältä nuorison parvesta,
ripeästi, varmasti. Ne, joita katse kohtasi, tunsivat sen sydämeensä
asti. Eikä laiturilla seisovista kahdestasadasta nuoresta miehestä
yksikään epäillyt sitä, että nuo silmät voivat havaita yhtä ja toista.
Laivurisodan kehityttyä hiukan pitemmälle, kesäloman lopulla
nimittäin, levisi kaupungilla tieto, että lääkärit olivat menettäneet
kaiken toivonsa rakastettavasta Emilie Engelistä, kaikkien köyhien
ystävästä, kaikkien ihmisten ystävästä.
Rouva Rendalenilla oli muun lisänä ollut kärsittävänään yhä yltyviä
tunnonsoimauksia rouva Engelin tähden; nyt viesti kohtasi häntä
kuin pyörryttävä isku. Koulun oppilaista ei ollut -- aina Augusta
Hansenin päivistä asti -- kukaan ollut sellainen kuin Emilie Engel:
niin kunnokas, niin ymmärtäväinen ja hyvä. Rouva Rendaleniin hän
oli kiintynyt kuin äitiin, oli myös antanut hänelle (ja yksistään
hänelle) luottamuksensa, kun tuli onnettomaksi rakastaessaan sitä,
joka petti häntä. Koko kaupunki oli kauan tiennyt, mitä _hän_ vasta
viime vuosina sai tietää. Emilien kärsimys se enemmän kuin mikään muu
oli tehnyt rouva Rendalenin niin iloiseksi siitä, että Tomas "otti
kaiken mukaan", kuten äiti sanoi.
Ja nyt?
Rouva Rendalen ja Tomas tiesivät heti, että kaikki tahtoivat tulkita
Tomas Rendalenin raakamaisuudellaan surmanneen hänet. Katkeruus
heräsi yhä voimakkaampana. Rouva Rendalen ei ollut saanut lääkäriltä
lupaa puhutella sairasta; tohtori Holmsen oli järeään tapaansa
sanonut, että hän oli "liian läheistä sukua esitelmälle". Lausuma oli
tullut muidenkin tietoon.
Emilie Engel kuoli aikaisin aamulla; ehtoopäivällä ajoi kartanoon
hänen sielunpaimenensa, vanha Green. Hän toi terveiset vainajalta
ja antoi rouva Rendalenille Emilien säästöpankkikirjan; siihen
oli Emilie suurin, vapisevin kirjaimin kirjoittanut: "Koululle.
Teidän _E_." Rovasti ilmoitti, että tämä tapahtui hänen miehensä
suostumuksella. Talletus oli 5,000 kruunua.
Rouva Rendalenin liikutus ja ilo, -- suru ja kiitollisuus olivat niin
kiihkeät, että hänen täytyi poistua vanhuksen luota, eikä hän enää
näyttäytynytkään. Tomas saapui samassa kotiin ja kohtasi rovastin,
juuri kun tämän piti palvelijan avulla astua alas isoja portaita.
Vanhus pyysi häntä menemään äidin luo, tämä varmaankin halusi häntä
puhutella. Tomas säikähti, mutta hillitsi itsensä ja auttoi rovastin
vaunuihin.
Rouva Rendalen oli makuuhuoneessa, missä hän hillittömästi itkien
asteli edestakaisin. Tomasin nähdessään hän heittäytyi poikansa
kaulaan, ja Tomas pyysi häntä Luojan nimessä sanomaan, mikä oli
hätänä. Toinen sai vihdoin edes viitatuksi talletuskirjaan; Tomas
näki ja otti sen.
Samassa silmänräpäyksessä hän tunsi, että tämä oli pelastus. Nyt kävi
ilmi, mitä hän oli kärsinyt: hän puhkesi itkuun hänkin.
Seuraavan päivän aamuna kiersi oppilaiden vanhempien luona kirjelmä,
jossa rouva Rendalen tiedusti, saisivatko lapset luvan koulun
puolesta kunnioittaa rouva Engelin muistoa. Siinä tapauksessa tulisi
kaikkien hautauspäivänä kokoontua valkopukuisina kirkkomaan portille
Lapset kävelisivät kirstun edellä, kaikkein pienimmät sirotellen
kukkia, toiset veisaten virttä, ja haudalla laulaisi lapsikuoro.
