Mutta tulivatko Gracchukset ja hän taivaaseen? Eiväthän he uskoneet
Jeesukseen?
Moninaisten tuumailujen perästä lapset pääsivät yksimielisyyteen
siitä, että _nyt_ he otaksuttavasti olivat saaneet opastusta
Jeesuksesta ja siis joutuneet taivaaseen. Mutta mitä sitten edelleen?
Mitä he hommasivat siellä? Augustaa pöyristytti; äänettömyys oli niin
peloittava. Hän kätki kasvonsa, ja niiden taas näyttäytyessä hän oli
itkenyt. Tomas istui kauan häntä katsellen.
"Kuulehan, Augusta", hän sanoi, "kumpainenkaan meistä kahdesta
ei kuole, ennenkuin tulemme hirveän vanhoiksi, eikö niin? Niin
vanhoiksi, ettemme enää jaksa kävellä? Silloinhan se jo on kuitenkin
yhdentekevää, eikö niin?"
Augusta hymyili. "Silloin kerran kun annoit minulle ikikukat sinä
pyysit, että muistaisin sinua kuoltuasi, niin pyysit."
"Niin, minä olin niin hirmuisen onneton sinä päivänä. Ja lisäksi olin
saanut sen kuvan, joka esitti kuningas Edvardin poikia. [Edvard IV:n
molemmat pojat -- vanhempi kolmentoista ikäinen -- saivat julman
lopun. _Suom._] -- Kuulehan."
"No?"
"Nyt merellä syysmyrskyissä ... syysmyrskyt voivat olla varsin
vaarallisia, näes ... silloin annan köyttää itseni kiinni, ja sitten
kirjoitan sinulle tarkalleen, mitä ajattelen. Ja sittenhän sinäkin
kirjoitat, mitä ajattelet sitä lukiessasi?"
"Siitä tullee kamalaa!" nauroi Augusta; hän oli vanhempi.
Tomas tuli hämilleen, joten syntyi äänettömyys. Mutta sen aikana
Tomas katseli hänen täyteläisyyttään ja hyväntuulisuuttaan, tuuheita
palmikkojansa ja pitkiä silmäripsiään -- Augusta istui silmät alas
luotuina. Niin, hänpä oli nyt kasvanut, Augusta; olihan hänellä nyt
oikea povikin, ja tuollaiset ranteet ja omituisen lujat kädet...
Tomas istui katsellen, kunnes sanoi: "Mutta Augusta".
"No?"
"Karl kirjoittaa minulle jok'ainoa päivä; äiti on luvannut hänelle
rahaa siihen. Etkö siis sinä voi lisätä puolestasi joitakin rivejä --
mitä?"
"Joka päivä, Tomas? Sepä on usein se."
"Mutta etkö kuitenkin --?"
"Minä en suinkaan koe mitään merkittävää joka päivä, minä. Kuule,
Tomas, työlääksihän se vain käypi?" Hän katsoi Tomasiin vilpittömästi.
"Mutta", intti toinen, "kaikki, jotka pitävät toisistaan, tekevät
niin". -- Hän oli tulipunainen ja kääntyi pois; Augusta varmaankin
nauraisi.
Mutta Augusta ei nauranut. Tovin kuluttua Tomas kuuli hänen sanovan
(sillä hän ei ollut kääntynyt takaisin): "Niinpä niin, pitäneehän se
sitten tehdä." Augusta ryhtyi poimimaan omenoita.
Samaan aikaan Tomasin äiti seisoi arkihuoneen ikkunan ääressä
lääkärin edessä. Hän katseli vuoroin lääkäriä ja vuoroin ulkona
omenapuussa istuvia lapsia. Tohtori oli juuri kertonut, että Lars
Tobiassen oli tullut pähkähulluksi ja että hänen poikansa oli
säikähtänyt ja niin ikään joutunut järjiltään; hän oli jo kauan
ollutkin menettämäisillään ymmärryksensä. "Kurtien perintöä",
sanoivat ihmiset vuorella; siellä oli ollut montakin hullua Kurtia,
miehiä ja naisia. Siihen oli sitten rouva Rendalen vastannut, että
hän tiesi sen ja oli ollut peloissaan sekä Tomasin syntymän edellä
että jonkin aikaa jälkeenpäinkin; mutta nyt hän tunsi itsensä
turvalliseksi, -- "vaikka", hän lisäsi, "Tomasissa on jotakin
suhteettoman liioiteltua, haaveellista".
