Tähän aikaan Tomasin ulkonaisessa elämässä tapahtui suuria muutoksia.
Ensinnäkin hän sai kumppanin. Useita vuosia aikaisemmin oli
kaupungissa kuollut muuan kappalainen Vangen, joka oli naimisissa
erään haavemielisen tanskalaisen naisen kanssa; he olivat
viettäneet kahdenkeskistä paimenelämää, kirjaimellisesti ilman
huolta huomisesta. Ihmiset ovat sellaisissa tapauksissa varsin
ystävällisiä; leski sai sen verran, että saattoi ensimmäiset vuodet
elättää lapsensa ja itsensä. Seuraavina vuosina sitä ei tarvittu; hän
nimittäin kuoli. Rovasti Greenin välityksellä poika Karl tuli rouva
Rendalenin luo "koetteelle"; hän oli silloin yksitoistavuotias, kaksi
vuotta vanhempi Tomasia.
Karl Vangen oli pitkä, solakka, tummaverinen, isopäinen; etenkin vei
otsa tilaa. Silmäkuopat olivat laajat, harmaansiniset silmät lempeät,
suu iso ja miellyttävä varsinkin taipuessaan myhäilyyn. Hän oli
hiljainen ja hyvin siivo, uudessa paikassaan arka. Illalla mennessään
sisälle Tomasin kanssa, jolla nyt oli huoneensa kylpyhuoneen toisella
puolella, hän polvistui sen uuden sängyn eteen, joka oli sinne häntä
varten asetettu, ja siinä hän pää käsiensä varassa rukoili kauan
ja hiljaa. Jälleen noustessaan hän hymyili kyynelet silmissään
toverille, mutta ei puhunut. Tomas kuuli hänen sitten kiihkeästi
nyyhkyttävän peitteen alla; sitä kesti kauan. Tomasinkin täytyi
lopulta itkeä, mutta hän varoi antamasta toisen sitä kuulla.
Kaikki olivat sydämellisen leppeitä tulokkaalle, mutta kukaan ei niin
suuresti kuin Tomas. Jos hän olisi voinut lankana punoutua hänen
ympärilleen, olisi hän sen tehnyt. Karl kävi lyseota, jossa hänellä
oli vapaapaikka, joten he olivat erillään melkein kaiken päivää; he
eivät siis lukeneet läksyjänsäkään yhdessä hänen ollessaan kotona.
Eikä Karl suonutkaan itselleen paljoa lomaa, sillä hän oli hidas
oppimaan, mutta kuitenkin etevin luokallaan ja tahtoi siinä asemassa
pysyäkin. Tomas ei niin ollen voinut koskaan päästä häneen käsiksi
niin usein kuin tahtoi, -- ei päässyt koskaan olemaan häntä kohtaan
niin hyvä kuin olisi toivonut. Ja sitten vihdoinkin tullessaan Karl
oli väsyksissä; hän ei päässyt oikein vauhtiin. Hän ei kenties
myöskään pitänyt kylliksi arvossa, mitä toinen oli hänelle varannut;
hän ei käsittänyt, kuinka hartaasti Tomas oli häntä odottanut, kuinka
paljon Tomas iloitsi hänestä. Hän oli ensimmäinen kumppani, mikä
Tomasilla oli ollut; mutta Karlilla oli useita.
Karl oli ylipäänsä liian vitkallinen ja lauhkea, aina peloissaan
vaatteistansa, tarkoin tottelevainen, milloin oli sanottu jotakin;
tässä ja muissa suhteissa Tomasin vastakohta. Lopulta Tomas havaitsi,
että Karl oli pohjaltaan tyttö, -- yksi tyttö lisää talossa, mutta
ei läheskään niin hauska kuin nuo toiset. Pian hän alkoi nimittää
kumppaniaan Karolineksi; hän pititteli, kun Karl oli viluissaan
tai arasteli tehdä jotakin, ja kun Karl suopeasti hymyili, sen
sijaan että olisi suuttunut, teki Tomas oman suunsa leveäksi kuten
hänenkin oli, venyttämällä sitä molemmin etusormin. Ja kun se oli
niin perin metkaa, olivat heti tytötkin siinä mukana. He kehuivat
Tomasia hänen ritarillisuudestaan heitä kohtaan; hän oli itsekin
tästä ominaisuudestaan ylpeä. Mutta yhdessä hän ja he saattoivat
olla kerrassaan epäritarillisia Karlille, aivan sitä huomaamattaan.
