Puhe

Neljätoista vuotta tämän jälkeen nähtiin eräänä keväisenä

ehtoopäivänä toukokuun alussa suuri vaellus pitkin puistokujaa

"Kartanoon". Kandidaatti Tomas Rendalenin piti esitelmällä vihkiä

pihalle rakennettu iso, uusi voimistelurakennus. Tässä tilaisuudessa

hän tahtoi selitellä, minkä suunnitelman mukaan hän johtaisi koulua,

jonka hän elokuusta alkaen ottaisi haltuunsa.

Tiedettiin, että tämä oli ollut hänen päämääränsä, jo ennenkuin

hän oli matkustanut Kristianiaan ylioppilastutkintoa suorittamaan,

-- ettei hänellä ollut kangastanut mitään muuta elämäntyötä

opiskellessaan ja sittemmin tutkintojensa jälkeen ottaessaan osaa

opetukseen useissa poika- ja tyttökouluissa ja nyt usean vuoden

aikana tutustuessaan kumpaisiinkin Saksassa, Sveitsissä, Ranskassa,

Englannissa ja lopuksi Amerikassa. Viimeksimainitussa maassa hän oli

parhaiten löytänyt, mitä etsi, kerrottiin. Itse hän oli lausunut,

että hänen elämänkehityksensä oli siinä puheessa, jonka hän tänään

aikoi pitää, ja sitä pidettiin kummallisena; oltiin uteliaita.

Niinä neljänä, viitenä kuukautena, jotka hän nyt oli ollut kotona,

hän oli rakennuttanut voimisteluhuoneiston, sillä entisen,

ritarisalin, hän oli muodostanut joksikin, missä voitiin tehdä

kemiallisia ja fysikaalisia kokeita, -- ei oikein tiedetty,

millaiseksi; mutta kaipahan se aikanaan saataisiin nähdä. Ja tornista

oli tullut pikku tähtitorni. Loputtomasti oli hänen laatikoistansa

purettu ja tuotu jotakin, mitä hän sanoi "havaintovälineiksi":

lapsille oli esitetty mitä ihmeellisimpiä näytteitä.

Kaikki tämä ja hänen laajat matkansa olivat maksaneet paljon. Millä

keinoin oli rahoja hankittu? Rouva Rendalen oli kerran saanut

selville, että metsät oli myyty kartanosta erikseen, osaksi ennen,

osaksi sen jälkeen, kun oli myyty talot, joihin ne kuuluivat. Toiset

näistä metsistä oli aikoinaan myyty vain täydellisesti hakattaviksi;

maa oli siis edelleenkin kartanon. Mutta kun ne olivat kauan olleet

käyttämättöminä, oli tämä unohdettu, ja ympäristön talot olivat

osittain ottaneet metsät. Muutamia oikeusjuttuja tästä asiasta rouva

Rendalen hävisi, toisia voitti, ja kelpo norjalaisilla tukkipuilla

Tomas ja Karl olivat opiskelleet, Tomas luonnontieteitä ja Karl

jumaluusoppia, ja kumpainenkin matkustanut ulkomaille. Karl oli

vuoden kuluttua palannut kotiin, mutta Tomas pitkittänyt matkojaan.

Näinä kuukausina nyt kotona ollessaan hän oli luennoinut ylimpien

luokkien tytöille, etenkin luonnontieteiden alalta, m.m. selitellyt

heille kaikkein uusimpia havaintoja aivojen toiminnasta, näytellen

heille isoja piirustuksia! Kun lapset taas kertoivat aikaihmisille,

millä tavoin havainnot oli tehty, teki näidenkin mieli kuunnella,

joten ei ollut harvinaista, että vanhempia sisaria ja äitejä, jopa

isiäkin, istui sulloutuneina tyttösien sekaan kuuntelemassa häntä

"Kartanon" luokkahuoneissa.

Siten voi käsittää, miksi ihmistulva nyt oli niin runsas.

Tomas oli ruma, punatukkainen, kesakkoinen nuori mies, jolla

oli jokseenkin leveä nenä, harmaat siristelevät silmät ilman

kulmakarvoja, ainakaan näkyviä, ja kapeahuulinen suu kuten isällään.

Ja kuitenkin sanottiin koko tyttökoulun olevan hurmaantuneen häneen!

Tahdottiin nähdä ja kuulla, mitä tämä oli; siksi oli kolme naista

jokaista herrasmiestä kohti siinä liudassa, joka kuhisi ylös rinnettä.

Suurilta portailta rakennuksen edustalta oli tehty tie oikealle

julkipuolen ja edelleen sivurakennuksen ympäri pihan takalistolle,

yleinen koulutie. Sillä puolella oli uusi voimisteluhuoneistokin.

Mutta sen pääoven eteen, ylös portaille, oli asetettu vartija, ja

ulkopuolella ylt'ympärillä tunkeili joukko ihmisiä pannen osaksi

kovaäänisestikin vastalauseensa tästä kohtelusta. Andreas Berg oli

saanut toimekseen pitää silmällä, että ainoastaan "lasten vanhempia"

pääsi sisälle. Kutsu oli nimenomaan kohdistunut heihin, mutta tätä ei

ollut huomattu tai ymmärretty, tai oli tahdottu kuitenkin yrittää ja

noustiin nyt kapinaan. Tietysti nämä olivat enimmäkseen nuorta väkeä.

Suurta hilpeyttä syntyi joka kerta, kun joku vanhempi, joka ei ollut

virallisesti tunnustettu isäksi tai äidiksi, torjuttiin takaisin.

Anton Dösen -- jota nimitettiin myöskin "ranskalaiseksi Döseniksi",

sillä hän oli asustanut useita vuosia Ranskassa ja kävi nyt kauppaa

ranskalaisilla korutavaroilla melkein suoraan vastapäätä Jensenin

neitejä "Pummin" varrella, -- esittäysi "isänä" ja pyrki sisälle; hän

ei ollut milloinkaan ollut naimisissa, samainen ranskalainen Dösen.

Syntyi suuri hilpeys! Horjumattoman totinen Andreas Berg peräytti

hänet takaisin, ja ranskalainen Dösen kysyi, mitä hornaa sitten

tarvittiin sisällepääsemiseksi? Täytyikö hänen rientää kaupunkiin

hankkimaan papintodistus siitä, että hän oli isä?

Ranskalaisella Dösenillä oli nimittäin etuoikeutena tunnustaa

julkisesti kaikki syntinsä; ihmiset mielellään kuulivat niitä.

Hänen myymälästään ostettiin paljon hänen keveistä tavoistaan ja

puheistaan huolimatta; kilpailu kahden vinon Jensenin neidin kanssa

muotihepenien myynnissä ei ollut vaarallinen.

Mutta kas, tuossahan Jensenin neidit tulivatkin, ja he pääsivät

sisälle! Rajaton riemu seurakunnassa! Sillä senhän tiesivät toki

kaikki ihmiset, etteivät Jensenin neidit, Jumala paratkoon, olleet

lasta synnyttäneet! Andreas selitti sen johtuvan siitä, että heillä

oli sisarentytär koulussa. "_Siitäkö_ syystä he eivät ole lasta

synnyttäneet?" -- "Ei, siitä syystä he pääsivät sisälle; he olivat

vanhempien sijaisia." -- "Mutta", arveli Dösen, "täytyyhän sitten

merkitä enemmän olla _isä_ kuin isän sijainen." -- Suurta suosiota.

-- "Olenhan muuten minäkin isän sijainen niille, joille annan ruoan

ja palkan; enkö ole?" -- Tähän ei Berg vastannut mitään. Nyt tulivat

pormestari ja hänen puolisonsa. Heitäkään ei Berg tahtonut päästää

ohitseen, sillä he eivät olleet "vanhempia", eikä heillä myöskään

ollut holhotteja koulussa.

Dösen hurrasi ja taputti käsiään, ja monet hänen mukanaan; kajahteli

yleinen naurunremakka. Kaikkihan tunsivat pormestarin eivätkä hänestä

pitäneet; odoteltiin siis jotakin hauskaa. Pormestari tulistuikin

paikalla niin vimmastuneeksi, ettei voinut puhua, änkytti vain

ja viuhtoi. Hän oli pitkä, laiha, kakkulanenäinen mies, jolla

oli huulillaan ainainen virnistys -- ei iloisuudesta tai muusta

sellaisesta, ei, vaan huonosta vatsasta; sen leima kuvastui hänen

vääntyneillä kasvoillaan.