Hän katsoi kysyvästi tohtoriin, joka vastasi: "Niin, hänen hermonsa
ovat tärviöllä."
Tohtori Knut Holmsen oli noita ennakolta vanhoiksipojiksi määrättyjä,
jotka tosin joskus huolettomuudessaan voivat ajautua avioliittoon,
mutta eivät viitsi ajatella yhdessä tai tuntea yhdessä kenenkään
muun ihmisen kanssa, vaan ovat kaikkialla kuin itsekseen. Nyt tulla
tupsahti häneltä vastaus, joka syntyi itsestään. Mutta äitiä se
säikähdytti kamalasti.
"Voisiko Tomas tulla hulluksi?" hän kysyi.
Tätä ei tohtori ollut tarkoittanut; hän vastasikin vain: "Ei hän,
mutta hänen lapsensa."
Rouva Rendalen kavahti pystyyn, tuijotti häneen kalmankalpeana ja
hänestä ulos puutarhaan. "Tiedättekö, mitä sanotte?" hän kysyi.
Holmsen punehtui, sillä tämä järeä ihminen oli oikeastaan hyvin
häveliäs. Ja suoriutuakseen pälkäästä hän alkoi puhua juuri
lukemastaan kirjasta, joka olisi oikeastaan pitänyt kaikkien lukea;
se oli Prosper Lucasin _Perinnöllisyys._
Omenapuussa istuvat nuoret näkivät heti jälkeenpäin tohtori Knut
Holmsenin ja rouva Rendalenin yhdessä kävelevän kaupungille ja
jälkimmäisen sittemmin palaavan kaksi isoa kirjaa kainalossaan.
Seuraavan päivän iltana Tomas läksi matkalleen ja viipyi poissa kaksi
kuukautta. Hän oli molemmissa satamissa, joihin he poikkesivat,
saanut uskollisen Karlin joka päivä hänen lähdöstään asti kyhäämiä
kirjeitä, edelleen muutamia sydämellisiä kirjeitä äidiltään, mutta
ei riviäkään Augustalta. Tämä oli sairaana, hänen teki kipeätä
sydämestä; laajentunut sydän, kirjoitti äiti. Nyt Tomas muisti, että
Augusta oli viime aikoina etsinyt rauhaa; hän tunsi kipua. Mutta
Augustan lainen sankari ei tietysti voisi nujertua; hän kyllä tulisi
taas terveeksi!
Laiva tuli myöhään eräänä iltana satamaan. Kartanossa ei kenelläkään
ollut siitä aavistusta, ennenkuin Tomas arkihuoneessa hyppäsi äitinsä
kaulaan; tämä istui siellä ihan yksinään tilejänsä järjestellen.
Hän huusi "Tomas!" kuin olisi todellakin säikähtynyt, ja se sai
pojan vain vielä hullummaksi ilosta; hän painautui kaikin voimin
äitinsä tukevaa vartaloa vasten, -- mutta silloin ... hän huomasi
tämän itkevän. Hän hellitti ihmeissään, katseli äitiä, ja tämä
heittäysi pöydän yli katkerasti nyyhkyttäen. Augusta oli kaksi päivää
aikaisemmin kuollut.
Seuraavana aamupäivänä hän meni äitinsä kanssa kauhuissaan ja
itkettyneenä tuonne alas kukkasia viemään. Rouva Rendalen valitsi
sivuportin, hän tahtoi tulla sisälle takatietä. Silloin Nils Hansen
näki hänet työpajastaan ja tuli heti ulos; Tomas oli jäänyt hiukan
taemmaksi. Häntä niin järkytti käyskennellä vanhoja tuttuja teitä,
ettei hän voinut heti tulla perässä. Mutta hänen tullessaan sisälle
ja Nils Hansenin saadessa nähdä hänetkin, Augustan leikkitoverin ja
parhaan ystävän, mies puhkesi rajuun itkuun ja poistui.
