Kotielämää

Heidät vihittiin eräänä ehtoopäivänä kotona; ainoastaan perhe oli

saapuvilla, ja pöydästä he kaksistaan kävelivät ylös käsikoukkua.

Silloin oli kuumetta molemmin puolin; sitä ei voitu salata. Niin, se

kävi vain näkyvämmäksi siitä, että kaiken piti käydä, kuin ei olisi

mitään tekeillä.

Tuolla ylhäällä ei ollut tehty suorastaan mitään heidän

vastaanottamisekseen; senkin piti tulla jälkeenpäin. Ensimmäinen

kamari vasemmalla oli tästä lähtien arki- ja ruokailuhuoneena;

sitä lähinnä oli makuuhuone. Talon parhaat huonekalut ja parhaat

sängyt, osaksi vanhoja, kallisarvoisia kapineita, oli nyt siirretty

tänne, seinien nahkapäällys pesty, mutta se ei ollut siitä kovinkaan

parantunut. Laipiot jykevine veistoskoristeinensa kyllä näyttivät

pesun jälkeen siistimmiltä. Pesua oli tuhlattu myöskin maalauksiin,

mutta se ei ollut aina menestynyt; kun puitteet oli samalla uudestaan

kullattu, näyttivät ne kamalilta. Siinä onkin mainittu jokseenkin

kaikki. Makuuhuoneen viereen oli heti John Kurtin tultua kotiin

sovitettu kylpyhuone; tämä jaettiin nyt kahtia, joten saatiin

pukeutumishuonekin. Keittiö toisella puolella isoa käytävää, joka

kulki talon halki pitkittäin, oli kuin avara tanssisali; siihen

hankittiin Englannista rautahella -- vastanaineethan viettäisivät

runsaan osan ajastaan sen edessä.

Muutamia päiviä he olivat ihan yksikseen. Eivät he myöhemminkään

olleet liikkeellä, mutta ystävättäret saivat erityisiä kutsuja, --

ja pian oli sama hauskuttelu käynnissä tuolla ylhäällä kuin ennen

alhaalla Rendalenilla. Vihkiäisten edellisinä ja jälkeisinä päivinä

oli Tomasine rakastunut -- silmittömästi rakastunut John Kurtiin,

ainoastaan ajatteli John Kurtia, oli lakkaamatta onnellinen,

täydellisesti antautunut.

Mutta hänen luonteeseensa ei kuulunut antautuminen; siksi se ei

hänelle soveltunut. Hän näytti niin järkyttyneeltä, niin, melkeinpä

typerältä. Hän tunsi sen, kun ystävättäret katselivat häntä; olihan

hän aikaisemmin itse havainnut sen kuvastimestaan. Sen huomatessaan

hän ajatteli jotakin, mutta torjui sen luotansa; sitten se valtasi

hänet silloin tällöin kuin salainen säikky. Tietysti hän tahtoi

häivyttää sen, mutta tuli silloin vielä enemmän siksi, mikä hän ei

tahtonut olla. Ystävättäret kuiskailivat, että hän oli tullut niin

oudoksi; hän, joka juuri oli miellyttänyt reippaalla, välittömällä

olemuksellaan, oli nyt joko kummallisen hajamielinen tai raju.

Muuan pikku seikka herätti huomiota: kukaan ystävättäristä ei saanut

tulla pitemmälle kuin vierashuoneeseen ja keittiöön; kaikkialla oli

huolellisesti lukittua. Tomasine ihan vaani, vaanisivatko _he._

Mutta piankin vaani yksi heitä kaikkia. Kukaan ei enää voinut

olla kahden kesken Tomasinen kanssa John Kurtin avaamatta ovia ja

pistämättä päätänsä sisälle; hänen tuloaan ei voitu kuulla, ennenkuin

hän seisoi ovessa. Kaikki lukot oli korjattu ja voideltu; saranat

kääntyivät ilman narahdusta. Jos he kävelivät kasvitarhan leveillä

käytävillä, ilmestyi hän odottamatta jonkin pensasaidan takaa.

Jos hänen saapuvilla ollessaan kuiskailtiin, alkoi hän sadatella,

käydä levottomaksi, yrmeäksi -- ei suorastaan heitä vastaan, mutta

kuitenkin siten, että heidän täytyi älytä. Tavallisesti ryöpsähti

silloin raesade siitä, että Tomasinella ei ollut järjestyksen tajua.

Ystävättäret ajattelivat, että joko olivat _he_ tiellä tai oli tiellä

jotakin, jota he varsin mielellään tahtoivat kartella. Ja toinen

toisensa jälkeen he alkoivat käydä yhä harvemmin.