Vihdoinkin hän sai puhekykynsä ja kysyi Andreas Bergiltä, oliko tämä

hullu. Ja pormestaritar, joka tällaisissa tilaisuuksissa mielellään

jouduttausi etunenään, huomautti, ettei kaupungissa voitu sulkea

mitään kokousta pormestarilta. Tämä ei vähääkään tehonnut Andreas

Bergiin; hän ryhtyi avaamaan toisille tulijoille, jotka todellakin

olivat lasten vanhempia, ja lukitsi sitten taas. Nyt täytyi Dösenin

puhua pormestarin puolesta. "Andreas Bergin pitäisi ymmärtää,

että kun pormestarilla ei ole lapsia, ei se ole pormestarin vika;

niin, eikä pormestarinnankaan." -- Pauhaavia suosionosoituksia. --

"Vanhempien paratiisia ei voida kokonaan sulkea pormestarilta tuosta

syystä, kun kerran sentään...", hän ei päässyt pitemmälle: pormestari

kysyi, oliko hän hullu. -- "Kyllä, teidän puolestanne, herra

pormestari!" vastasi Dösen. Siitäpä vasta naurun mellakka remahti!

Samassa saapui pikku vaimonsa kanssa suutari Nils Hansen. Häneltä oli

pormestari toki satoja kertoja kysynyt, oliko hän hullu, -- niin että

Nils Hansen nauroi heti, kun kuuli tuon sanan. "Kuka _nyt_ on hullu?"

hän kysyi.

"Andreas Berg!" vastasi pormestari.

"Ei, minähän", huusi Dösen.

"Pormestari!" luikkasivat jotkut joukosta.

"Ajatelkaahan", sanoi pormestari Nils Hansenille, "Andreas Berg on

niin häpeämätön, että -- että -- epää vaimoltani ja -- ja -- ja

minulta pääsyn sisälle!"

Nils Hansenista näki, että tämä huvitti häntä. Laura-rouva sitä

vastoin joutui kummiinsa ja tiedusti Bergiltä: "Hyvä ystävä, miksi?"

Mutta jos hän luuli taivuttavansa Bergin vastaamaan, niin erehtyipä.

Hän avasi suutarin pariskunnalle: "Olkaa hyvä!" sanoi hän. Ja heidän

täytyi mennä sisälle. Mutta he kuulivat Dösenin huutavan heidän

peräänsä: "Pormestari rouvineen ei pääse sisälle, kun he eivät ole

saaneet lapsia!"

Tämä kuultiin koko salissa; pitkällinen, satakertainen hahatus vyöryi

ulos, ja ulkoa vyöryi voimallinen naurun pauhu vastaukseksi takaisin

ovea vasten samassa, kun se suljettiin Nils Hansenin jälkeen.

Keskustelun soristessa salissa alkoi ulkona uusi liikehtiminen.

Maaherra oli saapunut. Hänen puolisonsa oli ottanut mukaansa vieraan

naisen, jota Berg ei tahtonut päästää sisälle; ainoastaan "vanhempia"

oli kutsuttu, intti hän vääjäämättömänä. Hän tiesi, että seuralaista

nimitettiin "neiti Kriegeriksi"; tämä oli ostanut häneltä kukkia.

Maaherra, lisänimeltään myös "tyttöjen Jukka", vaaleaverinen,

kapea- ja veitikkakasvoinen mies, katseli kahta säikähtänyttä

seuralaistaan; nämä seisoivat ylhäällä portailla hehkuvan punaisina

kumpainenkin. Maaherrattarelle oli alun pitäen ollut se vakaumus

selviönä, ettei naista, jonka _hän_ otti mukaansa, mitenkään voitu

torjua. Ja kuitenkin oli niin käynyt; hän seisoi petoksesta

kiinni joutuneena, hän ja hänen ystävättärensä, Dösenin ja tämän

liittolaisten naurettavana ja tuntemattomien suuren lauman häijysti

tuijoteltavana, -- hän oli nimittäin vast'ikään tullut kaupunkiin.

Kaunis nainen hän oli, sielukas kasvoiltaan, pitkä, solakka, mutta hän

näytti kovin säikkyneeltä; hänen silmänsä harhailivat avuttomasti ja

kohdistuivat viimein rukoilevasti hänen mieheensä, joka seisoi jo taas

alhaalla ja nauroi muiden mukana noille portailla värjöttelijöille.

"Onko siis niin _vaarallista_, jos neiti Krieger pääsee sisälle?"

tokaisi maaherra. Suurta naurua. Luultavasti tämä suututti Bergiä;

hän kosti sillä, että varoittamatta työnsi rouvan sopivasti syrjään,

avatakseen oven toisille. Parvi naisia, kaikki laillisesti vihittyjä

ja lapsiansa kouluun laittaneita, asteli nyt ylös ja sisälle.

Rouva poloinen sipsutti alas portaita, hämillinen vieras ystävätär

kintereillään; heidän välillään oli lyhyt sananvaihto, joka päättyi

siihen, että ystävätär läksi. Maaherratar tahtoi lopulta saattaa

häntä, mutta tarjouksesta kieltäydyttiin; sitten läksi maaherra

ritarillisesti mukaan, mutta vieras nainen riensi häntä pakoon.

Maaherra joutui yrityksessään eräiden vaunujen tielle; niiden eteen

oli valjastettu kaksi isoa tanskalaista hevosta, joita ohjasi

harmaaseen liveriin puettu ajuri.

Siinä tulivat konsuli Engel ja hänen puolisonsa; he ajoivat suoraan

sisäpihalle, kun rouva oli kivulloinen. Mikään ei voinut olla

herttaisempaa, hellempää, avuliaampaa kuin se tapa, jolla konsuli nyt

auttoi puolisonsa ulos kuomuvaunuista, melkein kantoi hänet sisälle.

Hän oli komea mies, ylväs kasvoiltaan; hänen tunnettu hymyilynsä oli

ystävällisempi kuin koskaan, hänen lipuessaan heikon taakkansa kanssa

väkijoukon läpi.

Rouvakin oli sievä; silmien ilme oli viisas ja kärsivä, tai kenties

oikeammin kärsivän viisas; silmistä levisi sama ilme suun piirteisiin

ja laihoille poskille. Koko hänen hitaalla taivalluksellaan vaunuilta

portaille ja edelleen vaivalloisesti näitä ylös seurasivat häntä

maaherrattaren pelästyneet linnunsilmät; ne liehuivat sairaan

ympärillä niin, että ilma tuli kysymyksiä tulvilleen. Hänestä ne

vilahtivat konsuliin, tämän silmistä jälleen rouvan silmiin ...

mitä ihmettä ne tahtoivat? Ne täyttyivät kyynelillä; hän pyyhki ne

ripeästi, katse arkana. Samassa tuli maaherra viemään hänet sisälle;

hän säikähti, punehtui, hymyili; niin, nauroi, -- Luoja tiesi mitä

nauroikaan.

Rouva Emmy Wingaard astui juuri ohitse nuorena ja säteilevänä.

Maaherra kuiskasi hänelle ja saikin sanotuksi jotakin, mikä pani

toisen hymyilemään. Sitten maaherra kysyi, eivätkö he istuisi

yhdessä. -- Rouva Emmy Wingaard oli omaa sukuaan Fürst; hänellä

oli kiharainen, vaalea tukka ja sukkelat silmät, joista hän loi

muutamia katseita Döseniin, veljensä, meriväen luutnantin, parhaaseen

ystävään. Dösen otti epätoivoisen ilmeen naamalleen, viittasi sisälle

ja painoi alas päänsä. Toinen ymmärsi, ettei häntä päästetty sisälle,

ja hiveli toista hansikoitua etusormeaan toisella pilkaksi hänelle,

soluessaan sisälle. Kuinka kaunis ja ilomielinen hän oli; hän

muistutti kaupungin ja koko rannikon etevintä seuramiestä, veljeänsä

Niels Fürstiä, meriväen luutnanttia.

Jos joku epäili, oliko Niels Fürst rannikkokaupunkien leijona,

tarvitsi hänen vain kysyä siltä naiselta, joka tuli nyt Emmy-rouvan

perässä; kysyköön Kaja Gröndalilta, insinöörin rouvalta --

insinöörin, joka ei ole milloinkaan kotona. Kysyköön häneltä, onko

Niels Fürst, joka on kotona hyvin usein, ympäristön kaupunkien

ensimmäinen seuramies, niin tuo rehevä naikkonen katsoo kysyjään

punastumatta ja kysyy vastaan, epäileekö sitä kukaan. -- Ritarillinen

maaherra antoi kaikkien naisten käydä sisälle edellään ja virkkoi

pari ystävällistä sanaa Andreas Bergille, joka ei vastannut.

Samassa Berg näki rouva Rendalenin, jota hänen poikansa saatteli;

mutta takana saapui pormestari rouvansa kanssa. Kaikki neljä tulivat

päärakennuksen oppilaskäytävästä -- siitä, joka johti tornin kautta.

Pormestari oli siis tunkeutunut rouva Rendalenin luokse valittamaan!

Pantaisiinko nyt ehkä tämän vallattoman nuorison edessä Bergin viaksi

se, että hän oli ankarasti totellut määräyksiä? He astelivat aivan

oikein tätä pääovea kohti sen sijaan, että olisivat menneet toiselle

ovelle, joka johti eteiseen, missä oppilaiden voimistelupuvut

riippuivat. Mitään muuta varten kuin pääsyn hankkimiseksi

pormestarille eivät he voineet tulla tätä tietä.

Lähinnä olijat tervehtivät rouva Rendalenia ja hänen poikaansa.