Samoin kävi rouva Hansenin. Hän oli tuvassa järjestelemässä vainajan
ympärillä; hänen nuorin, kaksivuotias tyttösensä istui hänen luonansa
lattialla, kun rouva Rendalen avasi oven ja astui sisälle. Laura
tuli häntä vastaan ja kiitti siitä, että hän tänäänkin poikkesi
katsomaan. Laura näytti hillityltä, mutta heti, kun lohduton Tomas
pistäytyi esille kukkinensa, lysähti toinen tuolille ja itki ääneen.
Lapsikin alkoi itkeä. Tätä ei Tomas voinut kestää; hän laski kukkaset
kädestään, tietämättä mihin, ja karkasi takaisin kotiin. Hän oli
nähnyt nuo tuuheat palmikot, jotka olivat suorina valkoisella
hurstilla, nukkuvat kasvot ja ristiin lasketuissa käsissä nuo
ikikukat; hän tunsi ne heti nauhasta.
Kuinka raskaalta taakalta tuntuikaan tähän aikaan rouva Rendalenista
koulu, sillä tuo haavoittunut pikku sydän ikävöitsi alinomaa äidin
turviin. Hän oli peräti ahdistuneella mielellä poikansa taipumuksesta
haaveksimiseen, sen saamasta uudesta aiheesta, eikä osannut ajatella,
millä voisi sitä ehkäistä ottamatta häneltä hänen ainoata lohtuaan.
Mutta hämmästyipä hän vähitellen nähdessään, että Augustan kuolema
vaikutti ihan päinvastoin.
Augusta oli pelännyt kuolemaa, kenties vielä enemmän
kuolemattomuutta; tästä piti Tomas horjumattoman lujasti kiinni,
joten hän ei ajatellutkaan etsiä ystävätärtänsä sieltä, -- se
olisi ollut kuin hänen kiusaamistansa. Useimpia lapsia hirvittää
iankaikkisuuden ajatteleminen. Varsinkin Karl hautoi nyt tätä
aihetta, mutta hänen täytyi olla vaiti. Tomas ei sitä sietänyt.
Oli vastoin Augustan tahtoa, että koetettaisiin löytää hänet
iankaikkisuudesta; siitä Tomas oli varma.
Karl taipui; eihän hänen ystävänsä epäillyt itse kuolemattomuutta,
joten hän saattoi mukautua tämän tahtoon.
Eikö siis Tomas ollenkaan koettanut loihtia Augustaa esille? Kyllä,
istuessaan pianoa kosketellen hän varmasti seurusteli Augustan
kanssa; he olivat istuskelleet sen edessä vieretysten. Menneisyyttä
hän siis ajatteli. Äiti kummastui eräänä päivänä, kun poika oli
antanut hiukan kiivaan vastauksen, mutta palasi heti jälkeenpäin
sisälle ja heittäysi hänen kaulaansa. Hän oli niin tottunut poikansa
kiivauteen, ettei sitä useasti pannut merkillekään, milloin tämä
vain ei ollut epäkohtelias. Hän katseli nyt poikaansa: "Mitä on
tapahtunut?" Silloin tämä punastui ja painautui hänen korvansa
lähelle, kuten hänen tapansa oli silloin, kun äiti ei saanut katsoa
häneen hänen puhuessaan. "Niin, kerran, kun olin vastannut sinulle
kiivaasti, Augusta tuli perässäni ulos portaille ja sanoi: 'Tomas,
sinä et saa koskaan sillä tavalla vastata äidillesi.' En silloin sen
enempää välittänyt siitä, mutta nyt -- nyt muistin sen, kun tulin
ulos portaille."
Tähän aikaan he innokkaasti lukivat yhdessä esimerkkejä Lucasin
kirjasta. Nämä monestikin ihmeelliset todisteet taipumusten ja
ominaisuuksien periytymisestä, jotka saattoivat puhjeta esille
useiden sukupolvien pysähdyksen jälkeen, vaikuttivat Tomasiin
syvästi; hän sai mietittäväkseen koko joukon kysymyksiä, joista
selvää saadakseen poikkeili tohtorin puheille.
Vähitellen hän antausi entisiin hommiinsa, mutta hän oli hiljaisempi.
5