"Hyvä; sitten se tietysti tapahtuu."
Ja se tapahtui, -- hirmuisesti käryten palaneelta palttinalta,
palaneelta nahalta ja muulta palaneelta. Hiljainen tuuli tuuditteli
käryä eräänä päivänä yli koko kaupungin; se löyhkäsi melkein
jokitörmän työmaille asti.
Sitten hän pyysi isäänsä muuttamaan ylös hänen luokseen koko perheen
kanssa. Se tapahtui heti. Hän antoi omansa ja heidän taloutensa
hoidon vanhalle Marianelle ja auttoi tätä siinä, missä toinen halusi.
Perhe asui hänen kamariensa takana olevissa huoneissa.
Heti jälkeenpäin oli kaupungin sanomalehdissä seuraava ilmoitus:
_Rouva Tomasine Rendalen
aloittaa jälleen opetustuntinsa englannin-, ranskan- ja
saksankielissä. Lähempiä tietoja saa Kartanosta._
Laillisestikin hän muutti nimensä. Tuntiensa ulkopuolella, joita
hänellä oli niin paljon kuin halusi, hän opiskeli kirjanpitoa ja
piti piankin itse tulo- ja menotiliä kasvitarhasta, karjasta ja
taloudesta. Samalla hän alkoi opiskella hiukan kaikkea sitä, mistä
piti kirjaa; hän tahtoi aikanaan kyetä olemaan mukana tekemässä
päätöksiä. Kenties hän ei koskaan tulisi noita tietoja käyttäneeksi;
mutta tätenhän hänelle riitti puuhaa.
Hänelle ei jäänyt ollenkaan aikaa hautomisiin; toistaiseksi se oli
tärkeintä. Hän vaipui uneen heti, kun laski päänsä pielukselle,
niin väsynyt hän oli joka ilta, ja kaikkien kauttaaltaan terveiden
ihmisten tavoin oli hän vilkkaan valpas, kun avasi silmänsä, ja
melkein heti kylvyssä.
Kaikki tämä ei kuitenkaan voinut estää sitä, että ajan joutuessa
pitemmälle kävi yhä raskaammaksi se salainen ajatus, joka häntä
kalvoi. Hän oli hävittänyt kaikki Kurtien suvun kuvat; hän oli
ympäröinyt itsensä omalla suvullaan. Joka kerta, kun ajatus
edellisestä hiipi esille, pani hän sen vastapainoksi jotakin
jälkimmäisestä. Hän ei tuntenut äitinsä sukua, mutta hän oli lapsena
Rendalenissa nähnyt isänsä sukua ja kuullut sen vaiheet. Siinä ei
ollut mitään merkittävää; tasainen, hiukan raskas luonnonlaatu oli
silloin tällöin, päästyään liiankauan kiusaantumaan tai jouduttuaan
äärimmäiseen ahdinkoon, riistäytynyt johonkin repäisevään, mutta
muutoin säyseän kestävästi uurastanut ja askarrellut.
Mutta kaikki, mitä hän siitä tiesi, niin näkemänsä kuin
kuulemansakin, asetti hän tuota vastaan, joka pyrki Kurtien taholta
esille. Tämä oli tummaa; hänen oma sukunsa loi parhaasta päästä
valoisia kuvia, vaaleita olentoja, valoisaa olemusta. Hän sai
sellaisen tottumuksen siirrellä pois kuvia ja loihtia sijalle toisia,
että samassa silmänräpäyksessä, kun joku Kurteja koskeva muisto pyrki
esille, hääti sen kulmakarvaton, vaaleaverinen valtias. Seurauksena
oli varsin luonnollisesti, että tumma tai vaalea väri tuli hänelle
ratkaisevaksi; ulkonaisesta tuli sisällinen; lapsen ensimmäisen
näkemisen täytyi riittää ratkaisemaan äidin koko elämä. Ja sitten
hänen koko tuskansa keräysi tuohon ensimmäiseen silmänräpäykseen.
Mitä lähemmäksi suuri hetki tuli, sitä ahdistavammaksi kävi tämä
tuska. Tavallinen hommailu ei enää riittänyt sitä huumaamaan; hän
erkani oppilaistaan ja otti osaa työhön sisällä ja ulkona. Kevät oli
sinä vuonna myöhäinen; innoissaan hän vilustutti itsensä, uhmasi
vastaan niin kauan, kunnes hänet pidätettiin sisälle ja toimitettiin
hiessä makuulle, -- ja silloin tuska heti pääsi voitolle, niin että
hän ennen aikojaan luuli synnytysoireiden tulleen ja joutui ihan
suunniltaan.
Hän alkoi heti kilvoitella John Kurtin kanssa. Ja kun hän peräti
voipuneena tuli jälleen tajuihinsa, ei tuska silti päättynyt. Lapsen
ensimmäinen näkeminenhän riittäisi, ja se oli hänen hädässään ja
epätoivossaan saanut sen merkityksen, että tumma tai vaalea tukka
ratkaisisi. -- Jos se on tumma -- ajatteli hän, -- niin olen
tuomittu; silloin en kykene taivuttamaan lasta. Ja se _tulee_ tumma;
tuo suku on niin voimakas; sen raju väkevyys on painanut liian syvän
jäljen minuunkin; sen mielikuvitus varjostaa minut tällä hetkellä;
minä en saa ajatelluksi _sitä_, mitä tahdon.