Berg avasi, rouva Rendalen astui ensimmäisenä ylös, mutta peräytyi

ja antoi tosiaankin pormestarin pariskunnan mennä edellään; näiden

jälkeen meni sisälle hänen poikansa. Itse hän jäi seisomaan.

Hän oli komea nainen; hilkan alla oli tukka tuhkanharmaa. Kasvot

olivat ruskettuneet, voimakkaat; niissä oli kakkulain alla jotakin

loistavaa. Hän oli tehnyt kelpo määrän työtä ja tiesi saavansa

kunnioitusta osakseen.

"Kaikki te, jotka ette kuulu tänne, olkaa ystävällisiä ja poistukaa;

täällä tulee nyt olla rauhallista."

Hän oli sen tuskin sanonut, kun jo yksi ja toinen alkoi liikkua, ja

kun takimmaiset kääntyivät kulmasta ja katosivat, mukautuivat pian

toisetkin; hiukan hyminää, hiukan kuiskittua leikinlaskua, mutta

lähtiväthän he. Andreas Berg oli ainoa, jonka teki mieli mukista,

sillä tuo pormestarin juttu oli tukala. "Nyt ei kai enää tule lisää,

niin että tekin voitte mennä sisälle, Berg. Paljon kiitoksia!" Ja

sillä oli kaikki valmista.

Hän astui saliin; likeisimmät nousivat ja tervehtivät, sillä se oli

totuttua tapaa, he kun olivat entisiä oppilaita. Mutta kun he sen

tekivät, nousi vähitellen koko yleisö.

Hän tervehti oikeaan ja vasempaan ja istuutui ylös katederin viereen

korokkeelle. Hän katseli yli salin. Kaikki istumapaikat olivat

täynnä, joitakuita miehiä seisoi keskikäytävällä; nyt hekin saivat

tuoleja, joita eräs vanha vaimo toi.

Tomas Rendalen seisoi taempana ikkunan ääressä ja puheli tohtori

Holmsenin kanssa. Tämä herrasmies näytti jokseenkin turpealta ja oli

punakka kasvoiltaan. Hänen suuret murjottavat silmänsä kuvastivat

ivaa ja ujoutta sekaisin; hän seisoi puolittain hymyillen ja

puolittain hämillään hivellen toisella kädellään ruskeaa, hiukan

harmahtavaa partaansa, kuunnellessaan Rendalenia.

Tomas Rendalen oli hänen suora vastakohtansa, päättäväinen, tulinen,

sorea. Koululapset olivat kilvan kertoneet hänen käyttävän hajuvettä,

ja totisesti -- hänestä tuoksui kuin hienostonaisesta. Jotakin

hienostelevaa oli hänen liinavaatteissaankin, hänen harmaassa

puvussaan, joka kadehdittavan kuosikkaasti sopeutui ruumiin mukaan.

Hän oli erinomaisen sirovartinen ja hyvin joustava kaikissa

liikkeissään. Kuiskaillen puhutellessaan tohtoria hänellä oli

hermostunut, ponnistava sävy; oli kuin hän olisi tahtonut käyttää

silmänräpäystä hyväkseen viimeiseen asti. Sitten hän äkkiä keskeytti

puhelunsa ja riensi toisaanne. Ovi nimittäin avautui vielä kerran, ja

sisälle tulivat ne, joita hän nähtävästi oli odotellut, vanha Green

kappalaisen Karl Vangenin taluttamana.

Niin, nyt hän oli _vanha_ Green, köyryinen ukko, joka käveli

varovasti, tukenaan pitkä pastori Vangen! Karlin kasvot olivat

niitä, jotka eivät hevin muutu; iso otsa, isot silmäkuopat, säyseät

silmät ja leveä tasainen, hiukan hymyilevä suu, josta Tomas oli

aikoinaan niin paljon pilaa tehnyt, olivat kaikki kuten ennenkin,

vartta oli vain karttunut. Tomas tuli tervehtimään vanhusta ja astui

kunnioittavasti hänen vierellään ylös korokkeelle, jonne hänelle oli

varattu nojatuoli rouva Rendalenin viereen. Karl Vangen istuutui

toiselle sivulle, ja Tomas Rendalen nousi katederiin.

Hän pujautti hermostuneet, kesakkoiset kätensä punaiseen tukkaansa,

siten kohentaen sen vielä pörröisemmäksi; sieltä taskuun tavoittamaan

nenäliinaa, sitten vesikarahviin, sitten kapineihin, joita hän

siirteli pois pulpetilta; hän oli kamalan rauhaton olento. Hän

katseli harmailla, siristelevillä silmillään terävästi sinne ja

tänne, lopulta äitiinsä ja vanhaan Greeniin, hymyili Karl Vangenille

-- ja aloitti. Hänen äänessään oli tenorisointu, se oli täyteläinen,

sydämellinen ja hyvin harjaantunut, joten se kuului miellyttävältä.

Yleisön mitä suurimmaksi ihmetykseksi hän sanoi tahtovansa lähinnä

puhua siveellisyydestä. Tämä koulu oli lähinnä rakennettu siveellisiä

tarkoitusperiä silmällä pitäen. Koko kasvatuksen täytyi koulussa

tästä lähtien enemmän kuin ennen ottaa siveellisyys päämääräkseen.

Hänen voidakseen vapaasti puhua tästä oli ollut tarpeellista

rajoittaa yleisö tarkoin käsittämään yksinomaan vanhempia tai niitä,

joilla oli samanlainen vastuu ja joiden voitiin tämän perusteella

odottaa käsittelevän tätä vakavaa asiaa vakavalta kannalta.

(Ja hänessä itsessään ilmeni vakavuus, jossa oli hiukan terävyyttä;

hän melkein uhkasi. Hän ei ollenkaan nähnyt, kuinka säikähtäneeksi

tämä maalaiskaupungin yleisö heti kävi; hän käsitti heidän häminsä

jonkinlaiseksi juhlallisuudeksi, joksikin kirkkoväen arkailuksi, --

ja jatkoi täyttä vauhtia.)

Ei ainoastaan itse naisen vuoksi pitänyt toden perään aloittaa

tästä, vaan myöskin miehen. Kumpainenkin ottakoon itsestään vaarin,

mies kuten nainenkin; mutta naisella oli se kannustin, että jos

hän piti itsestään vaarin, hän pääsi korkeammalle yhdyselämässä ja

yhteiskunnassa.

Tähän pitäisi koulun auttaa naista paremmin kuin ennen.

"Se kunnianarvoisa mies, joka istuu oikealla puolellani, on minulle

kerran sanonut, että yksistään ne suvut sortuvat juoppouspaheeseen,

joiden hermot sukupuolihurjastelu on ensin perin pohjin tärvellyt;

sellaisissa suvuissa tulee juoppouspahe helposti perinnölliseksi.

Luullakseni voimme siitä lähteestä johtaa muitakin kuin sen.

Nautinnonhalun ehdottomasti: se viihtyy useasti näköjään rehevässä

maaperässä, mutta ihminen voi näyttää rehevältä ja kuitenkin olla

kerrassaan pilalla. Se luonteenlujuuden puute, joka aiheuttaa

jaksamattomuutta, tahdottomuutta, kun tulee vastoinkäymisiä, on

tavallisesti isien sukupuolisynnin hedelmä, usein omalla lisättynä.

Kaikkinainen siveellinen ja älyllinen velttous ja tylsyys, kun

se leviää suvuissa, jotka ovat aikanaan kunnostautuneet, voidaan

enimmäkseen johtaa tähän syyhyn, ainakin voimakkaimpana useimmista.

Meidän kiivautemme, pikaisuutemme, meidän kärsimättömyytemme, meidän

liioittelumme, meidän ärtyisyytemme, -- milloin niiden tuottajina

eivät ole aivan satunnaiset kasvatusseikat, aivan satunnaiset

sairaudet, -- johtuvat myös etupäässä tästä; kaikki sellainen on

rappeutumista, tavallisesti useissa sukupolvissa saatua ja kenties

viimeisessä lisääntynyttä.

"Tutkimukset tällä alalla ovat kovin uusia; me emme voi vielä esittää

niin päteviä todisteita kuin aavistamme olevan. Vasta viime aikoina

on vakavien miesten ja naisten työ alkanut kohdistua tähän kaikkein

tärkeimpään toiminta-alaan; mutta harvat ovat vielä ne, jotka

tietävät, että se _on_ tärkein.

"Sentähden ei koulukaan tässä ole tehtävänsä tasalla, naiskoulu ei

lähestulkoonkaan.

"Se naisnuorison koulu, jossa olemme tällä hetkellä, on

opetuslaitoksena yhtä hyvä kuin mikä tahansa muukin maassa. Sen

tiedän, mutta johtajattaren suurena murheena hänen kaiken toimintansa

aikana on ollut, ettei hän ole saavuttanut sitä päämäärää, jonka

oli itselleen alkuaan asettanut, -- tavallista _suuremman_ lisän

antamista siveelliselle kasvatukselle. Tästä on äitini puhellut

kanssani enemmän kuin mistään muusta, joten se viimein kehittyi

minunkin jokapäiväiseksi ajatuksekseni. Minun syntyperäni,

kasvatukseni, elämäni kulku olivat useammalla kuin yhdellä tavalla

määränneet sen elämäntyökseni."

