Lapsia

Tämän käynnin ensimmäisenä seurauksena oli, että Tomasinen täytyi

saada puhua jonkun kanssa. Sillä maailmassa oli toki kehnompaakin

perintöä kuin Kurtien; hän tahtoi saada selon. Arvelematta hän

valitsi sen miehen, jota kohtaan tunsi syvintä kunnioitusta, "vanhan"

Greenin. Niin varmasti kuin tuli ehtoopäivä, asteli vanha Green joka

päivä siitä ohitse; kävely ulottui pitkin kasvitarhaa oikealle, sinne

mistä tie oli ennen kulkenut ja missä nyt polku vei ylös metsään.

Tämä kierros mäissä ja metsissä oli rovasti Greenin rakkain. Tomasine

piti häntä silmällä puutarhaportin luona, mutta Green ei viime

aikoina juuri koskaan kävellyt yksinään -- suutari Nils Hansen oli

hänen mukanaan, kaupungin omituisin mies, muuten naimisissa naisen

kanssa, jonka Tomasine tunsi ulkomailta ja joka oli ollut hänen

ystävättäriään.

Eräänä päivänä pälyillessään puutarhaportin luona nähdäkseen, olisiko

rovasti yksinään, Tomasine kuuli hänen ja Hansenin äänet kaukaa

alhaalta mäestä. Mormonit alkoivat siihen aikaan tulla ensimmäisten

lähettiensä välityksellä tunnetuiksi Pohjoismaissa; lehdet

julkaisivat alituiseen jotakin tuosta uudesta opista. Suutari Nils

Hansen puhui kovalla äänellä. "Mormonit?" hän pauhasi. "Me olemme

itse niin hyviä mormoneja kuin nekin siellä Amerikassa. Kuinka monta

vaimoa on miehellä, ennenkuin hänet kirkossa vihitään? Ja jälkeenpäin

sitten? Kauppamiehet ovat pahimpia; mutta muut myöskin."

He tulivat lähemmäksi, ennenkuin rovasti vastasi: "Katsokaas, Hansen,

minä lähden siitä, että ne suvut, jotka ovat päässeet monogamiaan,

todelliseen monogamiaan --"

"Mitä _se_ on?"

Rovasti pysähtyi: "Se merkitsee yksiavioisuutta; polygamia on

moniavioisuus."

"Vai sillä lailla!"

"Niitä sukuja, jotka ovat saavuttaneet todellisen monogamian, ei ole

kovinkaan monia; useimmat ovat vielä polygamisia."

Taaskin he kävelivät. Suutari Hansen tokaisi: "Niin, se on, kautta

kaiken, minunkin mielipiteeni!"

Rovasti: "Edistys on siinä, että ne häpeävät..." Tomasine ei kuullut

enempää.

Maailmassa on muutakin kehnoa perintöä kuin Kurtien, ajatteli

Tomasine jälleen. Kuinka olisikaan John Kurt muutoin voinut olla

siedetty? Niin, vieläpä suosittu? Hän tietenkin miellytti jotakin

salaista useimmissa.

Kun hänellä ei ollut rohkeutta mennä suoraan rovasti Greenin luokse,

meni hän ensin Nils Hansenin kotiin. Nils Hansenista sanottiin

yleensä, että hän eli koko kaupungin vihasta ja menestyi mainiosti.

Hänen rikoksenaan oli se, että hän oli joitakin vuosia takaperin

järjestänyt pikkuporvarit taisteluun isoisia vastaan; oikeastaan

oli rikoksena kai taistelun päättyminen hänen voitokseen. Hän oli

ottanut heiltä esimiehyyden, valloittanut kirkkojen tuolisijat, niin

että kaikilla nyt oli siellä yhtäläinen arvo; hän oli toimittanut

valvontaa kaikkialle ja järjestänyt tulo- ja menoarvion sellaiseen

tapaan, jota johtavat piirit pitivät päättömän virheellisenä. Hänen

pahin konnankoukkunsa oli luultavasti se, että hän oli kaupungin

ulkopuolelta haalitulla raha-avulla perustuttanut vähäväkisten

pankin, _Säästörahaksi_ nimitetyn, ja että se auttoi monia

pikkueläjiä melkoisesti vaurastumaan ja vielä useampia itsenäisiksi.

