Nero

Milloinkaan ei ole kukaan varmemmin uskonut poikaansa neroksi

kuin Konrad Kurt uskoi. Siitä puhumattakaan, että poika oli aimo

kasvitieteilijä ja tunsi puutarhuritaidon salaisuudet, ei kartanossa

ollut ainoatakaan tehtävää, navetasta keittiöön asti, mitä hän

ei pian osannut. Sen näki, että hänet oli kasvatettu kartanolla

puutarhurien, keittiö- ja navettaväen parissa, mutta että hän oli

lisäksi saanut hyvää opetusta.

Nyt hänen piti myöskin päästä laivoihin ja veneisiin oppimaan

sikäläisiä hommia; hän ei ollut koskaan ennen oleskellut

satamakaupungissa.

Ja kuinka hän oppi norjankielen! Muutamissa viikoissa! Ensiksikin

kiroilemaan. Isä oli pakahtua naurusta kuullessaan kaikkia niitä

sadatuksia, joita poika heti käytteli naurettavasti ääntäen. Ja

kuinka elävästi hän osasi kertoa! Jo ennen, kuin hän kieltäkään

taisi, huvitti hän työläisiä kerrassaan tavattomassa määrässä.

Hän saattoikin senvuoksi tehdä mitä tahansa kujeita; ne olivat

vain hauskoja. Ja kun hän sitten oppi hiukan puhumaan, -- mitä

hän uskottelikaan heille! Isän riemuna oli hiipiä jonkin tuuhean

pensasaidan taakse kuuntelemaan.

Poika jutteli heille, millaista oli Englannin hovissa, missä hän

oli ollut paasina. Hän se yhdessä muutamien toverien kanssa aina

astui nuoren, viehättävän kuningattaren edellä; takanapäin marssivat

sitten kaikki nuo suuret tekotukkaiset. Arvattavasti hän oli nähnyt

sellaista teatterissa tai piirrettynä. Ja mitä kamalia sotatapauksia

hän olikaan nähnyt Intiassa, ollessaan siellä pikimmältään Englannin

kuningattaren saattueessa! -- Isä seisoi piilossa ja ihaili

värihehkua, jota poika sai kuvailuunsa, vaikka hän ei vielä montakaan

sanaa osannut kieltä. Isä pääsi seikkailemaan pojan kertomuksissa.

Hän ei enää juonut whiskytotia, vaan päihdytti itsensä pojastaan.

Nero kerrassaan! oi, mikä verraton nero!

Kasvistarhasta piti alituiseen häätää kissoja, joita hiipi

läheisestä kaupungista linnunpyyntiin. Eräänä päivänä oli John

-- se oli nuorimman herra Kurtin nimi -- saanut käsiinsä erään

pahimpia linnustajia, ja hän päätti, että murhaaja naulittaisiin

elävältä ristiin. Kun päivätyöläisistä, nuorimmistakaan, ei kukaan

tahtonut olla tässä mukana, sulki hän kissan talteen ja antoi sille

runsaasti syötävää siksi aikaa, kun itse kävi satamasta noutamassa

pari joutopoikaa. Pian kuuli isä sellaista riemun rähäkkää, että

hänen täytyi lähteä katsomaan, mistä oli kysymys, varsinkin kun

siihen sekaantui vimmattua rääkymistä. Hän tapasi ristiinnaulitsijat

hyppimässä intiaanitanssia ristiinnaulitun edessä, -- vaivaisen,

tallinseinässä sätkivän kissan. Johnin pohjaton ilo esti häntä

näkemästä isää. Tämän ensimmäisenä ajatuksena ei sillä kertaa

laisinkaan ollut, että hänen poikansa John oli nero. Vaikka -- kun

hän sitä jälkeenpäin ajatteli, hänen täytyi sentään myöntää, että se

oli merkillinen keksintö. Ja työ oli myös hiton hyvin tehty. Sillä on

työlästä naulita elävää kissaa seinään.