(Hänen äänensä värähteli hiukan; hänen täytyi pysähtyä. Hänen äitinsä

oli liikuttunut. Yleistä tuijottavaa kummastusta.)

"Naisen siveellinen kasvatus? vastaavat useimmat. Onko siinä mitään

vikaa? Rahvaan keskuudessa kylläkin; mutta kaupungin sivistyneissä

luokissa? Eikö se ole erinomainen? Uskonnon turvassa, kodin puhtaassa

ilmassa, koulun säännöllisessä työssä, samaan sukupuoleen kuuluvien

ikäisten parissa?

"Niin, kuinka onkaan tämän kaiken laita?

"Sallikaa minun ensin ottaa puheeksi kodin puhdas ilma; aivan

ohimennen. Merikaupungissa -- sen kai kaikki myöntävät -- ei

siveellinen virtaus ole voimakkain virtaus. Kauppamiehet ja

merimiehet -- se johtuu heidän kehityksestään -- kuuluvat

siveellisessä suhteessa kehnoimpiin. Kukaan ei rohjenne sitä kieltää.

Jo nuorena aloitettu harhaileva elämä työntää kaltevalle pinnalle

siveellisyyden. Kauppamiehen elinkeino, jossa voittoprosentti

alituiseen häilyy kohtuullisen ansion ja -- varkauden välillä, ei

lujita siveellistä tahtoa. Sivistys on tavallisesti ylen vähäinen,

lukeminen supistunut pariin sanomalehteen ja romaaneihin, seurustelu

oman säädyn ja perheen ulkopuolella melkein olematon; siinä on

siten niukasti vastapainoa. Merimiehen elämä on tavallisesti

irtolaisen elämää kaikenlaatuisessa seurassa ympäri maapallon.

Yhdeksässä tapauksessa kymmenestä on laivuri sivistymätön mies,

kenties raaka, usein laivan isännän polkema; hän polkee melkein aina

itse, missä tilaisuus siihen houkuttaa. Ja kun olot ovat meillä

kehittyneet nykyiselleen: että laivuri on oppinut juonittelemaan

itselleen prosentteja rahdista kuten myöskin kaikesta, mitä hän

laivan tarpeiksi ostaa, jopa vedestäkin, -- minä tiedän sellaisia

esimerkkejä! -- siis ovelaan varasteluun -- -- niin käsitämme, ettei

sellaisessa elämässä kasvateta ankaria periaatteita. Siinä tuleekin

yleensä annetuksi raaka esimerkki alaisille.

"Ja kun koko tämä joukko kääntyy kotipuoleensa, ei se

tapahdu kaupungin siveellisen tahdon vahvistamiseksi eikä sen

luonteenlujuuden lisäämiseksi. Ja mitä koteihin tulee, etenkin

laivurien, niin käsitämme, että lasten kasvatus olisi voinut kaivata

vankempaa tukea. Jos kaikki eivät käsitä tätä, niin selvitän sen?"

(Jospa ne, jotka tämän lukevat, voisivat nähdä yleisön säikähdyksen,

hämmingin, epävarmuuden, tuskan; yksityisten henkilöiden raivon, --

esimerkiksi kolmen ruskeanpunaisen laivurin! --, toisten kiinteän

tuijotuksen alas hattunsa pohjaan, käsiinsä tai etumiehensä selkään,

mutta myöskin moniaitten häväistysjutusta johtuvan vahingonilon!

Nämä viimeksimainitut olivat ainoat, jotka uskalsivat katsoa ylös.

Silmäykset kohdistuivat ahnaina hymyilevään Engeliin, laivureihin,

kauppiaihin, maaherraan, heidän rouviinsa, -- kaikkiin, joilla oli

omasta tai toisen puolesta jotakin jalkapuussa istuttavaa! Siellä

oli naisia itkuun herahtamaisillaan häpeästä, suuttumuksesta,

kauhistuksesta sen takia, että heidän täytyi olla saapuvilla; he

olivat karkaamaisillaan joka silmänräpäys, mutta eivät rohjenneet.

Siellä oli miehiä, jotka ajattelivat: jos tätä jatkuu puoli

tuumaakaan pitemmälle, -- niin, silloin totta toisen kerran nousen

minä! Mutta he eivät nousseet. Kun tohtori niisti nenäänsä,

säikähtyivät kaikki, kuin hän olisi ukkosena jylissyt.)

"Monet kai luulevat, että kun lapsi ei näe mitään loukkaavaa kotona

tai kuule ruokottomia puheita, on siinä tehty kaikki, mitä tehdä

voidaan, erittäinkin jos myös pidetään silmällä, ettei se itse joudu

mihinkään hullutukseen.

"Minä sanon, että niin kauan, kun ei enempää tehdä, on lapsi kaikelle

alttiina.

"Täällä haaveillaan tietämättömyyden viattomuutta; se on yhteydessä

aiheen kanssa, josta en voi nyt puhua, -- hankin kyllä myöhemmin

tilaisuuden siihen. Täällä rajoitun sanomaan, että se viattomuus,

joka tietää, mitkä ovat vaarat ja on taistellut niitä vastaan

nuoresta asti, _yksistään se on voimakas_.

"Kaikki kasvatus, joka tällä alalla jotakin saa toimeen, panee

välttämättömäksi ehdoksi _täydellisen luottavaisuuden lapsen ja

vanhempien kesken._ Joka tapauksessa lapsen ja äidin kesken, tai

koko ajatukseni ilmaistakseni: lapsen ja sen vanhemman välillä, joka

paremmin kykenee säilyttämään lapsen luottamuksen; tämä on nimittäin

erikoinen lahja. Ja ellei kumpaisellakaan vanhemmista ole sitä, kuten

voi helposti sattua, niin hankkikoot jonkun, jolla se on! Tehkööt

kaikkensa, jotta tämä tapahtuu!

"Jos lapsen isä on mies, joka ei itse ole kelvollisesti kestänyt

taisteluaan, olkoon se hänelle tullut aikaisin tai myöhään, niin

hän on tässä työssä -- ei ainoastaan viidentenä pyöränä vaunun

alla; se kävisi toki päinsä, -- vaan tavallisesti hän on esteenä.

Sillä silloin hänen olemuksessaan, puheessaan, seurustelussaan on

useimmiten jotakin, mikä loukkaa tai houkuttaa; se, mitä pitäisi

käsitellä vakavasti ja lujasti, käy hänen läsnäollessaan huvittavaksi

tai häilyväksi.

"Ja tässä kaupungissa, sikäli kuin minä sitä tunnen ja varsinkin

mikäli _ne_ sen tuntevat, jotka ovat paikkakunnalla vanhoja ja

käyneet terävänäköisiksi tässä asiassa, -- tässä kaupungissa ovat

luullakseni useimmat kodit siinä suhteessa kehnoja. Isät eivät ole

apuna; äitien yritys täyden luottavaisuuden säilyttämiseksi ikään

kuin toveruksien kesken, on varmasti varsin laimea, -- sääntönä on

kai, että sitä tuskin yritetäänkään. He eivät ymmärrä sitä yrittää.

"Näin ollen pysyy myöskin _koulun_ työ asian hyväksi pettymystä

tuottavana. Se voi nimittäin helposti syöstä lapset jalon opin ja

huonon käytännön välille. Tieto pahasta, kun sitä ei tue valpas,

luottavainen suhde, voi helposti koitua kiusaukseksi sekin; jo

Paavali on sen pannut merkille.

"Edellytän siitä syystä, että ensi alussa meidän työmme joutuu

elämässä useastikin todistamaan meitä vastaan; mutta ei ole

kuitenkaan mitään muuta tietä kuljettavana, -- ei, ei mitään muuta!

"Eikö ole määrättyä ikäkautta, jota koulun tulee erityisesti valvoa?

Eikö ole erittäinkin sen ylitse pelastuminen tärkeätä? Herättää halua

tähän, hankkia välineet -- kas siinä tehtävä! Kysykää lääkäreiltä;

kysykää kokeneilta kasvattajattarilta!

"Minun äitini, jota rohjennen sanoa kokeneeksi kasvattajattareksi,

todistaa, että kehitysiässä soluvat useimmat pois, menettävät

avonaisuutensa, osittain tai kokonaan ahkeruutensa,

järjestyksenharrastuksensa; heihin tulvii jotakin sekalaista

vierasta, -- eri yksilöillä mitä erilaatuisinta. Ajatelkaahan, hän

sanoo, _että näin käy useimpien._ Muu on poikkeuksena; tämä on

sääntönä."

(Yleisöä silmäillessään olisi luullut tämän koskeneen ainoastaan

naisia eikä miehiä. Miehet nimittäin katselivat vapaasti ja

häikäilemättömästi naisiin, mikä teki hetken vielä kiusallisemmaksi

-- olletikin niille, joiden jokainen tiesi olleen rouva Rendalenin

koulun oppilaita.)

