Syksyllä samana vuonna, jonka keväänä John Kurt oli palannut,
tuli kotiin eräs nuori tyttö, josta pian saatiin koko kaupungin
puheenaihe. Ja kahdestakin syystä. Hän oli nimeltään Tomasine
Rendalen; isä, yliopettaja Rendalen, oli tämän sukunimen omaksunut
siitä, että hänen isänsä oli kotoisin Rendalenin tunturiseudulta.
Yliopettaja Rendalen oli vanttera, kookas mies, joka käyskenteli
hiljaista, hiukan raskasta koulukulkuansa kaupungilla. Vaimonsa
kuoltua hän ei ottanut osaa mihinkään koulutyönsä ja kaupungin
lukuyhdistyksen ulkopuolella. Hän ei seurustellut kenenkään kanssa ja
antoi lasten ja vanhan Marianen vallita talossaan.
Hänen vanhin lapsensa oli Tomasine; tämä oli tavattoman lahjakas
kieliopinnoissa, ja hänellä oli äitinsä päättäväisyys. Kuudentoista
vuoden vanhana hän lainasi pikku summan rahaa, läksi Englantiin
erääseen opistoon ja oppi perin pohjin englannin kielen. Sieltä hänet
siirrettiin erääseen Ranskan opistoon, jossa hän opetti englantia ja
itse oppi ranskaa. Sittemmin hän Saksassa opetti eräässä opistossa
sekä ranskaa että englantia ja oppi itse saksaa. Hän oli ollut poissa
lähes viisi vuotta, kehittynyt tottuneeksi ja erinomaisen taitavaksi
opettajattareksi ja alkoi heti kotiin tultuansa opettaa naisia ja
miehiä sekä lyhennellä velkaansa. Tämä herätti kaupungin yksimielistä
ihastusta. Kaikki olivat hänen hyvänpäivän tuttujaan.
Mutta yhtä yksimielistä ihastusta herätti hänen vartalonsa. Tarvitaan
melkoisen paljon, ennenkuin tämä voi käydä päinsä. Kauniita kasvoja
ihaillaan aina, sillä niitä ei voi kokonaan väärentää; kaunista
vartaloa sitä vastoin ei ihailla suoraa päätä. Mutta hän oli solakka
ja voimakas, uusimman kuosin mukaan pukeutuva. Kuten kaikki nuoret,
terveet tytöt oli hän lapsesta asti halunnut harjoittaa ruumistaan ja
myöskin aina hankkinut tilaisuutta siihen. Englannissa hän senvuoksi
heti alkoi voimistella; kaikkina näinä vuosina hän oli pysynyt tässä
mieliharrastuksessaan. Hänen ryhtinsä olikin nyt ihan toinen kuin
ainoankaan muun tytön koko kaupungissa.
Hänen vartalonsa ihastelua ei vähääkään laimentanut se, että nenä
oli litteähkö, että hänellä oli vaalea tukka, joka sai hänet
etäämmältä näyttämään kaljupäiseltä, että kulmakarvoista ei voinut
puhuakaan, että silmät olivat harmaat ja -- silloin kun hän ei
käyttänyt kakkuloita -- siristelevät. Suu oli aivan liian iso, mutta
hampaat säännölliset ja niin terveet, kuin suku olisi ollut vielä
Rendalenissa järsimässä kovaa leipää. Kun ihmiset näkivät hänet
takaapäin ja hän aavistamatta käänsi kasvonsa heihin, joutuivat he
ällistyksen valtaan. Häntä oli koetettu nimitellä "ällistykseksi",
mutta se ei käynyt päinsä. Vartalo auttoi hänet yli kaikkien
arveluttavuuksien. Ollen likinäköinen hän käytti kakkuloita, ainoana
nuorena naisena koko kaupungissa. Siihen aikaa ei vielä ollut tapana
käyttää _pince-nez'tä._ Tämäkin toi häneen jotakin erikoista. Hän
ihan säteili voimaa ja järkevyyttä.
Talven kuluessa hänestä tuli ehdottomasti tanssiaisten ensimmäinen
nainen. Hänen ilonsa siitä että hän jälleen oli kotona, jälleen sai
luontevasti liikkua molempiin sukupuoliin kuuluvan iloisen nuorison
parissa ja että kaikki olivat häntä kohtaan ystävällisiä, samalla
kuin hän menestyi hankkeissaan hyvin, oli erityisen näkyvä; se ilmeni
myös usein vilpittöminä sanoina. Sentähden hän ei herättänyt mitään
kateutta. Kenties auttoi hiukan sekin, ettei hän omankaan tietonsa
mukaan ollut kaunis.