Kaikilla vanhoilla etuoikeutetuilla aloilla olivat hänen sukkelat

vastauksensa kalvamassa perustoita.

Oli herättänyt uskomatonta hilpeyttä, kun eräs kaupungin opettajatar,

kaunis, vaaleaverinen, tavallista paremmankin kasvatuksen saanut

neitonen, jolla sen lisäksi oli varojakin odotettavana, hylkäsi

useita "erinomaisia" tarjouksia kihlautuakseen raa'an, ruman suutari

Hansenin kanssa. Hän oli päällepäätteeksi suorastaan rakastunut

suutariinsa; hän myhäili ja punasteli, kun vain miestä mainittiin,

saatikka kun tämä itse purjehti esille, hiukan kallellaan muuten,

hullunkurisena naamaltaan, killisilmäisenä, suunnattoman leveine

hartioineen ja käsineen. Loppumatonta pilaa lasketeltiin heidän

selkänsä takana siitä, että tyttö ensin kihlattuna ja sitten

naimisissa piti koulua suutari Hansenille ja että tämä kerskui siitä.

Mutta ivaajat saivat kyllä sitten kokea sitä koulua -- ja maksaa sen

myöskin.

Hän oli vanhempi kuin Tomasine, mutta oli aikoinaan ollut muutamia

kuukausia yhdessä hänen kanssaan Englannissa. Tomasinen tullessa

kotiin oli Laura ollut vuoden ajan naimisissa; avioliittonsa

perusteella hän oli joutunut sen piirin ulkopuolelle, missä Tomasine

liikkui, mutta Tomasine kävi hänen luonansa usein, sillä hän piti

tuosta pienestä, terveestä, virkeästä vaimosta.

Juuri siksi Tomasine suuttui erittäinkin häneen silloin, kun kävi

ilmi, mikä John Kurt oli, -- siitä, ettei toinen ollut sanallakaan

varoittanut häntä. John Kurtin kuoltua Laura oli tuon tuostakin

koettanut saada Tomasinea puhutelluksi, mutta turhaan.

95 95

Mutta nyt Tomasine ajatteli: Jos kenties useimmilla vaimoilla on

valittamista ja jos tämä ei estä ketään naista menemästä naimisiin,

-- niin miksi silloin vaatia, että he olisivat neuvoneet minulle

toisin kuin kenties olisivat itse menetelleet?

Ja niin hän läksi Laura Hansenin luo. He asuivat pienessä

vanhanaikaisessa talossa torin laidassa Fürstin talon vieressä; tuo

omituisen näköinen rakennus, jonka toisella puolella oli ahdas kuja

ja iso, tilavaan pihaan johtava portti toisella, oli se perintö,

joka oli ollut Lauralla odotettavana ja jonka hän oli nyt saanut.

Laura oli hentoinen, mutta siromuotoinen ja puhdaspiirteinen nainen.

Toisista hän tuntui rohkealta, toisista aralta; se kai riippui

siitä, mistä oli kysymys. Toiset sanoivat häntä puheliaaksi, toiset

harvasanaiseksi; hän sovittausi henkilöiden ja tilaisuuksien mukaan.

Ystävättäret eivät nyt olleet viiteen vuoteen tavanneet toisiaan.

Laura istui ompelemassa myymälän takakamarissa, jonka ikkuna oli

pikku veräjälle päin, mutta nousi nyt -- ihmetellen, punehtuen ja

hiukan liikuttuneenakin. Tomasine oli siis jälleen hänen luonansa.

Molemmat olivat aluksi hieman jäykkiä. Pieni, tummatukkainen tytön

tylleröinen istui jakkaralla opetellen neulomista; hän katsoi heihin

viisaasti, mutta hänet lähetettiin nyt pois. Äiti ymmärsi heti, että

heidän, entisaikojen ystävätärten, piti saada olla kahden kesken ja

tehdä tiliä. Ja niin he saivatkin.

Useiden johdantojen jälkeen Tomasine esitti valituksensa häntä kuten

kaikkia ystävättäriänsä vastaan, hellävaraisesti, mutta kuitenkin

käsitettävästi. Laura vastasi: Kun tyttöä ei itseään loukkaa

sellainen elämä kuin John Kurtin viettämä, ei ole muiden hyvä puhua

hänelle siitä. Laura puolestaan oli evännyt useitakin miehiä juuri

siitä syystä, että he olivat tässä suhteessa olleet epäiltäviä tai

enemmän kuin epäiltäviä. Mutta Hansenin hän tiesi siinäkin suhteessa

oikeaksi mieheksi.