Jos he saisivat luvan, olisi kokoonnuttava koululle samana päivänä
kello 12.
Kun oli vain pari päivää koulun avaamiseen, olivat melkein kaikki
oppilaat kaupungissa; viimeisetkin saapuivat vähitellen. Ainoakaan ei
jäänyt pois.
Olipa uskomatonta, mitä Tomas Rendalen sai toimeen seitsemässä,
kahdeksassa päivässä; hän tiesi, että tässä suoritettaisiin taistelu.
Tilskuerenin seuraava numero ilmoitti kuolemantapauksesta mainiten
muutamia sanoja rouva Engelin suuresta hyväntekeväisyydestä ja
lisäksi seuraavaa: "Vainaja kuuluu säätäneen tuntuvan rahasumman
eräälle laitokselle kaupungissamme."
Mitä tämä uutinen oli selvyydessä vailla, sen korvasi lehti muutoin:
sinä päivänä ei ollut riviäkään hyökkäyksiä koulua vastaan.
Näissä olosuhteissa rouva Engelin hautaustilaisuudesta tuli
ainoalaatuinen. Sitä ennustivat jo ne valmistukset, joita tehtiin,
ne huhut, joita oli liikkeellä. Koulut pyysivät lupapäivää ja
saivat sen; päätettiin sulkea kaikki myymälät, sirotella havuilla
kadut, joita myöten saattue kulkisi, asettaa väylälle lippulaiva
ampumaan kunnialaukauksia. Kuultiin, että oli tilattu lähimmästä
garnisonikaupungista rykmentin soittokunta ja että se oli saanut
luvan saapua.
Kaupungin ja lähikaupunkien johtavien liikemiesten piti hautuumaan
portilla ottaa kirstu ruumisvaunuista ja kantaa se hautaan. Useat
höyrylaivat toivat molemmilta suunnilta väkeä, joka tahtoi nähdä ja
kuulla. Kun kirkkojen kellot hautauspäivänä alkoivat kajahdella,
olivat jo kadut tulvillaan. Hautuumaan portin sisä- ja ulkopuolella
ei piankaan enää kukaan voinut saada sijaa. Ellei tätä tungosta
olisi ennakolta arvattu ja järjestysvallan vahvistamiseksi hankittu
miehiä, eivät naiset olisi uskaltautuneet sinne; nyt saivat hyvän
paikan sekä koulu että oppilaitten äidit ja sisarukset. Kuitenkin,
kun kunnialaukaukset pamahtelivat ja soitto alkoi kaikua, ja vielä
enemmän, kun saattue tuli näkyviin, syntyi ahdinkoa; kuului muutamia
kirkauksia, useat säikähtyivät, mutta hämminki tasaantui jälleen, --
jännitys vain lisääntyi.
Soittokunta marssi portin ohitse, seisahtui sitten ja raiutteli
säveliään ulkopuolella sillä aikaa, kun ruumisvaunut pysähtyivät,
liikemiehet astuivat esille ja ottivat kirstun, ja se määrätön
paljous kukkasia, joka ei ollut mahtunut kirstulle, koottiin ja
kannettiin perässä. Rendalen oli samaan aikaan tunkeutunut esille
saattueesta ja järjestänyt valkoisen parvensa portin takana.
Kirstu kannettiin sisäpuolelle, mutta pysähdyttiin, kunnes vaunut
olivat ajaneet ohitse ja saattue liittyi mukaan. Soitto taukosi,
koululapset virittivät virren, voimakkaasti, sointuisasti, -- ja
tämä siirtyminen metallisoittimista naisten lauluun tenhosi mielet.
Tästä juhlallisesta silmänräpäyksestä alkaen ja edelleen, kun
saattue jälleen alkoi astella eteenpäin, -- kukkasia sirottelevat
valkopukuiset pienokaiset edellä, koulun laulukuoro perässä, ja
sitten kirstu, -- tästä hetkestä vaihtui hautauksen luonne.
Tänne oli tullut juhlakulkue, suru oli muunnettu kauneudeksi,
häivytetty täysin käsin jaelluksi kunnianosoitukseksi; rikkauden
kulkue oli pysähtynyt vainajien asuinsijan ovelle. Kaikki olivat
mukana auttamassa; rouva Emilie Engel haudattiin kuin hallitseva
ruhtinatar.