"Siis: _tähän_ on työ perustettava; tämän siirtymiskauden

kohtaamiseen täysin varustettuna on kaikki tähdättävä.

"Sillä sitä ei hyödytä kieltää eikä kiertää: tämä on tärkeintä.

Tähän verraten, joka on oikeimmiten sielun ja ruumiin säilyttämistä,

ovat esimerkiksi kielitiedot, pianonsoitto, naistentaidot pelkkää

ylellisyyttä; historia, maantieto, laskento, kirjoitus merkitsevät

hiukan enemmän, mutta ovat kuitenkin vain kolmannen luokan arvoja.

"Entä uskonto? Eikö _se_ voi auttaa tästä käänteestä ylitse? Niin,

mitä arvellaan? Tieto Jumalasta, siveyskäskyistä on tietysti

välttämätöntä tietoa, mutta se vaikuttaa vasta sitten, kun se tulee

elämänkatsomukseksi. _Ja se on hyvin harvinaista._ Älkää perustako

liian paljon uskoon, joka voidaan menettää! Ani harvat valtaa harras

uskonnollisuus pysyväisesti.

"Toiselta tosin näyttää, koska meillä on vielä uskonto melkein ainoa,

mitä tarjotaan ainakaan isompien kaupunkien ulkopuolella, koska me

emme täällä yleensä ole oppineet näkemään, ja myöskin siitä syystä,

että useimmat vielä tekeytyvät toiseksi kuin ovat.

"Lapset eivät ole poikkeuksena; älkää toki sitä luulko! Lapsia

voi helpommin temmata mukaan, mutta he unohtavat nopeammin ja

täydellisemmin toisen asian toisen tieltä. Ei paljoakaan tarvitse

saadakseen heidät uskomaan, mutta ei myöskään paljoa saadakseen

heidät epäilemään. Suhdeluku pysyy senvuoksi samana: ne, jotka harras

uskonnollisuus pysyvästi sitoo heidän siveelliseen tahtoonsa, ovat

lastenkin keskuudessa ani harvat.

"Täällä on neljä pappia saapuvilla; pyydän heitä nousemaan minua

vastaan väittämään; en usko heidän tuntevan tarvetta siihen."

(Tovin pysähdys; kaikkien katseet suuntausivat niihin pappeihin,

joita saivat näkyviinsä. Nuo neljä hyvin kunnianarvoisaa istuivat

liikkumattomina kuin jumalankuvat.)

"Tarkoitanko siis, ettei uskonnon opetusta kouluissa ole pidettävä

tärkeänä? Päinvastoin! Jokainen uskontotunti jumalallisen ilmoituksen

täydessä vakavuudessa -- mieluimmin sen, henkilön johtamana, joka

valmistaa lasta Jumalan yhteyteen siihen asti, kunnes tämä pääsee

ripille. Mieluimmin siis papin; sanoisin, ehdottomasti papin, jos

se kävisi päinsä. Suhde opettajaankin pitäisi nimittäin saada tässä

tueksi.

"En voi laajemmin puuttua tähän; sanon vain, että näin on meidän

koulussamme järjestetty. Nuoruuden ystäväni, veljeni, pastori Karl

Vangen, saa oppilaat siitä asti, kun he ovat kuuden vuoden ikäisiä,

siihen saakka, kun he täyttävät kuusitoista vuotta, joka koulupäivän

aamuna hartaudenharjoitukseensa ja opetettaviksensa, ja tarkoituksena

on, että hän johtaa tämän laumansa ripille."

"Mutta jo lausumastani käy selville, että tämä voi merkitä

_syvällistä ja kaunista suhdetta_ ainoastaan joillekuille harvoille.

"Koulun on jo aika tunnustaa tämä. -- Viime aikoina on", hän

jatkoi uuden, aivan lyhyen pysähdyksen jälkeen, "alettu korottaa

historian opetus, kirjallisuuden selostelu luonnetta muodostavien

aineiden arvoon. Kun nämä aineet tulevat kouluopetusta varten enemmän

muokatuiksi kuin ne vielä ovat, saavatkin ne suurempaa merkitystä

siinä suhteessa.

"Apua on tietysti aina siitä", hän arveli, "että lapsi oppii

tuntemaan suuria, hyviä esimerkkejä, tutustuu yleviin ajatuksiin ja

saa -- vaikka niukankin -- yleissilmäyksen ihmiskunnan elämänkulusta

kuten yksityisen kansankin, yksityisen suurihmisen. Mutta pääasiaksi

ei voi koskaan tulla _se_, että kuulee kerrottavan _muista_."

(Nyt yleisö alkoi käydä uteliaaksi; mihin hän lopulta tähtäsi? He

tunsivat, että nyt pitäisi sen viimeinkin kuulua.)

(Hän ojentausi katederin yli ja sanoi verkalleen:)

"'Tärkein tieto ihmiselle on oppia hoitamaan itseään, ja lähinnä

tärkein on oppia hoitamaan jälkeläisiään.' Nämä Herbert Spencerin

sanat ovat pian koko maailman ohjelmana."

"Ennenkuin tämä tulee tärkeimmäksi koulullekin, eivät muutkaan aineet

saa oikeata sijaansa ja siitä riippuvaa järjestystään.

"Mutta sillä, että oppii itseänsä hoitamaan, jälkeläisiään hoitamaan,

on siveellinen tarkoitusperä, se on ainoa keino, jota voidaan tässä

käyttää perustuksena.

"Jos sinä varhaisella iällä saat riittävästi tietoa siitä, millä

tavoin ruumiisi on muodostunut ja toimii, ja jos saat suoran

selvityksen siitä, miten sinä voit vaurastuttaa tai vahingoittaa

sitä ja itsesi kautta niitä, joita sinusta syntyy tai riippuvaisiksi

joutuu, ei tämä sinun tietämisesi ainoastaan ole varmin vartijasi,

jos _tahdot_ sitä käyttää, vaan se myös tavallisesti tekee

sinut halukkaaksi sitä käyttämään. Vastuuntuntoa herättää tieto

voimakkaammin kuin mikään muu. Mutta älköön tietoa annettako liian

myöhään.

"Minun ei tarvitse sanoa, että yleinen koulu antaa sitä liian vähän

-- eikä anna sitä sillä tavalla kuin pitäisi."

"Tiedettäköön, miksi sitä annetaan. Oltakoon avosydämisiä,

perusteellisia, älköön salattako yhtään mitään; juuri se, mitä nyt

yleensä salataan, _on tärkeintä._"

"Minä puhun kehitysiästä. Tietääkö lapsi, mitä se on, mikä silloin

alkaa, ja miksi se alkaa, -- tarkoitan täydellistä tietämystä?

Tietääkö se, mitä kiusauksia silloin koituu, tai minkätähden niitä

koituu? Onko se oppinut, millä näitä vastustetaan? Onko se oppinut,

millä tavoin se sinä aikana voi rakentaa edellytyksiä terveydelle

ja siten luonteenlujuudelle, valoisalle maailmankatsomukselle,

onnelle? Että tästä ajasta siis riippuu elämän jatko, niin, seuraava

sukupolvi?"

"Onko tätä opetettu siten, että tieto on juurtunut lapsen tahtoon?

Ovatko ne aineet, jotka edellä mainitsin, tässä tulleet kaikin

voimin avuksi sillä, mikä juuri nyt, juuri tässä voisi johtaa

mielikuvituksen jaloille urille, vahvistaa päättäväisyyttä,

innostuttaa? Sillä lapsia, varsinkin nuoria tyttöjä, voidaan

innostuttaa."

"Tai laskeutuakseni siihen, mihin kaikki kykenevät: tietävätkö kodit,

että siinä iässä ovat jotkin ruokalajit ja mausteet muutamille

luonteille vaaraksi? Että silloin on mieluimmin pidettävä määrättyä

ruokajärjestystä, ja siinä tapauksessa millaista? Tietävätkö koulut,

että erikoisen voimistelun tulee osaltaan olla siinä tukena?"

"Eivät kaikki lapset kaipaa samaa luottavaista suhdetta, huolenpitoa,

käsittelyä; moniaat eivät kaipaa kerrassaan minkäänlaista. Mutta että

useimmat kaipaavat, -- sen tiedätte omasta kokemuksestanne. Te olette

kaikki olleet kerran nuoria, ja teillä on ollut tovereita."

(Hän pysähtyi ja katseli ympärilleen. Voitiin kuulla pienen linnun

viserrys kaukaa, kaukaa ulkoa.)

"Kysyn vielä lisäksi: eivätkö tässä iässä oppineet salailemaan ne,

jotka eivät olleet sitä ennen oppineet? Ja toimimaan piilossa?

Häpeilystä loukkaantuu kunniantunto, sen mukana rohkeus. Kun jotakin

asiaa saa kosketella, toista ei, -- niin silloin saamme kolahduksia

rohkeudellemme. Aivan hiljaisesti, tavallisesti huomaamattomina,

alkavat tässä iässä itsehävityksen voimat ruumiissa ja luonteessa

Kukaan ei rohkene väittää minua vastaan!"