Mutta kun isä oli eräänä päivänä kieltänyt poikaa menemästä alas

satamaan -- ilma oli liian peloittava -- ja poika tämän palkitakseen

kävi käsiksi isän hienoimpaan omenapuuhun, nuoreen hoidokkiin, joka

ensi kertaa kantoi hedelmää ja jonka juuret hän nyt sahasi poikki,

yhden kerrallaan, levittäen jälleen mullan niiden yli, -- silloin

ei isä joutunut ihastuksiinsa työn taidokkuudesta, ei keksinnön

sukkeluutta siunaillut. Että poika oli nero, senkin hän unohti, --

unohti siinä määrin, että sisällä työhuoneessaan puhutteli häntä ihan

verekseltään leikattu ja hyvin oksittu koivunvarpu kourassa.

Poika ei aavistanut, ei voinut käsittää, että isä hutkisi häntä.

Kun tuo kerrassaan uskomaton, tuiki mahdoton kuitenkin tapahtui, --

silloin oli poika, kasvot mielipuolisen pelon vääristäminä, yhdellä

hyppäyksellä ovessa. Isäkin oli notkea ja reipas ja syöksähti hänen

niskaansa kuin vimmainen leopardi. Hän iski pojan permantoon, hän

huiteli tosiaan villin mielihalun kannustamana. Poika kirkui,

rukoili, lupasi, kerjäsi; hän oli polvillaan, kieri, sätki, hyppeli

pystyyn ja heittelehti pitkäkseen. Silmät pullistuivat päästä,

kirkaukset muuttuivat yksitoikkoiseksi, älyttömäksi ulinaksi, kasvot

olivat ihan sinisinä. Kaikki piiat, rengit, työläiset hyökkäsivät

ulkokäytävästä, riuhtaisivat ovet auki. Isä raivostui keskeytyksestä,

säntäsi toiselle ovelle ja hosui siellä seisovia, sitten toiselle

sivaltelemaan sieltäkin pyrkijöitä, -- hän oli yhtä mieletön kuin

poikakin. Mutta tämä oli sillävälin pelastautunut.

Tuntia myöhemmin hän oli ulkona puutarharenkien keskessä. Ja silloin

ei ollut kiltimpää, nöyrempää, nopsempaa, reippaampaa poikaa kuin

John Kurt. Hän autteli milloin toista, milloin toista suostuttelevia,

näppäriä sanoja puhellen. Ja sitten hän innostui kertomaan kaikista

Gibraltarin uloimman kärjen apinoista; hei, siellä ihan vilisee

apinoita, ne seisoskelevat siellä tähystämässä Afrikkaa. Hän matki

niitä, leiskui, oli utelias, hylätty, peloissaan, kärväs, iljettävä

kuten ne. Oli selvää, että hän oli nähnyt apinoita, joskaan ei juuri

Gibraltarilla.

Isä oli kävellyt lähistölle ja rattoisuuden kuullessaan kätkeytyi

tavallisuuden mukaan. Siellä hän nyt seisoi kyyristellen ja ahmien,

-- ahmien ja kyyristellen. Illalla oli isällä ja pojalla keskustelu

samassa huoneessa, Kurtien vanhassa huoneessa. Siellä molemmat

viimeiset Kurtit itkivät sylitysten. Poika lupaili olla aina, aina,

aina kiltti, ja isä olla koskaan, koskaan enää lyömättä häntä,

koskaan!

Vähän jälkeenpäin muuan poikanen, joka juoksenteli asioilla, sai

uuden, hienon pyhätakin. Pojan veli oli perämies, ja tämä oli

jossain Englannin satamassa kadulla ostanut takin eräältä akalta

pilahinnasta. Poika oli kuullut, ettei koko kaupungissa ollut niin

hienoa, takkia, ja siinä hän oli ihmisten mielestä oikeassa. Mutta

kun hänen piti seuraavana sunnuntaina vetää se yllensä, olikin se

leikelty siekaleiksi, sievästi ja varmalla kädellä, siten nimittäin,

että se riippui kuin eheänä, vaikka oli pelkkinä kaistoina. Tietysti

kaikki ajattelivat Johnia; itse hän oli sillä hetkellä soutelemassa.