Viimeisenä ymmärsi Tomasine miehensä rauhattomuuden. Hän ajatteli

alussa, että John tuli siten muita peloitellakseen. Valitukset hänen

epäjärjestyksestään olivat tosia; järjestystä on ensin _opittava_.

Myöhemmin, kun mikään erehdys ei enää ollut mahdollinen, hän kysyi

itseltään, oliko John mustasukkainen niille, jotka kävivät hänen

vaimonsa luona. Mutta siinä tapauksessa hänen olisi pitänyt olla

mustasukkainen ennemmin; silloin he tulivat useammin kuin nyt.

Oliko John sitten peloissaan? _Mistä_ peloissaan? Siitäkö, että he

puhuisivat _hänestä? Mitä_ puhuisivat hänestä?

Hän tiesi sen samassa.

John Kurt oli sillä kertaa poissa, joten hän sai aikaa, aikaa jäähtyä

hiukan. Hänen luonteensa ei johtanut pikaisiin päätöksiin, ja hänelle

oli epäselvää sekä miltä kannalta asian ottaisi että mihin hänellä

aviollisessa yhdyselämässä oli oikeus ja mihin ei. Hän ei ollut

milloinkaan puhunut siitä kenenkään kanssa, ei milloinkaan lukenut.

Tuska muuttui vähin erin harkitsemiseksi; hän ryhtyi taas työhönsä ja

koetti olla, kuin ei mitään olisi tapahtunut.

Mutta John Kurt huomasi heti, että hänen olemuksensa oli muuttunut.

Sittemmin hän huomasi tuolloin tällöin, että hänen vaimonsa oli

itkenyt. Joka kerta tämän jälkeen kotiin tullessaan hän kysyi,

oliko talossa käynyt ketään. -- Ei. -- Kerran Tomasine kuuli hänen

kuitenkin jälkeenpäin tiedustavan puutarhurilta, oliko rouvan luona

ollut ketään hänen poissaollessaan.

Kurt alkoi arastella ja varoa häntä, oikeastaan olla epävarma.

Mutta ajan mittaan ei hän voinut tätä sietää, vaan kävi äkkiä

kärsimättömäksi ja heti raa'aksi. Katui sitten rajusti, pyysi

kahteenkymmeneen kertaan anteeksi. Tämä temppu uudistui. Tomasine

ei ollut herkkähermoinen, niin että edellinen ei häntä säikyttänyt

eikä jälkimmäinen saanut häntä muuttumaan. Hän oli ystävällinen,

mutta aina pidättyvä. Siten keräysi voimakas rajuilma uhkaamaan; sen

tunsivat he molemmat. Siirtymiset kylmän ja lämpimän välillä kävivät

pikaisemmiksi, edelläkäyvät kuuropuuskat tuimemmiksi, hiljaisuus

ja painostus jälkeenpäin vaarallisemmiksi. Ja kesken tätä kaikkea

saattoi John Kurt sitten jälleen olla niin uskomattoman herttainen,

niin luonnollisen iloinen ja huomaavainen, että Tomasine unohti

kaikki enteet, antautuen toivomaan, että he ilman mitään nimenomaista

ratkaisua, ainoastaan hänen hiljaisella torjunnallaan, jota mies

tajusi mitä herkimmin, saisivat yhdyselämänsä muuttumaan siksi, mitä

_hän_ tavalliseksi kunnialliseksi avioliitoksi ajatteli.

Eräänä ehtoopäivänä Kurt tuli satamasta, missä oli työskennellyt

kaiken päivää; hänen piti muuttaa vaatteita, sillä hänet oli kutsuttu

suurille herrainpäivällisille kaupungille. Hän meni makuuhuoneeseen,

heitti yltään takin ja liivit, tuli jälleen ruokailuhuoneeseen

ja puhui kylvystä; hän harppaili pari kertaa edes takaisin, kuin

punniten jotakin; Tomasine tunsi, ettei nyt ollut turvallista. Itse

hän oli pukeutunut lähteäkseen kaupungille erään ystävättären luo;

Kurt asteli ohitse ja tarkasteli häntä. Toinen arveli parhaaksi

poistua.

Nähdessään vaimonsa olevan lähtemäisillään ehdotti Kurt, että tämä

odottaisi, heidän mennäkseen yhdessä. Tomasine esteli sillä, että

häntä jo odoteltiin. Mutta "siihen loruiluun" saisivat ne kyllä

sittenkin aikaa; nyt voisi Tomasine hiukan auttaa häntä.

Tämä kysyi, _millä._ Sitä ei toinen kärsinyt. Hänellä ei ollut mitään

oikeutta kysyä mitään sellaista. Hän ei ylipäätään ollut kuuliainen;

hän ei ollut vielä sitä oppinut. Pitihän hänen toki tietää, että hän

oli nyt saanut herransa ja että hänen tuli olla tälle "kaikessa"

alamainen. Niin sanottiin itse Raamatussa.