Se talvi oli tanssiaistalvi, ja kaikkialla hän oli mukana. Tanssi oli
hauskinta, mitä hän tiesi.
Talven mittaan alkoi myöskin John Kurt olla tanssimiehiä. Se
tapahtui yksistään hänen vuokseen. Hän kuuli Kurtin heti sanovan
sen. Mutta hänhän tiesi, ettei Kurt mukautunut yleisiin sääntöihin,
että hänellä oli kaikkialla vapaa puhevalta. Hän huomasi Kurtin
muuttuneeksi ja hyvin kummalliseksi. Mutta hän teki kuten toisetkin;
hän ei kartellut Kurtia eikä ollut millänsäkään, joskin tämä vannoi
hirttävänsä, muhentavansa, keittävänsä, karistavansa itsensä, ellei
Tomasine tuossa "tanssiheleijassa" ollut kuin nuori, valkoinen,
hirnuva aavikkohepo tai kuin kokonainen linnunsoitimen leiskuna
metsänlaidassa. Hänen käsivartensa ja kaulansa olivat ihan kuin
herkullinen, pikkuruinen, lämpöinen turkkilainen sianporsas,
sellainen, jolla on "punainen pinta". Neito viiletti tanssissa, herra
nähköön, kuin _a great man of war_ merellä. Kurtin itsensä tanssiessa
hänen kanssaan tuntui kautta kunnian, hengen ja autuuden, siltä
"kuin olisi ylhäällä tunturilla porhaltamassa ylös louhikkoa kivääri
kädessä, koirien vilistäessä täyttä karkua harjulta harjulle". Nämä
joka tanssin lomassa korvaan päräytellyt "rrrummutukset" tekivät
hauskuuden vielä hupaisemmaksi. Toiset nauroivat, ja Tomasine
nauroi. Hänellä ei ollut vähintäkään ihmistuntemusta. Sitä ei
saa pistäytymällä toisesta opistosta toiseen, vaikka ne ovat eri
maissakin.
Kurt tuli pian kotiinkin hänen luokseen. Hän tiesi Tomasinen
vapaa-ajat; pian hän tiesi tämän kävelytunnitkin ja haki häntä
kaikkialta. Tomasine piti huolta siitä, ettei ollut koskaan yksinään;
muuten hänelle oli Kurtin tulo mieluista kylläkin. Tämä jutteli
silloin hänelle ja ystävättärille hauskoja asioita ja joskus
liikuttaviakin. Niinpä herran hylätystä, eksyneestä riekonpesyeestä,
jonka hän oli käsin yksitellen poiminut kanervikosta, missä poikaset
piipertelivät ensimmäisissä untuvissaan; hän oli vienyt ne kotiin
"luhaansa". Hän kertoi sen niin kanervaisella tunturiraikkaudella,
niin välittömästi, että heille tuli kyynelet silmiin. Sellainen
innostutti häntä. Rajuimpiinkin tarinoihinsa hän heitti sitten jonkin
hienon, liikuttavan piirteen.
Tyttöjä viehätti myöskin se tapa, jolla hän aina puheli isästään
-- hullunkurisimman ja hellimmän seos, alituiseen naurun ja itkun
väliltä. He tottuivat hänen raakoihin kuviinsa, hänen mehukkaaseen
kieleensä; sitä ei voitu välttää, se loi sen omalaatuisen
värikkyyden, joka usein säikytti heitä, mutta tenhosi. Tomasine ja
ystävättäret eivät sitä itselleen muulla tavoin selvittäneet, kuin
että heistä viimein ei tuntunut kykenevän kertomaan kukaan muu kuin
hän.
Näin tuntui Tomasinesta enemmän kuin toisista. Hän tunsi, kuten
asianlaita olikin, että kaikki tarkoitti hänen hauskutustansa.