Kun isä oli häntä viime kerralla niin kovakouraisesti pidellyt ja

kun he pitivät Johnista, arvelutti väkeä mennä sanomaan mitään.

Mutta puutarhuripojalla, Andreas Berg oli hänen nimensä, oli vain

tämä takki, ja hän oli ollut siitä onnenautuas; siksi hän ei voinut

hillitä itkuaan, ja vanha Kurt huomasi sen viimein. Silloin totuuden

täytyi tulla esille.

Saattoi näyttää käsittämättömältä, ettei John ollut ajatellut,

kuinka tässä kävisi, -- ettei hän ymmärtänyt kaikkien ihmisten heti

arvaavan syylliseksi häntä sen jälkeen, mitä kissalle ja kasvitarhan

parhaalle omenapuulle oli tapahtunut. Kenties hän mielessään arveli,

ettei asia koskenut muita kuin häntä ja pikku poikaa itseänsä? tai

että hänen isänsä oli hänelle luvannut, ettei hän enää koskaan

saisi selkäsaunaa? -- John tuli riemumielin mereltä; jo kasvitarhan

portilla hän alkoi kehuskella, mitä urotöitä hän oli sinä päivänä

tehnyt. Silloin isä huusi häntä tuvan avoimesta ikkunasta. Poika

vastasi kajahtavalla äänellä ja harppasi isot portaat yhdessä

pyörähdyksessä.

Heti kun hän näki pöydällä takin ja sen vieressä valmiina uuden,

hyvin oksitun raipan, hän oli siinä silmänräpäyksessä kelmeä

kuin kalkki ja joutui järjiltään. Hän kieppui paikallaan ympäri

ja kiiruhti hokemaan, ei tavallisella äänellään, vaan käheästi

läähättäen: "En se minä ole en se minä ole, en se minä ole!" --

mutta nähdessään isänsä kohottavan raippaa hän vaihtoi hokemisensa

salamannopeasti ja huusi tavallisella äänellään: _"Olen!_ Se olen

minä, se olen minä, se olen minä!"

"Pyydätkö anteeksi!"

"Pyydän! Pyydän! Pyydän! Pyydän!" ja polvillaan ja kädet pään yli

ristissä: "Anteeksi, anteeksi, anteeksi, anteeksi!"

"Ja pyydätkö pojalta anteeksi?"

"Pyydän kyllä! missä poika on? Mennään pojan luo!" -- hän ponnahti

jaloilleen ja ovelle, pelokkaana tähyillen isäänsä. Tämä asteli

perässä raippa koholla ulos, mutta hän ei raskinut lyödä.

Pikku pojan eteen John jälleen lankesi polvilleen. Ja sitten hän

riisui yltään oman takkinsa ja liivinsä ja antoi pojalle. Kukaan ei

ollut pyytänyt häntä niin tekemään. Liivintaskussa oli englantilainen

kultaraha ja pari norjalaista hopealanttia. Ne kierähtivät maahan.

Hän antoi siekailematta nekin. Nyt joutui isä liikutuksen valtaan,

ja hänen täytyi poistua. Työläisten pian jälkeenpäin istuessa

pöydässä John näytteli heille taas Gibraltarin apinoita. Sitten

hän tuli luottavaisena isänsä luo ja kysyi, eikö hän saisi antaa

päivätyöläisille kotiin vietäväksi jotakin siitä, mitä he olivat

tänään korjanneet ylös maasta. Siihen suostuttiin, ja poika läksi

heidän matkaansa, auttaakseen heitä kantamisessa. Isä seisoi

ikkunassa. --

Johnin seuraava urotyö tapahtui merellä. Kenties hän oli nyt oppinut,

että muutamat asiat olivat maalla vaarallisia. Oli siis koetettava,

eikö merellä ollut vapaampaa. Hän läksi veneeseen erään pikku pojan

kanssa, jonka aikoi heittää mereen, voidakseen itse pelastaa hänet.