Vastaukseksi toinen pani hatun päähänsä; se oli valmiina pöydällä,

päivän varjon ja viitan vieressä. Kurt raivostui nyt ja kysyi,

luuliko hän, ettei hän nähnyt, mikä Tomasine oli? Hän muka oli niin

paljon parempi miestänsä ja sen vuoksi alituiseen varuillaan häntä

vastaan. Hän ei totta kyllä ollut saanut tilaisuutta viettää sitä

elämää, mitä Kurt oli viettänyt. Mutta siinä olikin totisesti koko

ero heidän välillään. Pohjaltaan hän oli sama kuin miehensäkin;

täydellisesti. Siksi ei Tomasinen kannattanut enää näytellä sitä

ilveilyä.

Tämä tuli niin odottamatta Tomasinelle, että hän huudahti: "Tolvana!"

-- otti kapineensa ja tahtoi lähteä; etukäytävän ovi oli hänen

takanaan. Kurt heittäysi väliin, kiersi oven lukkoon ja sieppasi

itselleen avaimen, kiirehti sitten molemmille toisillekin oville,

lukitsi nekin ja otti avaimet. Vieläpä hän pani ikkunatkin kiinni.

"Mitä ajatteletkaan?" kysyi Tomasine kalmankalpeana ja otti kakkulat

nenältään; hatun hän unohti päähänsä.

"Opettaa sinulle kerrankin, mikä sinä oikeastaan olet", vastasi

toinen. Ja vaimonsa kauhuksi Kurt nimitteli häntä pahimmin sanoin,

millä naista voi herjata. Pauhatessaan hän tuli ihan Tomasinen

silmille; hänen hengityksensä puhalteli toisen huulille. Hän syyti

soimauksia, jotka polttelivat toista kuin kiehuva vesi. Tuolle

roistolle oli hän luovuttautunut.

Mutta Kurtin mieleen johti hänen läheisyytensä ja hänen

vierailupukunsa tuoksu erään aatoksen. Salamannopeasti hänelle

pälkähti päähän, että nyt oli hetki tullut tuon nujertamiseksi. Tuo

kuvitteli itsestään liikaa, seisoessaan ryhdistäytyneenä. Tuo uskalsi

tahtoa olla jotakin itsessään. _Hänen_ oli tuo; _hänen_ kapineensa.

Hän voi hänelle tehdä mitä tahtoi.

Mutta toinen asettui vastarintaan.

Kurt varoitti häntä ensin. Hän kysyi, mitä toinen ajattelikaan?

Aikoiko pakottaa _häntä? Nainen?_ Äkkiä hän ärjäisi: "Minä en pelkää

kissansilmiäsi!"

Nyt syntyi ottelu vanhassa Kurtien tyyssijassa. Se tapahtui yhden

Kurtin ja hänen vaimonsa välillä, ja kaikella sillä voimalla,

mitä kahdessa ihmisessä on, -- Kurtin taholta kaikella sillä

tunnottomuudella, jota torjuttu vallanhimo, loukattu miehentahto

voi tuottaa. Ihan yksin, lukittujen ovien ja ikkunain takana, ilman

äännähdystäkään. Pöytä kumottiin, ja kaikki, mitä sen päällä oli

ollut, valui lattialle tai pirstaantui. Tuolit poukkoilivat nurin.

Uusi sohva työnnältyi keskilattialle. He kuukertuivat itsekin,

mutta nousivat taas jaloilleen. He reutoutuivat sitten toiselle

seinälle ja tölmäsivät siellä raskaaseen kaappikelloon. Se huojui

ja kaatui iskien Kurtia olkaan ja osaksi päähän, niin että hänen

täytyi pysähtyä toinnuttautumaan. Toisella olisi silloin ollut aikaa

koettaa jotakin ovea tai edes vaihtaa paikkaa. Mutta sitä hän ei

tehnyt. Hän katseli itseään, sillä hänellä oli tuskin ainoatakaan

eheätä vaatekappaletta verhonaan. Hänen hiuksensa riippuivat hajalle

revittyinä, ja hän tunsi kipua päässään. Hän ei tehnyt mitään muuta

kuin vapautti itsensä vannehameen jäännöksistä, jotka viskasi pois;

ne jäivät pöydänjalkojen päälle riippumaan. Hänestä vuoti verta, sen

hän tunsi; Kurt oli kerran kouraissut häntä suusta ja nenästä, ja

kynsien jäljet kirvelivät.

Sitten he jatkoivat. Tällä kertaa Kurt heti kaatoi hänet nurin.