Eräänä päivänä, heidän sattumalta jäätyään kahden kesken, Kurt
jutteli hänelle tarinan luotsinleskestä, jolle hän niinä päivinä
innokkaasti keräsi rahaa. Hän näki avuliaisuutensa miellyttävän
Tomasinea ja sanoi muitta mutkitta, että hänelle oli neiti Tomasine
Holm Rendalen, mikä kaupunki on erämaan karavaanille. Niin, kun
Tomasine sitä nauroi, oli syynä se, ettei hän tiennyt, mitä oli
tallustella aina samassa hiekassa ja samassa helteessä väsyneenä,
nääntyneenä, janoissaan, nälissään. Silloin on kaupungin näkeminen
jotakin! Tomasine oli minareetin torni ja plataanit ja vesilähde ja
kielletty viini ja telttojen valkoiset katot ja tanssi ja kitaran
soitto ja paistetun lihan haju. Entä jos he kaksi lyöttäytyisivät
yhteen? Silloin he möisivät täällä "koko höskän" ja matkustaisivat
maailman ihanimpiin maihin ja lojuisivat selällään aurinkokatoksien
alla ja antaisivat toisten hyöriä tiputtelemassa heihin ruokaa ja
juomaa? Tai sitten he jäisivät ja kiskoisivat kartanon kasvitarhat
ylös tunturille asti? Sillä mitä kaikkea kasvaisikaan sellainen
kamara, moisella päivänrinteellä ja noin lämpimän merituulen
leyhähtelyissä? He siis kaivautuisivat harjujen uumeniin kuin kaksi
maamyyrää ja rikastuisivat?
Mutta hän näki Tomasinen lause lauseelta yltyvän kauhun! Taaskin hän
pysähtymättä antoi puheensa lipua myrskyiseksi isänsä ylistelyksi.
Tämä ei nimittäin ollut mitään muuta kuin hänen isänsä päähänpistoa,
sillä ukko tahtoi vihdoinkin saada poikansa naimisiin. Hänen isänsä
saattoi nousta vuoteeltaan talviöinä, kun äkkiä pakasti, "ja kietoa
monia niinimattoja ja villahuopia vilunarkojen hedelmäpuiden
ympärille kuin ne olisivat alastomia kakaroita". Kun hänen isänsä
piti hakata pois jokin pensas, "otti hän ensin linnunpesät käsiinsä
ja kantoi ne toiseen pensaaseen ja siteli ne sinne kiinni". Tomasinen
ei senvuoksi ollut ihmeteltävä, jos hän ajatteli poikaansakin.
Mutta itse saattoi John kyllä odottaa, hän oli onnellinen niissä
olosuhteissa, joihin oli nyt joutunut. Aloitti sitten jutun
muutamista lehmistä, jotka eivät tahtoneet pureksia ruohoa, syystä
että tämä oli kalventunutta; mutta hän kiinnitti niille päähän isot
vihreät kakkulat, ja silloin näytti ruoho verekseltä, "ja kylläpä ne
tottamaar söivätkin".
Sen verran Tomasine toki tajusi, että John Kurt oli pettynyt.
Thomasinea itseään oli alkanut peloittaa, hän ei oikein tiennyt
miksi. Mutta kyllä hän sen sentään tiesikin. Hän oli juuri samana
päivänä kuullut John Kurtin hirveän siveettömästä elämästä.
Sitten tapahtui se merkillisyys, että muuan hänen äitivainajansa
ystävätär tuli hänen luokseen soveliaan johdannon jälkeen
puhumaan Kurtin puolesta. Ja jonkin aikaa myöhemmin tuli vielä
toinen hänen rakkaan äitinsä ystävätär, ja kolmaskin! John Kurt
ei kyllä tosiaankaan ollut kuin toiset, mutta hänestä tulisi
erinomainen aviomies, siitä olivat he kaikki varmat. Ja mitä hänen
siveettömyyteensä tuli, niin se kyllä oli huono juttu, mutta pahempi
kuin monien muiden se tuskin oli; kaupungissa saattoivat naineetkin
miehet tehdä ilkeitä rikkomuksia. Siinä oli ero, että hän paljasti
vikansa ihan julkisesti. Noiden kolmen naisen puheet olivat hyvin
samanlaisia, ja Tomasine pani merkille niiden yksituumaisuuden. John
Kurt itse pysytteli tovin poissa, paitsi että hän aina kaupungille
mennessään ja sieltä tullessaan -- mikä tapahtui usein -- käveli
Rendalenin asunnon ohi, vaikka perhe asui syrjässä, kaukana
vasemmalla torista, lähellä ketorinnettä. Aina talon sivuuttaessansa
hän tervehti, jos vain kissakin ikkunassa istui.
