"Sitä ei ole helppo sanoa", vastasi Marit, "sillä se on niin monta
lajia. Se vasta on kova juomaan. Nyt viimeksi kuuluu ruvenneen
teurastajaksi. Sanovat, ettei siinä ammatissa pidetä kovinkaan
tarkalla... Eikö rouva ole sitä koskaan nähnyt?"
"En; mutta miksi sitä kysyt?"
"Voi, saanenkohan sitä sanoa?" Hän silmäili Tomasinea
veitikkamaisesti.
"Mikä estäisi?"
"Niin, minähän sanon vain, mitä muut sanovat, minä. _Minä_ en sitä
suinkaan ole keksinyt!" nauroi hän. "Mitä sitten?"
"Sanovat, että se on Kurt, sekin; niin, ei näitä viimeisiä, mutta
hiukan etäämpää." Hän näki sanojensa vaikuttavan Tomasineen ja lisäsi
nokkelasti: "Ehkä se on pelkkää lorua. Se ei ole vähääkään niiden
näköinen, jotka minä olen nähnyt. Tämä on oikea tappelupukari, tämä
näin."
"Semmoisia ovat jotkut Kurtitkin kyllä olleet", vastasi Tomasine,
sanoakseen jotakin, ja hän astui ikkunaan katselemaan ulos.
"Niin, kyllä olen kuullut", sanoi Marit; "niitä kuuluu olevan
ikäänkuin kahta lajia, toiset paksuja ja mustia ja toiset taas
luisevia. Mutta hyviä ne ovat sentään olleet, -- useimmat niistä.
Sanokoot ihmiset mitä sanovat, mutta köyhää kansaa kohtaan --", hänen
kätensä tavoitti lasta.
Tomasine oli samassa kääntynyt ja teki nyt merkin Maritille.
Ikkunasta he näkivät kasvismaan aidan takana joukon väkeä; siellä
seisoi myöskin Andreas Berg, ja hän puhutteli muutamia heistä,
kenties pidättääkseen heitä siellä, jotta he eivät olisi tunkeutuneet
ovelle. Ne olivat enimmäkseen puolikasvuisia, ja Tomasine näki heidän
olevan samoja, joiden ohitse hän oli tuolla alhaalla tullut, -- jotka
olivat lojuneet ja istuneet paaden ympärillä; kenties niitä oli
tullut lisääkin. Kaikki seisoivat tähystellen ikkunaan päin.
"Hei, mitkäs markkinat tässä tulee!" sanoi Marit.
"Näetkö tuota vaaleakiharaista, repaleista poikaa?" tiedusti Tomasine.
"Kyllä, näkeehän tuon." Tomasine kuuli äänestä, että Marit tiesi,
mitä Tomasine tahtoi tietää. "Sehän on nuoren konsuli Fürstin poika,
se; ei se sitä isäkseen valehtele, eipä vain", -- ja se oli totta,
sillä noiden vaaleiden, kiharaisten hiuksien ja noiden nauravien
silmien kanssa oli Tomasine tanssinut monta, monta kertaa. Hän
sävähti hehkuvan punaiseksi. "No, hyvä Jumala, eihän rouva sille
mitään mahda."
"Mutta nyt kysyn _minä_ rouvalta. Tunteeko rouva tuota tyttöä tuolla,
joka seisoo ja pitää liepeitänsä koossa käsillään? Hän on kai repinyt
helmanauhansa, raukka, ... tuo tuolla taempana, melkein pelkkä paita
yllään -- jonka tukka ei ole keltainen eikä punainen ja joka on niin
tavattoman valkeapintainen? Katsokaa, _tuo_ tuolla! No, eikö rouva
voi nähdä, mikä _se_ on?" -- Sen oli Tomasine nähnyt jo aikaa sitten,
suurista ulkomaisista opistoista oli hänellä pitkällinen harjaannus
tuntea vanhempia lapsista ja lapsia vanhemmista; mutta hän oli
vaiti. "Niin, siinä on niin täysi röökynä Engel kuin missään näkee,
onpa vainenkin!" nauroi Marit; "vaikk'ei tuo kahisekaan silkissä".
Tomasine vetäytyi pois ikkunasta. Marit nauroi, eikä nyt ilman
häijyyttä. "Onpa hiukan sekavaa oltavaa täällä vuorella."
Tomasine kiirehti sanomaan, että hän oli ajatellut antaa lapselle
60 taaleria vuodessa, ja tässä oli ensimmäiset kolmekymmentä jo
kuluneelta vuosipuoliskolta.
Jos hän muuta apua tarvitsisi, piti hänen vain tulla sanomaan. Lapsen
tultua isommaksi he puhelisivat, mitä olisi edelleen tehtävä. Marit
seisoi rahat kädessä; tämä oli kovin paljon, paljon enemmän kuin
olisi osannut odottaa. Jos kaikki olisivat sellaisia niitä kohtaan,
jotka ovat joutuneet onnettomuuteen, niin --; hän itki.