(Hänen kamalat pysähdyksensä olivat miltei pahemmat kuin kaikki, mitä

hän sanoi. Tässä hän taaskin pysähtyi; hän nimittäin siirtyi nyt

uuteen näkökohtaan.)

Mutta onko missään päin maailmaa, hän kysyi, koulu järjestetty sillä

tavoin, kuin nämä kokemukset vaativat?

Tähän hän vastasi seikkaperäisesti kuvailemalla useita Amerikan ja

Englannin kouluja, jotka olivat osaksi yksinomaan tyttöjä, osaksi

tyttöjä ja poikia varten yhteisesti, samoin kertomalla useista

korkeakouluista, joista toiset oli perustettu yksistään nuoria naisia

varten, toiset taas sekä nuorille naisille että miehille yhteisesti.

Hän ei tarkoittanut niiden jokaisen esittävän kaikkea, mitä hän olisi

toivonut; mutta jokainen esitti jotakin, muutamat paljonkin siitä.

Varsinkin hän selosti laajemmalti erästä Bostonin lääketieteellistä

yliopistoa, jossa muuan naimaton nainen oli anatomian professorina

ja opetti molempiin sukupuoliin kuuluvia nuoria ylioppilaita. Hän

kertoi tämän professorin erityisesti pitävän huolta siitä, että hänen

naisoppilaistaan tulisi opettajattaria kaupungin tyttökouluihin.

Tämä naisprofessori oli sitä mieltä, että jokaisessa koulussa

tulisi olla lääkäri opettajana. Joko lääkärin itsensä tai jonkun

muun luonnontutkijan tulisi johtaa lapsen luonnontutkimusta

kokonaisuudessaan, mutta aina siten, että opetettava sai tehoisia

vaikutelmia. Jo lapsi saattoi mikroskoopilla nähdä, miten esimerkiksi

kasvi on rakentunut soluista ja miten kaikki sen erilaiset osat

kehittyvät yhtenäisestä perustasta; havaita kasvien hengitystä,

solujakoa, latvan kasvua, hedelmöittymistä, saada mielikuvituksensa

soimaan, vieläpä luonnon työn ja sopusoinnun ohjaamana.

Lasten piti aikaisin oppia pyhästi ihailemaan kaikkea, mikä

oli tervettä, raikasta, luonnollista, ja säälimään kaikkea

vahingoittunutta ja sairasta, inhoamaan kaikkea luonnotonta, mutta

samalla säälimään siinäkin.

Tehtäköön analyysejä ja hankittakoon mikroskooppeja sekä sellainen

määrä kuvia ja laitteita, ettei voi olla puhettakaan minkään

pääkohdan häilyvästä ymmärtämisestä tai opetuksen muodostumisesta

pelkäksi kyllästyttäväksi läksyjen pänttäämiseksi tai rasittavaksi

luentotunniksi. Koulutyö olkoon omakohtaista, todella voimia

kehittävää työskentelyä opettajan opastuksella.

Koulu kävisi tietysti paljon kalliimmaksi kuin nykyinen;

opetusvälineiden hankkiminen, kun nämä tahdottiin kunnolliset,

oli varsin tuntuva menoerä. Hän kertoi heille, mitä yksistään

mikroskooppi maksoi, ja niitä tarvitsi jokainen koulu _monta;_ sitä

paitsi tarvittiin opettajille suurempi palkka.

"Sotamenoarvio saa sen korvata", hän sanoi leikkisästi. Siveellisesti

ja ruumiillisesti voimakas sukupolvi, -- se oli täysi hyvitys.

Ajan hankkimiseksi täytyi -- paitsi sitä täydellistä välinekokoelmaa,

joka suuressa määrin lyhensi luennoimista, -- osaksi myöskin

muita aineita esittää kokonaan toiseen tapaan kuin nyt ja kaiken

läksyjen lukemisen tapahtua opettajain avulla koulussa. Siten olisi

koulua pidettävä sekä aamu- että iltapäivällä, ja koulupaikalla

nautittaisiin ateria, riittävästi voimakasta ruokaa. Koulusta

tullessaan oli lapsi täydellisesti vapaa, ilman mitään omantunnon

pelkoa huomispäivästä. Kaikesta tästä ja erittäinkin opetuksen

järjestämisestä uuden suunnitelman mukaan hän aikoi puhua samaan

aikaan ja samassa paikassa seuraavana lauantaina, ja siihen hän kuten

nytkin kutsui lasten vanhemmat.

Hän ei tahtonut salata mielipiteenään olevan, että ennen pitkää koko

maailmassa opetus järjestyisi tässä esitettyyn tapaan ja tapahtuisi

kokonaan valtion, kunnan kustannuksella. Tämä oli yhteiskunnan suurin

asia.

Mutta siitä välittämättä, mitä oli tulossa ja mikä oli olevaista,

seurasi nyt hänen koulunsa naisen voimien ja kuntoisuuden

kehittämiseksi sitä latua, jota _hän_ piti oikeana. Kaikista uusien

aatteiden julistamistavoista oli esimerkki pätevin.

Hän pyysi hartaasti vanhempien apua! Hän tahtoi yrittää toimittaa

tälle kaupungille sen kunnian, että se kävisi edellä. Mutta se oli

menoja vaativa yritys. Mitä maksoikaan pelkästään se naislääkäri,

joka nyt siirtyi tänne Amerikasta, johtamaan sitä opetusta, jota hän

piti koulun tärkeimpänä!

(Liikehtimistä, sorinaa, vilkkautta yleisössä, ensi kerran koko

esitelmän aikana.)

"Niin, Bostonissa olen tavannut norjalaisen naisen, joka muutti

synnyinmaastaan hyvin nuorena ja on useita vuosia takaperin

suorittanut tutkintonsa lääketieteellisessä yliopistossa; hänen

nimensä on Cornelia Hall." (Hän äänsi nimen englanniksi.) "Tämä

nainen on jo saanut tottumusta tyttöoppilaitosten opettajattarena.

Hän on myöskin hankkinut itselleen käytännöllistä harjaannusta. Hänen

tännetulonsa on uhraus, jonka hän tekee isänmaansa hyväksi; mutta me

emme voi ottaa sitä vastaan sillä tavoin, että hän kolmentuhannen

dollarin vuosituloista siirtyisi tavalliselle norjalaisen

opettajattaren palkalle. Täällä hän ei voi ansaita lääkärinä; hän

ei saa täällä harjoittaa ammattiansa paitsi 'puoskaroimisasetuksen'

ehdoilla, jotka ovat alentavia muualta tulevalle lääkärille kuten

sille kansallekin, joka on sen asetuksen laatinut."

"Edelleen koulun kojekokoelma on kylläkin aika runsas, mutta tuskin

se voi kasvaa kyllin suureksi. Sikäli kuin se lisääntyy, keventyy

opetustyö."

"Minä en häpeä tunnustaa, että äitini, joka on käyttänyt tähän

kokonaisen omaisuuden, ei mitenkään voi mennä pitemmälle; olen

kenties jo rasittanut hänen voimiaan liiaksi. Käännyn siis

luottavasti kaikkien läsnäolijoiden, erittäinkin naisten, puoleen ja

sanon heille: jos kokemuksesta tiedätte, mikä tässä on kysymyksessä,

minkä arvoinen on tietorikas nainen, joka on oppinut hallitsemaan

itseään, nojautumaan itseensä, -- niin tulkaa avukseni! Lastenne

tähden tehkää se! Hyvän esimerkin vuoksi tehkää se!"

"Mitä minuun tulee, -- niin minä tahdon elää ja kuolla tämän asian

hyväksi täällä synnyinkaupungissamme."

* * * * *

Viimeiset sanansa hän lausui äkillisen, kuohahtavan liikutuksen

vallassa. Se yllätti hänet niin arvaamattomasti, että hän unohti

voimisteluhuoneen vihkimisen. Hänen täytyi kumartamatta rientää pois

katederista; hän katosi pikku eteisen ovesta ja juoksi sieltä pihan

yli taloon.

Yleisö istui, kuin hän ei olisikaan lopettanut. Loppulause kohtasi

heidätkin niin rutosti, niin rajusti, ja hänen liikutuksessaan

oli sähköinen voima, joka levisi laajalle. Kuulijain täytyi koota

ajatuksiaan.

Muutamat järeäluontoisemmat nousivat kuitenkin ovensuussa, sitten

kaikki. Nyt rouva Rendalenin kohtasi mitä suurinta hämmästystä

tuottava hetki.