Niin ikään hän lähetti joka aamu kukkavihon; päivä ja kukkavihko
olivat yhtä varmat. Vanha Mariane, joka ne otti vastaan, lisäsi
halukkaasti sanan tai pari Tomasinesta. Kurtilla oli joka kerta jokin
tilapäishuomautus huulillaan, kuten "Jumala hänen kaulakuoppaansa
siunatkoon!"
Sitten, kun äidin parhaat ystävättäret olivat käyneet Tomasinen
luona Kurtin asiaa ajamassa, ei kestänyt kovinkaan pitkää aikaa,
ennenkuin hänen omia parhaita ystävättäriänsä alkoi tulla. Muutamat
olivat ennen tehneet päinvastoin; he olivat maininneet Kurtia melkein
inhoten, he eivät voineet sietää "hänen valejuttujaan", "hänen
raakoja puheitaan" eivätkä häntä itseään; "hän oli kuvatus". Nyt
he alkoivat myöntää, että hänessä sentään oli jotakin kiintoisaa,
jonkinlaista demonista viehätystä.
Kurt oli tietysti käynyt heidän puheillaan, ensin sen luona,
jolle tiesi olevansa vastenmielisin. Tälle hän sanoi tietävänsä
sen, kunnioittavansa häntä siitä. Olihan hän kurja, halveksittava
olento. Mutta juuri siitä syystä hän oli tullut. Sillä toinen oli
kaupungin rehellisin ja tunnollisin ihminen; kaikki olivat siitä
yksimielisiä. Hänen _täytyi_ auttaa häntä! Toinen ei tuntenut hänen
elämäntarinaansa; siitä koko asia. Hän ei siksi myöskään tiennyt,
minkätähden Kurtia oli jo pojasta asti ymmärretty ja täytynyt
ymmärtää väärin, joten hän oli pakostakin suennut eriskummaiseksi.
Niin, eihän hänen oikeastaan tarvinnut sanoa mitään; toinenhan
näki ihmisten läpi. -- Erään toisen käsistä sanoi Kurt, että ne
olivat niin sievoiset, niin herkulliset ja pyöreät ja verekset,
että niitä voisi käyttää kahvin kanssa. -- Hän pyöritti ja vyörytti
heidät sanavirtaansa; hän suihkutti heitä kylmästi ja leyhytti
heitä lämpimästi; hän peloitti heitä, ja hän liikutti heitä. He
eivät menettäneet tajuaan; he ymmärsivät hyvin, ettei kaikki
ollut vilpitöntä ja välitöntä. Mutta juuri _se_ kääntyi hänen
puolustuksekseen. _Hän_ ei huolinut verhoutua; mielinkielinhän
olivat useimmat, kun tahtoivat saavuttaa jotakin.
Sitten kajahteli yhtenäinen naurun remakka kaupungin toisesta
päästä toiseen, sillä kevätpuolella hänet selitti eräs pieni reipas
ompelijatar lapsensa isäksi, ja hän tunnusti lapsen koko maailman
edessä sekä toimitutti sen suurella touhulla kirkkoon kastettavaksi,
jolloin sille pantiin nimeksi -- _Tomasine._
Uusi naurun rähäkkä seurasi heti perässä, sillä kun häneltä
kysyttiin, kuinka ihmeessä hänen päähänsä saattoi pälkähtää
sellaista, vastasi hän, että jos asia olisi hänen määrättävissään,
niin pantaisiin -- herra nähköön -- jok'ainoan lapsen nimeksi
kaupungissa tästä lähtien joko Tomas tai Tomasine. Se oli liikuttavaa.
Siihen aikaan hänen isänsä kuoli, ja erikoisissa olosuhteissa. Vanhus
oli lähettänyt Tomasinelle sanan, että hänen vointinsa ei ollut hyvä;
olisiko Tomasine niin ystävällinen ja pistäytyisi hänen luokseen
ensi kerralla iltakävelylle lähtiessään? Nuo kaksi olivat vanhoja
tuttavia; tytön pienenä ollessa oli hän useasti antanut tälle kourat
täyteen kirsikoita, sillä lapsi oli näyttänyt niin reippaalta ja
terveeltä; vanhalla puutarhurilla on silmää sellaiselle.
Tomasine läksi ylös kartanoon ja tapasi hänet hänen työhuoneessaan.