Iso Tomasine tunsi pienenevänsä pikku Lauran varmojen silmien ja

rauhallisen puheen edessä. Syyttäjän korkealta tasolta hän putosi

alas syytettyjen sekaan, -- ja putous oli huimaava. Ylväästi hän oli

pysynyt korkeudessaan monta vuotta, ja pelkästään muutamat parissa

minuutissa lausutut sanat olivat hänet syösseet sieltä.

Hän ei nyt pitänyt omaa kyvykkyyttänsä suuressakaan arvossa;

niin, hän oli hetkisen onneton siitä, että oli ollut niin kovin

lyhytälyinen. Hän ihan kaipasi koettaa, oliko hän yhtä tyhmä

muussakin, mutta sai sentään pian sen verran tasapainoa, että käsitti

olosuhteidenkin voivan osaksi johtaa jonkin asian yksipuoliseen

oivaltamiseen.

Hän istui siinä puhumatta, kuulematta; äännähteli yksitavuisia

vastauksia. Laura käytti tilaisuutta mennäkseen hommaamaan suklaata

ja pyytääkseen miestään siksi aikaa tulemaan sisälle. Pahaksi onneksi

tällä ei juuri sillä hetkellä ollut siihen aikaa, mutta hän oli

kuitenkin Tomasinen vierailusta niin iloissaan, että hänen täytyi

pistää päänsä sisälle ovesta ja sanoa se. Hänellä oli helmanahka

edessään ja polvihihna vasemmassa kädessään; Tomasine nousi

tarttuakseen hänen oikeaansa, mutta hän näytti sitä nauraen, se kun

ei ollut kateltavassa kunnossa. "Tahdoin vain sanoa monta, monta

hyvääpäivää vanhalle ystävälle!" hän virkkoi omalla tavallaan ja

vetäysi nyökkäillen pois; mutta samassa tuli pikku Augusta jälleen

sisälle myymälästä kuultuaan isänsä äänen. Mies pisti päänsä taas

ovesta: "Katsokaas tuota! Minä sanon aina, että mustapintaisen on

naitava vaaleaverinen; silloin sitä tulee jonkinlaisia lapsia!" Hän

hykähteli.

Augusta oli tavattoman iso ja voimakas ikäisekseen -- hän oli

kai vuotta vanhempi Tomasia --, ja saadessaan hänet nyt luokseen

ja puhuteltavakseen Tomasine ihmetteli tätä lasta. Silmissä ja

otsalla säteili kuin aikaihmisen kirkkautta; hänen puheensakin oli

hyvin selkeätä. Tyttö oli vastakohta hänen omalle hermostuneelle

punapäällensä, joka ei milloinkaan tehnyt kolmea kysymystä samasta

asiasta, vaan tohahti yhdestä toiseen, -- hän oli virkistävä

vastakohta ulkonaisesti ja sisällisesti.

Pikku Augusta ei lakannut kysymästä, ennenkuin kaikki oli selvillä;

vasta sitten hän kävi levollisesti käsiksi seuraavaan asiaan,

josta ehkä oli mainittu. Hänen kätensä olivat pyöreät ja kuitenkin

kiinteät; Tomasin olivat laihat, pisamaiset, ja rauhattoman

näköisetkin. Tytön tukka oli tumma ja tavattoman tuuhea, mutta silti

sileänä palmikossa. Tomasin tukka törrötteli punaisina töyhtöinä,

jotka kasvoivat ikäänkuin hajallaan; siinä ei ollut koskaan

järjestystä havaittavana, niin että Tomasine oli vast'ikään leikannut

sen lyhyeksi. Poika oli luiseva ja laiha, tyttö täyteläinen, mutta

tervettä voimaa uhkuva. Tomasine muisteli itseään lapsena; miksi

ei hänenkin lapsestaan ollut tullut sellaista? Hän tunsi kateuden

tapaista. Augustan pikku samettiröijyssä ei ollut ainoatakaan tahraa,

vaikkei se ollut laisinkaan uusi; Tomasine haeskeli sellaista

katseillaan niin kauan, että koko tyttö tuntui hänestä tukevalta,

kimmoiselta sametilta.