Kuten esimerkiksi silloin, kun Tomas oli keksinyt, että he joka
kerta Karlin näyttäytyessä ryntäisivät yksitellen häneen käsiksi
ja harjaisivat kaikki hänen vaatteitansa käsillään, koska hän oli
niin arka vaatteistaan; hänellähän oli ollut niin vähän. Häntä
harjattiin ja harjattiin, kunnes hän itki. Ja silloin hän oli heti
"ruikutusrukoilija" ja "itkupirri". Asia tuli kahta hullummaksi,
kun ilmeni, että Karl, joka oli sekä vanhempi että paljon isompi
kuin Tomas, kuitenkin oli heikompi. Silloinhan Tomasin piti näyttää
kuntoaan, ja tämä sukesi pahoinpitelyksi.
Karlille ei pohjaltaan ollutkaan kovin vastenmielistä olla
marttyyrina; hänestä se oli jotakin suurta. Mutta tämän saivat nuo
toiset piankin selville; sitä he eivät voineet millään muotoa sietää!
Siitä hetkestä alkaen hän joutui yhäkin ahtaammalle.
Mutta miten Augusta suhtautui näihin asioihin? Augusta oli Karlia
kohtaan hyvä, ja mitä häijympiä toiset olivat, sitä ystävällisemmäksi
hän kävi. Mutta hän ei sekaantunut muiden puuhiin; yleensäkin hän oli
viime aikoina yhä tiukemmin vetäytynyt erilleen kaikesta rajusta.
Joka kerta, kun Karl turvautui häneen, hän pääsi kuitenkin rauhaan;
siksi tapahtuikin niin yhä useammin, lopulta alituiseen. Hän ei
uskaltanut tulla puutarhaan ilman Augustaa.
Tomas oli liian ylpeä ilmaisemaan mitään huomanneensa, mutta hän
antoi Karlin maksaa. Varsinkin hän vannoi kostoa kerran, kun hän
oli valittanut pianotunnilla asiasta ja Augusta oli vastannut, että
niin saisi olla, kunnes Tomasista tulisi niin kelpo poika kuin Karl
oli, sillä siitä puuttui paljon. Lauantaiehtoopäivisin oli Karl aina
hautuumaalla asettamassa tuoreita kukkia vanhempiensa haudalle.
Kun hän sitten seuraavana lauantaina asteli vasu käsivarrellaan,
järjestäytyi Tomas puistokujassa hänen tielleen; siellä hän pyysi
Karlia lupaamaan, ettei tämä enää puhuttelisi Augustaa. Mutta muuten
niin säyseä Karl ei tahtonut sitä luvata, ja kun Tomas häntä siitä
löi, ei hän senkään uhalla tahtonut. Tomas löi ja löi häntä; niin,
hän sai lyödä häntä minkä jaksoi, mutta Augustaa puhuttelemasta
ei hän luopuisi. Suunniltaan vimmastuneena Tomas potkaisi häntä
vaaralliseen kohtaan; toinen kiljaisi vihlovasti ja vaipui maahan.
Tomasin täytyi itse toimittaa hänet kotiin kannetuksi, itse juosta
noutamaan lääkäriä, ja hänen tuskan ja vauhdin hiki otsallaan
vilistäessään sen paikan ohi, missä Karl oli silmät häneen luotuina
lysähtänyt maahan, muuttui Karlin kuva; avuton, hiljainen poika, joka
polvistui makuusijansa eteen rukoilemaan ensimmäisenä iltana uudessa
paikassaan, vietti ylösnousemustansa hänen sielussaan. Tomas kiiruhti
takaisin kotiin ennen lääkäriä; hänen täytyi kiireesti, kenenkään
sitä näkemättä, polvistua siihen, mihin Karl oli vaipunut, ja siellä
itkeä ja rukoilla.
Samana iltana hänen äitinsä, Andreas Berg ja hän istuivat kolmisin
arkihuoneessa. Andreas Berg oli rouva Rendalenin pyynnöstä tullut
kertomaan Tomasille hänen isänsä, John Kurtin, lapsuudesta, kertomaan
siitä ilman mitään salailua ja äidin läsnäollessa. Berg oli vakava
mies, ja ankarakin. Häntä oli useastikin suututtanut Tomasin
käyttäytyminen Karlia kohtaan, ja nyt hän kertoili eri kohtia John
Kurtin poikuusajoilta, kertoili tuomitsematta ainoallakaan sanalla,
mutta tapaus seurasi toistansa raskaampana; tämä oli Bergin tyyliä.
Äiti ei katsonut tarpeelliseksi lisätä puolestaan sanaakaan.