Hän oli lukenut jotakin sellaista, tai hänen teki mielensä nähdä

pojan tuskaa. Ja sen hän sai nähdä. Pienokainen ei nimittäin osannut

rahtuakaan uida ja luuli voivansa kauhistustansa ilmaisemalla saada

toisen käsittämään sen ja luopumaan aikeestaan. Mutta turhaan. Pojan

kauhistuminen yltyi; hän kirkui kaikella vähäisellä voimallaan,

niin että Johninkin olisi pitänyt tuntea kauhua. Mutta ei! Sitten

pienokainen tarrautui pikku sormillaan Johnin vaatteisiin; hänet

kiskottiin irti, -- kaappasi sitten kiinni veneestä, ja kiskottiin

irti, -- sitten epätoivoissaan airoista, mutta työnnettiin mereen.

John suin päin perässä. Hän tavoittikin pienokaisen, juuri kun

tämä oli uppoamaisillaan, ja piteli häntä ylhäällä. Mutta hänellä

oli täysi työ saada lapsi takaisin veneeseen, sillä pienokainen

oli saanut kouristuksen. Ihmisiä souti paikalle joka haaralta; he

luulivat murhan olevan tekeillä.

Sinä iltana ei John tullut kotiin. Useita päiviä haeskeltiin

häntä; ensin oli siinä puuhassa kartanon väki, sitten myöskin

poliisiviranomaiset, lopulta monet kaupunkilaisetkin, joiden kävi

sääliksi isää. Vihdoin he löysivät pojan ylhäältä eräästä tunturin

karjatalosta. Hän heittäysi pitkäkseen maahan ja kirkui täyttä

kurkkua; hän ei tahtonut tulla kotiin, ennenkuin tulijat lupasivat,

ettei kukaan pieksisi häntä.

Tämä viimeinen urotyö teki hänet tunnetuksi kaupungissa. Olipa se

hänelle eduksi tai ei, yksimielisesti päättelivät kaikki, ettei hän

ollut kuin muut lapset, ihan tolkullaan, -- ja koulussakin myöhemmin

oltiin häntä kohtaan suvaitsevaisia, ei tietenkään toverien taholta,

ne eivät ole kenellekään suvaitsevaisia, vaan opettajien. Hän

teki mitä kamalimpia kolttosia, erittäinkin kehitysiässään erään

rikkomuksen, jota ei sovi tässä mainita. Mutta hänen isänsä tuli

kouluun ja rukoili hänen puolestaan. Kaikkien opettajien tuli surku

isää, joka ahersi niin kunnollisesti. Täytyi siis tälläkin kertaa

osoittaa laupeutta.

3

"Ihmisen rinta on kuin meri"

Hän suoritti tutkintonsa hyvin. Sitten hän viehättyi rupeamaan

kadetiksi, ja siihen isä heti antoi suostumuksensa, sillä

sotakoulussa hän oppisi järjestystä ja kuria. Mutta jos kurilla

ymmärretään käskyn tottelemista, ei hänen tarvinnut sitä oppia, ja

säännötön ei hän ollut koskaan ollut. Muuta oli hänessä vikaa, ja

pari kertaa hän oli joutumaisillaan karkotetuksi sotakoulustakin.

Opettajia kohtaan hän oli aina mielistelevä, ja se pelasti hänet.

Hyvän hän suoritti tutkinnon sielläkin ja uhkui pelkkää innostusta

alaansa. Eritoten hän osoittautui oivalliseksi harjoitusmestariksi.

Pirteästi, reippaasti ja kaskujen merkeissä siinä kaikki luisti,

missä hän oli, ja sadatustenkin, sillä voimasanat olivat vähitellen

tulleet hänen erikoistaidokseen. Kaikki prikaatin upseerit eivät

yhteensä kiroilleet vuodessa puoliakaan siitä, mitä hän viikossa

noitui. Hän saattoi aloittaa jonkin kirouksen komppanian toisessa

päässä, miesten seistessä rivissä, ja ladella sitä jatkuvasti, kunnes

ehti toiseen päähän.