Mutta sillä hetkellä, kun virsi kohosi tuolla edessäpäin naisten
keskestä ja kaikki nuo hennot kätöset alkoivat vasuista hapuilla
kukkasia, kääntyivät kaikkien katseet sinne, kaikkien ajatukset
seurasivat tuota valkoista viirua sen pujottautuessa ylös mäkeä
mustan naisparven keskessä, joka kulki yhä mukana.
Se taistelu, joka oli äskettäin riehunut, muistettiin heti; se
seurasi ylhäällä heidän yllään uhkailevassa ilmassa ja heidän
takanaan astelevassa mustassa saattojoukossa. Nyt he yht'äkkiä
näkivät rouva Engelin kalpeat kasvot veisuun takaa. Poloista,
poloista Emilietä oltiin hautaamassa, satakertaisesti petettyä
Emilietä, jonka kaikki hiukan vanhemmat tunsivat hänen lapsuudestaan
asti ja olivat nähneet kirkossa joka sunnuntai valjuna,
surumielisenä. Eikö tuntunut siltä, kuin valkoiset pikkutytöt
olisivat työntyneet esille ottamaan vainajan niiltä, jotka tulivat
hänen kanssaan? Lahjoitussäädöksellään hän oli antanut itsensä näille
pienokaisille.
Ja sikäli kuin tämä pitkä valkoinen parvi solui ylös laudoitukselle,
joka oli rakennettu heitä varten haudan toiselle laidalle ja
varustettu kaiteilla, tuntui vielä siltäkin, kuin heillä -- yksistään
heillä -- olisi sananvalta hänen suhteensa.
Rendalen asteli heidän joukkoonsa hattu kädessään. Kaikki pienet
kukkien sirottelijat olivat jälleen saaneet vasunsa täyteen ja
järjestyivät hänen eteensä tuolla ylhäällä. Kirstu laskettiin
hautaan, oli hiljaista, Rendalen antoi merkin. Alkoi hillitty soitto,
ja kuorolaulu nousi ilmoille. Hän johti keveästi kättään liikuttaen,
seisten muuten hievahtamatta, hetken täyttämänä ja hallitsemana.
Kaikki nämä äänet antoivat vastauksen häneltä; ne lauloivat haudan
yli kiitosta tulevaisuuden koululta. Naiset joutuivat liikutuksen
valtaan. Karl Vangenin huolehtiva silmä etsi rouva Rendalenia; hän
näki, kuinka liikutettu tämä oli, ja raivasi tiensä hänen luokseen.
Mutta saatuaan hänet käsivartensa tuekseen rouva Rendalen heti tahtoi
päästä laulajien lavan viereen; hänen täytyi nähdä hauta. Ja Karl vei
hänet paikalle.
Mutta sitten, kun hänkin oli tullut sinne, tuntui siltä, että
tunnelmaan oli tullut jotakin sellaista, mikä kuului toiseen
maailmaan eikä tähän. Se kenties tajuttiin vain hämärästi, mutta
ajateltiin selkeästi sitten, kun vanha Green laulun päätyttyä
autettiin ylös tyttöjen luo ja puhui. Hän mainitsi vainajan eri
tilaisuuksissa lausumia sanoja; yhdessä ne loivat kuvan. Kaikki tuli
lausutuksi näiden sanojen välityksellä, eikä kuitenkaan mitään;
kaikki ymmärsivät kenenkään loukkaantumatta. Erityisesti tuli Engel
liikutetuksi, sillä vainajan suuri hellyys häntä kohtaan ilmeni
parissa näistä lauselmista. Ja ennenkuin hän itse tiesikään, ja
vastoin hänen tahtoaan, nämä sanat pakottivat hänet hillittömään
itkuun. Hän ei voinut sitä pysähdyttää.
Silloin Green lopetti. Hän lopetti niillä vainajan sanoilla, jotka
tämä oli liittänyt koululle tekemäänsä lahjoitukseen: "Tässä asiassa
on kaksi puoluetta --." Vainaja oli valinnut omansa, lisäsi puhuja.