Mutta sillä hän ei paljoakaan voittanut. Hän ei nimittäin ollut niin

paljon voimakkaampi vaimoaan, että olisi voinut jakaa voimaansa,

menettämättä heti kaikkea, mitä oli saavuttanut. Niin pian kuin

Tomasine sai toisen kätensä vapaaksi, tempautui hän ahdistajansa

sivulle. Tämä taas uuteen hyökkäykseen. Toinen kavahti jaloilleen

kuin kissa. Kurt nousi verkalleen. Hän oli läkähtyä, hirveän valju,

menehtymäisillään. Tomasine seisoi hänen edessään riekaleissaan ja

katseli; hänkin läähätti rajusti, mutta pystyi vielä muuhunkin. Nyt

Kurt kuuli ensimmäiset sanat hänen suustaan, sikäli kuin hän kykeni

kiivaalta huohotukseltaan lausumaan: "Etkö tahdo -- -- koettaa vielä

kerran?"

Kurt vetäytyi taaksepäin tuolille, ainoalle, joka oli vielä pystyssä.

Ja sille hän lysähti alas. Hän ei katsonut vaimoonsa; istui

lannistuneena ja puhkuili. Kesti kauan, ennenkuin muutamat pitemmät

pysähdykset ennustivat hänen nyt alkavan tointua.

Toinen seisoi uuninreunukseen nojaten ja pyysi riekaleitansa

koossa pidellen häntä avaamaan makuuhuoneen oven, hän kun tahtoi

saada vaatteensa. Kurt ei vastannut. Silloin toinen pilkkasi hänen

rajatonta raukkamaisuuttaan ja kehnouttaan. Soimattu kuunteli

sanaakaan hiiskumatta. Sitten hän osoitti sormellaan vaimoansa, ja

hänen kasvonsa ilmaisivat, kuinka ruma tämä oli. Se vahingonilo

viimein antoi hänelle puhelahjankin takaisin. Tuossa repaleissaan

hiukset pörröisinä seisten oli hän, sanoi Kurt, raaimpien ja

iljettävimpien päihtyneiden lutkien näköinen. Mutta hän ei saanut

mitään väriä siihen, ei edes kirousta. -- "Etkö nyt jaksa sadatella?"

kysyi toinen.

Kurt otti piston rauhallisesti vastaan. Hän vain nousi ja asteli

hitaasti lattian poikki makuuhuoneen ovelle, etsi käsiinsä avaimen

ja aukaisi. Sisälle mennessään hän katseli vaimoaan ja lukitsi oven

jälkeensä sisäpuolelta. Siihen jäi Tomasine seisomaan.

Nyt hän kuuli miehensä menevän kylpyhuoneeseen ja ottavan suihkun,

sitten pukeutuvan. Hän istuutui odottamaan. Kurt tuli pitkän tovin

kuluttua jälleen ulos, seuraan valmistuneena, lukitsi oven perässään

ja pisti avaimen taskuunsa. Hän jätti käden samalla taskuunsa,

pisti toisenkin kätensä taskuun ja vihelteli. Hän astui vaimonsa

ohitse kumollaan olevien huonekalujen ja muiden kapineiden yli; hän

ei nostanut ylös ainoatakaan. Lopuksi hän kapusi kellokaapin yli,

päästäkseen ulko-ovelle. "Nyt saat siellä oikein hauskutella!" hän

sanoi, pisti avaimen lukkoon, veti sen taas pois ja lukitsi ulkoa.

Tomasine kuuli hänen ottavan avaimen haltuunsa.

Talon väki luuli molempien menneen ulos, sillä kaikkialla oli

lukittua, kamarienkin ovet oli teljetty, mikä ei muutoin ollut

tapana. Kello 9 oli talossa hiljaista sekä ulkona että sisällä.

Oli kulunut jo kappale elokuuta, eikä ollut kuutamoa. Kello 10

tuli joku mies riuskasti kävellen ylös puistokujaa. Hän ei nähnyt

rakennuksessa mitään valoa. Sitten hän nousi ylös portaita,

käytävään, missä pimeys pakotti hänet haparoimaan ovelle; hän ei

ilmeisesti ollut talossa tuttu. Hän kolkutti, mutta ei saanut

vastausta. Hän väänsi ovenripaa, -- lukossa. Hän kolkutti kovemmin,

röykytti. Odotti, mutta ketään ei kuulunut. Sitten yhä voimakkaammin,

ja huusi: "Tomasine!"

"Niin", vastattiin heti sisältä, ja vähän myöhemmin ihan oven takaa:

"Sinäkö siellä, isä?"

"Etkö voi avata?"

"Minulla ei ole avainta."