Niinä päivinä tuli useita hänen äitinsä ystävättäriä ja hänen
omiansakin ilmaisemaan osanottoaan ja tarjoamaan apuansa. Mutta hän
ei ollut kotona kenellekään. Hän oli sinä ehtoopäivänä, jolloin
oli istunut sisälle teljettynä, vaatteet, nuoruus, itsekunnioitus
riistettynä, hengestään vapisevana, -- hän oli muistellut, että
samaan aikaan John Kurt istui päivällisillä kaupungin parhaassa
seurassa. Elleivät seurapiirit olisi hyväksyneet John Kurtia, ei hän
ikinä olisi nyt siinä istunut, niin kokematon kouluneiti kuin olikin.
He olivat melkein yksituumaisesti luovuttaneet hänet, Tomasinen --
se oli oikea sana. Ja mikäli hän tiesi, olivat he kuitenkin pitäneet
hänestä ja tunteneet kunnioitusta häntä kohtaan! Hän ei tahtonut
heitä enää nähdä! Jos hän olisi ollut vapaa, olisi hän karannut
maasta.
-- -- Hänen oma vikansa? Hän näki sen, näki sen! Hän ei enää tahtonut
näyttäytyä ihmisille...
-- -- _Nyt_ hän oli vapaa! Mutta nyt sitoi jokin uusi; kamala
epätietoisuus: -- kantoiko hän lasta vai ei?
Hän kenties toimittaisi maailmaan mielettömän ihmisen hänkin? Sillä
nyt, kun mies oli poissa, hän tahtoi väkisinkin ajatella, että hän
oli ollut hullu, -- kuten monet hänen suvustaan. Synnyttäisikö
hänkin lapsen, joka olisi muodostunut jos jonkinlaisista aineksista?
Ja olisi sitten koko ikänsä sidottu siihen? Syystä että nuo tuolla
alhaalla kaupungissa olivat hänet hylänneet? Ja hän ei ollut
ymmärtänyt itseään? -- -- Hän tuli muutamissa viikoissa entisen
itsensä varjoksi.
Ihmeellistä: melkein heti, kun epätietoisuus muuttui varmuudeksi,
että hän kantoi lasta, että hän oli äiti, tuli juhla-aika ja sen
mukana päättäväisyys. Hän ei ymmärtänyt, miksi hän ei ollut ennemmin
älynnyt niin selvää, niin itsestään johtuvaa asiaa. Hänen sydämensä
alla elävä olento ratkaisisi. Jos siitä tulisi kuvatus, niin kaikki
olisi lopussa; _hän_ ei tahtoisi elää vaaliakseen sellaisen isoksi.
Mutta jos lapsessa esiintyisi hänen kunniallinen sukunsa ja isän
parempi osa, vaikkakin sekoittuneena, oli pidettävä suuren suurena
siunauksena, että hän nyt sai yksinään sen pitää. Hänen tuli siis
odottaa nähdäkseen ja sillä välin tehdä työtä.
Tomasine oli herännyt, ja tästä lähtien alkoi jotakin luontaista
suuruutta kehittyä hänessä.
_Yksinään_ oli hän kestänyt ulkonaisen ja sisäisen taistelun;
_yksinään_ hän vakaannutti itsensä. Se vei aikaa, sillä hän ei ollut
nopea ajatuksiltaan. Mutta levottomuus oli poissa; hän söi, lepäsi ja
oli jälleen liikkeellä. Siten hän pääsi eräänä päivänä kaikin puolin
valmiiksi tuumittelustaan.
Ensin hän kutsutti luokseen kasvitarhan hoitajan. Hän oli aika
komea, vaaleaverinen mies, jossa itsepuolustus oli kehittänyt
päättäväisyyttä, sillä hän ei ollut kukaan muu kuin se Andreas
Berg, jonka pyhätakin John Kurt oli silponut; hän oli ollut
kartanossa siitä asti. Andreas Berg oli saanut kokea paljon vanhan,
pikaluontoisen Kurtin aikana, joka muuten epäilemättä olisi tehnyt
hänet perillisekseen, ellei poika olisi palannut kotiin. Sittemmin
hän oli kestänyt kaikki tämänkin oikut ja purkaukset.
Tomasine pyysi häntä istuutumaan. Hän kysyi, oliko hänellä mitään
muuta suunnitelmaa kuin jäädä hänen palvelukseensa. -- Ei; hän halusi
jäädä, -- jos rouva Kurt tahtoi. -- Voiko hän siis luottaa häneen? --
Kyllä, rouva Kurt voisi varmasti luottaa.
Jälkimmäinen tahtoi nyt ensiksikin pyytää, ettei Andreas enää
puhuttelisi häntä rouva Kurtiksi, vaan rouva Rendaleniksi, ja että
hän myös suostuttaisi muutkin käyttämään rouva Kurtin sijasta rouva
Rendalenia. Heidän silmänsä kohtasivat toisensa, -- toisen silmät
epävarmasti leimahtelevina kakkulain takaa ja toisen kummastuksesta
suurina. Mutta nähdessään sitten hänen silmälasiensa vähitellen
täyttyvän, kun kyynelet eivät päässeet vapaasti valumaan -- hänen
litteä nenänsä sai lasit painamaan poskiluuta --, kiirehti Andreas
Berg sanomaan: "Hyvä, se tapahtuu!" Toinen otti nyt kakkulat
nenältään, kuivasi ensin silmänsä, sitten silmälasinsa, antoi
itselleen kylliksi aikaa, ennenkuin joutui seuraavaan asiaansa. Sillä
välin vilahti jotakin kylmää kasvojen yli.
"Hyvä Berg", sanoi hän ja asetti kakkulat nenälleen, "ettekö voi
kaikessa hiljaisuudessa, niin ettei kukaan sitä huomaa, saada suvun
muotokuvia, kaikkia maalauksia täältä, sillä minä en osaa niissä
aina tehdä eroa, -- poltetuksi tai muulla tavoin hävitetyiksi, ettei
niitä enää ole olemassa? Ja niin pian kuin mukavasti käy päinsä? --
Ymmärrättekö minua?"
"Kyllä, rouva. -- Mutta --?"
"Mitä tahdotte sanoa --?"
"Se käy pulmalliseksi, kun ei kukaan saa sitä huomata --?"