Soittokunta esiintyi jälleen ja sitten kuoro. Vanhus autettiin alas,
pienokaiset sulloutuivat kaiteita vasten sirotellakseen viimeiset
kukkansa. Samassa jylisi lännessä, meren ulappa kuvastui mustana,
rankka sateenpuuska oli tulossa. Ihmiset tähyilivät kaupunkiin
päin, missä liput riippuivat värähtämättöminä synkkää taivasta
vasten; kaikki ennusti rajuilmaa. Taas ukkosen jyrähdys, paljon
voimakkaampana ja lähempänä; saattue alkoi horjua, vähitellen hajota.
Muutamat riensivät pois vilkaisematta alas hautaan tai tervehtimättä
perhettä. Tovin kuluttua kuvastuivat valkopukuiset tyttöset suurina
parvina alhaalla tiellä ilman mustenevaa ja maan tummanvihreää
taustaa vasten; jotkut heistä alkoivat juosta, -- sitten yhä
useammat, ja rouva Rendalenin suureksi kauhuksi he alkoivat nauraa ja
huutaa.
* * * * *
Kartanossa oli parahiksi päästy ruoalta, kun rouva Rendalen sai
pari pienehköä nimetöntä lahjaa "koululle", tunnuslauseena: "On
kaksi puoluetta." Ehtoopäivän kuluessa he saivat useampia, kaikki
nimettömiä, eikä yksikään niistä suuri. Mutta se osoitti kuitenkin,
ettei koulussa ollut pelkkiä vihollisia. Heillä ei ollut aikaa
puhella siitä pitkälti; illalla nimittäin vietettäisiin koulussa
pieni muistojuhla, johon oli kutsuttu rouva Engelin ystävättäriä ja
molemmat ylimmät luokat. Rouva Rendalen kertoilisi seurustelustaan
manalle menneen kanssa; vanha Green oli niin ikään luvannut saapua
ja kenties kertoisikin jotain. Sitten olisi musiikkia, virsi
veisattaisiin uudestaan j.n.e. Koko päivä oli aherrettu juhlasalissa,
mutta valmistuminen oli täpärää. Heidät keskeytti vielä kerran kirje,
tällä kertaa tohtori Holmsenin lähettämä; hänen palvelijansa toi
sen. Tohtorin nimeä ei ollut alla, mutta käsiala oli yhtä tuttu kuin
palvelijakin. Ja kuka muu kuin hän olisi voinut nimensä asemesta
käyttää allekirjoituksena "Vanha sika"?
Kirje kuului:
"Hyvä Rendalen,
'on kaksi puoluetta'; se voi kyllä olla oikein. Ja joskin olen
sitä mieltä, että toinen näistä puolueista on käyttäytynyt
penteleen tyhmästi enkä varmaankaan vastedeskään jaksa
liittyä siihen, -- niin oheistettuna on maksuosoitus kolmea
'mikroskooppia' varten, -- koska kerran olet saanut takaperoiseen
Kurtin-kalloosi, että se on 'mikroskoopeilla' tehtävä!
Minä en usko siihen hiventäkään, en luota enempää tiedon voimaan
tässä kuin uskonnonkaan; entisellään pysyy. Mutta ilmassa vilahti
tänään jotakin valkoista, niin, jotakin laulun tapaista ja sen
semmoista; -- voisihan sattua olemaan asiassa jotakin. Kuten
sanottu, tässä on rahat." --
Jo nähtiin ylimpien luokkien vähitellen keräytyvän ylös
täysihoitolaisten luo, joten he siis piankin saisivat yleisönsä
paikalle. Noiden nuorten naisten tuli tavata toisensa surupukuisina
-- mikäli mahdollista --, ja sehän oli niin uutta ja hauskaa,
etteivät he voineet olla tulematta liian aikaisin.
Juhla pidettiin "laboratoriossa", entisessä ritarisalissa. Oli
tietysti ollut perin työlästä saada se järjestetyksi surujuhlaa
varten, mutta ensimmäisten naisten tullessa oltiin valmiita, -- vain
Emilien muotokuvaa odoteltiin.
Noiden kahden tanskalaisen hevosen vetämät ja liveripukuisen ajajan
ohjaamat vaunut vierivät verkalleen ylös puistokujaa. Rouva Rendalen
ja Tomas menivät isojen portaiden juurelle vastaan. Tomas avasi
vaunujen ovet nuorelle, syvään suruun pukeutuneelle naiselle, joka
heittäysi rouva Rendalenin kaulaan; hän oli vainajan ainoa tytär.