Sitten vastasi lohduttavasti ääni hänen sielussaan, että vanha Konrad
Kurt oli kuitenkin ollut kelpo mies; Kurteissa oli hyviäkin voimia.
-- Entä jos ne toistamiseen kerääntyisivät lapseen, joka syntyy?
Joskaan eivät sekoittumattomina -- en vaadi niin paljoa! -- niin
kuitenkin vallitsevina. -- Hän rukoili sitä, voi, kuinka hartaasti,
kunnes muisti, että se oli myöhäistä. Se oli varmasti jo aikaa sitten
ratkaistua.
Äärettömyydessä näyttäysi kaula, joka kumartui hänen ylitseen.
Ensimmäisen Kurtin muotokuvan kaula. Ahdistettu käytti vanhaa
taitoaan, oman sukunsa muotojen työntämistä sitä vastaan; mutta ne
eivät totelleet, vaaleaveriset! Kaula jäi paikoilleen kuin jäikin.
Siihen ei sillä ollut mitään oikeutta; kenelläkään suvussa ei enää
ollut sitä kaulaa, ei Konrad Kurtilla, ei Johnilla. "Mutta ottakaa
toki se kaula pois!" kirkui hän ympärillään olijoille. Sanat "pois,
ottakaa pois!" loivat uusia mielikuvia. Heti tuli nimittäin John
Kurt julistamaan, ettei hän suinkaan suostuisi lähtemään pois;
häntä ei, piru hääriköön ja hyöriköön, Tomasine saisi pois. Hänen
valkoinen otsansa säkenöitsi. Hän sadatteli niin, että pelkät "ärrät"
parahtelivat ja sorahtelivat. Ihan hänen poskensa vieressä. Häntä
voivutti tämä sisäinen taistelu siinä määrin, että kun synnytyskivut
todella alkoivat, oli se kevennystä, sillä voimallisesti ne työnsivät
syrjään kaiken muun. Ei enää mitään kuumetta; heti ihan terveenä hän
keräsi urhoollisesti kaikki voimansa, mutta ne olivat vähäisemmät,
kuin kukaan aavisti. Sen vuoksi kesti kauan, ennenkuin hän kuuli
heikon kitinän ja "Poika, rouva! Te olette saanut pojan!" ja sitten
lempeästi ja viihdyttävästi: "Tomasine, sinä olet saanut pojan."
Hiljainen riemu oli täyttänyt hänet heti, kun oli loppuun taisteltu;
nyt se kohdistui sanaan "poika"; hänellä oli poika. Sitten tätä
riemunaaltoa kohtasi tuskan vastalaine. "Tukka?" sai hän ihan hiljaa
kysytyksi; hän ei jaksanut enempää. -- "Punainen, rouva."
Hänellä oli hämärä aistimus, ettei se siis ollut tumma eikä vaalea,
kenties kuitenkin pikemmin tumma. Se ei ollut selvillä, ... se
oli..., hän vaipui hiljaisesti pois kaikesta.
Toiset eivät sitä pitkään aikaan huomanneet, sillä kukaan ei olisi
osannut ajatella, että tämä luja olento makasi pyörryksissä. Siksi
kesti kauan, ennenkuin hänet saatiin hereille. Ja silloin vallitsi
kauhistus.
Vasta jälkeenpäin hän sai tietää, mitä oli tapahtunut, -- miksi
aika-ajoin hämärsi, miksi hänellä oli jotakin mustaa muistissaan.
Lapsi oli jäykistynyt, ja he nostivat sen ylös hänen luokseen. Mutta
ei kyllin lähelle; hän ei oikein nähnyt. Merkki, että heidän piti
tulla lähemmäksi; mutta se oli niin pulmallista; hän ei saanut sitä
aikaan äänellään; ei päällänsäkään, ja kättä hän ei muistanut, tai
se ei totellut. Mutta joku sen ymmärsi ja kohotti lapsen ylös, niin
että se koski hänen poskeensa, siihen, mihin sen isä oli viimeksi
hengittänyt. Nyt hän tunsi jotakin pehmeätä, jotakin lämmintä,
jotakin hienoa; hienointa, mitä hänen ihonsa oli nivellyt. Hän kuuli
kulahduksen, piipahduksen, ja nyt hän näki... kulmakarvat, omansa,
sukunsa vaaleat, hajalliset harjakset.
Se oli liian paljon, -- liian paljon hyvää. Se oli liian suurta onnea.
Veri kiersi rivakammin; pian tulvi lämpöä poskiin, kyyneliä silmiin.
Hän makasi hiljaisesti itkien, pienoisen yhä ollessa kiinnittyneenä
hänen äidilliseen rintaansa.
Hän siis Jumalan avulla koettaisi itse tehdä muun.