Sillä mielikuvituksella, jonka hän haaskasi sadatteluun, olisi

hän maalarina voinut täyttää kokonaisen museon, runoilijana tai

säveltäjänä kirjaston. Noita kiroiluja ei hevin voi painattaa; ne

olivat enimmäkseen miesten kesken käytettäviä. Yleiseen, julkiseen

käytäntöön oli hänellä kielen tavallinen valikoima, vaikka hän

käyttelikin sitä taiturimaisesti. Vihjatakseni edellisten laatua,

-- omatekoisten, tarkoitan, -- annan hiukan miedonnetun näytteen.

Komppania oli eräänä sunnuntaina ollut asetettuna rukoukseen, ja

pappi oli paukutellut heille liian pitkän saarnan, jonka John Kurt

väitti päälle päätteeksi lukeneensa jostakin vanhasta postillasta,

joten hän julisti pappia kohtaan seuraavan siunauksen: "Piru

palavilla postilloilla sen suolet sisältä valaiskoon!"

Juttuja oli hänellä tyhjentymätön varasto. Ne tarjottiin sellaisessa

kuvien ja kirousten kastikkeessa, että porisi. Jutuilla oli muuten se

ominaisuus, että kaikki eivät niitä uskoneet.

John Kurt oli pitkä, laiha, luiseva, notkea kuin paju. Hän piti

täyspartaa, mutta se ei oikein menestynyt; se oli takkuinen, ja

siinä oli aukkoja, missä ei mitään kasvanut. Tästä tuli kasvojen

näköön jotakin repeytynyttä. Tuimien silmiensä leimahtaessa hän oli

peloittava. Mutta otsa oli kirkas, sen pinta omituisen valkoinen;

sen yli saattoi välähdellä salamoita hänen ollessaan parhaalla

tuulella, ja silloin hän ei ollut peloittavakaan. Hänellä oli suuri

vaikutusvalta ihmisiin, ja hän osasi sitä käyttää.

Suurinta oli hyvärakenteiselle miehelle tietysti upseerina ja

sotilaana olo. Hän pauhasi ja jyrisytti maailmalle vakuutuksiaan,

ettei kenestäkään voinut tulla ihmistä, ellei hän ollut ensin käynyt

läpi "äksiisiä". (Hän käytti mielellään kansanomaisia sanoja ja

käänteitä; kirjakielessä ei ollut kylliksi värikkyyttä.) Äksiisiä

ja kuria! Naisväen suurimpana puutteena oli, että he eivät olleet

koskaan saaneet kuria ja tahtia syntiseen elämäänsä, -- "ne siat".

Koko maa pitäisi järjestää kuin "äksiisitaloksi". Silloin ei olisi

sairaita eikä raihnaita, ja silloin olisi, perhana puhaltakoon ja

pärryttäköön, järjestys ja komento. Koko suurkäräjäin pitäisi,

saakeli soikoon, lähteä nummelle harjoituksiin; ennen ei koko

liutaan järkeä tulisi. Kuninkaan pitäisi, jukoliut, johtaa äksiisiä;

muutoin kävisi kuin sikotarhassa, missä tanakimmat kärsät tönivät

pois kaukalolta toiset kärsät. Yhden pitäisi olla sauva kourassa

kaitsijana.

Kuka siis voikaan kuvata hänen toveriensa, tuttaviensa, mutta

ennen kaikkea hänen isänsä ihmetystä, kun eräänä päivänä annettiin

tiedoksi, että yliluutnantti John Kurt oli anonut eroaan ja armossa

saanut sen!

Hän riensi kotiin. Kun joku häneltä kysyi syytä, vastasi hän, että

koko sotalaitos oli, hemmetissä, mitä viheliäisintä apinoimista;

kenenkään kunniallisen miehen ei pitäisi siihen alentua. Upseerit

olivat pyntättyjä, opetettuja apinoita; he kasvattivat terveitä,

tanakoita poikia apinoiksi; kenraalit olivat töyhtöpäitä

suurapinoita, ja kuningas oli yliapina.