Hänkin oli nimeltään Emilie ja olisi koulussa vielä tämän vuotta.
Hän oli harvinaisen kaunis neitonen, solakkavartinen, ja
hienohipiäinen mustissaan; hiuksilla, jotka olivat oikeata Engelien
perintöä, eivät punaiset eivätkä keltaiset, oli musta huntu eikä
mitään muuta. Hän nousi itkien ylös portaita rouva Rendalenin
käsivarren varassa; Tomas toi perässä muotokuvaa, jonka yli oli
heitetty peite, sillä nyt sateli. Kaikki nousivat seisomaan heidän
astuessaan sisälle; nuori nainen itki silloin vielä rajummin ja etsi
itselleen sopen, jonne piiloutui huntunsa ja nenäliinansa taakse.
Muotokuva kiinnitettiin mustalla verhottuun laboratorion savutorveen;
molemmin puolin oli järjestelty Norjan lippuja; nyt kierrettiin
seppeleitä sen ympärille.
Juhla alkoi surumarssilla, jonka nelikätisesti soittivat Tomas
Rendalen ja se, jolla oli ollut lyhyt alttosoolo-osa hautuumaalla
tänään, Augusta Hansenin sisar, sama, joka tuona lauantaina oli
piileksinyt purjeen alla. Sitten seurasivat puheet ja virsi;
kaikki kävi onnellisesti, oli tunnelmallista ja toisinaan mieliala
liikuttunutkin. Lopuksi veisattiin virsi johdannoksi muutamille Karl
Vangenin sanoille. Hän oli hiljakkoin lukenut, ettei elämä ollut
umpinainen rata, vaan avoin; tätä hän käytti aiheenaan.
Sillä välin oli kaikissa koulun juhlissa tavallinen vaatimaton
illallispöytä, lisänään jälkiruokaa ja viiniä, katettu rouva
Rendalenin huoneeseen. Tomas nimittäin tahtoi lopuksi saada
tilaisuuden maljalla kiittää kahta ylintä luokkaa ja näiden
välityksellä kaikkia siitä, että he olivat tänään auttaneet kauniin
muiston viettämistä.
Kaikki, jotka lauloivat tuolla ylhäällä kuolleitten kummulla tänään,
allansa kaupunki ja edessään melkoinen osa sen asukkaita, olivat
kaiketikin tunteneet jotakin, joka oli koulun kanssa tehdyn liiton
kaltaista; vainajan puhdas muisto oli sille hymyillyt.
"Eikö totta", hän lopetti; "sen liiton me pidämme?"
"Niin, niin!" Koko parvi riensi lasit koholla häntä kohti; kaikki
nuoret silmät säihkyivät. Etumaisia oli vainajan tytär; toiset
tekivät hänelle tilaa. Hän punehtui liikutuksesta ja kiitollisuudesta
kilauttaessaan lasinsa Tomasin lasiin.
Kello 10 oltiin kartanossa omin väin. Tomas sanoi äidilleen,
aikoessaan lähteä levolle: "Ei ollut sentään kovinkaan hullua, että
pidin sen puheen voimistelusalissa; mitä sinä ajattelet?"
"Niin, tiedätkös, Tomas, minäkin alan todella taas ... ei, ei! Se
_oli_ hullutus! Kunhan en taaskin tulisi houkutelluksi tolalta."
Sisäkkö toi kirjeen, jonka palvelusväki oli unohtanut, sillä se oli
tullut juhlan aikana. "Näetkö? Näetkö?" Tomas Rendalen nauroi ja
avasi:
"Niin, nyt kai luulet voittaneesi, senkin häpäisijä! Näin
tämänpäiväisen ylvästelysi, kun seisoit kaikkien pikku tyttöjen
keskessä, jotka olit viekoitellut puolellesi. Itsekkyys
pörhistäysi pisamaisesta, killisilmäisestä naamastasi kuin
takkuinen Juudaksen-tukkasi. Hyi lempo!
Mutta sinut nujerretaan, kun sitä vähimmin odotat', senkin
porsaankuono.
_Veritas_."
2