Äiti toi kamariin suklaata. Nyt oli jää sulanut, ja keskustelun

aiheita ilmestyi yltä kyllin, etenkin sitten, kun Augusta oli

taas lähetetty pois. Tomasine kysyi, miten tämä lapsi oli tullut

niin viehättäväksi, niin rauhalliseksi, niin ymmärtäväiseksi, ja

hänen täytyi nyt kuulla, ettei lapsi ollut koskaan osoittautunut

levottomaksi. Ei ensi alussakaan? Ei koskaan. Ja virkku ja reipas

ihan pienestä typykästä. Tomasine oli kaikkein vähimmin ajatellut

sanoa mitään pahaa pikku Tomasistaan, mutta vastakohta oli niin

suunnaton. Ja niin tuli esille, mitä _hän_ oli saanut kestää ja miten

herkeämättömästi hänen vieläkin täytyi pitää poikaa silmällä.

Laura sai hänen puhellessaan sen varman käsityksen, että tämä oli

ajan mittaan Tomasinelle liikaa ja siitä syystä vaarallistakin.

Niinpä he molemmin läksivät yhdessä rovasti Greenin puheille,

ja siitä päivästä lähtien nähtiin tuon muhkean herrasmiehen

pitkäliepeisessä takissaan ja leveä hattu päässään usein suuntaavan

kulkunsa ylös puistokäytävää lähtiessään ehtoopäiväkävelylleen, eikä

kasvitarhan takareunaa myöten kuten ennen.

Edelleen Tomasine joutui vähitellen väleihin entisten ystävättäriensä

kanssa; he liikuskelivat taas kartanon puutarhojen leveillä

käytävillä, useat lapsiaan talutellen. Niin palasi ajan mittaan hänen

elämäänsä iloa ja luottamusta -- ja apua.

Sillä nyt, kun Tomasin kasvatuksen piti alkaa, se tapahtui toiseen

tapaan, kuin hän oli ajatellut. Poika joutui kouluun, -- kouluun,

jota Tomasine itse piti hänelle ja joukolle pikku tyttöjä,

ystävättäriensä lapsia. Alussa tämä pojasta oli uskomattoman

veikeätä; hän oli pohjattoman onnellinen ja avulias, jopa

uhraavainen. Mutta vähitellen kuullessaan toisilta pojilta, että oli

häpeä liikkua pelkkien pikku tyttöjen parissa, hän tahtoi myöskin

tietää, miksi hänet oli siihen tuomittu. Eikö äiti voinut lähettää

niitä kaikkia takaisin kotiin ja ottaa tänne poikia tilalle? Hän

mankui tätä, riehui, itki; mutta tyttöjen seurana hän pysyi. -- Jospa

hän vain voisi käsittää, mitä hyötyä siitä oli!

Mitä kaikkea nimittäin täytyikään hänen kärsiä niiden poikien

taholta, jotka kävivät yleistä poikakoulua! Ja joilla oli _miehiä_

opettajinaan! Kun hän vain pisti päänsä puutarhamuurin yli, kuuli

hän: "hamehousu", "lellivauva", "akkaprinssi", "röökynäpisama".

Varsinkin tätä viimeistä! Sillä hän oli hirmuisen pisamainen, ihan

punapilkkuinen kasvoistaan ja käsistään; lisäksi hänellä oli tuo

häpeämätön punainen tukka. Ajatellakin sitten itseään mainittavan,

koko poikaa, pisamaksi, röökynäpisamaksi, kuin hän olisi pelkkä

pisamatäplä tyttöparvessa! Voi hyväinenaika, kuinka hän halveksi

tyttöjä!

Mutta jos hän rohkeni lausua tämän heille itselleen, -- ja sitä

kaipaa useastikin poika, jolla on sydän oikealla paikalla; hän ei

voi alituiseen vain ääneti halveksia, -- niin hän sai selkäänsä,

todellisesti, hirveästi selkäänsä -- äidiltäänkö? se toki olisi

vielä voinut käydä päinsä; ei, noilta samaisilta viheliäisiltä pikku

tytöiltä! Toiset pitelivät häntä ja raastoivat hänet kumoon, ja

toiset löylyttivät häntä, eivätkä ollenkaan leikillään; se kirveli

vietävästi. Ja äiti seisoi siinä katselemassa ja nauroi, nauroi

niin, että kyynelet tulivat silmiin ja hänen täytyi ottaa kakkulat

nenältään kuivatakseen ne.