Hän kuuli Tomasin sitten illalla kuiskivan ja nyyhkyttävän Karlin
sängyn ääressä; hän näki poikansa seuraavana päivänä puhelevan ulkona
käytävässä Augustan kanssa. Pari kertaa hän oli päivän kuluessa
kietaissut käsivartensa äidin vyötäisille ja itkenyt, mutta ollut
vaiti.
Tätä mielenkuohua kesti kauan. Sill'aikaa päätettiin, että Karlin
"koetusaika" oli nyt lopussa; hän siirtyi pojaksi perheeseen. Lääkäri
oli selittänyt, että hän saisi eliniäkseen haittaa siitä potkaisusta,
jonka hänelle oli mustasukkaisuus ja vallanhimo suvainnut antaa, --
ja tämä oli tuottanut ratkaisun.
* * * * *
Vähän jälkeenpäin tapahtui toinen suuri mullistus. Ne tytöt, jotka
olivat Tomasin keralla nauttineet rouva Rendalenin opetusta alusta
asti, olivat päässeet niin paljon edelle -- eivät ainoastaan
samanikäisistä tyttökoululaisista, vaan myöskin lyseolaisista,
etenkin kielissä, että monet tahtoivat, häntä laajentamaan luokkansa
kouluksi ja ottamaan koko kaupungin tyttökoulun kartanoon. Tämä
toivomus oli lopulta tullut yksimieliseksi ja kehittyi painostukseksi.
Rovasti Green oli kaikista innokkain. Mihin kauniimpaan rouva
Rendalen saattoi käyttää tietoansa ja hallintokykyänsä? Koko hänen
kehityksensä, koko elämänkokemuksensa kohdistui tähän päämäärään.
Saattaisiko uskoa, että Kurtien talo kajahtelisi turvallisesta
lastennaurusta, että _siellä_ tulevat naissukupolvet oppisivat
työskentelyä itsenäiseen asemaan pääsemiseksi -- sekä avioliitossa
että sen ulkopuolella!
Siten esitettynä asia sai vertauskuvallista merkitystä. Ani harvat
meistä huomaavat, että jotkin selitykset ja ennusmerkit, erinäiset
aavistukset, satunnaiset muistot painavat päätöksissämme paljon
enemmän kuin suoranaiset todistelut. Tomasine Rendalen ei ollut
poikkeuksena.
Hän oli sentään kyllin käytännöllinen kysyäkseen itseltään, kelpasiko
hän tosiaankin kaikkeen siihen, mitä rovasti koulutyöhön sisällytti.
Häntä aavistutti, että vanhus kaikkien uudistusmiesten tavoin oli
herkkätoiveinen, että hän vaati kolmen sukupolven työtä yhdeltä
ja odotti yksilöltä tuhansien ihmisten tuloksia. Tomasine oli
myöskin kyllin ymmärtäväinen epäilläkseen, tokko tavallista hiukan
perusteellisempi kielten opetus, hiukan paremmin kerrottu historia
ja muu sellainen voisi sanottavasti kohentaa siveellisyyttä ja
itsenäisyyttä.
Mutta vertauskuva oli voimallisempi kuin nämä järkisyyt. Näyttihän
siltä, kuin tässä olisi ollut määrätty asia annettuna määrätyn
henkilön ajettavaksi. Hänhän oli nyt täällä Kurtien perijättärenä,
suureen koulutyöhön varustettuna; se oli totta. Käydä tasoittamaan
huonoa esimerkkiä ja antamaan hyvää ... siihenhän hänellä kaiketikin
oli jonkinlaista tottumusta.
Joka tapauksessa tämä antoi hänelle voimia. Kerran päätettyään hän
tarttui työhön niin että tuntui, ja sai muut tekemään samaten.
Hän otti maatilaan uuden kiinnityksen ja korjautti talon ylhäältä
alas asti.
Kaikkia ikkunoita isonnettiin. Ne alakerran huoneet, jotka isoista
portaista tultaessa olivat oikealla kädellä, jäivät entiselleen,
mutta vasemmalla ja sivurakennuksessa sekä kauttaaltaan yläkerrassa
tehtiin melkein kaikkiin huoneisiin se muutos, että väliovet
muurattiin kiinni, joten niihin pääsi ainoastaan pitkästä
sisäkäytävästä.
Vasemmalla sijaitseva iso ritarisali muodostettiin voimistelusaliksi
ja kokoushuoneeksi; siellä myöskin pidettiin aamurukoukset.
Käytävästä yläkertaan johtavat kaksiosaiset portaat suljettiin
ulkokäytävästä väliseinällä ja siihen kumpaisellekin sivulle
sovitetulla kahdella ovella. Rouva Rendalen pidätti sillä tavoin
itseään varten ulkokäytävän; talon kuuluisat paasiportaat veivät
vain hänen asuntoonsa ja suurissa juhlatilaisuuksissa ritarisaliin.