Hänhän ei nähnyt hyvin, ei kakkuloillaankaan kauas. Ja sitä paitsi

hän oli kaiken aikaa katsellut vain poikaansa. Istuminen pää

häneen käännettynä oli saanut lihakset kaulan oikealla puolella

kivistelemään; sen vuoksi hän oli lopulta siirtänyt tuoliansa ja

istunut suoraan häntä vastassa. Aine oli hänelle tuttu, lause

lauseelta, mutta puhujan tarmokas esitystapa, hänen henkilökohtainen

vaikutusvaltansa, hänen säikkymättömyytensä oli äidille aina uutta;

häntä se ei ollenkaan peloittanut. Päinvastoin, hän oli itse urhea

luonteeltaan, ja hän tiesi, että jos missään asiassa tarvittiin

avonaisuutta, niin toki tässä. Hän tunsi olot ja niitä kohtaan

vallitsevan välinpitämättömyyden. Hän tahtoi, että he _kerran

elämässään_ kuulisivat. Ja toinen teki sen niin jalosti, tuntui

hänestä. Hän seurasi mukana ja tunsi puhujan sisäisen liikutuksen;

hän tiesi, että jos puhuja ei pitäisi varaansa, liikutus tempaisi

hänet valtaansa.

Kun siis nuo muutamat yleisölle kohdistetut sanat äkkiä sytyttivät

leimahduksen, oli hänkin valmis kuten puhuja. Tämän loppusanat

täyttivät hänen kakkulansa. Hänen täytyi ryhtyä pyyhkimään niitä,

ja sill'aikaa hän ei nähnyt ketään eikä ajatellut mitään muuta

kuin itseään. Mutta hän heräsi ja tuli siinä silmänräpäyksessä

valmiiksi nousemaan, kun kuuli toisten alkavan. Hän tahtoi seistä

vastaanottamassa niitä, jotka tahtoisivat tervehtiä häntä ja kenties

myöskin pyytää häntä viemään tervehdykset _sille_, joka oli rientänyt

tiehensä.

Ja ketään ei sitten tullutkaan. Kyllä sentään, Jensenin neidit

tulivat, nuo kaksi koukistunutta muotikauppiasta. Hiljaisina,

sydämellisinä ja hymyilevinä kuten aina he tulivat, kiittivät ja

pyysivät lausumaan "koulunjohtajalle" tuhannet tervehdykset; jos

he saivat luvan, haluaisivat he kyllä itsekin pistäytyä kiittämään

häntä. Mutta Jensenin neidit olivat ainoat. Ei edes Nils Hansen

tullut, eikä Laura, ei ainoakaan hänen vanhoista oppilaistaan, ei

edes rouva Engel, rakas Emilie parka, jota hän oli juuri tullut

ajatelleeksi; ei kukaan.

Jos joku olisi astunut rouva Rendalenin luo yleisön puolesta antamaan

hänelle korvapuustin, ei tämä kelpo nainen olisi voinut enempää

tyrmistyä. Hyvä Jumala, mitä tämä merkitsi?!

Hänellehän tuo esitelmä oli heidän kahden yhdyselämää, ajatus

ajatukselta samaa, mitä he olivat oppineet ja kokeneet yhdessä ja

mille saaneet toisiltaan vahvistuksen.

Mutta se oli enemmänkin; se oli rouva Rendalenin koko pitkällinen

työ, alusta loppuun Tomasin kanssa, suoritettu heti syntymästä asti

siihen saakka, kunnes tämä seisoi kuten nyt, selkeänä, tietorikkaana,

lämminsydämisenä, suuren päämäärän elähdyttämänä. Esitelmä sisälsi

tämän työn, tämän kehityksen kukoistuksessaan; nyt se kävisi

hedelmälle.

Kuinka hän rakastikaan poikaansa, kuinka hän ihaili tätä! _Hän_

tiesi, mitä hänen poikansa oli taistellut ja suorittanut näinä

kahdeksanakolmatta vuonna; hän tiesi, mistä oli punoutunut jokainen

ajatus, joka nyt soinnahteli.

Hänellä oli ollut siitä unelma, vaan ei selvyyttä; se oli hänen

pojallaan! Hän ei olisi voinut toimittaa mitään tällä selvyydellä,

jos se olisi hänellä ollutkin; mutta hänen poikansa voi!

Niin, eikö tämä kuitenkin ollut onnellisesti päättynyt uhkayritys,

vaikka se olikin vaatinut paljon työtä häneltä ja hänen pojaltaan?

Mitä hän oli ajatellut epäselvästi nuoruutensa rohkeamielisyydessä,

nimittäin muokata Kurtien perinnön toiseksi lisäämällä siihen oman

perintönsä; -- ja sittemmin, mitä hän oli uskalikkona aloittanut

siistiessään suvun synkeän asuinsijan ja tehdessään siitä valoisan

ja puhtaan ja antautuessaan muuttamaan "turvallista lasten naurua"

sinne; sen hän oli aloittanut sekavasti, tyhmästi, mutta urheasti, --

nyt se seisoi vakaalla pohjalla! Ja se oli tapahtunut hänen lapsensa

avulla! Eikö se ollut onnellisesti päättynyt uhkayritys?

Kuinka ylenmäärin onnellinen hän olikaan! Hän olisi voinut polvistua

yleisön eteen kiittämään Jumalaa, -- niin, vaikkapa laululla, joskaan

hän ei osannut laulaa ainoatakaan puhdasta säveltä! Hän tiesi, että

jos kaikki nämä ihmiset tulisivat kiittämään häntä, puhumaan hänen

kanssaan, ei hän enää voisi hallita itseään. Mutta mitä sekään

merkitsisi? Hänen poikansahan oli tehnyt sen niin hyvin!

Ja sitten ei kuulunut ainoatakaan ihmistä. Niin, Jensenin neidit;

mutta ei ketään muuta. He läksivät.

Mutta entä vanha rovasti? Niin, hän istui vielä paikallaan ja

mietiskeli; välittömän puhumisen tarpeen olisi toki pitänyt kannustaa

_hänet_ nousemaan, niin, sanomaan jotakin toisten puolesta. Vasta

nyt, kun melkein kaikki olivat menneet, hän alkoi liikahdella; hän

katsoi ylös, katseli kauan rouva Rendalenia, ikään kuin kysyvästi,

nousi vaivalloisesti jaloilleen ja tuli. Vihdoinkin! "Niin, hyvä

rouva, tämä oli kelpo työ."

"Niin, eikö ollutkin --?"

"Kerrassaan kelpo työ. Mutta olisin antanut paljon siitä, että sitä

_ei_ olisi tehty."

"Mutta rovasti --?"

"Niin, minä en voi nyt puhella siitä; täällä on liiaksi hälinää,

ja minä olen väsynyt. Toisella kertaa. Sanokaa hänelle terveisiä

minulta! Hyvästi, rouva!" Hän tarttui Karlin käsivarteen ja tahtoi

astua alas.

Yksi ainoa ihminen oli yhtä säikähtynyt, jopa tyrmistynyt tästä kuin

rouva Rendalen, nimittäin Karl. Hänkin oli alusta asti vain seurannut

esitelmää ja sen pitäjää; viattomuudessaan hän ei ollut ajatellut

sitä mahdollisuutta, että kukaan voisi tuntea muuta, kuin että nämä

olivat paikalleen lausuttuja sanoja, oikean miehen puhumia. Mutta

sittemmin sattumalta silmätessään yleisöä, nimittäin kun sille tehdyt

kysymykset alkoivat, hän oli alkanut epäillä. Ja se oli yltynyt, niin

että hänen sydämensä lopulta pamppaili. Mutta että kukaan ei tullut

äidin luokse, eipä edes yksikään hänen entisistä oppilaistansa...

Karl tunsi hänen kasvonsa, näki hänen tuskansa! Ja nyt vielä rovasti!

Oi, hän päästi rovastin käsivarren ja tarttui molemmin käsin

rouva Rendalenin käteen; hänellä oli harras halu syleillä häntä,

mutta täällä oli vielä liian useita huoneessa. Hän katseli rouva

Rendalenia, kunnes kyynelet kihosivat hänelle silmiin, ja sitten

hän kuitenkin sieppasi hänet syliinsä, vieläpä suutelikin häntä;

katselkoot, kutka tahtoivat. Sitten hän antoi hiukan hämmästyneelle

rovastille käsivartensa ja auttoi hänet alas portaita.

Tästä kunnon rouva Rendalen jälleen tointui. Hän kiiti kepeämmin kuin

kukaan olisi voinut uskoa ulos ovesta pikku eteiseen ja sieltä pihan

poikki taloon. Siellä hän etsi poikansa; tämä oli juuri heittänyt

yltään hännystakin ja liivit ja aikoi ottaa kylvyn. Mutta äiti ei

voinut odottaa, kunnes hän olisi siitä valmis; hän heittäysi poikansa

kaulaan, painoi hänet rintaansa vasten ja itki hokien: "Tomas, rakas

Tomas! Sinä minun Tomasini!"

Toinenkin oli jo aikoja ymmärtänyt, että jossakin oli vikaa. Nyt

vahvisti tätä äidin katse, äidin olemus; edelleen se, ettei hän

sanonut mitään, ei tuonut terveisiä keneltäkään, vaikka oli jäänyt

jälkeenpäin. Nyt jännityksen mentyä ohi Tomas Rendalen tunsi hämärää

tuskallisuutta, pistoksen sydämessään.