Tulija oli siellä ensi kertaa. Sen seinät oli verhottu jollakin
jäykällä, tummalla, joka arvatenkin oli nahkaa ja oli aikoinaan
ollut maalattu ja kullattu. Ikkunan viereisessä sopessa oli iso
kaappi, viehättävä huonekalu, vähintään kaksisataa vuotta vanha,
taiteellisesti veistelty. Ikkunan edessä oli järeätekoinen,
maalaamaton pöytä, täynnä papereita, siemennäytteitä, sanomalehtiä,
ruoanmuruja; sen ääressä istui hän itsekin vanhanaikaisessa
nojatuolissa, sellaisessa, jossa on lyhyt, leveä nahkaselkä. Hän
nousi ja pakotti Tomasinen istuutumaan tuoliin. Itse hän käveli
harmaassa palttinatakissaan, pinkkoesiliina yllään ja louskuvat
tohvelit jalassa. Päässä oli hänellä isolippainen lakkinsa, kaulaan
oli kiedottu paksu pyyheliina; hän oli hiukan käheä ja muutenkin
raihnas -- kevät oli sinä vuonna niin kolea.
Tuo pitkä, laiha mies alkoi harppoa ikkunan edessä olevan pöydän ja
ulkokäytävän puoleisella peräseinällä olevan makuusijan välillä;
hän harppoi ja harppoi pitkin sisäseinää ohi suuren uunin, jonka
reunuksella komeili kaksi oldenburgilaista, kumpaisellakin suunnaton
tekotukka päässä; hän harppoi uunin vastapäisellä seinällä
naksuttelevan vanhan kaappikellon tahdissa. Se löi juuri seitsemän,
jonkin soittolaitteen pitäessä suurta pauhua. Hänen sänkynsä oli
kiilloitettua koivua; pitkin seiniä sitä vastoin törrötti vanhoja,
madonsyömiä tuoleja, toisissa yksi jalka uusi tai kaksi, toisissa
uusi selkämys. Seinille oli ripusteltu maalauksia, joista vielä näkyi
joku punakeltainen käsivarsi tai ruskeanpunainen hame, mutta kaikki
muu oli mustaa. Puitteissa oli enemmän jäljellä kärpäsistä kuin
kultaajasta. Ja Konrad Kurtin pauhuinen puhe hänen marssiessaan oli
samaa lajia kuin kamarikin, seos vanhaa ja uutta, vanhaa enimmäkseen
suvusta eikä vailla kerskailua, uutta vähemmän, ja tämä nykyajan
vaatimattomampaan kuosiin. Hän haastoi ilman poikansa sadatuksia
ja kuvia, mutta jotensakin voimakkaasti. Hän kerskui toisena
hetkenä, pilkkasi toisena, kuten poika useasti. _Summa summarum_ oli
kuitenkin se, että tämä suurenmoinen suku oli lopullaan; runko ei
enää kelvannut. Jos se tahdottiin pelastaa, se ja suvun viimeinen
omaisuus, täytyi käyttää ymppäystä. Uusi, voimakas puu oli löydettävä.
Tomasine istui siellä lähes kaksi tuntia ja kuunteli. Hän löi laimin
illallisaikansa, iltakurssinsa. Vanhus ei tahtonut päästää häntä.
Sisemmästä käytävästä avasi palvelustyttö oven kysyäkseen, kattaisiko
hän pöydän, mutta hänet häädettiin pois.
Kävellessään kotiin puistokujan kautta, missä sadepurot olivat
repineet jalkatien ja vanhat puut kohisivat myrskyssä, tuntui
Tomasinesta, kuin hän olisi tullut hautakammiosta; siellä hän oli
tavannut yhden ainoan elävän miehen, joka käyskenteli vainajiaan
tarkastellen. Tomasinella ei ollut vähintäkään kaipuuta mennä
tuonne sisälle. Hän kääntyi katsomaan laastittua, likaista, isoa,
pieni-ikkunaista rakennusta. Hän huudahti äänekkäästi: "Ei!"
Hänen seuraavana aamuna palatessaan kamariinsa ei John Kurtin
tavallista kukkavihkoa ollutkaan tullut. Se tuotti hänelle pistoksen;
hän ei tiennyt miksi, sillä näinhän hän toki tahtoi? Eikö niin ollut
asia? Hänen piti juuri selvitellä se itselleen, kun hänen isänsä
palasi aamukävelyltään hyvin kalpeana. Hän kertoi vanhan Kurtin yöllä
kuolleen. Hänet oli aamulla tavattu hengettömänä nojatuolistaan
pöydän äärestä.