Miksi hän siis aikoi? Maanviertäjäksi kuten isäkin! "Kamara" -- se

oli ainoa vankka, mitä maailmassa oli. Se oli sen vuoksi myöskin

ainoa, jolla oli arvoa ja joka antoi kaikelle muulle arvoa. Kaivaa

esille kamarasta hienoimmalta maistuvaa ja hienoimmalta tuoksuvaa, se

oli, pentele vieköön, etevintä, mihin vapaa mies saattoi ryhtyä. Nyt

hän pukeusi kuin retku kaikkien muiden sekaan kesähelteeseen tuonne

kasvismaalle ja uurasti olkansa takaa.

Niin, näin oli kesällä. Mutta syksy ei ollut mennyt, ennenkuin hän,

piru periköön ja keriköön, huomasi puutarhanhoidon olevan silkkaa

"sontaa". Siihen kuului käyttää _sitä_ lajia sontaa, ja _niin_ paljon

sontaa, ja _sillä_ lailla sontaa. Hänestä tuntui viimein "koko

maailma olevan iso sontakasa". Niillä kansoilla oli paras oltava,

jotka omistivat isoimman. Mitä lempoa oli sota muuta kuin että

ihmiset tappoivat toisiansa kukin sontakasansa takia? Runous herui

paremmin keväisin, kun sonta alkoi palaa.

Hän läksi laivassa Etelämerelle. Missä hän nyt oli, _ja monta

vuotta_, siitä ei kukaan voinut saada selvää, kunnes hän vihdoin

eräänä kauniina kevätpäivänä palasi kotiin. Jos piti uskoa

häntä itseään, oli hän käynyt kaikkialla maapallolla. Sillä

sittemmin ei hänen läheisyydessään mainittu maata, ei kansaa, ei

luonnonhistoriallista merkillisyyttä, ei satamaa, ei kuuluisaa

rakennusta, jota hän ei ollut nähnyt; ei myöskään ketään mainiota

miestä, jonka kanssa hän ei ollut sinä tai jota hän ei ainakin

tuntenut. Kaikki ei ollut satua. Tietoja hänellä oli, niitäkin, joita

saadaan paikalla. Merkillisiä tuttavuuksia oli hänellä niin ikään;

sen osoitti hänen kirjeenvaihtonsa. Vielä loppukesällä tavoitti häntä

eräs englantilainen lordi ystävinensä saadakseen hänet mukaansa

tunturimetsästykselle.

Miksi hän oli palannut kotiin? No, sanoi hän, nähdäkseen isänsä

kuolevan. Isä muuten oli mitä parhaimmassa voinnissa ja ihan yhtä

pirteä sinä päivänä, jona hän läksi matkoilleen, kuin sinäkin

päivänä, jona hän takaisin tuli. Mutta poika puolestaan väitti, ettei

hän, herra nähköön, sietänyt kauemmin ajatella isän kenties vaipuvan

kuolinvuoteelleen hänen olemattansa saapuvilla. Kotiintulostaan asti

hän oli pelkkää huolenpitoa ja herttaisuutta isäänsä kohtaan. Tämä

oli käynyt vanhaksi ja antoi menetellä kanssaan, niinkuin pojan

päähän pisti. Osaksi nämä pälkähdykset olivat kerrassaan merkillisiä,

kuten esimerkiksi hänen äkkiä tahtoessaan, että isän ei pitäisi

syödä. Tai kun hänen päähänsä yhtä pikaisesti juolahti asettaa

hänet lämpimään kylpyyn, jota seurasi kylmä suihku. Tai kun hän

oikaisi vanhuksen paksujen haahkanuntuvapieluksien alle hikoamaan,

isän tuntematta vähintäkään tarvetta siihen. Hän silmäili poikaa

omituisella katseella syrjästä. Paljon sanovalla katseella. Siinä

ei ollut turvallisuutta eikä pelkoa, vielä vähemmän leikillisyyttä,

vaan kummallista, kylmää uteliaisuutta, kuin hän olisi kyllä halunnut

tietää, _mitä vielä._ Toisinaan taas tuntui katse kysyvän: "Onko tämä

John? Vai _eikö_ tämä ole John?"

4