Oppilaat saivat oman pääsytiensä pihan puolelta siten, että ison,
tyhjän, hyödyttömän tornin alaosasta järjestettiin eteinen. Ulkoa
rakennus vapautettiin kalkkikerroksestaan; punainen muurikiven väri
verestettiin, ja talo näytti uudelta.
Suuri toivioretki tuonne ylös, kun kaikki oli valmista; suuria
toiveita uudesta opinahjosta.
Tomasine joutui melkoiseen velkaan; se koulu, jonka hän otti
haltuunsa, täytyi hänen myöskin lunastaa, ja hyvin kalliista
hinnasta. Mutta oppilastulva oli heti alusta asti ennen kuulumaton.
Pikku tyttöjä ilmoitettiin maalta, vieläpä lähikaupungeistakin.
Heidät sijoitettiin hänen osoitustensa mukaan täysihoitoon; itse ei
hän ensi alussa tahtonut ottaa ketään asumaan taloon, hänen piti
rauhassa järjestää koulu.
Toisinaan hänestä tuntui, ettei hän koskaan saavuttaisi tätä
yksinkertaista päämäärää, järjestettyä koulua. Se takelsi ensinnäkin
opettajistoon; hänen vaatimuksiaan ei kyetty täyttämään. Hän kokeili
ja erotteli; kaikkea sitä pulaa ja säännöttömyyttä, kaikkea sitä
liikarasitusta, mitä sellaisista oloista johtuu, hän kärsi parempien
aikojen odotuksessa. Jokapäiväinen aherrus, loppumaton rauhattomuus,
huolia tuottava rahanhankinta ahdisti häntä päivästä päivään; hän
muisteli alkuperäistä päämääräänsä, suurta vertauskuvaa, naurettavana
haaveena.
_Yksi_ hänestä näytti varmalta: hän menetti täten poikansa. Ei hänen
rakkauttaan eikä ylimalkaan hänen kuuliaisuuttansakaan, ei myöskään
kokonaan hänen opetustaan, vaan hänen luonteensa ohjauksen, hänen
likeisyytensä, hänestä iloitsemisen.
Pojan leikkeihin, hänen suunnitelmiinsa, ilmaisumuotoihinsa solui
jotakin kiihkeää, mielikuvituksellista, haaveksivaa, minkä äiti näki
yltyvän ja mikä oli hänelle syvästi vastenmielistä. Oikaistessaan
poikaa hän näki tämän silmien hermostuneessa hätäisyydessä
hämärää kärsimättömyyttä; hän tunsi pojan häntä ylimielisesti
arvostelevan. Karlin kanssa seurusteleminen pikemminkin tuki vikaa;
Karl oli itsekin haaveksija. Senvuoksi äiti pyysi, että Augusta
taltuttaisi pojan kiihkeyttä, koettaisi pidätellä häntä arkisessa
todellisuudessa. Mutta Augusta ei koskaan antautunut keskusteluun
siitä. Rouva Rendalen näki siten näiden taipumusten kehittyvän. Se
tärveli hänen ilonsa koulusta, kun tämä vihdoin ainakin ulkonaisesti
alkoi sujua. Kaiken kaikkiaan: hän kyseli itseltään, mitä oli tällä
ahdistuksen täyttämällä elämällä muuta voittanut kuin lisääntynyttä
velkaa ja suuresti karttunutta huolta. Nyt hän oli kuitenkin sidottu;
jokainen päivä anasti hänet ja luovutti seuraavalle; jos hän hetken
lepäsi, uhkasi kaikki kukistua hänen päällensä.
Tästä äidin paljosta huolesta ei Tomasilla ollut hämärintäkään
aavistusta; hän eli samaan aikaan onnellista voimakkaan kehityksen
elämää. Karlin suuremmat tiedot auttoivat häntä; he haaveksivat
ja rakastivat yhdessä, he keksivät kaikkea mahdollista ollakseen
"neideille" hyödyksi ja iloksi, he ja heidän toverinsa, sillä
vähitellen oli useampia vedetty piiriin, ja kaikessa heidän
keksimässään oli enemmän kaunista, enemmän vaihtelua sitten, kun
poikia ja tyttöjä oli alituiseen yhdessä.