Tytöt eivät tahtoneet tietää mistään pienestä vallanhimoisesta

tyrannista keskuudessaan, mistään kopeasta nuoresta herrasta.

Saatuaan työnsä valmiiksi he sanoivat hänelle, että kohtelias

seuramies, hyvä kumppani, oli aina tervetullut; ja jos hän siihen

irvisteli, niin taas uudestaan, maahan jälleen ja selkään, enemmän

selkään, yhä enemmän selkään. Sitten he niiasivat, yksi kerrallaan,

kun olivat valmiit; heitä oli niin kovin monta, he vain huvittelivat.

Mutta pahin on vielä kertomatta. Yhteen noista "tytöntypyköistä" hän

oli samaan aikaan kuolettavasti rakastunut; sen tiesi tyttö itse, se

kiittämätön ruoja, ja sen tiesi Tomasin äitikin. Hän oli varma siitä,

että hänen äitiänsä varsinkin tästä syystä noin kamalasti nauratti.

Se oli niistä kovakätisin, Augusta Hansen, Lauran tytär, -- Augusta,

jonka kanssa hän oli kirsikoita syönyt yhdessä, siten nimittäin,

että he ottivat ne toistensa suusta, ensin Augusta hänen, kun hän

piti kantaa suussaan ja marjaa huulillaan; sitten hän Augustan.

Augusta oli hänelle lahjoittanut vyönauhansa ritarimerkiksi hänen

-- ypö yksinään muuten -- pitämiinsä turnajaisiin. Augustalle oli

hän vastavuoroon lahjoittanut koko kokoelmansa tyhjiksi puhallettuja

munia; hän oli itse kerännyt niistä jok'ainoan. Silloin hän oli

pyytänyt siihen äidin lupaa, sillä se ei voinut oikein käydä

päinsä ilman. Hän oli kuiskannut sen takaa päin äidin korvaan;

tämä ei sillon saanut katsoa häneen. Ja äiti oli kysynyt, pitikö

hän Augustasta, ja hän oli äidille uskonut, että etenkin tukasta.

Ja Augusta oli myöskin kiltein ja viisain. Se, mitä Augusta sanoi,

oli oikein. Ja siitä oli äitikin ollut yhtä mieltä; hän ei ollut

nauranut. Mutta nyt hän seisoi katselemassa, kuinka Augusta häntä

kurmoitti, sillä Augustan kädet ne mäikyttivät pahimmin.

Moisen petollisuuden jälkeen -- eikä näin, sen pahempi, tapahtunut

ainoastaan kerran, vaan milloin hyvänsä! -- oli hänellä tapana olla

pitkän aikaa puhumatta Augustalle; kerran hän sai olluksi vaiti

kolme päivää. Äitiä kohtaan hän koetti samaa, mutta hän ei saanut

koskaan pysytyksi totisena, kun äiti katseli häntä; tämä houkutteli

hänet alinomaa nauramaan. Sitten hän yritteli vakavammalla,

säännöllisemmällä neuvottelulla saada syntymään toista järjestystä

vastaisuudeksi; tämä kiistahan ei koskenut sen vähempää kuin

sukupuolten oikeata suhdetta, -- suhdetta, jonka syvyyttä hän ei

tosin vielä pohjannut, mutta jonka hänen miehinen vaistonsa ilmaisi

olevan hullulla kannalla täällä ylhäällä kasvismaalla; tämä täytyi

saada toiseksi. Mutta siitäpä ei vain koskaan valmista tullut.