Heti jälkeenpäin saapui John Kurt. Hän ei sanonut mitään, vaan
heittäysi sohvaan ja itki. Itki niin hillittömästi, että sekä
Tomasine että hänen isänsä alkoivat pelätä. -- Ja kuinka katkerasti
hän sitten yltyikään soimaamaan itseään!
Hän palasi joka päivä ja kevensi sydäntään heille, aina järkyttävän
voimakkaasti. Missään muualla ei hän käynyt eikä ketään muita
puhutellut. Ainoastaan heitä ja väkeänsä. Yötä päivää tekivät hän ja
he työtä, sillä he rakensivat talon isoille portaille kukkatemppeliä,
josta vanhus kannettaisiin ulos. Tämä kukkatemppeli tuli tavattoman
kaunis. Siitä syntyi puhetta, ja maahanpaniaisten aatto-iltana tuli
ihmisiä ylös kartanoon sitä katsomaan, niiden mukana Tomasinekin
isänsä kanssa. Vainajan ystävä, rovasti Green, tuli pian näkyviin
puistokujasta, ja hänen takanaan saapui puoli "vuorta", lapsia ja
aikaihmisiä, katsomaan ja kiittämään ja lausumaan jäähyväisiä; he
olivat käyneet noutamassa papin. Vanha Green nousi ylös portaille ja
lausui muistosanoja kukkien ystävästä, joka _meidän_ keväästämme
meni iäiseen. Yleinen liikutus puhkesi valloilleen; pojan täytyi
poistua.
Seuraavana päivänä hän hautajaisista poikkesi Rendalenille. Mutta hän
ei tavannut Tomasinea kotoa. Tästä hän pettyi niin kovasti, tuli niin
sydämensä pohjasta murheelliseksi, että seisoi kauan mykkänä, vihdoin
huoahtaen, ettei hänellä siis ollut ketään, niin, ei ainoatakaan!
Hän olisi hartaasti suonut, että hänetkin olisi voitu samalla
kertaa mullata. Olihan hän rasituksena niillekin, joista hän piti;
sen hän kyllä älysi. Ja hän läksi tiehensä. Tämä liikutti vanhaa
Marianea, joka oli kuulijana, ja kun Tomasine viimein tuli kotiin,
kertoi sen vanhus sillä tavalla, että se liikutti Tomasineakin.
Asia oli niin, että Tomasine ei ollut tahtonut olla kotona; hän oli
pelännyt tulijaa. Hänellä ei ollut riittänyt rohkeutta kohdata toisen
liikutusta, joka kenties saisi omituisen suunnan.
Nyt hän katui sitä. Hän otti äkkiä kakkulansa nenältään ja puhdisti
ne, asetti ne jälleen paikoilleen ja katseli itseään kuvastimesta.
Eikö hän ollut kyllin suuri ja voimakas uskaltaakseen? Hän seisoi
ikäänkuin tähtäilemässä.
Sen ajan pukuna käytettiin parhaasta päästä vyöllä kiinnitettyä,
poimuteltua miehustaa ja vannehametta; hän painoi molemmilla lujilla
käsillään vyön alas. Valkoiset irtohihat oli hän sisään tultuaan
riisunut pois; puvun varsinaiset hihat olivat auki, niin että hänen
ranteensa ja käsivartensa kuvastuivat hyvänä vastakohtana mustalle
puvulle. Hän nautti niiden voimasta; ihmiset, jotka voimistelevat
paljon, ovat tottuneet sellaiseen. Mutta silmät etsivät ehdottomasti
kasvoja, heikkoa kohtaa. Ne olivat totisesti uskomattoman rumat!
Tämä litteä nenä, nämä isot huulet ja tämä tukka, otsan värinen,
olivat tuskin katseltavia. Ja nämä kulmakarvat -- vaaleat, lyhyet
harjakset -- pistäysivät ulos niin ohuesti, että kävivät suorastaan
näkymättömiksi. -- Eipä väinkään; ei kannattanut hänen ylpeillä.
Rakastihan John Kurt häntä todellisesti. Ja oli onneton, -- ypö
yksinäinen ja onneton. -- Ja hänen isänsä oli painanut Tomasinen alas
tuoliinsa...