Mutta hän ei tahtonut puhua siitä. Eikä äitikään. Sitten tämä läksi,

ja hän otti kylpynsä. --

Andreas Berg jäi jälkeenpäin voimistelusaliin. Ja kun viimeinen

kuulija oli poistunut, hän lukitsi oven ja asteli arvokkaana

pääovenpuoleiseen nurkkaan; sinne oli kasattu erinäisiä

voimistelulaitteita, ja niiden yli oli heitetty iso purje.

Tähän purjeeseen hän kävi käsiksi ja riuhtaisi sen suurella rymyllä

alas lattialle.

Silloin tuli näkyviin kaksi päätä ja neljä käsivartta, jotka ripeästi

punoutuivat toisiinsa, kaksi hametta ja neljä nauhakenkää; kahdet

tippuvan hiestyneet, tulipunaiset kasvot painautuivat toisiansa

vasten, harrilleen hajaantunut vaalea tukka sekaantui pörröiseen

tummaan.

Berg seisoi ankarana. "Näin useaan kertaan, että purje liikahteli",

hän sanoi. "En voinut älytä, mitä tämä merkitsi; lopuksi luulin

tapaavani pari pikku tyttöä. Mutta ne olivatkin kaksi aikuista

neitokaista. Ettekö häpeä?"

Toinen piileksijä alkoi itkeä ja toinen nauraa.

"Ja nämäkö ovat kelpo miesten lapsia? Maaherran tytär?" sanoi

Berg sille, joka nauroi. "Täyskasvuinen tyttö, ripille päässyt ja

ylimmällä luokalla. -- Ja sinä siinä. Luuletko, etten sinua tunne?

Nils Hansenin tytär; äitisi oli täällä. Olisipa hänen toki pitänyt

saada nähdä sinut purjeen alla! Niin, ja isäsi myöskin! Onpas vain

kerrassaan ero sinun ja sisaresi Augustan välillä! Hän käyttäytyi

aina ihmisten lailla, hän. -- Niin, nouskaa nyt vain koreasti! Kyllä

minä menen rouvalle sanomaan." Hän ei ollut vielä ulkona ovesta,

kun tytöt jo kavahtivat jaloilleen. Hyväinen aika, minkä näköisiä

he olivat! Vaatteiltaan, hiuksiltaan ja kasvoiltaan, erittäinkin

kasvoiltaan, ihan kuin pikku lapset, jotka ovat itkeneet ja likaisin

käsin laappineet kyyneliään pitkin silmäkulmia ja poskia.

Se johtui siitä, että he olivat tomuisten kojeitten seassa tahrineet

kätensä ja joutuneet kuivailemaan hikeä, joka valui virtanaan ja

kirveli silmiä. Ja kylläpä he olivat jäykistyneitä ja menehtyneitä!

Vaikka heillä oli ollut hyvä tilaisuus laittaa itselleen mukava

paikka, olivat he siinä maanneet liian kauan samassa asennossa;

vähintään tuntia ennen esitelmän alkamista he olivat pujahtaneet

purjeen alle, olematta hetkeäkään turvallisia.

Toinen itki ja morkkasi toista, joka nauroi, mutta kun he pääsivät

oikein katselemaan toisiaan ja saivat toisilleen selitellyksi, minkä

näköisiä olivat, purskahtivat molemmat huimaan nauruun ja hyökkäsivät

rakennuksen toisessa päässä olevaan pikku huoneeseen, missä

tiesivät siistiytymistarpeita olevan. Ja sieltä heidän piti rientää

täysihoitolaisten luo kertomaan. Sillä eivät he yksistään omasta

puolestaan olleet purjeen alla värjötelleet; ei, he olivat ylimmän

luokan siihen toimeen valitsemia. Nämä olivat kaikki olleet mukana ja

vetäneet heidän ylitseen purjeen.

Heillä oli ollut ruokaa mukanaan ja juomaa myöskin, olutta. Mutta sen

he olivat ahmineet aikaa ennen esitelmän alkua.

Tuonne täysihoitolaisten luokse oli ylin luokka kokoontunut, siellä

he odottelivat. Senhän täytyi olla jotakin aivan erikoista, minkä

ainoastaan vanhemmat saisivat tietää.

Ja nyt nämä kaksi tiesivät sen! Heillä oli tuskin aikaa hieroa

pahinta ryöttää ihostaan, suoria tukkaansa sen verran, että

saattoivat häpeilemättä juosta pihan yli. Mutta niin tulisesti kuin

he kiirehtivätkin, toisten kärsimättömyys ehätti heistä edelle.

Tuolla ryntäsi luokka pihan yli voimistelusaliin päin. He olivat

istuneet ja odottaneet nähdäkseen Andreas Bergin lukitsevan oven ja

katoavan; tämän oli hän tehnyt verkalleen, mutta vihdoinkin lähtenyt

keittiöön.

Nuo kaksi oli valittu heidän hyvän muistinsa ansiosta, ja se

uskomattomuus tapahtui, että he tosiaankin muistivat koko puheen,

ainakin tarkalleen ne käänteet, jotka tehosivat eniten, jotka

lausuttiin parhaiten, jotka olivat uusimmat!

Ja jos Tomas Rendalen oli puhunut kiittämättömälle yleisölle, niin

tässäpä oli kiitollinen kuulijakunta. Nuoret tytöt rakastavat

uljuutta; päästessään itse asettumasta esille ovat he hehkuvaa intoa

tulvillaan. Katsokaahan häntä, vaaleaveristä, pitkää, solakkaa,

suurisilmäistä maaherran tytärtä! Hänellä oli äitinsä linnunkasvot,

mutta sen sijaan, että äidin olivat pelästyneet, olivat nämä

koholla kuin uskaliaaseen lentoon. Kuontalollinen tuuheata vaaleaa

tukkaa heilui hajallaan niiden ympärillä, ja nyt, kun silmät,

koko kasvot säteilivät, liekehti sekin. Hän ei muistanut kertoa

samassa järjestyksessä, kuin luennoitsija oli puhunut; voimallisin,

hauskin tuli ensin. Häntä ymmärrettiin aivan hyvin; koulusta sekä

yhdyselämästä Tomas Rendalenin, hänen äitinsä ja opettajattarien

kanssa he olivat saaneet suuremmat edellytykset kuin yleisöllä

ylipäänsä oli ymmärtää, mitä Tomas Rendalen tarkoitti. Mutta

parhaassa vauhdissa ollessaan Nora pysähtyi, karahti punaiseksi,

vaaleni kalmankalpeaksi: rouva Rendalen seisoi portailla!

Andreas Berg oli pitänyt sanansa. Ja he olivat unohtaneet hänet.

Andreas Bergin tullessa käveli rouva Rendalen kuohuksissaan, ja

hänelle oli suorastaan mieluisaa saada jotakin suuttumuksensa

jäähdyttämiseksi. Hän köpitti ulos isoille portaille; hän tahtoi

tavata heidät vereksestä teosta ja taivalsi sen vuoksi koko

sivurakennuksen ympäri ja pitkin voimisteluhuoneiston seinustaa,

yllättääkseen heidät takaa päin. Mutta jo eteisen ovella, jonka

tytöt tietysti olivat unohtaneet lukita, hän kuuli Noran kumppaninsa

tukemana esittävän puhetta, Tomasin puhetta -- Tomasin äänenpainolla,

hänen esitystavallaan, hänen tulisuudellaan, ... todella

kaunopuheisesti ... niin, _siinä_ oli yksi, joka oli kuullut!

Kelpo rouva kokonaan itsensä unohtaneena tunkeutui ihan esille,

todellakin ainoastaan nähdäkseen ja ollakseen mukana. Mutta siten ei

hänen tuloaan käsitetty.

Noran kauhistus, toisten huudahtelut heidän käännähtäessään ja

nähdessään tuon voimallisen olennon, sepä oli näky! Rouva Rendalen

oli kylliksi koulunpää käyttääkseen tätä hyväkseen; hän siis korotti

äänensä ja sanoi: "Minun pitäisi totisesti olla suuttunut, ja syystä.

Näen teidän _käsittävän_ sen! Mutta mitään niin verratonta kuin Noran

muistin vertaista en ole ikinä kuullut." -- Ei ollut kuullut mitään

"niin verratonta vertaista" -- oli hyvä, ettei tätä tyylinäytettä

lausuttu koulussa!

Mutta kuullessaan, ettei ollut henki kysymyksessä, ja nähdessään

rouva Rendalenin rehellisen ilon heittäysi Nora kuusitoistavuotiaan

kaikella innolla ja hehkulla hänen rintaansa vasten. Ja hyrähti

itkuun.

Niin, sepä oli kuten rouva Rendalen halusi. Siksi hän sanoi: "Sinä

olet suunnattoman herttainen tyttö, Noraseni! Kuulkaa, lapset, kun

olette valmiit täältä, niin pistäytykää minun luokseni, otamme

itsellemme oikean pakinahetken."