Konrad Kurt oli karannut kotoa viidentoista vuoden vanhana. Kauemmin
ei hän nimittäin sietänyt nähdä äitinsä rääkkäämistä; tämä perintö
oli säilynyt suvussa. Hän oli paennut eräässä laivassa Hulliin,
missä hänen enonsa asui. Mutta Konrad kasvatettiin maalla; eno
maksoi hänestä. Muuan lääkäri oli sanonut, että pojan hermosto oli
vialla; jos hänestä tahdottiin saada mies, niin hänen piti oleskella
raittiissa ilmassa, esimerkiksi puutarhurina. Kurtien suvussa olikin
periytynyt harrastus kasvitarhassa häärimiseen, ja tämä tuli hänen
elinkeinokseen.
Isän kuoltua hän palasi kotiin huolehtiakseen äitirukasta ja
itsestään eikä nähnyt, mihin muuhunkaan ryhtyisi. Hänen rakastettava
isänsä oli nimittäin myynyt viimeisetkin metsät tyyten hakattaviksi,
viimeisetkin laivaosuudet, viimeiset ranta-aitat ja lopuksi
tiilitehtaan. Kaikesta tästä yhteensä hän oli järjestänyt itselleen
elinkoron. Toisin sanoen -- hänellä oli ollut rakennukset, istutukset
ja hiukan maata; muutoin hän oli "syönyt puhtaaksi" ympäriltään,
kuten sanotaan. Se kelpasi jättää pojalle. Tämähän saattoi vuorostaan
aloittaa myymällä maan; se oli kaupungin rajalla ja soveltui
oivallisiksi rakennustonteiksi, samoin kuin alempi noista kahdesta
kasvitarhastakin. Mutta "Kartanosta" oli jo myyty tarpeeksi, arveli
Konrad Kurt ja otti lainan, jolla hän ojitti kasvitarhat ja kesannot
sekä korjasi rakennuksia sen verran, etteivät ne joutuneet häviöön.
Hän laajensi kasvihuonetta, rakensi myöhemmin toisen lisää; sanalla
sanoen, hän näytti ihmisille, että tilasta kävi saaminen elantonsa ja
etenkin että kasvitarhaa kävi hoitaminen kannattavasti -- mikä siihen
aikaan ja niillä tienoin oli uutta.
Alussa hän lähetti muualle melkein koko tuotantonsa, mutta vähitellen
tässä tuli muutos.
Hän nukkui, aterioitsi ja kirjoitteli samassa huoneessa. Se oli
lähinnä vasemmanpuoleisessa käytävässä, ensimmäisen Kurtin kamari,
jota hänen jälkeensä kaikki "Kartanon" omistajat olivat käyttäneet.
Sisempänä oleva kamari oli ollut heidän makuuhuoneensa, mutta sen
Konrad Kurt luovutti äidilleen. Tällä oli nyt onnellisimmat päivänsä.
Palvelusväki ja työläiset liikuskelivat keittiössä toisella puolella
leveätä käytävää, joka jakoi koko rakennuksen kahtia. Muutoin oli
päärakennus autio. Syksyisin Kurt kuitenkin levitti maantuotteitansa
eri kamarien ja salien permannoille kuivamaan, milloin oli tilasta
puutetta.
Hän oli kiivas mies, toisin ajoin harvasanainen, toisin ajoin
mellastava; mutta hän oli hyvä. Palvelusväki ja työläiset pitivät
hänestä; hän nimittäin piti heistä. Selänteellä asuville merimiehille
ja kalastajille hän antoi siementä, opetti heitä istuttamaan
kasvistarhaa ja käyttämään sen tuotteita. Aikojen kuluessa oli
heidän asumuksiensa ympäristölle kertynyt niin paljon tunkiota,
että jokainen kykeni saamaan itselleen pikku ryytimaatilkun, kun
ahkeroitsi sen hyväksi; multaa he saivat hakea häneltä, jos tahtoivat
sekoittaa maata. Eivät olisi vuorelaiset osanneet ajatellakaan, että
he vielä kuljettaisivat multaa sinne ylös, että he saisivat aikaa
sellaiseen tai tuntisivat hauskuutta siitä. Hän kävi heidän luonaan
keväällä ja kesällä joka sunnuntai auttelemassa; koko elämänsä ajan
hän teki niin. Mutta ne olivatkin melkein ainoat kerrat, jolloin
hänet nähtiin kasvistarhan, talon ja kellarin ulkopuolella.
Kello 4 joka kevät ja kesä hän oli jalkeilla ja ulkona, syksyisin
ja talvisin siitä asti, kun tuli valoisaa. Kesällä hän käytti
säämiskähousuja, harmaan valkeaa palttinatakkia, vihreätä
pinkkoesiliinaa ja päässään isolippaista lakkia, talvella samoja
säämiskähousuja ja esiliinansa alle napitettua merimiesmekkoa, mutta
päässään hän silloin piti leveäliepukkaista karvalakkia, joka oli
aina käännetty alas, niin että väljät korvalliset huitelivat häntä
kasvoihin. Ihmiset eivät milloinkaan olleet nähneet häntä toisin
pukeutuneena, paitsi sunnuntaisin. Silloin hän oli ajellut partansa,
ottanut tärkätyn paidan ylleen ja jättänyt esiliinansa pois.