Heti jälkeenpäin köpitti vanha Mariane ylös puistokujaa niin
nopeasti kuin kykeni. Hän seisahtui kuitenkin kerran ja kehitti
sanomalehtipaperista käsiinsä hienon -- voi, niin hienon kirjeen;
hänen piti sitä silmätä.
Kun kirje oli John Kurtin kädessä, repäisi tämä sen kiivaasti auki ja
otti kotelosta paksun englantilaisen kirjekortin, johon oli kuvattu
kyyhkynen. Paperi oli hyvin tukevaa ja kyyhkynen hyvin piirretty. Hän
luki siitä seuraavat, tottuneen käden ripeästi kirjoittamat sanat:
"Minä teen sen.
Tomasine."
John Kurt kääntyi Marianea kohti: "Kah", hän sanoi, "olipa minun
isäni verraton mies! Sillä jos hän ei olisi juuri nyt kuollut, niin
enpä tottamaar olisi tyttöä saanut."
Hän tahtoi mennä naimisiin seuraavana päivänä. Hänen mitä suurimmaksi
ihmetyksekseen ei Tomasine tahtonut sitä; ei edes seuraavalla
viikollakaan. Tomasine lopetti nyt kaikki opetustuntinsa, alkaakseen
opiskella uutta asemaansa varten; hän ei osannut mitään, ei muuta
kuin pitää järjestystä ympärillään: hänhän oli pienestä pitäen vain
pysynyt kirjoissaan. John Kurt hurmaantui kuullessaan näistä hänen
puutteistaan! _Hän_, John, osasi kaikkea. Epäilikö joku _sitäkin?_
Hän osasi pestä ja siivota sekä huoneissa että keittiössä, paremmin
kuin norjalainen sisäkkö tai keittäjätär! Hän työnsi paikalla syrjään
vanhan Marianen ja näytti sen heille, erä erältä. Niin reimasti
ja sievästi, niin perinpohjaisesti kuin vain kaikkein tottunein
palvelijatar teki hän sen; se oli totta. Edelleen hän osasi laittaa
kaikenlaisia ruokia, -- lajeja, joiden nimiäkään he eivät tienneet;
hän osasi paistaa, leipoa, hän osasi kutoa sukkaa, ommella, parsia;
hän osasi pestä liinavaatteita, silittää, kiilloittaa. Hänen eikä
kenenkään muun täytyi saada opettaa Tomasinea; miksi ei aloitettaisi
heti?
Ja niin kävi. Itse hän teki ostoksia ja kutsui seuraa Rendalenille.
Nämä päivät olivat hauskimmat, mitä Rendalenin perheellä oli ollut.
Niistä kulki häly kautta koko kaupungin; ystävien ja tuttavien piti
päästä katselemaan. Ja kuuntelemaan! Mikä remu ja riemu! Millaisia
kertomuksia siitä, missä John Kurt oli minkin oppinut! Milloin
Australian kullankaivajien keskellä alituisessa hengenvaarassa,
milloin Niilin laivassa englantilaisen herrasväen vieraana, jolloin
kokki määräsi koko vauhdin. Toisella kertaa brasilialaisessa
neekerihotellissa, sitten Etelä-Amerikan kaivoksissa, ja taas äkkiä
isossa höyrylaivassa Haitin vesillä! Sieltä karkaaminen. Hän ei
säästellyt paikallisvärejä eikä muitakaan värejä; kamaluuksia ja
kirouksia sateli kuin tulta taivaasta eri maitten ja kansojen yli.
Mutta työ luisti.
Tomasine oli alikokki, alipesijä, alisilittäjä ja aliparsija! Tätä
viimeksimainittuakin osasi John Kurt paremmin. Hän teki työtä yhtä
nopeasti kuin pakisikin, yhtä innokkaasti. Hän keskeytti itsensä,
ja aivan rutosti, joka kerta, kun Tomasine teki virheen, tällä kun
ei ollutkaan oikeata luontumusta. Nyt John poikkeuksetta valloitti
kaikki puolelleen.
Mutta kävisihän yhtä hyvin ja paremmin tämä opetus ja hauskuus
päinsä ylhäällä kartanossa. Siitä tulivat vähitellen kaikki
yksimielisyyteen, -- ja Tomasine taipui.
5