Tomas voimistui, mutta ei näyttänyt tulevan pitkäksi, vaikka molemmat
vanhemmat olivat kookkaita. Hän oli erinomaisen sorea ja asteli
ryhdikkäästi ja joustavasti ulospäin kääntyneillä jaloillaan, jotka
olivat niin pienet, että hän saattoi käyttää tyttöjen kenkiä. Hän
oli melkein yhtä kapeakin vyötäisiltään kuin he, mutta harteva.
Kahdentoista vuoden vanhana hän sai pojista ensimmäisen palkinnon
eräässä voimistelunäytännössä, jollaiset nyt olivat päässeet vauhtiin
sielläkin päin maata.
Hänen päänsä oli voimakasmuotoinen, erittäinkin yläosastaan;
poskiluut olivat ulkonevat, nenä oli jo nyt kohonnut paljon
korkeammalle kuin äidin, mikä antoi hänelle paljon hauskuuden
aihetta; äiti kuitenkin aina vastasi, että alaosastaan pojan nenä oli
vähintään yhtä leveä kuin hänenkin. Hänellä oli ohuet, hienomuotoiset
huulet. Silmät eivät olleet isot ja näyttivät vielä pienemmiltä
siksi, että hän rypisteli otsaansa ja tirkisteli; ne olivat harmaat,
ilmeeltään levottomat ja kuitenkin terävät. Otsa oli valkea ja
samanlainen kuin isän, mutta kasvojen, kaulan ja käsien hipiä niin
läpeensä kesakkoinen, että se paistoi punaisena kuin tukkakin; tämä
törrötti pystyssä ja oli enimmäkseen töyhtöinä. Kaunis hän ei ollut.
Kun hänen vierellään näkyi pitkän, tummaverisen Karlin jyhkeä otsa,
isot silmäkuopat, leveä, tasainen suu, lempeä muoto ja hiljainen
olemus, näytti hän kuin räpyttelevältä ja herätti kenties äidissään
enemmän levottomuutta, kuin olisi aihetta ollut. Nyt hänestä oli
tullut Karlin täysin uskollinen ystävä; hän ihan rakasti tätä, --
kuten hän yleensäkin joko rakasti tahi inhosi, vähempi ei riittänyt.
Hän oli neljännellätoista vuodellaan, kun hänen piti saada syksyllä
lähteä enonsa, merikapteenin, matkassa Hampuriin, sieltä Englantiin
ja takaisin. Retki oli sovittu jo kevätkesästä, mutta lykätty. Tomas,
joka lueskeli yksityisesti, saattoi tehdä sen milloin tahansa, ja
miehevintä oli tehdä se syysmyrskyjen aikana. Hänen varustuksensa
olivat valmiit; he odottivat purjetuulta.
Eräänä lauantaiehtoopäivänä Augusta ja hän istuivat ylhäällä
omenapuussa, hän oksallaan oikealla ja Augusta vasemmalla. Heidän
piti karistella puuta, palttinapussit riippuivat tyhjinä heidän
vyötäisillään. Augusta oli tarttunut kädellään päänsä kohdalla
olevaan oksaan ja nojasi päätänsä käsivarteen, kuunnellen Tomasia.
He olivat nähneet lääkärin, tohtori Knut Holmsenin, menevän rouva
Rendalenin luokse, ja tämä ihmeellinen uusi tohtori oli niitä, joita
Tomas "rakasti". Hän oli äskettäin tohtorin kanssa lukenut Mommsenin
esitystä Gracchuksista hänen Rooman historiastaan, ja sitä hän nyt
selosti; sellaista ei Gracchuksista heidän omassa historiankirjassaan
mainittu. Gracchukset olivat nyt hänen ihanteensa! Mutta kesken
innostunutta kuvailua hänen mieleensä juolahti, että kun hän tahtoi
olla molempina Gracchuksina, piti Augustan olla Gracchuksien äitinä;
mitään suurempaa ei ollut naiselle olemassa kuin olla samalla kertaa
Scipion tytär ja Gracchuksien äiti. Mutta siihen ei Augustalla
ollut mitään halua; hän ei voinut pitää siitä, että Gracchuksien
äiti eli sen jälkeen, kun pojat olivat saaneet surmansa. Augusta
oli alituiseen niin peloissaan kuolemasta; kuolemassa oli jotakin
kamalaa. Hän istui siinä nojaten päätään käsivarteensa ja sanoi tuon
hiljaisesti kuin itsekseen. Hän näytti kovin viehkeältä. Vai oliko
hän väsyksissä? kysyi Tomas.
Ei, hän ei ollut väsyksissä, mutta hän kaipasi levollista oloa.
Niin, saattoivathan he vielä jonkin aikaa istua.
Augusta muutti asentoaan, ja he puhelivat edelleen.