Lapsi oli sillä välin hellittänyt liepeistä ja uskaltanut pujahtaa
ulos, kuullessaan kasvismaan aidan luona olevan väkeä. Hän oli
hiipinyt kuistille tirkistelemään eräästä raosta. Nyt hän syöksähti
sisälle, ja samassa kajahteli ulkoa naurun remakkaa. Lapsi sai vain
äännetyksi: "Lars Tobiassen!" ja mummonsa liepeisiin molemmin käsin
tarttuen kietoi ne ympärilleen. Tomasine alkoi pelätä, että mies
tulisi tänne taloon, ja astui sen vuoksi kiireesti ovea kohti edes
jäähyväisiä sanomatta; hän solmi samalla hattunsa nauhoja, jotka hän
oli päästänyt irti, ja siitä johtui, että hän oli vähällä kaatua ja
joutui vielä suuremmalla vauhdilla portaille.
Mutta Lars Tobiassen oli juuri ehtinyt ohitse, nauru oli remahtanut
silloin, kun hänen piti kääntyä oikealle; hän oli tukkihumalassa.
Tomasine tuli ulos juuri, kun mies selin häneen oli päässyt
ensimmäiselle ylätasanteelle; lapsi kirkui hiukan loitompana.
Tomasine näki miehen lyhyeksi kerityn niskan, -- missä olikaan hän
ennen nähnyt tuon pronssinkarvaisen häränkaulan? Ja tuon hiustupsun
sen keskellä? Oi, taivas, sehän oli tuo kamala kaula, joka kumartui
hänen ylitseen sinä iltana, kun hänen synnytyksensä tapahtui!
Vanhimman Kurtin kaula; se se oli! Ja nyt niska karjui vinkuvalle
lapselle: "Niin, maltapas vain! Kyllä minä, lempo rrrrriihatkoon,
annan sulle kirrrrrkumista, minä!"
Tomasine säntäsi alas portaita, ryytimaan ympäri, väkijoukon ohitse.
Hän ei tahtonut kuulla sadatusta toistamiseen, ei löylytystä --
eikä, millään muotoa ei tuota mieletöntä lapsenporua! Hän enemmän
juoksi kuin käveli ihmisten ohitse, jotka tekivät tilaa, mutt'eivät
enempää kuin sitä oli, joten hän tölmäsi useita vasten, ja alamäkeen
tullessaan hän hyppeli askelmalta askelmalle, -- oli kuulevinaan
naurua takaa päin, mutta hyppeli vain vielä nopeammin; eräässä
kaarteessa hän oli vähällä kaatua, mutta sai pysähdytyksi. Kaikesta
huolimatta hän herkeämättä kuuli lapsen säikyn ja juopuneen äänen;
lisäksi tuli kimakka naisen mekastus. Koirat heräsivät luskuttamaan,
mutta eivät olleet kyllin lähellä voidakseen huumata häneltä pois
noita ääniä, noita kamalia ääniä, kunnes -- Jumalan kiitos! --
kaupungin kahden kirkon kellot alkoivat melkein samalla hetkellä
kumahdella ja ne sitten valtasivat itselleen koko ilmapiirin
yksistään.
Hän oli silloin saapunut sille isolle paadelle, jonka ympärillä
nuoriso oli äskettäin ollut; nyt oli paikka tyhjänä, ja siellä hän
vaipui alas ja puhkesi heti itkuun.
Vihdoin Andreas Berg tuli perässä; tämän arvokkaasta astunnasta hän
tunsi käyttäytyneensä maltittomasti. Hän ei rohjennutkaan odottaa,
kunnes toinen tulisi ihan perille. Taaksensa katsahtamatta hän
nousi ja käveli edelleen; hänen polvensa tutisivat, mutta hän ei
enää antanut henkien itseänsä ajaa. Siunatut kirkonkellot päästivät
hänet kuulemasta enempää; ne kajahtelivat, kunnes hän ehti aivan
alas asti. Lapset eivät olleet siellä enää; oli tullut puolipäivä.
Neljännestunnin kuluttua hänkin istui pidellen pikku pojuansa
helmassaan. Pienokaista kummastutti suuresti hänen kiihkeytensä ja
kyynelehtimisensä; hän vakuutteli hyvin innokkaasti olleensa "kiltti"
kaiken aikaa.
Siitä hän kiitti lasta uudestaan ja yhä uudestaan taputtaen,
syleillen ja suudellen, mutta itki sitten vielä enemmän.
Nyt hän tunsi käyttäytyneensä häijysti, kun ei ollut edes laskenut
kättänsä pojan pikku sisaren kiharoille, vaikka tämäkin oli ollut
"kiltti". Pojan lelut olivat pitkin hajallaan; nyt äiti ajatteli sitä
huiviin käärittyä puukapulaa, jonka pojan pikku sisar oli pudottanut
säikähtyneenä noustessaan kynnykseltä. Tomasine oli sen nähnyt, hän
oli ulos rynnätessään ollut kaatua siihen; mutta mikään ei ollut
pehmittänyt hänen mieltään. Eihän lapsi voinut sitä auttaa, että
heillä oli sama isä? -- Tomasine se totisesti ei ollut käyttäytynyt
"kiltisti" sinä aamupäivänä.
3