"John otti sen lähtiessään mukaansa."
Tovin äänettömyys, ja sitten kysymys: "Onko hän siis sulkenut sinut
sisälle?"
"On", vastattiin ankaran itkun seasta.
Hän kuuli isänsä jälleen lähtevän. Askelet tömisivät portaissa,
sitten etäämpänä, häipyivät, mikä ihmetytti häntä. Sillä isä ei
ollut hiiskunut sanaakaan. Hän niin kaipasi jonkun seuraa! Tämä oli
kerrassaan käsittämätöntä.
Sitten häntä alkoi peloittaa, sillä tämän täytyi merkitä jotakin.
Miksi hän lähti? Minne lähti? Kohtaamaan Kurtia? Mitä tapahtuisi?
Veri alkoi taas kiertää hänen puolialastomassa ruumiissaan, sillä hän
oli vielä sellaisena kuin miehensä poistuessakin. Hän riensi ikkunaan
mitään erottamatta; kuuli samassa jonkun taas olevan portailla,
juoksi ovelle, ei voinut askelista päätellä, kuka oli tulossa, ne
kun tassuttivat niin varovasti. "Sinäkö siellä, isä?" hän kysyi.
-- "Niin, minulla on avaimet", vastasi toinen. Hän tuli sisälle,
ja tytär heittäysi ääneensä itkien hänen rintaansa vasten. Hän
alkoi tolkuttaa jotakin, mutta isä keskeytti: "Hyvä, hyvä! Sinun ei
tarvitse enää pelätä."
Hän ilmoitti Tomasinelle kuivasti ja lyhyesti, että John Kurt oli
kuollut; ne seisoivat nyt portaiden juurella ruumis mukanaan.
Osaksi isältään, osaksi sittemmin toisilta hän kuuli, että John Kurt
oli seurassaan syönyt ja juonut vahvasti ja tullut yhä kiihtyneempään
mielentilaan. Pöydästä noustuaan hän oli kaikin mokomin tahtonut
lähteä erääseen pahamaineiseen taloon; sen täytyi hauskuttaa
Tomasinea niin helvetisti. Toiset koettivat pitää häntä aisoissa, ja
silloin hän joutui raivoihinsa, ihan suunniltaan, kuukertui kumoon ja
oli hengetön.
John Kurtia ei asetettu mihinkään kukkatemppeliin portaille.
6