Hänellä ei ollut Kurtien leveätä, uhmailevaa otsaa; hänen oli
jokseenkin korkea ja tuntui kovin valkoiselta, kenties syystä, että
hän muuten oli ahavoitunut. Mutta sukunsa pikaiset, tuimat silmät
hänellä oli. Kasvot olivat pitemmät kuin Kurtien ja laihat, nenä
leveähkö. Perheenäidit ja lapset älysivät pian, että heidän oli
parempi mennä ylös kartanoon tekemään kauppaa tuon karskin, usein
pauhaavan miehen kanssa kuin hänen myymäläänsä torin laitaan, sillä
hänen kanssaan luisti kaupanteko, ja hän oli hyvin lapsirakas. Mutta
he eivät saaneet jahkailla liian pitkään eivätkä tinkiä. Hänellä oli
sellainen tapa, että hän kesken kaiken katseli eteensä kuin jotakin
raskasta ajatellen ja suoristausi sitten riuskasti hymähdellen: "Hm,
hm, hm, hm", ja lopuksi pitkään ja syvään: "Hy-y-mm!"
Hän menestyi hyvin; hänen lehmänsä ja kasvistarhansa elättivät hänet
yhä paremmin. Mutta muutamien vuosien kuluttua alettiin huhuta, että
hän äitinsä kuolemasta asti oli istunut joka ilta yksinään ja juonut
päihdyksiin asti whiskytotia. Jos tahdottiin tietää, oliko se totta,
tarvitsi vain mennä sinne ylös hiukan ennen yhdeksää, sillä silloin
hän säännöllisesti kävi levolle. Ja sen tekikin yksi ja toinen. Niin,
se oli ihan totta; kello puoli yhdeksältä hän oli tukkihumalassa. Hän
ei kyennyt kunnolleen puhumaan, mutta itki herkästi.
Tämän sai "vanha" pastori Green kuulla; jo silloin nuorena miehenä
mainittiin häntä näet "vanhaksi", sillä hän oli erään kamalan
tapauksen johdosta menettänyt tukkansa värin. Pastori Green oli
niitä, jotka Norjassa ensimmäisinä esiintyivät juopumusta vastaan, --
niitä, jotka olivat pyhittäneet elämänsä tähän työhön.
Hänen pääperiaatteensa oli ja on, ettei hyödytä saarnata juoppoutta
vastaan muulla kuin tosiseikoilla ja toiminnalla ja että on turha
ajatella käännyttää jotakuta juoppoa tietämättä syytä, miksi hän
ryyppää. On aina joku syy, ja _siitä_ voidaan juoppous pysähdyttää,
ellei se ole liian syvästi periytynyttä tai liian pitkälle kehittynyt
tapa. Hän meni Konrad Kurtin luo ja pakisi hänen kanssaan siksi,
kunnes sai kuulla, että Konrad Kurt oli ollut suhteissa sen
puutarhurin vaimoon, jonka luona hän oli Englannissa ollut opissa.
Tämän kanssa oli Kurtilla lapsi. Nainen oli sitten kuollut samaan
aikaan kuin Kurtin äiti. Hirveätä oli ollut pettää miestä. "Mutta he
eivät olleet voineet sitä auttaa." Ja sitten hän itki. Poika, jonka
he olivat saaneet, -- oi, vilkkaampaa ei ollut maan päällä syntynyt.
Päihtynyt nyyhki kaipuusta ja syytteli itseänsä hurjin sadatuksin.
Green koetti saada häntä matkalle pyytämään syntiänsä anteeksi
puutarhurilta ja ottamaan pojan mukaansa kotiin, mutta siihen oli
Konrad Kurt liiaksi pelkuri. Ja lopulta kävi niin, että Greenin
täytyi kääntyä muiden puoleen, ja eräänä kesäiltana hän asteli
pitkän, tummatukkaisen, kaksitoistavuotiaan pojan kanssa ylös
"Kartanoon" ja kysyi Kurtia, joka oli vielä kasvistarhassa. Ja
kannatti katsella, miten Konrad Kurt nousi pystyyn hyödätyslavan
äärestä, jota oli maannut kaivelemassa, ja alkoi kaapia multaa
käsistään, -- ja sitten pysähtyi kesken puuhansa, tuijotti ison
lakinlippansa alta Greenistä tummatukkaiseen, pitkään viikariin
ja tästä Greeniin ja sitten viimein tunsi nuo pikaiset, tuimat
silmät, leveähkön nenän ja hänen laihat kasvonsa! Tietämättään hän
puhui englantia. "_I beg pardon; but this lad_ --?" Hän ei päässyt
pitemmälle... Greenin täytyi sen vuoksi jatkaa; kyllä, hänen poikansa
se oli.
Sinä iltana Kurt unohti asettaa whiskypullon esille. Ja kun hän
seuraavana kertana aikoi ottaa sen, otti poika pullon ja paiskasi
sen ulos avoimesta ikkunasta kiveen; se heitto osui paikalleen, ja
lasi ja sokeriastia ja teelusikka seurasivat perässä, -- oivallisesti
tähdättyinä. Pastori Green oli pyytänyt häntä pitämään silmällä,
milloin isä ottaisi esille whiskypullonsa, ja silloin huolehtimaan
siitä, että saisi sen häneltä. Tällä lailla sen tehtävän suoritti
poika.
Isä seisoi häneen tuijotellen, -- kunnes puhkesi hillittömään nauruun.
2