Oikeastaan hän piti rovasti Greeniä pahimpaan vikapäänä. Yhdestä

asiasta hän oli ihan varma, -- että rovasti Green se oli keksinyt

hänellekin pakolliseksi soittaa pianoa, kuten pikku tytöt. Kukaan

muu poika ei istunut siten takomassa. Tomas vihasi pitkäliepeistä,

kyömynenäistä, tuuheakulmaista pappia, joka aina kävi siellä ja

myhäili hänet nähdessään; hän vihasi tätä siinä määrin, että maaliin

ammuskellessaan aina koetti piirustaa hänet ja osua häntä takkiin,

nenään, silmään. Mutta osuipa hän pappia mihin hittoon tahansa, ei

vain tullut mitään muutosta; pianonsoitto jatkui, tytöt pysyivät,

ja jos hän jonakin päivänä saikin poikia kasvismaalle, eivät he

hyvässäkään lykyssä saaneet olla yksikseen. Eipä vainkaan, nuo

kiusalliset tytöt laahautuivat kaikessa mukana. Ja sitten tuli

kaikkia jälkijuttuja, -- joko jostakin, mitä joku poika oli tehnyt

tai sanonut ja mikä sai aikaan, että siitä pojasta oli suoriuduttu;

se ei sinne enää koskaan tullut, -- tai myöskin siitä, että Tomas

itse oli tahtonut rehennellä toveriensa silmissä ja olla isoa miestä.

Tästä hän sai jälkeenpäin löylytystä. Toisinaan he olivat osittaneet

hänen rikkomuksensa pikku eriin, joten hän ensin sai selkäänsä

yhdestä asiasta ja sitten toisesta.

Augusta oli aina rökittämisen puolella, hän iski hanakimmin,

lainkaan muistamatta kirsikoita tai munia tai pikku palveluksia.

Lukemattomat kerrat Tomas vannoutui erilleen koko ystävyydestä

ja uskollisuudesta; mutta kun sitten Augusta ei siitä vähääkään

välittänyt, vaan leiskui tuossa tuuheine palmikkoinensa, vantterilla

jaloillaan ... niin, silloin hän suvaitsi alentua. Hänen piti antaa

tytön ymmärtää, ettei hän tyttöä kenties pelkästään halveksinutkaan;

oli kuitenkin mahdollista tytön saada armokin. Augusta ei ollut häntä

näkevinänsäkään. Ja niin oli loppuna, ettei Tomasista ... näyttänyt

kannattavan muistella sitä sen enempää.

Merkillistä oli Augustassa, että hän tuli aina hallinneeksi,

vaikk'ei siitä välittänytkään. Hän antoi muiden vallita viimeiseen

asti; hänestä oli kerrassaan yhdentekevää, kuka vallitsi ja mitä

toiset saivat päähänsä. Mutta joka kerta, kun takelsi, ohjasi _hän

_ asian ladulleen. Voi hyväinenaika, kuinka Tomas häntä ihaili ja

kuinka usein hän sen tytölle lausui! Ja vihoitteli itsekseen, kun ei

voinut tekeytyä välinpitämättömäksi. Augustan kanssapa hän viimein

joutui kumppanuuteen pianonkin ääressä, -- ja siitä lähtien tuli

pianonsoitto hänelle kaikista aineista rakkaimmaksi.

Näiden ensimmäisten kiistavuosien jälkeen tuli toisia; hän saavutti

nimittäin viimein sen verran etevämmyyttä, että ilkesi tunnustaa

tyttötoverinsa. Vieläpä hän alentui ottamaan vastaan apuakin

heiltä, milloin toisia poikia oli ulkopuolella haastamassa häntä

tappeluun; niin -- kuka olisi osannut sitä ajatella? -- tulipa aika,

jolloin hän uljaan sisukkaasti otteli urheitten ystävättäriensä

puolesta, -- etenkin milloin joku poika oli nimittänyt Augustaa

"suutarintyllykäksi", jopa "pylsyksi". Silloin hän olisi halusta

"mennyt kuolemaan", eikä se ollut pöyhkeilyä, sillä yhdeksänvuotiaana

hän oli vähällä runneltua vaivaiseksi, kun oli tuollaisesta syystä

hyökännyt kymmenkunnan kiusanhengen kimppuun yhdellä kertaa, niistä

oli vähintään kolme monta vuotta vanhempia kuin hän. Se oli hänen

ylpein hetkensä, kun hän makasi verekset etikkakääreet ohimoilla ja

Augustan piti päästä niitä vaihtamaan äidin sijasta. Nyt, kun hän oli

_todellakin_ tehnyt jotakin puhumisen arvoista, -- eikä lupaillut.

4